Näytetään tekstit, joissa on tunniste karsiminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste karsiminen. Näytä kaikki tekstit

tiistai 21. marraskuuta 2017

Huomioita

Konmaritin koko kämpän ennen putkiremonttia. Olin kuin riivattu, ajattelin kaiken vapaa-aikani vain sitä, minne sijoitan järkevämmin kaiken, mitä omistan. Tämä oli loistava valinta, vaikka se silloin uuvuttikin, koska sitä vapaa-aikaa ei paljon ollut. Kun plasimme kotiin kaikki piti ensin purkaa muoveista, ja pinnat siivota betonipölystä (ei sitä asbestipölyä asuntoihin tullut). Tavarat hakeutuivat paikalleen pikkuhiljaa. Silloin se paljastui: uusi järjestys, jossa kaikelle on paikka, on tosiaan auttanut minua pitämään asuntomme siistinä. Siisteyttä rajoittaa enää väsymys, ei se, että siivoaminen olisi vaikeaa. 

Vaatteita minulla on edelleenkin hiukan liikaa. Luotan kuitenkin siihen, että luonto korjaa: en suunnittele ostavani mitään pitkään aikaan, ja puhki hapertuvia käytän erääseen patjaprojektiin. Olen viimeisen puolen vuoden aikana ostanut uutena vain trikoot, käytettynä villatakin, jakun, kahdet farkut ja yhdet trikoot. Ensi kuussa täytyy ostaa rintaliivejä. 

Koska olen viime aikoina ollut muuten uupunut, olen kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että en jaksa siivota, ja jonkinlaista kuormitusta, johon liittyy ajatus, että elämä on yhtä siivoamista. Näiden ajatusten keskellä olen kuitenkin havahtunut yllämainittuun: olen viime vuosien aikana kuitekin onnistunut optimoimaan mahdollisuuteni siisteyden ylläpitämiseen. Se on todellista kehitystä! Tarkoitan tällä siis sitä, että kunhan saan aikaiseksi, siivoaminen on yksinkertaista: kaikelle on paikka ja ne mahtuvat paikalleen. On kuitenkin paljon mukavampaa pohtia, jaksaako, kuin sitä, kuinka mahdotonta tai vaikeaa kyseisen tehtävän suorittaminen on. 

Koska kehittyminen on niin hidasta, että asioihin tottuu, kun ne tapahtuvat, omia ”voittojaan” on joskus vaikea nähdä. Se lienee haasteellisinta muutoksista nauttimisessa: niiden huomaaminen! Esimerkiksi tuossa asiassa olen huomannut kyllä sen, että en meinaa jaksaa tehdä hommia, mutta en sitä, että niiden tekeminen kuitenkin on nykyään helpompaa, kuin ennen. Tämä liittyy toki siihenkin, että kun elin enemmän kaaoksen keskellä, minulla toisaalta oli myös enemmän aikaa. Blogin päivittymistahdistakin on voinut huomata, että viimeiset pari vuotta minulla on ollut huomattavasti kiireisempi elämä, kuin ensimmäiset pari vuotta, kun tätä blogia olen kirjoittanut.

Löytääköhän tänne enää kukaan? Tervetuloa takaisin!

maanantai 13. helmikuuta 2017

Putkiremppa

Sepä tuli sitten meidänkin osalle. Siirrymme huhtikuun alussa huomattavasti pienempiin tiloihin ,ilman huonekalujamme, noin pariksi kuukaudeksi. "Noin", koska meillä ei ole uutta sijoituspaikkaa kolmanneksi kuukaudeksi, ja on myös epäselvää, voisiko silloin ehkä asua tässä nykyisessä kodissamme.

Teen listoja. Mietin, mitä voi jättää, miten ne pitää suojata (luvassa on asbestipölyä), miten saamme pakattua kaiken jäävän tarpeeksi tiiviisti näihin tiloihin (esimerkiksi varastot pitää tyhjentää) ja mitä sitten toisaalta otan mukaan. Tällä viikolla saanen vastauksia näihin kysymyksiin, mutta stressaa se silti.

Ennen kaikkea mietin, olenko karsinut tavaroitani tarpeeksi, kannattaisiko karsia pikkusen vielä ennen, kuin remppa alkaa. Ei inspiroi, kurkin vähän laatikohin jo ja ilokseni huomasin, että edellisten karsintakierrosten jäljiltä siellä oli toisaalta aika vähän karsittavaa.

On kuitenkin jälleen esimerkiksi paperihirviö, joka pitäisi kesyttää. Pari vuotta. Paljon paperia.

Elämä on tätä nykyä niin hektistä, ettei kaikelle tälle virallisesti tuntuisi olevan aikaa. Vaan silloin, kun päivärytmini oli iisimpi, en tehnyt näitä juttuja mitenkään raivokkaasti.

Nyt on pakko. Mites toi kirjahylly? Lähtiskö siitä kuitenkin jotain?

lauantai 5. syyskuuta 2015

Nerokkaita hoitoniksejä uusille ja vanhoille nahkakengille

Ostin muutaman viikon sisään kahdet uudet kengät. Viime vuonna ostin kengät Viron-reissulla. Uusi minimalistinen makuni, eli vaatimus klassisista, monen kanssa yhteensopivista jalkineista teki etsinnästä tuskaisen pitkän operaation. Samassa ajassa, kun matkaseuranani oleva äitini kokeili kahtakymmentä paria, minä löysin ehkä seitsemät. Lopulta jotakin kivaa kuitenkin osui kohdalle; tumman beigensävyiset mokkaiset nauhakengät, joissa oli hyvin litteät pohjat, ja jotka käytännössä tuntuivat siltä, ettei niitä ollut olemassakaan, niin keveät ja ohuet ne ovat. Keveydellä on kuitenkin hintansa: kengät ovat nyt, toisen kesänsä jäljiltä, jo aivan kuluneet, pohja on kulunut niin, että sen ilmataskut ovat paljastuneet, ja materiaali on puhki jo yhdestä kohtaa, ja pian olisi monesta muustakin, jos kenkien käyttöä jatkaisin. Tasainen pinta ei oikein salli paikkaamistakaan.

