Tavoite ja kaaos

En olekaan kirjoittanut hetkeen.

Olen tajunnut erään erittäin tärkeän seikan, joka liittyy siihen, mistä tässä blogissakin pohjimmiltaan on kyse.  Se kirkastui minulle pari päivää sitten aika jännällä tavalla: olin matkalla tapaamaan parasta ystävääni, ja mietin juttuja, joista minun teki mieli puhua hänelle.  Lopulta kävi niin, että emme puhuneet näistä asioista, koska puhumista riitti niin paljon muutenkin.

Silti pääni sisällä käymäni keskustelu auttoi minua hahmottamaan asiaa uudella tavalla: keksin vastauksen kysymykseen, mihin pyrin mm. minimalistisen ajattelun avulla.

Kuten rivien välistä, jos ei riveiltäkin, on jo käynyt kenties ilmi, olen aika kaoottinen tyyppi.  Haluan tehdä selväksi, että myös pidän tästä piirteestä itsessäni.  Sotkussa on jotakin samaa, kuin luovuudessa: luovassa työssä on aina kohta, jolloin asiat ovat levällään, kuin takkuinen lankavyyhti, useimmiten vieläpä lankavyyhti, jossa on erivärisiä lankoja.  Eivätkä ne suoristu muuten, kuin etsimällä kaikki eriväriset langapäät ja selvittelemällä ne erilleen toisistaan kärsivällisesti ja yksi väri kerrallaan.

Luovaa työtä ei ole ilman tätä kaaosta, ilman tiettyä epävarmuutta ja turhautumista omiin ideioihin, myös ehkä sitä, että huomaa jonkin langan pelkäksi pätkäksi joka ei ole kiinni missään toisessa, ja paljastuu lopulta eri väriseksikin.  Huonoja ideoita pitää hylätä, joskus rakkaitakin.

Luovuuden osalta siis katson, että ajatusteni myrskyisyys, voimakkuus, määrä, on hyvä asia.  Mutta tämä sama keskittymisen puute johtaa siihen, että saan ympäristöni hyvin sotkuiseksi hyvin nopeasti, ja vaikka siivoaisin, tietyn ajan kuluessa - viime aikoina yhä pidemmän, se täytyy sanoa - kaaos palaa jälleen.

Minimalismin tarkoitus elämässäni on toimia tämän vastavoimana.

Jos kykenen tekemään ympäristöstäni helpommin hallittavan - tavaraa ei ole niin paljon, kaikella on paikka, siivoaminen on helppoa - on luovalle, mielen sisäiselle kaaokselle vielä enemmän tilaa, mutta sen järjestäminenkin kenties käy helpommin.

Olen ihminen, jonka elämän keskeisin asia on luova työ ja luova ajattelu.  Tämä edellyttää tiettyä määrää kaaosta, mutta parempi järjestys sen ympärillä tuottaa parempaa luomista.  Tämän filosofian nimissä koetan vähä vähältä järjestää ympäristöni hallittavampaan ja helpommin siistinä pidettävään muotoon.

Osaatko sinä siivota jälkesi, vai oletko joutunut opettelemaan sitä?

Vaatekaappien syövereistä

Sopivasti -blogin puhtauskirjoituksen keskustelu sysäsi liikkeelle muutamia muutoksia vaatekaapissani. Siirsin puolipitoiset helpommin saataville - ne ovat olleet hankalasti puoliskon takana, kun hän istuu tietokoneella.  Kaappi oli "nielaissut" puolipitoiset syvyyksiinsä niin, että niiden kierrättäminen päivän asuihin oli vaikeaa.  Puolipitoisten säilytyspaikasta oli tullut syöveri, jota ajattelin häpeällä ja ahdistuksella.  En tiennyt, mitä kaikkea siellä oli.  Se, että paikkaan oli hiukan vaikea päästä, ja sitä oli vaikea kaivaa, aiheutti myöskin hankaluuksia kierrättää vaatteita.

Joten: siirsin puhtaat hupparit, neuleet ja sen sellaiset vetokorihyllyköstä eteisen kaapista puolipitoisten tilalle.  Ne muodostivat siistit kasat kaapin takaosaan, ja litteähkö kasa trikoita ja shortseja hyllyn etualalla jättää ne kuitenkin niin hyvin näkyviin, että etsitty on helppo löytää.

