torstai 25. joulukuuta 2014

Joulu, eikä krääsää

No helou!  Pistäydyn nopeasti ahkeran joulunvieton (suklaata, naksuja ja sushia) keskeltä kertomaan, että Luonto-Liitto haasteli minunkin blogiani Krääsätön joulu -tempaukseen.

En ole ostanut yhtäkään joululahjaa.  Vain raakasuklaatarpeita.  Pienet karamellivuoat, joihin tein niitä karkkeja, kompostoituvat.  Pakkasin ne maitopurkkirasioihin.

Suku, niin miehen, kuin oma, onnistui kyllä kantamaan kotiini joululahjan jos toisenkin, oikein paketeissa, tänä vuonna en kerinnyt estää.  En ole vielä oikein keksinyt, miten ne paketit saisi poistettua yhtälöstä - pitäisikö ommella kauniit pussit, jotka toimittaisi sukulaisille hyvissä ajoin ennen joulua, ja sanoisi, että meidän lahjat näihin kiitos?   Viime joulunahan sain ihan ennätyspienen määrän lahjoja, koska olin ajoissa kieltäytynyt toivomasta mitään.  Tänä vuonna en myöskään toivonut yhtä kirjaa lukuunottamatta (se oli tämä), mutta niin vain kuusemme alle kertyi yksi jos toinen paketti.  Ovelat sukulaiset yllättivät takavasemmalta.


"Kuusen" rakensin aatonaattona, kun näin jonkin tämänhenkisen linkin, jossa tosin oli aika samanlainen puu, kuin tämä minun, joskin isompi.  Vasemmalta voi nähdä, että minullakin olisi ollut lisää materiaalia, jos olisin halunnut tehdä korkeamman - mutta lähinnä ajattelin, että tulee varmaan puretuksi paremmin.

Eilen aatoiltana istuimme sitten vieretysten ja jaoimme lahjasaaliimme.  Anoppi oli arvioinut peppumme pienemmiksi, kuin ne ovatkaan - pyjamahousut mahtuivat, mutta kinnasivat.

Sain myös yhden jännittävän, aineettoman lahjan - käynnin jäsenkorjaajalla.  Huu!

Hyvää joulun jatkoa kaikille lukijoilleni.  Lisää luettavaa krääsättömyydestä täällä.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Huonot standardit

Katselen lifestyle-ohjelmaa Yle Areenasta, tarkemmin, Täydellinen elämä -nimistä norjalaista dokumentaarista sarjaa.  Olen kuluttanut hömppätosi-tv:tä enemmänkin jossakin vaiheessa, joten tyylilaji on tuttu.

Tässä kahdeksanosaisessa ohjelmassa Ida Fladen, radiotoimittaja, alkaa elää terveyslehtien vinkkien mukaan.  Ruokavalioremontin kohdalla superruoka-asiantuntija John tyhjää Idan jääkaapin prosessoiduista ruoista.  (Sivumennen sanoen, sisällöllisesti jäätävä kohtaus: minunkaan kohtuullisen terveelliseksi luulemani ruokavalioni ei ainakaan superruokanäkökulmasta ole juuri mistään kotoisin... no.  Eteenpäin:)  Ruoat kerätään lasipulloineen jne. isoon jätesäkkiin, ja kun tyypit käyvät kaupassa, kaikki pakataan tietenkin muovipusseihin.

Ymmärrän, ettei tämän ohjelman pointti ole ympäristön huomioiminen, vaan Idan elämäntavan korjaaminen.  Mutta olisiko mahdollista kunnioittaa myös pahoinvoivaa maapalloamme, ja, jos kerran syömäkelpoista ruokaa ON pakko heittää, pois, olisiko mahdollista lajitella biojätteet, lasi, metalli ja sekajätteet, tai edes kertoa, että ohjelma-ajan säästämiseksi emme lajittele nyt, vaan myöhemmin...

Koska jotenkin oman elämän parantamisen kanssa on mielestäni suorastaan ristiriidassa se, ettei elämäntaparemontissa ajatella myös ympäristöä.

Samanlaisia mutkia vedetään suoriksi kaikenlaisissa elämäntapaohjelmissa.  Kestävän kehityksen näkökulmaa ei huomioida.  Toivoisin kuitenkin, että myös yksilön elämän fiksaamisessa kunnioitettaisiin kestävän kehityksen periaatteita, ja esimerkiksi kierrätyksestä muistuttaminen olisi tällaisissa ohjelmissa standardi.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Minustako survivalisti?