Päätin siis pelata tänä syksynä varman päälle ja ostin ensi kevättä ja kesää ajatellen kengät, joiden toivon kestävän mahdollisimman pitkään. Toinen valintaperuste oli löytää jotakin samanlaista, kuin ne hajoamispisteessä olevat, koska niitä kuitenkin rakastin. Elämäni ensimmäisiä "replace" - tai korvaus- - -kokemuksia - minimalistinen ilmiö, jossa ostetaan hyvän tuotteen tilalle vastaava tai parempi, mutta joka tapauksessa samaa virkaa toimittava. En löytänyt beigeä, enkä ruskeaa, mutta punaista löysin.  Uskaltauduin tilaamaan kengät nettikaupasta. Käännyin Eccon puoleen, koska Sanna ilmiantoi taannoin ko. merkin ekologisena. Minullakin on Eccosta hyvä kokemus, kaapissani ovat edelleen ko. firman valmistamat urheilulliset vapaa-ajankengät ehkä noin vuodelta 2001, ja ne ovat aivan ehjät. Toivottavasti nyt ostamani klassiset jalkineet kestävät yhtä kauan! Hintakaan ei päätä huimannut, kun siitä oli höylätty puolet pois. Valitsin tarkoituksella myös paksumman pohjan ja materiaalin. Niin ihanaa kuin edellisten kenkieni keveys olikin, se valitettavasti aiheuttaa aivan liian tiheän tarpeen ostaa uusia.

Toisetkin kengät ovat hajoamassa: heitin eilen roskiin kuusi vuotta vanhat Gomusait, jotka oli jo kertaalleen korjautettu suutarilla, joskin jo sinne mennessään niin huonossa kunnossa, ettei korjaus kestänyt kauaa. Kengät olivat linttaantuneet ja hajalla kannan takaosasta, pohjan yläpuolelta. Nykyiseen malliin The Company on korjannut mallin sittemmin kannasta korokepalalla paksummiksi. Gomusait olivat mahtavat kengät, mutta niin kalliit, etten moisia toista kertaa ostaisi, varsinkaan, kun en oikein usko sen puolen sentin paksuntamisen estävän kantapään rikkoutumista. Näitä löysin korvaamaan (toinen!) eilen Puman tennarit kirpputorilta seitsemällä eurolla.

Kun sain Eccon kengät, ne puristivat himpun verran jalkapöydän ympäriltä. Nykyään, kun kengät tehdään standardilestiin, jonkinlaista puristamista tai hankausta esiintyy miltei aina. Olen kuitenkin urani varrella oppinut muutaman kikan sekä sen, että nahkakenkä muotoutuu ylipäätään melko hyvin käyttäjän jalan mukaan.

Kengät tekivät joihinkin kohtiin jaloistani rakkoja, ja suoraan sanottuna minua kyllä jännitti, muokkaantuisivatko ne todella sopiviksi. Mutta onneksi luotin kikkaani: ensimmäisellä kerralla käytin kenkiä normaalisti noin puoli tuntia, ja ne hankasivat hiukan joistakin kohdista. Toisella kerralla käytin kenkiä parin päiän tauon jälkeen, jotta rakon alut kerkisivät parantua. Tässä tulee se kikka: kenkään laitetaan märkä, ohut sukka, esimerkiksi nailonsukka. Ne hankasivat hiukan tälläkin kerralla, mutta tuntui, kuin se olisi jo hiukan alkanut helpottaa. Kolmannella kerralla käytin kenkiä jo muutaman tunnin ajan, ja nyt ne hankasivat, mutta jo selvästi vähemmän (tässä kohtaa minua vähän jännitti, onnistunko). Mutta kas ihmettä: eilen laitoin popot jalkaani taaskin muutaman tunnin ajaksi, ja kävelinkin melko paljon, ja nyt ne alkoivat olla varsin sopivat.

Jos kengät puristavat selkeästi ja paljon, ja tuntuvat hankaavan pahasti jo ensimmäisessä sovituksessa, niitä ei kannata tietenkään ostaa ainakaan kovin suurella hinnalla, koska silloin muokkaus ei välttämättä onnistu. Mutta tällaiset pienet istumattomuudet saa kyllä tällä tekniikalla hiottua ohuehkoista nahkakengistä.

Neuvon saman tien toisenkin kikan: maihareihin tai saappaisiin tulee ajan myötä nilkan kohdalle ruttu, joka hankaa akillesjännettä. Tämän rutun saa samantyyppisellä tempulla suoraksi. Ruttuun suihkutetaan vettä sisäpuolelta, ja kengät ripustetaan varren yläreunan takaosasta roikkumaan, kunnes ne ovat kuivat. Monissa maihareissa ainakin on tarkoitukseen sopivat lenkit, ja joka tapauksessa verhonipsujen tai pyykkipoikien avulla maiharin voi saada tukevasti kiinni reunastaan asianmukaisiin naruihin. Itse olen ripustellut maihareitani pyykkitelineestä.

tiistai 24. helmikuuta 2015

Miksi tuntuu, että riittävästi on liian vähän?

