Tärkeimmät asiat

Makaan sängyssäni epätavallisen päivän jäkeen. Epätavallisen päivästä tekee se, että tein jotakin, mitä en ole koskaan ennen tehnyt: autoin kaveria karsimaan vaatevarastoaan ja miettimään, mitä uutta hän tarvitsisi sen täydentämiseksi.  Aika monta tuntia saimme kulumaan, kun ystävä reippaasti sovitteli läpi lähes kaikki komerostaan löytyvät vaatekappaleet.  Vinkkini eivät olleet kultaa - en ole stailisti, vaikka vaatealaa tunnenkin - mutta ihan hyvä mieli jäi. Sainpa itsekin poistuvista vaatteista muutaman kotiinviemisiksi. 

Keskustelusta kaverin kanssa tuli mieleen lause tai ajatus, jonka muistelin lukeneeni naistenlehdestä ja ehkäpä kuulleeni myös Sinkkuelämässä: " In New york you are always looking for a job, new apartment or a relationship."  Naistenlehdessä taidettiin todeta työn, kodin ja ihmissuhteen olevan elämän tärkeimmät kulmakivet.  Mun kohdalla etsimispuolella paikkansa pitää työtä koskeva osuus.  Tänäänkin olen viettänyt monet hetket hiukan alavireisissäkin pohdinnoissa työasioideni suhteen. 

Toisaalta juuri nyt ja tässä hetkessä huomasin, että kehoni huokailee kolme iltaa kestäneen tanssi-intensiivin jälkimainingeissa tyytyväisenä.  Tiistai-iltana juhlin kahden maailman parhaan ystäväni synttäreitä vahvasti viihteellä, maanantaina dyykkasin kaapin täyteen ihan käsittämättömiä herkkuja.  Tänä aamuna rauhoituin parinkymmenen minuutin meditaatioon ja suoritin pienen aamujoogan.  Lueskelen self-help-kirjoja - tosin viidettä vuotta, niin monia erilaisia, omistan niitä niin monta, että voisin lukea eri aiheista tuntematta oppeja ulkoa kuitenkaan. Koska kun aloittaisin pinkan alusta taas, olisin varmasti unohtanut jo ensimmäiset.  Omistan niitä niin monta, että jos tosissani alkaisin manifestoimaan ja oppeja toteuttamaan, minulle riittäisi puuhaa ja elämänmuutosta varmaankin vuosiksi.

Näitä kaikkia asioita yhdistää tärkeys.  Työ ja sen tyydyttävyys on tärkeää.  Vaikka olen ollut paljon työttömänä, ja se käy toisinaan itsetunnon päälle, tiedän, että suurimmaksi osaksi se johtuu siitä, että olen halunnut tehdä ja etsinyt itselleni työtä, jossa olen hyvä ja jolla on tarkoitus.  Ystävien ja puolisoni suhteen olen syvästi siunattu: meillä on mahtava, yhteinen ystäväjoukko, joka on meille suorastaan, kuin perhe.  Oikeastaan vielä enemmän, koska olemme tuon joukon kanssa paljon samanmielisempiä, kuin perheidemme kanssa.  Liikunta ja dyykkaus ovat myös arvostusteni kärkipäässä, samoin tämä ns. itseni etsiminen: positiivisten ajatusmallien tukeminen, kehittäminen ja ylläpitäminen negatiivisten tappioksi.  Tänään tunnistan elämäni tärkeät asiat ja tunne  kiitollisuutta siitä, että kaikki on juuri nyt niin hyvin.

Siivoushaaste ja lukemista

Seuraamissani blogeista löytyy toinen toistaan kunnianhimoisempia haasteita minimalistisempaan elämiseen.  Täytyy myöntää, että vaikkapa monet Jennin Arkijärjen haasteet olen ohittanut "en mä nyt jaksa" -periaatteella, mutta jämähaasteen kyllä toteutin melko riisuttuna versiona - kiitos jo sinänsä melko karsitun kauneudenhoitoarsenaalini.