Puolipitoiset taas ovat paljon kätevämmin saatavilla vetokoreissa, ja mikä parhainta, puolison puuhia häiritsemättä.

Samassa imussa siivosin sitten (heh heh) sukkahousu-, -nauha-, -nauhasukka-, uikkari- ja bikinikorit , joissa säilytän myös huonompia alkkareitani.  Ja sen laatikon, missä säilytän parempia alkkareita ja rintsikoita.  Tuloksena oli kasa alkkareita, jotka ovat lähtökohtaisesti vain toivottoman epämukavia kiristävine kuminauhoineen, vaikka ehjiä ovatkin, ja yhdet kulahtaneet rintsikat.  Aion viedä ne H&M:n lumppukeräykseen tänään - vanhoja alushousuja tuskin voi myydä kirpputorilla.  Hoidan talosta ulos myös vanhat lääkkeet ja silmälasit (laserleikkautin silmäni tänä vuonna, joten laseja ei enää tarvita).

Rintsikoiden kanssa minulla on ongelma.  En pidä kaarituista.  Ennen käytin surutta kaarituettuja liivejä, mutta nykyään tuntuu, että tuet hiertävät jo parin tunnin käytön jälkeen.  En tiedä mistä tämä johtuu - luultavasti siitä, että olen kiristykselle vain herkempi nykyisin.  Samasta syystä pukeudun farkkuihin tosi harvoin.  En vain tykkää, kun ne puristavat.

Olen löytänyt yhden kaarituettoman rintsikkamallin, jota saa minun koossani (koko on hiukan vaativa).  Niitä olenkin sitten keräillyt peräti kolmet.  Säilyttelen siis huomattavasti suurempaa määrää rintaliivejä, kuin käytössäni onkaan, koska ne kaarituelliset vielä mahtuvat, on mahdollista, että kaikki muut ovat likaisia, tai jokin asu yksinkertaisesti vaatii toisenlaisia liivejä.  Mutta en todellakaan tiedä, mitä tehdä kaikille kaarituetuille rintsikoille varastoissani.  Näillä mennään.

Tässä tulikin siis suoritettua aika monta erikoissiivoustehtävää kerralla.  Ja kun ylimääräistä häipyy, ai että miten ihanasti olo kevenee.

Hirviö on poissa

Niin että minulla ei ole lainkaan mystisiä paperipinoja enää, se aiemmassa valokuvassa luuraava luonnospinokin on siivottu.  Kasojen raivaaminen toimikin kuin lumipalloilmiö.  Luonnospinot kyllä kasvavat, eivätkä ole sisäisesti kovin organisoituja, mutta joka tapauksessa tiedän suurin piirtein, mitä on missäkin, ja ennen kaikkea inhoamistani "virallisista" papereista on karsittu löysät pois vanhoista pinkoista, loput on arkistoitu kansioihin, joista niistäkin on putsattu vanhat huitsiin!

Hienointahan tässä on, että kun kämpän panee pakettiin ja häipyy, se pakettiin myös mahtuu.  Kiitos!

Hirviön kesyttäminen alkaa

Kävin suoraan kiinni.  Aloitin kirjoituspöydän keskimmäisestä laatikosta.  Sen raivaamiseen meni varmaan tunteroinen, nälkäkin tuli ja söin välissä, ja vaikka inhosin lähes joka hetkeä, otin samalla raivolla käsittelyyn lipaston päällä lojuvan kasan.

Byrokraattisesti merkityksellisiä papereita sisältävät kansioni pullistelevat, vaikka, ennen kuin täytin niitä, myös heitin niistä pois aimo kasan mm. vuoden 2008 palkkakuitteja.  (Verottajaa kiinnostavat viisi vuotta ovat kuluneet jo.  Vuoden 2009 papereita en vielä uskaltanut heittää pois.  Enkä siis kaikkia vanhempiakaan - mm. kaikki työtodistukseni pidän varmaankin hamaan hautaan.) 

--

Vasemmalla näkyvät ovat matkalla paperinkeräykseen.  Oikealla näkyvät taas odottavat vielä käsittelyä - tämän päivän kiintiö saattaa olla täysi.  Saattaa.  Tämä kasojen raivaaminen on kummallista hommaa - kurjaa, mutta aiheuttaa välitöntä riippuvuutta.  Luultavasti ne mielen lokerot, jotka puhdistuvat samalla, aiheuttavat tarvetta jatkaa hommaa.  