Olen lueskellut useita kertoja, kommentoinutkin, Bea Johnsonin Zero Waste Home -blogin viimeisintä vaatepostausta.  Bean kaikesta turhasta kuorittu, yhteen matkalaukkuun mahtuva puvusto on vaikuttava.  Erityisesti ihastelen tätä huudahdusta:

"Add pieces to my wardrobe?  No way!  I'd lose mobility!"  (Vapaa suomennos: "Lisäisinkö jotakin?  Ei missään tapauksessa! Matkusteleminen vaikeutuisi!")

Blogikirjoituksen alla keskustelussa käydään läpi niin puuttuvat hiihtovaatteet, kuin toimistoympäristön vaativampi pukeutuminen. Eräässä kommentissaan Bea väittää, että pesty kirpparialusvaate on puhtaampi, kuin uusi, kaupasta ostettu.  En ole koskaan ajatellut tätä, ja pikaisella googlauksella löysin aiheesta esim. tämän artikkelin, jossa puhutaan muiden (esim. vaatteita sovittaneiden) ihmisten bakteereista vaatteissa, ja sitten on tietenkin myrkyt ja kaikenmaailman kemikaalit. 

Pari viikkoa minua vaivasi ajatus, joka eilen johti toimintaan: leikin oman vaatekaappini kanssa "jos ottaisin," -leikkiä.  Eli karsimista toisin päin: jos ottaisin vain kaksi mekkoa, mitkä ne olisivat?  Mitkä paidat valitsisin, jos valitsin kolme?  Huomasin, että kuten olin arvellutkin, minäkin voisin koostaa omasta kaapistani varsin toimivan minipuvuston, ja itse asiassa luultavasti valita mm. useampia vaatekappaleita, jotka voi pestä kuudessakympissä.  Hämmästyin siitä, kuinka runsaalta tämä valitsemani vaatejoukko sovelluksineen vaikutti.  Sillä tosiaan voisi "pärjätä" aivan hienosti!

Hämmästyin myös tunteita, joita tämä ajatusleikki minussa herätti.  Kun harkitsin kokeilua, jossa laittaisin varastoon tai poistaisin väliaikaisesti käytöstä kaikki muut, paitsi nämä "minipuvustoon" valitsemani vaatekappaleet, tunsin suorastaan pelkoa.  Pelkoa sitä kohtaan, etten sitten haluaisikaan takaisin vaatekappaleita, joita ilman pärjään. 

Siis ihan totta!  Kyseessä on selvästi luopumisen pelko, mutta sitä, mikä minua pelottaa, en osaa määritellä.  Jostain syystä ns. vain funktionaalinen määrä tavaraa ja jopa se keveys, jota Beankin elämässä tuntuu olevan, hämmentää minua.

Näinkö kiinni olen kuluttamisessa, siinä että ihminen vain tarvitsee enemmän?  Onko kyse jonkinlaisesta alkukantaisesta varautumisvietistä, missä riittävästi on liian vähän, koska - aivan klassinen, omalla tavallaan absurdikin pelko - mitä jos jotakin tapahtuu?

(Mitä muka?  Paita repeää?  Lähimmälle kirpparille on 700 metriä ja avomiehelläkin on paitoja kaapissaan.  Saattaisin selvitä siitä.)

Toisaalta tämä on myös peruspsykologiaa - ihminen kiinnittyy tavaroihin samalla tavalla, kuin uskomuksiin, tapoihin, tunteisiin ja riippuvuuksiin.  Jopa surusta luopuminen voi olla tuskallista - kiinnymme taakkoihimme.  Moni ihminen elää "tuskansa" kautta eikä osaisi kuvitella päiväänsä ilman surkeutensa syiden luettelemista.  Uhrina on turvallista, kun voi vakuuttaa itselleen, että mitään ei ole tehtävistä, vastuu ei ole minun.

Vapaus on pelottavaa.  Jopa vapaus omasta tavarataakasta. 

Ulkovaatteiden suhteen täällä Suomessa on otettava huomioon asioita, joita Bea ei huomioi.  Eivät tokikaan kaikki Suomalaiset varaudu tällä tavalla, mutta itse aion pitää kiinni "tulipalopakkasten" varusteistani: paksuimmasta takista, lammasrukkasista, toppahousuista.  Kun yli 15 pakkasastetta yllättää, pitää vaatetta löytyä vähintäänkin kellarista.  

Tämän karsintakierroksen jälkeen minulla on taas neljä isoa pussillista vaatetta menossa kierrätyslaatikkoon, joskin ainakin yksi kaveri taitaa käydä ne ensin läpi... yksi lumppukeräykseen ja yksi roskiin.  Viimeiseen käytin jo likaista dyykkipussia, johon laitoin vanhat villasukkani tajuamatta, että nekin olisi voinut viedä vielä lumpuiksi.  Nyt ne ovat kuitenkin jo niin likaisia, että roskis on ainoa mahdollinen osoite.  Samaan kassiin työnsin kaksi paria kenkiä, jotka alkavat olla jo liian rikki korjattaviksi - mutta niitä olenkin käyttänyt hartaudella, toiset ovat Kierrätystehtaalta alunperinkin ja toiset, vaelluskenkäni, olivat minulla käytössä 13 vuotta! 