Mielestäni survivalismissa, varautumisessa katastrofeihin elämäntapana, on jotakin viehättävää.  Luin  juuri muutaman vuoden ikäisen jutun Fifistä ja aiheen äärelle johdatti tänään Little Eco Footprints -blogin viimeisimmän julkaisun lukeminen.  (Upeat kuvat!  Bush skills oli minulle uusi, mielestäni aika hupaisa sanapari.)

Googlasin myös erätaitokurssit, luonnossa selviytyminen on ajatuksena kovin kiehtova, vaikka minä en todellakaan ole mikään partiolainen, en edes innokas marjastaja ja sienestäjä.  Katselin joskus Maailmanlopun odottajat -ohjelmaa.  Siinähän on jos jonkinlaista paranoidia sotahullua, mutta eniten tykkäsin kaverista, joka oli opetellut tuntemaan asuinalueensa villivihannekset.  (Ydinlaskeuman aikaan tosin ei parhaita selviytymiskeinoja, vanha kunnon säilykeruoka sopisi siihen tilanteeseen paremmin.)  Ukon selviytymispakkaukseen kuului salaattikastiketta, ja niin vain hän pyöräytti puskasta syömäkelpoisen salaatin.

Mikä minua siis pääasiassa viehättää survivalismissa, on nimenomaan minimalisminkin keskeinen ajatus: tarvepakkaus, jossa on kaikki oleellinen.  Tämä saattaa liittyä luonnostaan hiukan kaoottiseen luonteeseeni: jos kaiken onnistuisi kasaamaan niin kompaktiin pakettiin, ettei tavaroita koko ajan katoilisi, kuinka paljon helpompaa elämä olisikaan.  Minä tarvitsisin tällaista pakkausajattelua siis jo pelkän kaupunkireissun yhteyteen, tai kun pakkaan parin päivän työmatkalle.  Tämä lienee taas näitä design -perversioitani.  Selviytymispakkaus (mistä tahansa) on konsepti.  Tykkään konsepteista.  Myös minimalistinen koti tai vaatekaappi on konsepti.

Jos varautuu TV-sarjan esimerkkien tavoin johonkin spesifiin maailmanloppuskenaarioon, siinä on sitten jo vähän isompi konsepti.  Mutta tämä saattaa olla puhtaasti sitä, että ihmiset haluavat tarkoituksen elämälleen.  Itsensä ja perheensä pelastaminen katastrofitilanteessa on ainakin mielekäs tarkoitus, joka selvästikin valtaa monien ajatukset kokonaan.

En ole toistaiseksi ainakaan varautuja, mutta ehkä minusta tulee vaeltava mummo, sen verran huonossa jamassa eräharrastus on toistaiseksi.  Eli jos ei tänään, niin ehkä neljänkymmenen vuoden päästä, tahi sisällä.

Olen viime aikoina myös pelotellut itseäni ilmastonmuutoksella, kiitos Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -fiktion.  Pelkoon auttoi pikkuisen tämä artikkeli.  Roskavuoret lisääntyvät, vedet kemikalisoituvat, ja merenpinta nousee, mutta voi olla, että mikään näistä ei kuitenkaan hävitä maapallon pahinta loista.

No.  Pelasin eilen puolison kanssa tiukkaa zombiapokalypsipeliä, jossa tyhjennetään reippaasti taloja kelvollisista tarvikkeista.  Muistuttaa dyykkaamista olennaisesti, joskin hylätyissä taloissa.  Roskisdyykkauksessahan olenkin harjaantunut paljon peruspetteriä pidemmälle - ei pelota työntää näppejään sontaan, jos sieltä vaikka löytyy jotain syömäkelpoista.  Joten jos maailma muuttuisi suureksi selviytymistaisteluksi, jonkinlaisia selviytymistaitoja taitaisi tosiaan löytyä minultakin, vaikkei kotona varastoja olekaan.  Kynttiöitä on ja tulitikkuja.  Elokuvia katsomalla olen tosin havainnut, että maailmanloppuskenaariossa toiset ihmiset ovat myös vaaratekijä.  Miten olisi itsepuolustustaitojen opettelu?

Miten lukija ajatteli selviytyä, jos paska lentää tuulettimeen?  (SHTF, virallinen pienemmän katastrofin määritelmä.  Tarkemmin Fifin jutussa.)

torstai 6. marraskuuta 2014

Sekavaa pohdintaa mielenhallinnasta (paradoksi?)