Viime postaukseni hengessä olen kuitenkin kehittänyt kaltaiselleni laiskaperseelle sopivan haasteen, ja sen nimi on erikoissiivoustehtävä.  Raflaava nimi tietenkin siksi, että kokisin tehtävän suorittamisen vähemmän vaivalloisena.

Erikoussiivoustehtävän ydin on yksi päivässä, ja se yksi on jokin paikka tai tehtävä, jota en siisti normaalin siivouksen yhteydessä, mutta joka - minut tuntien - on todennäköisesti ollut siivoamatta/tekemättä joko kuukausia, ellei vuosia.  Viikonloppu opetti, että erikoissiivoustehtävä kannattaa keskittää arkipäiviin - aktiivisen sosiaalisen elämäni takia viikonlopun päivät voivat olla vähän väsähtäneitä liiallisiin ponnistuksiin.  Ja voitaneen sanoa, että vapaapäivät joustavat: kunhan erikoissiivouspäiviä on viisi viikossa, luulen, että hyvää alkaa syntyä.

Tähän mennessä olen - joko perjantaina tai lauantaina, en muista - siivonnut ja pyyhkinyt kylpyhuoneen peilikaapin.  Olisittepa nähneet ne hyllyt!  Tämä siis lasketaan todelliseksi sankariteoksi!  Tänään vein lasi- ja metalliroskat.  (Jättöpaikka on vain noin kolmensadan metrin päässä kotiovelta, pienessä taloyhtiössämme kun ei ole näille omia astioita.)

Näistä esimerkeistä voimme päätellä, ettei erikoissiivoustehtävän tarvitse olla kovin iso.  Tehtäviä on isoja ja pieniä siivouskaapin läpikäymisestä eri keittiönkaappeihin (yksi kaappi on aina yksi tehtävä) ja kirjoituspöydän laatikoihin.  (Minulla on kaksi kirjoituspöytää, joista toisen täytin heittämällä kaksi vuotta sitten, kun muutimme tänne.  Siellä on siis kaksi vuotta vanhoja läpikäytäviä paperikasoja.  Paperikasat ovat ehdoton inhokkini, mutta odotanpa hommasta sitä palkitsevampaa.)

--

Lukuosastossa tarjoilen pari linkkiä, jotka liittyvät kekseliäästi jaettuun omaisuuteen:

Taloyhtiöissä toivotaan enemmän yhteistiloja
HS.fi: Oma omenapuu ilman pihaa
Mustikkamaalle tulee syötävä puisto

Eikö olekin ihania juttuja!  Itse olen pohtinut tuota saunahommaa aika paljonkin - kuinka hullua on, että taloyhtiöihin ei rakenneta sitten vaikka useampia yhteissaunoja, vaan omansa joka asuntoon.  Mitä ilmeisimmin saunoillekin olisi tilausta.

Ja siis, paitsi että dyykkari löysi kirjastosta kesän ekan dekkarin, löytyi sieltä myöskin tämä:

Kyseessä on siis Nälkä ja yltäkylläisyys -niminen teos, jonka ovat kirjoittaneet Sanna Karttunen, Laura Kihlström ja Sanna-Liisa Taivalmaa.  Palaan raportoimaan, kun teos on luettu.  (Siihen saattaa kyllä mennä koko kesä, kun niitä dekkareitakin pitää ehtiä lukea.)  Mutta pääpointti tuntuu olevan minuakin paljon mietityttävä - ja hämmästyttävä - ruokatalouden järjettömyys maailmassa.  Ts. se tosiasia, että vaikka sitä riittäisi kaikille, ei sitä silti kaikille päädy.  Täältä tähän.

Arvokasta painolastia

Miksi minun on niin vaikea vähentää tavaroita kodistani?  Raskain tavarataakkani ovat oman työni jäljet.

Olen pitänyt päiväkirjaa säännöllisesti siitä asti, kun olin 12-vuotias.  En enää tiedä edes, kuinka paljon kirjoja on.  Niitä on kymmeniä niin vanhempieni luona, kuin täällä nykyisessä kodissani.  Täytän muutaman vuodessa.  Luulisin, että luku on viitisen- tai kuutisenkymmentä tällä hetkellä.