Suurimmat henkien taistot kävin villavaatteiden kanssa.  Muutenkin, autenttista vanhaa tavaraa on vaikea heittää pois - en vieläkään luopunut parista villapaidasta, jotka ovat peräisin isoäitini vintiltä - enkä saattanut luopua niistä vieläkään.  Molemmissa on korkea poolokaulus, joka ei istu tyyliini mitenkään, mutta käsinneulottua laadukasta villaa on vain tosi tosi vaikea poistaa hallustaan.  Onneksi olen vähentänyt niin paljon muuta tavaraa, että villapaidat mahtuvat ihan hyvin olemaan. 

Olen nyt hyväksynyt sen, että karsiminen ja "hengitystilan" tekeminen on jopa vuosien projekti.  Kunhan saan nuokin pussit taas kannetuksi ulos asunnosta, uusi tila muuttuu todeksi, ja elämä jatkuu taas tilavampana.  Kunnes taas seuraava tavarakasa alkaa ahdistaa. 

Oletteko te lukijani harrastaneet karsintaa nyt kevään kynnyksellä?  Miltä Bean puvusto teidän mielestänne vaikuttaa, inspiroiko?

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Drop drop drop drop

Roosa Murto, you are off.  Maailmassa on myös karsimista, jonka pointti on saada lisää hengitystilaa kaappeihin, mutta ei sillä tavalla, että niitä täytettäisiin uudelleen, vaan nimenomaan niin, että jäljelle jäävä tavara pääsee tehokkaammin käyttöön.

Minä olen ollut taas armoton.  Ottaa vatsanpohjasta, niin armoton.  Takanani sängyllä odottaa kolme muovikassia kyytiä kirppikselle, mitä Murto pitää huonona asiana.

Kuitenkin, kun nämä tavarat ovat kertyneet, en ollut minimalisti.  En yksinkertaisesti huomannut, että tavaraa oli liikaa.  Se ei ole mikään puolustus, mutta fakta on, että länsimainen kulutuskeskeinen elämäntapa opettaa kaikki juuri tähän: ostamaan tarpeetonta.  Kuluttaminen lisää BKT:ta ja näyttää hyvältä tilastoissa - mutta kerää tarpeetonta tavaraa kaapit pullolleen. Joten jos kannankin viisitoista mekkoa kierrätyslaatikkoon, jää kaappiin vielä toinen mokoma - mekkoja joka tilanteeseen, minkä vain voin kuvitella.  Vain kolme olen tosin ostanut uutena, kaikki useampi vuosi sitten.  Myös kirpputorille kulkevat ovat suurimmaksi osaksi kirppiksiltä alunperinkin, monet myös itse tekemiäni.

Tällä kertaa minua herätteli eilinen keskustelu kaverin kanssa.  Kerroin heittäneeni pitkin hampain menemään kymmenisen toppia pari viikkoa sitten.  Kerroin, että laskin jäljelle jääneet: niitä oli nelisenkymmentä (siis lyhythihaisia ja hihattomia.  Pitkähihaiset on vielä erikseen :D).  "Herranjumala," sanoi kaveri, "mulla on kolme.  T-paitoja on ehkä pari ja pitkähihaisia paitoja kans kolme."  "En tiennyt, että olet minimalisti,", sanoin minä, mutta tukassa alkoi raksuttaa ja tänä sunnuntaina, kun mietin mitä tekisin, huomasin miettiväni: mitkä kolme mekkoa pitäisin, jos pitäisin vain kolme?  

Valinta oli melko selvä, enkä tietenkään pitänyt vain niitä kolmea, vaan kuten sanoin, noin viisitoista kaksikymmentä (kävin sittenkin laskemassa) +3, jotka lupasin eräälle ystävälleni.

Aika hillitön määrä, edelleen.  Mekkoja loppuiäksi, sikäli kuin vartalo pysyy jonkinlaisissa mitoissa (ja itse asiassa pari on käyttökelpoisia, vaikka ei pysyisikään).

Huomaan muutenkin erään asian.  Minä kirjoitan tätä blogia paikasta, jossa aloittelen minimalismia.  Moni aihepiirin bloginpitäjä on vihkiytynyt aatteeseen (!) jo vuosia sitten.

Ehkä mulla on vielä toivoa.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Ihan itte tein

Yhtäkkiä tänä aamuna tein sen, tai osan siitä. 

Ilmeisesti minun karsimistapani on yllätyshyökkäys (ennen kun vaatteet pääsevät karkuun) muutaman kerran vuodessa.  Olin armoton, tälläkin kertaa.  Haluan yksinkertaisesti lisää tilaa hengittää ja toimivuutta.  Ulos taisi lähteä seitsemän toppia, kaksi pitkähihaista paitaa ja pari svetaria. 

Niin moni minimalisti sanoo, ettei ole kaivannut poistamiaan vaatteita. Minä huomaan kärsiväni irrationaalisesta kauhusta, ettei minulla ole mitään päällepantavaa, jos annan mennä.

Tosiasiassa muistan varsin hämärästi edellisten armottomuuspuuskieni uhrit. 

Tänään ongelmallisinta oli, että totesin haluavani kantaa ulos myös monia itse tekemiäni mekkoja. Kaksi palautin vielä kaappiin, yhden odottelemaan mahdollista myyntiä.  Haluan näistä eroon siksi, että käytän niitä lähinnä huonosta omastatunnosta. Että kun on kerran tullut tällainenkin omin käsin tehtyä, pitäisihän sitä käyttää. Mutta entä jos tuntuu, että nykyisin tavoittelemaani tyyliin nämä luomukset eivät yksinkertaisesti enää istu? Kun on täydellisempiäkin, mieluisampia, ja itse asiassa ompelukaapissa odottaa vielä jokunen projekti jotka tuntuisivat olevan enemmän sitä omaa tyyliä,  mutta jo olemassaolevien mekkojen paljouden takia niitä ei ole tullut tehtyä valmiiksi asti.