Olen todella rakastunut Zen Habits -blogiin.  Joka kerta, kun luen Leon juttuja, ne sekä inspiroivat että rauhoittavat minua yhtäikaa.  Babautan ote, jolla hän syvällisesti ymmärtää ihmisen rajallisuutta ja kehityksen hitautta, mutta samaan aikaan antaa käytännöllisiä vinkkejä elämän puhdistamiseen turhasta...  se on hurmaavaa.  Se on huumaavaa.  Ahmin taannoin Leon aiemman blogin, mnmlistin vanhoja postauksia.  (Löytyvät all posts -linkistä onneksi edelleen.)

Itse pohdiskelen elämäni tarkoitusta tämän tästä.  Leo on kirjoittanut aiheesta tällaisen postauksen, josta eritoten yksi kohta takertui minuun, kun kirjoituksen muutama kuukausi sitten luin.  "When you can't stick to habits, or have a hard time with a diet you're in the bubble." 

Omassa mielenhallintapostauksessani toivon lisää kurinalaisuutta harjoitteluuni.  Meditaation kanssa on ollut viime aikoina taas vähän niin ja näin.  Tosin olen saanut uutta puhtia niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin harjoituksen lyhentämisestä.  Olen todennut itselleni, että jos saan lyhyemmän (viisiminuuttisen) harjoituksen tehtyä useammin, hyöty on kuitenkin suurempi, kuin jos "unohdan" (eli keksin jonkin tekosyyn) olla tekemättä pidempää (20-25 minuutin) harjoitusta.  

Toinen syy sille, että olen palannut istumameditaatioon, on, että luin uudelleen Chris Prentissin Zen ja onnellisuuden taito -kirjan.  Siis uudelleen ainakin kolmannen, jollen neljännen kerran.  Mutta pitkästä aikaa nimenomaan kannesta kanteen.  "Zen" on hyvin amerikkalainen teos, ja sen sävy saattaa paikoitellen olla ärsyttävä, mutta nimenomaan kannesta kanteen luettuna se auttaa minua tekemään omalle mielelleni tietyn, mielenhallinnalle olennaisen kepposen.  

Alan olla tietoisesti onnellinen ja nähdä asiat sellaisenaan.  Alan myös uskoa, että vastoinkäymiset ovat olemassa, jotta hyötyisin niistä ja kasvaisin niiden avulla.  

Ja kas, valo löytää luokseni.  [Näin vuoden pimeimpään aikaan se on mahtava juttu.  (Infantiilin huumorin ystäville tiedoksi, että kirjoitin pimpeimpään ja nauroin ääneen hetken aikaa.  Myös nauru pidentää ikää.)]

Mutta palataanpa Leon viisauksiin.  "Kun et kykene opettelemaan uusia tapoja, tai sinulla on vaikeuksia pysytellä ruokavaliossa, olet kuplassa." (Suomensin nyt tällä tavalla tämän, jatkan siitä:) uusien tapojen opetteleminen tässä siis ajatuksena takertui minuun, koska minä haluaisin olla siinä parempi.  

Viime aikoina olen jonkin verran onnistunutkin - !!  Syyt ovat hurmaavan monimutkaisia.  Tässä vaatteiden vähentämistä ja kiertoa koskevassa postauksessani vinkkaankin jo, että Iitun jutut auttoivat minua organisoimaan puolipitoiset vaatteeni uudelleen.  Uskokaa tai älkää, vaatteiden uusi paikka sai minut pitämään yllä siisteyttä kodissa muutenkin useiden viikkojen ajan - muutuin siksi siistiksi ihmiseksi, joka olin aina halunnut olla.  Kasat alkoivat kyllä kertyä kohta sen jälkeen taas, mutta eilen raivasin ne ja tänään onkin siivouspäivä, siis tuuletus-, tomutus- ja niin edelleen.  

Mutta siis pikkuhiljaa olen ehkä muuttumassa siistimmäksi ihmiseksi, hitaasti.  Viiden minuutin istahtelutkin putsaavat mieltä (tosin täytyy todeta, että kahteenkymmeneen minuuttiin tottuneelle ne ovat olleet kovin lyhyitä.  Ehkä pitäisi tähdätä 20 min aamulla 5 min illalla -malliin).  