Päiväkirjat ovat minulle tärkeitä.  Tiedän ihmisiä, jotka nimenomaan haluavat päiväkirjoistaan ja entisestä itsestään eroon, mutta minä kuitenkin, jotenkin, pidän sitä entistä itseäni ja hänen tarjoamiaan oppitunteja arvokkaina.  Koska enkö vain saata eksyä jokaiseen noista kirjoista, jos kaivan sellaisen esille, ja löytää taas jotakin hienoa ja arvokasta itsestäni, jonka olin unohtanut, jota en ilman kyseistä kirjaa olisi itsestäni saanut oppia?  Jos itsetuntemus on matka, joka kestää läpi elämän, eivätkö kaikki nuo merkinnät ole varsin arvokkaita jälkiä siitä matkasta, varsinkin, kun jokaisesta kirjasta on varmasti poimittavissa vähintään yksi kirkas ja kaunis ajatus?  Toki elämä on rajallinen, enkä ehkä lue niitä kaikki kannesta kanteen koskaan - mutta kuka tietää?  Entä jos vaikka mummona haluaisinkin tehdä niin, ja minulla olisi aikaa?  Kuinka surisinkaan, jos silloin huomaisin hävittäneeni nuo kirjat, jotka eivät vie tilaa kuin muutaman pahvilaatikollisen verran.

Päiväkirjan kirjoittaminen, nimenomaan käsin, on ollut, ja on minulle edelleen, mielenterveyden hoitamista.  Olen lukenut siitä joitakin tutkimuksiakin, käsin kirjoittamisessa on aivoille jotakin tehokkaampaa kuin tässä näppäimistön naputtelussa.

Toinen materian pesäpaikka ovat arkistot.  Tosiasiassa en ole kajonnut opiskeluaikani papereista koottuihin kansioihin sen koommin, mutta jotenkin mietin, josko niitä vielä tulisi selattua.  On kokonaisia näytelmiä, ja erinäisten erityisten oppiaineiden mitä mielenkiintoisimpia monisteita, sekä itse kirjoitettua ja piirrettyä materiaalia.  Kulttuurialan opiskelumateriaali ei ole tylsää eikä puuduttavaa.  Olen pitänyt nuo valitut materiaalit siksi, että olen uskonut niistä vielä löytäväni jotain.  Kuten kirjoista, jotka uskoo vielä lukevansa uudelleen.

Konkreettisesti suurin taakka ovat maalaukseni.  Opiskeluajaltani on rullattuina useita yli metrin korkuisia ja lähes samanlevyisiä maalauksia, suurimmat vanhempieni luona, minulla jokunen vähäpätöisempi...  enkä tiedä, mitä niille tehdä.  Pitäisikö lahjoittaa ne ei-niin-tärkeät pois esimerkiksi Facebookin kautta, kehystää tärkeimmät ja ripustaa ne omaan kotiin?  Antaa ystäville ja sukulaisille osa?  A2-kokoinen ja sitä pienempi kuvamateriaali mahtuu pariin vintagematkalaukkuun, mutta ne isot rullat...  toisaalta ison skaalan kuvataiteilijoilla saattaa olla useiden metrien levyisiä ja korkuisia kankaita, ja hekin onnistuvat säilömään nuo arkistonsa kunnialla.  Minä en ole valmis eroamaan noista töistä, ainakaan heittämään niitä roskalavoille.  Ajatus ystäville ja sukulaisille lahjoittamisesta houkuttaa kyllä.  Annan sen ajatuksen kasvaa.

Sitten on valokuvia ja kirjeitä, joita juuri sain laatikollisen vanhemmiltani ja unohduin tutkimaan.  Kuinka paljon vuosia vanhaa rakkautta ne sisälsivätkään, viestit ystäviltä, joita en ole vuosiin nähnyt, kuvia vaihto-oppilasvuoteni ajalta, yläasteajalta...  niin paljon muistoja, niin paljon ainutkertaisia ja unohtuneita silmäyksiä elämäntarinaani.

Digitoiko joku tällaisia muistoja?  Ja vievätkö ne niin paljon tilaa, ettei niitä voi säilyttää?  Vai ovatko nämä juuri niitä asioita, jotka kannattaa?