Tunnesiteeni itse tekemiini vaatteisiin on lämmin - onnittelen itseäni designista, nähdystä vaivasta, lopputuloksen kauneudesta, mutta entä, kun osa niistä silti ei vain tunnu omalta, ainakaan enää. Ja toisaalta pois myyminenkin tuntuu vähän ongelmalliselta: huolettaa, josko vaatteet kuitenkin ovat liian omalaatuisia ja itselle laadittuja, niin, ettei niistä saa vaivan arvoista hintaa. Jos joku suostuu maksamaan mun tunteja vääntämästä mekosta vain pari euroa, se tavallaan tuntuu pahemmalta, kuin jos sen laittaa vain keräyslaatikkoon ja voi kuvitella koltun kirpparilta löytävän ihmisen ilahtuvan.

torstai 9. lokakuuta 2014

Minipuvusto ja muodollinen menneisyys

Olen linkannut useamman kerran jo Oma Koti Valkoinen -blogin minipuvustoon.  Nyt syy on muotoutunut päässäni.  Miian postaus on kompakti ja selkeä, kuvat tekevät koko asiasta tosi selkeästi tajuttavan ja konkreettisen.  Miian perheen karsimisesta on muuten Tavararemontissa.

Pidän minipuvuston konseptista, koska fanitan hyvää designia, ja minipuvusto on arjen designia parhaimmillaan.  En ole itse vieläkään päässyt kunnolliseen karsimiseen - aina kun avaan kaapin sitä varten, typerryn, koska minulla mitä ilmeisimmin sitten vain on hassuja tunnesiteitä vaatteisiin.  (Eilen kuitenkin heitin lopulta kirpparipussiin kasan koruja ja yhdet aurinkolasit.  Ne olivat yksinkertaisesti vain turha tilasyöppö aiheuttamassa kaaosta eräässä laatikoistani.)

Miian puvusto on yksi esimerkki.  Toinen on Bea Johnsonin vaatekaappi, joka Garbologyssa on selitetty vielä hiukan tarkemmin kuin tuossa linkissä.

Bealla on:
7 paitaa
2 hametta
shortsit
3 housut
3 neulepaitaa
3 mekkoa
6 paria kenkiä (sisältää tohvelit)

Täällä meillä vuodenajan vaihtelut tietysti tarkoittavat, että päällysvaatteita pitää olla enemmän.  On myös mahdollista, että urheilu- tai ulkoiluvaatteita ei ole mainittu tässä ollenkaan, eikä myöskään esim. sitä, ovatko paidat lyhyt- vai pitkähihaisia.  Lista ei sisällä myöskään yöpukuja ja sen sellaisia.

Pukeutumisohjeistus, joka huvittaa ja liikuttaa minua eniten, löytyy kuitenkin Hyvän käytöksen kirjasta vuodelta 1954, oppaasta, joka on ollut aarteeni siitä asti, kun käytin sitä erään kirjoitelman lähdeteoksena muutamia vuosia sitten.  Oppaan luku pukeutumisesta kertoo mm. tällaisia asioita:

"Vanha hyvä sääntö sanoo: Asu (sic!) yli varojesi, syö varojesi mukaan ja pukeudu alle varojesi.  Pukeutumisen perusohje on se, ettei puvun pidä kiinnittää huomiota siinä määrin, että ihminen unohtuu.  Sivistynyt ihminen pukeutuu huomiota herättämättömästi. -- Hieno nainen ei aamupäivisin palvelusväen kanssa askarrellessaan esiinny silkkihepenissä.  Hänellä on yllään yksinkertainen arkipusero ja hame sekä siististi silitetty työtakki.  Myöskin työläisnaisella on varaa pukeutua sillä tavoin.  Mutta kuinka onkaan!  Epäsiistiä silkkipukua pidetään usein hienompana."

"Puvun on siis sovelluttava tilaisuuden, ympäristön ja ajan vaatimuksiin.  Juhlatilaisuudet, vierailut, työ, reippailut, matkat, koti - kaikki vaativat omat pukimensa.  Mutta että pukuja ei silti tarviste olla varsin monta, sen osoittaa seuraava vaatevarasto, jolla hyvinpukeutuva kaupunkilaisnainen erinomaisesti tulee toimeen:

1. Hillitynvärinen, hyvästä kankaasta tehty kävely- tai jakkupuku, jonka kanssa käytetään erilaisia puseroita.  Puku sopii sekä virastoon että (hienomman puseron kanssa käytettynä) aamupäivävierailuille tai vastaaviin aamupäivätilaisuuksiin.  Kotiaskareita tehtäessä käytetään pumpulipuseroa ja vanhaa hametta ja asun ylle otetaan esiliina tai työtakki.

2. Vierailupuku iltapäivätilaisuuksiin, teattereihin jne.  Kangas kernaimmin hienoa villaa.

3. Iltapuku, mieluimmin kaksiosainen.  Herrojen käyttäessä smokingia naiset käyttävät pitkähihaista yläosaa pitkän hameen kera, herrojen frakkia taas vastaa hihaton tai lyhythihainen, koristeellisempi yläosa saman pitkän hameen kera.

4. Ulkoiluasu: paksu hame tai hiihtohousut, villapusero ja tuulitakki."

Tässäkään ei ollut mukana ulkovaatteita.