Entä se kupla?  Kannattaa tosiaan pohdiskella.  Kyseinen postaus elämän tarkoituksesta ei todellakaan ole mikään tsup vaan -juttu, vaan sitä kannattaa ajatella, ja katsoa, saisiko ajattelun toimimaan omassa elämässään ja muuttamaan omaa olemistaan.

Chris Prentissin kirjasta opittu temppu kuitenkin kannattaa: kun päättää olla onnellinen, on onnellinen.   Tsup vaan.

Ovatko lukijani onnellisia?  Miten vastoinkäymiset vaikuttavat teihin?

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Drop drop drop drop

Roosa Murto, you are off.  Maailmassa on myös karsimista, jonka pointti on saada lisää hengitystilaa kaappeihin, mutta ei sillä tavalla, että niitä täytettäisiin uudelleen, vaan nimenomaan niin, että jäljelle jäävä tavara pääsee tehokkaammin käyttöön.

Minä olen ollut taas armoton.  Ottaa vatsanpohjasta, niin armoton.  Takanani sängyllä odottaa kolme muovikassia kyytiä kirppikselle, mitä Murto pitää huonona asiana.

Kuitenkin, kun nämä tavarat ovat kertyneet, en ollut minimalisti.  En yksinkertaisesti huomannut, että tavaraa oli liikaa.  Se ei ole mikään puolustus, mutta fakta on, että länsimainen kulutuskeskeinen elämäntapa opettaa kaikki juuri tähän: ostamaan tarpeetonta.  Kuluttaminen lisää BKT:ta ja näyttää hyvältä tilastoissa - mutta kerää tarpeetonta tavaraa kaapit pullolleen. Joten jos kannankin viisitoista mekkoa kierrätyslaatikkoon, jää kaappiin vielä toinen mokoma - mekkoja joka tilanteeseen, minkä vain voin kuvitella.  Vain kolme olen tosin ostanut uutena, kaikki useampi vuosi sitten.  Myös kirpputorille kulkevat ovat suurimmaksi osaksi kirppiksiltä alunperinkin, monet myös itse tekemiäni.

Tällä kertaa minua herätteli eilinen keskustelu kaverin kanssa.  Kerroin heittäneeni pitkin hampain menemään kymmenisen toppia pari viikkoa sitten.  Kerroin, että laskin jäljelle jääneet: niitä oli nelisenkymmentä (siis lyhythihaisia ja hihattomia.  Pitkähihaiset on vielä erikseen :D).  "Herranjumala," sanoi kaveri, "mulla on kolme.  T-paitoja on ehkä pari ja pitkähihaisia paitoja kans kolme."  "En tiennyt, että olet minimalisti,", sanoin minä, mutta tukassa alkoi raksuttaa ja tänä sunnuntaina, kun mietin mitä tekisin, huomasin miettiväni: mitkä kolme mekkoa pitäisin, jos pitäisin vain kolme?  

Valinta oli melko selvä, enkä tietenkään pitänyt vain niitä kolmea, vaan kuten sanoin, noin viisitoista kaksikymmentä (kävin sittenkin laskemassa) +3, jotka lupasin eräälle ystävälleni.

Aika hillitön määrä, edelleen.  Mekkoja loppuiäksi, sikäli kuin vartalo pysyy jonkinlaisissa mitoissa (ja itse asiassa pari on käyttökelpoisia, vaikka ei pysyisikään).

Huomaan muutenkin erään asian.  Minä kirjoitan tätä blogia paikasta, jossa aloittelen minimalismia.  Moni aihepiirin bloginpitäjä on vihkiytynyt aatteeseen (!) jo vuosia sitten.

Ehkä mulla on vielä toivoa.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Ihan itte tein

Yhtäkkiä tänä aamuna tein sen, tai osan siitä. 

Ilmeisesti minun karsimistapani on yllätyshyökkäys (ennen kun vaatteet pääsevät karkuun) muutaman kerran vuodessa.  Olin armoton, tälläkin kertaa.  Haluan yksinkertaisesti lisää tilaa hengittää ja toimivuutta.  Ulos taisi lähteä seitsemän toppia, kaksi pitkähihaista paitaa ja pari svetaria. 

Niin moni minimalisti sanoo, ettei ole kaivannut poistamiaan vaatteita. Minä huomaan kärsiväni irrationaalisesta kauhusta, ettei minulla ole mitään päällepantavaa, jos annan mennä.

Tosiasiassa muistan varsin hämärästi edellisten armottomuuspuuskieni uhrit. 