Tämän tarkoitus on hiukan valaista, että riittävä puvusto on kuudessakymmenessä vuodessa aika tavalla muuttunut, kuten elämänpiirimmekin.  Harva meistä totisesti enää tänä päivänä "askartelee aamuisin palvelusväkensä kanssa", saati käyttää kotitakkia (minulla on muuten hyvä kokoelma vanhoja essuja ja kotitakkeja, ja muutenkin voisin käytännössä pukeutua tämän ohjeen mukaisesti, jos haluaisin. Tosin "puseroni" ovat pääosin hihattomia tai lyhythihaisia, tai trikoota, mitä ne tuohon aikaan eivät tavanneet useinkaan olla.)

Totuushan on, että 50-luvun Suomi on ollut hyvin köyhä.  Olen kuullut aikalaisilta, kuinka vaatteet käytettiin todellakin loppuun, eli niitä puseroita ei ollut kovin montaa.  Haasteita on tarjonnut se, että ajan hengen mukaan "jos kaulus, kalvosimet tai muut vaaleat osat ovat vähänkään nuhrautuneet, ei vaatetusta voida pitää moitteettomana."  Jonkinlainen versio minimalismista ei useimmille ollut mikään valinta, vaan välttämättömyys.

Pukeutuminen on ollut myös koko lailla muodollisempaa.  Numeroituja ohjeita seuraa kappale, jossa kerrotaan, että "Miehet tarvitsevat vstaavasti arkipuvun, tumman puvun, smokingin, frakin ja urheiluasun.  Tumma puku vastaa myös aamupäivä-vierailupukua ja usein smokingiakin."

Miehiltä, jotka eivät edusta jatkuvasti, tuskin löytyy nykyisin frakkia.  Tosiaan - voipa olla, että nykymies kulkee halki elämänsä pukeutumatta kertaakaan frakkiin.  Samoin smokki (smoking) yleensä taidetaan vuokrata näinä päivinä.  Pukuakin kyllä vielä bisnesmaailmassa käytetään päivittäin, mutta siihen sonnustautuminen ei nykyisin monillekaan miehille ole mitään arkipäivää, vaan liittyy lähinnä juhlatilaisuuksiin.

Huh miten hauskaa onkaan puku- ja tapahistoria.  "Yksinkertainen, mutta huoliteltu pukeutuminen herättää arvonantoa ja mieltymystä.  Hieno nainen ei käytä rihkamaa eikä koruja arkiasunsa kanssa.  Yksi tai kaksi sormusta, vaatimaton rannerengas korkeintaan.  Korvarenkaat, helminauhat ja jalokivet säästetään muita tilaisuuksia varten."  Ettäs tiedätte ennen kuin yritätte mitään tällaista.







torstai 11. syyskuuta 2014

Vaatekaappien syövereistä

Sopivasti -blogin puhtauskirjoituksen keskustelu sysäsi liikkeelle muutamia muutoksia vaatekaapissani. Siirsin puolipitoiset helpommin saataville - ne ovat olleet hankalasti puoliskon takana, kun hän istuu tietokoneella.  Kaappi oli "nielaissut" puolipitoiset syvyyksiinsä niin, että niiden kierrättäminen päivän asuihin oli vaikeaa.  Puolipitoisten säilytyspaikasta oli tullut syöveri, jota ajattelin häpeällä ja ahdistuksella.  En tiennyt, mitä kaikkea siellä oli.  Se, että paikkaan oli hiukan vaikea päästä, ja sitä oli vaikea kaivaa, aiheutti myöskin hankaluuksia kierrättää vaatteita.

Joten: siirsin puhtaat hupparit, neuleet ja sen sellaiset vetokorihyllyköstä eteisen kaapista puolipitoisten tilalle.  Ne muodostivat siistit kasat kaapin takaosaan, ja litteähkö kasa trikoita ja shortseja hyllyn etualalla jättää ne kuitenkin niin hyvin näkyviin, että etsitty on helppo löytää.

Puolipitoiset taas ovat paljon kätevämmin saatavilla vetokoreissa, ja mikä parhainta, puolison puuhia häiritsemättä.

Samassa imussa siivosin sitten (heh heh) sukkahousu-, -nauha-, -nauhasukka-, uikkari- ja bikinikorit , joissa säilytän myös huonompia alkkareitani.  Ja sen laatikon, missä säilytän parempia alkkareita ja rintsikoita.  Tuloksena oli kasa alkkareita, jotka ovat lähtökohtaisesti vain toivottoman epämukavia kiristävine kuminauhoineen, vaikka ehjiä ovatkin, ja yhdet kulahtaneet rintsikat.  Aion viedä ne H&M:n lumppukeräykseen tänään - vanhoja alushousuja tuskin voi myydä kirpputorilla.  Hoidan talosta ulos myös vanhat lääkkeet ja silmälasit (laserleikkautin silmäni tänä vuonna, joten laseja ei enää tarvita).

Rintsikoiden kanssa minulla on ongelma.  En pidä kaarituista.  Ennen käytin surutta kaarituettuja liivejä, mutta nykyään tuntuu, että tuet hiertävät jo parin tunnin käytön jälkeen.  En tiedä mistä tämä johtuu - luultavasti siitä, että olen kiristykselle vain herkempi nykyisin.  Samasta syystä pukeudun farkkuihin tosi harvoin.  En vain tykkää, kun ne puristavat.