Tänään ongelmallisinta oli, että totesin haluavani kantaa ulos myös monia itse tekemiäni mekkoja. Kaksi palautin vielä kaappiin, yhden odottelemaan mahdollista myyntiä.  Haluan näistä eroon siksi, että käytän niitä lähinnä huonosta omastatunnosta. Että kun on kerran tullut tällainenkin omin käsin tehtyä, pitäisihän sitä käyttää. Mutta entä jos tuntuu, että nykyisin tavoittelemaani tyyliin nämä luomukset eivät yksinkertaisesti enää istu? Kun on täydellisempiäkin, mieluisampia, ja itse asiassa ompelukaapissa odottaa vielä jokunen projekti jotka tuntuisivat olevan enemmän sitä omaa tyyliä,  mutta jo olemassaolevien mekkojen paljouden takia niitä ei ole tullut tehtyä valmiiksi asti.

Tunnesiteeni itse tekemiini vaatteisiin on lämmin - onnittelen itseäni designista, nähdystä vaivasta, lopputuloksen kauneudesta, mutta entä, kun osa niistä silti ei vain tunnu omalta, ainakaan enää. Ja toisaalta pois myyminenkin tuntuu vähän ongelmalliselta: huolettaa, josko vaatteet kuitenkin ovat liian omalaatuisia ja itselle laadittuja, niin, ettei niistä saa vaivan arvoista hintaa. Jos joku suostuu maksamaan mun tunteja vääntämästä mekosta vain pari euroa, se tavallaan tuntuu pahemmalta, kuin jos sen laittaa vain keräyslaatikkoon ja voi kuvitella koltun kirpparilta löytävän ihmisen ilahtuvan.

torstai 9. lokakuuta 2014

Minipuvusto ja muodollinen menneisyys

Olen linkannut useamman kerran jo Oma Koti Valkoinen -blogin minipuvustoon.  Nyt syy on muotoutunut päässäni.  Miian postaus on kompakti ja selkeä, kuvat tekevät koko asiasta tosi selkeästi tajuttavan ja konkreettisen.  Miian perheen karsimisesta on muuten Tavararemontissa.

Pidän minipuvuston konseptista, koska fanitan hyvää designia, ja minipuvusto on arjen designia parhaimmillaan.  En ole itse vieläkään päässyt kunnolliseen karsimiseen - aina kun avaan kaapin sitä varten, typerryn, koska minulla mitä ilmeisimmin sitten vain on hassuja tunnesiteitä vaatteisiin.  (Eilen kuitenkin heitin lopulta kirpparipussiin kasan koruja ja yhdet aurinkolasit.  Ne olivat yksinkertaisesti vain turha tilasyöppö aiheuttamassa kaaosta eräässä laatikoistani.)

Miian puvusto on yksi esimerkki.  Toinen on Bea Johnsonin vaatekaappi, joka Garbologyssa on selitetty vielä hiukan tarkemmin kuin tuossa linkissä.

Bealla on:
7 paitaa
2 hametta
shortsit
3 housut
3 neulepaitaa
3 mekkoa
6 paria kenkiä (sisältää tohvelit)

Täällä meillä vuodenajan vaihtelut tietysti tarkoittavat, että päällysvaatteita pitää olla enemmän.  On myös mahdollista, että urheilu- tai ulkoiluvaatteita ei ole mainittu tässä ollenkaan, eikä myöskään esim. sitä, ovatko paidat lyhyt- vai pitkähihaisia.  Lista ei sisällä myöskään yöpukuja ja sen sellaisia.

Pukeutumisohjeistus, joka huvittaa ja liikuttaa minua eniten, löytyy kuitenkin Hyvän käytöksen kirjasta vuodelta 1954, oppaasta, joka on ollut aarteeni siitä asti, kun käytin sitä erään kirjoitelman lähdeteoksena muutamia vuosia sitten.  Oppaan luku pukeutumisesta kertoo mm. tällaisia asioita:

"Vanha hyvä sääntö sanoo: Asu (sic!) yli varojesi, syö varojesi mukaan ja pukeudu alle varojesi.  Pukeutumisen perusohje on se, ettei puvun pidä kiinnittää huomiota siinä määrin, että ihminen unohtuu.  Sivistynyt ihminen pukeutuu huomiota herättämättömästi. -- Hieno nainen ei aamupäivisin palvelusväen kanssa askarrellessaan esiinny silkkihepenissä.  Hänellä on yllään yksinkertainen arkipusero ja hame sekä siististi silitetty työtakki.  Myöskin työläisnaisella on varaa pukeutua sillä tavoin.  Mutta kuinka onkaan!  Epäsiistiä silkkipukua pidetään usein hienompana."

"Puvun on siis sovelluttava tilaisuuden, ympäristön ja ajan vaatimuksiin.  Juhlatilaisuudet, vierailut, työ, reippailut, matkat, koti - kaikki vaativat omat pukimensa.  Mutta että pukuja ei silti tarviste olla varsin monta, sen osoittaa seuraava vaatevarasto, jolla hyvinpukeutuva kaupunkilaisnainen erinomaisesti tulee toimeen:

1. Hillitynvärinen, hyvästä kankaasta tehty kävely- tai jakkupuku, jonka kanssa käytetään erilaisia puseroita.  Puku sopii sekä virastoon että (hienomman puseron kanssa käytettynä) aamupäivävierailuille tai vastaaviin aamupäivätilaisuuksiin.  Kotiaskareita tehtäessä käytetään pumpulipuseroa ja vanhaa hametta ja asun ylle otetaan esiliina tai työtakki.

2. Vierailupuku iltapäivätilaisuuksiin, teattereihin jne.  Kangas kernaimmin hienoa villaa.

3. Iltapuku, mieluimmin kaksiosainen.  Herrojen käyttäessä smokingia naiset käyttävät pitkähihaista yläosaa pitkän hameen kera, herrojen frakkia taas vastaa hihaton tai lyhythihainen, koristeellisempi yläosa saman pitkän hameen kera.

4. Ulkoiluasu: paksu hame tai hiihtohousut, villapusero ja tuulitakki."

Tässäkään ei ollut mukana ulkovaatteita.

Tämän tarkoitus on hiukan valaista, että riittävä puvusto on kuudessakymmenessä vuodessa aika tavalla muuttunut, kuten elämänpiirimmekin.  Harva meistä totisesti enää tänä päivänä "askartelee aamuisin palvelusväkensä kanssa", saati käyttää kotitakkia (minulla on muuten hyvä kokoelma vanhoja essuja ja kotitakkeja, ja muutenkin voisin käytännössä pukeutua tämän ohjeen mukaisesti, jos haluaisin. Tosin "puseroni" ovat pääosin hihattomia tai lyhythihaisia, tai trikoota, mitä ne tuohon aikaan eivät tavanneet useinkaan olla.)

Totuushan on, että 50-luvun Suomi on ollut hyvin köyhä.  Olen kuullut aikalaisilta, kuinka vaatteet käytettiin todellakin loppuun, eli niitä puseroita ei ollut kovin montaa.  Haasteita on tarjonnut se, että ajan hengen mukaan "jos kaulus, kalvosimet tai muut vaaleat osat ovat vähänkään nuhrautuneet, ei vaatetusta voida pitää moitteettomana."  Jonkinlainen versio minimalismista ei useimmille ollut mikään valinta, vaan välttämättömyys.

Pukeutuminen on ollut myös koko lailla muodollisempaa.  Numeroituja ohjeita seuraa kappale, jossa kerrotaan, että "Miehet tarvitsevat vstaavasti arkipuvun, tumman puvun, smokingin, frakin ja urheiluasun.  Tumma puku vastaa myös aamupäivä-vierailupukua ja usein smokingiakin."

Miehiltä, jotka eivät edusta jatkuvasti, tuskin löytyy nykyisin frakkia.  Tosiaan - voipa olla, että nykymies kulkee halki elämänsä pukeutumatta kertaakaan frakkiin.  Samoin smokki (smoking) yleensä taidetaan vuokrata näinä päivinä.  Pukuakin kyllä vielä bisnesmaailmassa käytetään päivittäin, mutta siihen sonnustautuminen ei nykyisin monillekaan miehille ole mitään arkipäivää, vaan liittyy lähinnä juhlatilaisuuksiin.

Huh miten hauskaa onkaan puku- ja tapahistoria.  "Yksinkertainen, mutta huoliteltu pukeutuminen herättää arvonantoa ja mieltymystä.  Hieno nainen ei käytä rihkamaa eikä koruja arkiasunsa kanssa.  Yksi tai kaksi sormusta, vaatimaton rannerengas korkeintaan.  Korvarenkaat, helminauhat ja jalokivet säästetään muita tilaisuuksia varten."  Ettäs tiedätte ennen kuin yritätte mitään tällaista.