Olen löytänyt yhden kaarituettoman rintsikkamallin, jota saa minun koossani (koko on hiukan vaativa).  Niitä olenkin sitten keräillyt peräti kolmet.  Säilyttelen siis huomattavasti suurempaa määrää rintaliivejä, kuin käytössäni onkaan, koska ne kaarituelliset vielä mahtuvat, on mahdollista, että kaikki muut ovat likaisia, tai jokin asu yksinkertaisesti vaatii toisenlaisia liivejä.  Mutta en todellakaan tiedä, mitä tehdä kaikille kaarituetuille rintsikoille varastoissani.  Näillä mennään.

Tässä tulikin siis suoritettua aika monta erikoissiivoustehtävää kerralla.  Ja kun ylimääräistä häipyy, ai että miten ihanasti olo kevenee.

maanantai 11. elokuuta 2014

Hirviön kesyttäminen alkaa

Kävin suoraan kiinni.  Aloitin kirjoituspöydän keskimmäisestä laatikosta.  Sen raivaamiseen meni varmaan tunteroinen, nälkäkin tuli ja söin välissä, ja vaikka inhosin lähes joka hetkeä, otin samalla raivolla käsittelyyn lipaston päällä lojuvan kasan.

Byrokraattisesti merkityksellisiä papereita sisältävät kansioni pullistelevat, vaikka, ennen kuin täytin niitä, myös heitin niistä pois aimo kasan mm. vuoden 2008 palkkakuitteja.  (Verottajaa kiinnostavat viisi vuotta ovat kuluneet jo.  Vuoden 2009 papereita en vielä uskaltanut heittää pois.  Enkä siis kaikkia vanhempiakaan - mm. kaikki työtodistukseni pidän varmaankin hamaan hautaan.) 

--

Vasemmalla näkyvät ovat matkalla paperinkeräykseen.  Oikealla näkyvät taas odottavat vielä käsittelyä - tämän päivän kiintiö saattaa olla täysi.  Saattaa.  Tämä kasojen raivaaminen on kummallista hommaa - kurjaa, mutta aiheuttaa välitöntä riippuvuutta.  Luultavasti ne mielen lokerot, jotka puhdistuvat samalla, aiheuttavat tarvetta jatkaa hommaa.  


Joitakin keskeneräisiä kasoja lojuu vielä siellä täällä.  Lisäksi huomasin, että selkeästi "virallisten" papereiden lajittelu on huomattavan helppoa verrattuna epävirallisempiin.  Kirjeisiin.  Kaikenlaisiin muistiinpanoihin, piirroksiin, kirjoituksenpätkiin.  Olen mm. täällä pohdiskellutkin sitä taakkaa, jonka luova työ teettää - ja kun varsinaisten "duunien" lisäksi on vielä ideamateriaali.  Kaikenlaista, mitä inspiraation toivossa saattaa haluta hyödyntää.  

Ja sitten muiden tekemää tai kirjoittamaa materiaalia - ystävien ihastuttava joulukirje, CV:n ja työhakemuksen kirjoitusohje, erään välkyn kaverin kirjoittama lukuluettelo (blogeja ja kirjoja), sarongin solmintaohjeet, kiinalaisen kasvohieronnan perusteet, initiaatioriitin määritelmä ja kaavio...  miten moiset luokitellaan ja arkistoidaan?  Kun niiden tarkoitus on pääasiassa löytyä oikealla hetkellä?  Millä tällaista ryhmää paperia kutsutaan?  "Äärimmäisen hauskoja ja kiinnostavia juttuja"?  

Tänään päädyin tuikkaamaan kaiken "säilytettävän, mutta vain epävirallisesti tärkeäksi luokiteltavan" materiaalin tuonne ---> 

...mutta tarkoitus olisi luoda myös hiukan paremmin järjestelty systeemi sille kaikelle.  Saas nyt nähdä.

Ja ai niin.  Näiden läjien purkamisesta jäi käteen myös noin kuusi senttiä paksu kasa toiselta puolelta tyhjää kopiopaperia suttumateriaaliksi.  Puolet pakasta koostuu parista kappaleesta käsikirjoituksia, toinen vanha versio, toista en muuten vain halunnut säilyttää.  Että suttupaperiakin on nyt seuraavaksi kuudeksi vuodeksi sitten (sikälimikäli en aio lahjoittaa siitä osaa eteenpäin.)  

Tuntuu siltä, että päivän työ on tehty ja mielelle raivattu aimo aukko enemmän tilaa liikkua.  Tunnetila on tosin jotenkin raskaampi, kuin ensimmäisen laatikon tyhjennyksen jälkeen.  Luulen, että se johtuu siitä, että ensimmäiseen kuvaan hiipi tuo vielä purkamaton kasa.  Hitsi!  Mut nyt meen syömään herkkupähkinöitä.  (Päivän positiiviseksi mainitsen, että kiinalaishenkinen safka tänään onnistui ihan hirveän hyvin.  Nam.)





sunnuntai 3. elokuuta 2014

Karsin, mutta hitaasti

Okei, lahjoitin pois ne hiljan mainitsemani pullonavaajat sekä joukon tarpeettomia pakasterasioita ja rasiattomia kansia, mutta esimerkiksi vaatekaapilleni en ole tehnyt mitään kohta vuoteen.  En ole kyllä hankkinut sinne mitään uuttakaan, paitsi mitä Kierrätystehtaalta tarttui mukaan - en muuten ole tehnyt siitä asiasta kirjoitusta, vaikka sain itselleni ilmaistorilta ikään kuin kokonaisen asukokonaisuuden - eivät ne ehkä oikeasti ihan täydellisesti yhteen sopisi, mutta hirveän kivoja vaatteita päästä varpaisiin, ja yhdet kengätkin!  

Mutta kun lueskelen tällaisista funktionaalisuuden helmistä, tai Tuulian blogia, alkaa tavaramäärä kaapeistani huudella.  Ei varsinaisesti siksi, että olisin esimerkiksi ostanut tästä kasasta juuri mitään uutena - päinvastoin, lukemattomat vaatteet ovat kautta tai toista päätyneet minulle ilmaiseksi, tai ovat kirppislöytöjä.  Mutta Tuulian linkatussa kirjoituksessa lause: "Olen luopunut suuresta määrästä tavaroita, ja huomannut sen tuovan monenlaisia hyötyjä ja lisäävän onnellisuutta."  Minä en vielä toistaiseksi ole karsinut niin ansiokkaasti, että olisin kokenut pääseväni tällaisesta tunteesta nauttimaan.
Oma koti valkoisessa kateutta aiheuttaa tuo jo mainittu funktionaalisuus.  Olisi kyllä tosi jännää ja kivaa, jos olisi vaatekappi, josta voisi vain vetäistä asukokonaisuuksia.

Mutta kun minä en ole mikään farkut ja mustaa ja valkoista -tyyppi.  (Tuossa postauksessa vaivaa myös se filosofinen tosiasia, että vaatteiden alkuperää ei kyseenalaisteta.  Olisiko mahdollista tarkistaa kirpputorit täydennyksiä varten?)  Olen dandy, taideharakka ja hippiäinen, ja kuten joskus mainitsinkin, rakastan vaatteita aika tavalla, että tuntuu kamalan vaikealta luopua monista erityisistä vaatekappaleista, joita omistan, huolimatta siitä, ettei sitä hetkeä, jolloin niitä käyttäisin, ole vieläkään tullut. 

Eihän tässä sinänsä ole mitään ongelmaa, että vaatteet ovat kaapissa ja piste.  Eivät ne siellä lisäänny, saati kuluta enää enempää, kuin ovat kuluttaneet jo tähän maailmaan tullessaan.  Enemmän minua vaivaavat muut säläkasat, joita erikoissiivoustehtävistä huolimatta en ole tyydyttävällä tavalla saanut selviteltyä.  

Ja toinenkin syy on.  On hyvin mahdollista, että lähiaikoina täytyy pakata kämppä vähän pienempään tilaan ja antaa joksikin aikaa pois.  Pakata nimenomaan funktionaalinen rinkallinen kamaa mukaan ja lähteä.  Joten siihen valmistautumiseksi kannattaisi purkaa niitä säläjemmoja paremmin mahtuvaan muotoon.  Yhdelle paikalle tämän olen jo tehnytkin.  Kangasvarastoilleni.  Jee, hyvä minä.

Ja siitä funktionaalisen puvuston kokoamisesta: tein niin noin seitsemän vuotta sitten, kun lähdin vaihtoon.  Ei se ollut edes vaikeaa.  Mutta sitten tulin kotiin ja otin käyttöön varastossa olleet vaatteet... hehheh.

torstai 31. heinäkuuta 2014

Jossainhan ne elää

Keittiössämme on ihmetelty kummallista ilmiötä.  Pikkuruisia tummia kuoriaisia on löytynyt sieltä täältä.  Meillä oli toinen, aggressiivisempi ötökkähyökkäys muutama kuukausi sitten, jolloin kaikki ruoka päätyi purkkeihin, joihin ei ole pääsyä.  Olemme ihmetelleet, voivatko kuoriaiset todellakin elää pelkillä siivoamatta jääneillä muruilla rakosissa. 

Ne eivät olleet kovin aggressiivista laatua.  Jos kaurahiutaleita ei ihan heti ole kaatanut kannelliseen purkkiin, eivät nämä vierailijat parissa päivässä ole löytäneet tietään hiutaleisiin. 
Karsinta-/erikoissiivoustehtävä yhdistettynä mätäkuun vaikutuksiin myöhään eilen illalla kuitenkin paljasti perhanoiden lymypaikan.  Aloin raivata alinta keittiön laatikkoa, jossa säilytämme muovirasioita.  Ihmettelin homehtuneen sipulin katkua.  (Ex-kämppikseni sipulit homehtuivat joskus, ja haju on tosiaan jäänyt mieleen.)

Olemme huomanneet, että leipälaudalta, joka on tämän laatikoston ylin, tippuu ärsyttävästi hiukan muruja pitkin muita laatikoita.  Sen yläpuolella on vielä lauta, jolla leikkaamme sipulia...  BINGO.  Vedin painavan rasialaatikon kokonaan kiskoiltaan ja kappasta vain.  Sen takana näkyi hyvä kasa sipulinkuorta, tummentunutta sipulijätettä, mistä haju ilmeisesti oli peräisin, sekä leivänmuruja.  Eikä epäilystäkään, että täällä ne pikku kuoriaisenpirulaiset ovat pitäneet juhliaan.

Imuria ja siivousainetta sekä rättiä siivouskaapista ulos ja hommiin.  Jätin laatikonpaikan vielä kuivumaan yöksi.

Lymypaikan ilmeinen syvyys selittää sen, miksei kuoriaisia ole koskaan näkynyt kovin sankoissa joukoissa. Kun karsin kaikki rasiattomat kannet pois, löytyi ötököitä rasialaatikosta tietenkin jokunen.  Onpa olleet fikassa, on niillä ollut työ päästä sieltä ylös! 

Nyt ei tyypeistä kuitenkaan ole huolta.  Pidetään pinnat (ja piilopaikat!) puhtaana ja tavarat purkeissa.  Siistimpääkin se on.