Joitakin keskeneräisiä kasoja lojuu vielä siellä täällä.  Lisäksi huomasin, että selkeästi "virallisten" papereiden lajittelu on huomattavan helppoa verrattuna epävirallisempiin.  Kirjeisiin.  Kaikenlaisiin muistiinpanoihin, piirroksiin, kirjoituksenpätkiin.  Olen mm. täällä pohdiskellutkin sitä taakkaa, jonka luova työ teettää - ja kun varsinaisten "duunien" lisäksi on vielä ideamateriaali.  Kaikenlaista, mitä inspiraation toivossa saattaa haluta hyödyntää.  

Ja sitten muiden tekemää tai kirjoittamaa materiaalia - ystävien ihastuttava joulukirje, CV:n ja työhakemuksen kirjoitusohje, erään välkyn kaverin kirjoittama lukuluettelo (blogeja ja kirjoja), sarongin solmintaohjeet, kiinalaisen kasvohieronnan perusteet, initiaatioriitin määritelmä ja kaavio...  miten moiset luokitellaan ja arkistoidaan?  Kun niiden tarkoitus on pääasiassa löytyä oikealla hetkellä?  Millä tällaista ryhmää paperia kutsutaan?  "Äärimmäisen hauskoja ja kiinnostavia juttuja"?  

Tänään päädyin tuikkaamaan kaiken "säilytettävän, mutta vain epävirallisesti tärkeäksi luokiteltavan" materiaalin tuonne ---> 

...mutta tarkoitus olisi luoda myös hiukan paremmin järjestelty systeemi sille kaikelle.  Saas nyt nähdä.

Ja ai niin.  Näiden läjien purkamisesta jäi käteen myös noin kuusi senttiä paksu kasa toiselta puolelta tyhjää kopiopaperia suttumateriaaliksi.  Puolet pakasta koostuu parista kappaleesta käsikirjoituksia, toinen vanha versio, toista en muuten vain halunnut säilyttää.  Että suttupaperiakin on nyt seuraavaksi kuudeksi vuodeksi sitten (sikälimikäli en aio lahjoittaa siitä osaa eteenpäin.)  

Tuntuu siltä, että päivän työ on tehty ja mielelle raivattu aimo aukko enemmän tilaa liikkua.  Tunnetila on tosin jotenkin raskaampi, kuin ensimmäisen laatikon tyhjennyksen jälkeen.  Luulen, että se johtuu siitä, että ensimmäiseen kuvaan hiipi tuo vielä purkamaton kasa.  Hitsi!  Mut nyt meen syömään herkkupähkinöitä.  (Päivän positiiviseksi mainitsen, että kiinalaishenkinen safka tänään onnistui ihan hirveän hyvin.  Nam.)

"Hinta?"

Tänä aamuna huomasin, että oli syytä siivota seuraavakin laatikko.  Ylpeydekseni voin todeta, että kolme kruunukorkin avaajaa olivat ainoat ylimääräiset tavarat, jotka laatikosta löytyivät.  Ne ovat ylimääräisiä, koska niiden lisäksi minulla oli neljäskin, ja avainnipussani on teini-iästä asti ollut myös yksi.  Luulen, että taloutemme pärjää mainiosti kahdella.

Olin kerran aiemmin käyttänyt Facebookin kierrätysryhmää taimien jakamiseen. Nyt päätin kokeilla, pääsisinkö eroon myös näistä - ja kappas.  Jo tunnin kuluttua joku tiedusteli avaajien hintaa.  Kun sanoin, että haepa pois vain, henkilö oli pian jo matkalla (odottelen häntä paraikaa). 

Mutta että hintako?  En ole koskaan against of making an extra buck, eli ylimääräiset roposet ei tietenkään koskaan (köyhää) haittaa, mutta enpä kehtaisi pyytää jotakin kahdestakymmenestä sentistä euroon, mikä näiden käypä hinta ehkä olisi, ihmiseltä, joka tulee ne kotioveltani asti hakemaan.  Yllätyin myös taimien kohdalla, kun hintaa tiedusteltiin.  Niistähän olisi tosiaan jotakin voinut pyytääkin - jos en olisi keskittynyt liikaa siihen, että pikkuiseni saisivat vain hyvät kodit, eivätkä kuolisi parvekkeellani vailla kunnon maata.  (Minulla ei ollut tilaa viljellä kaikkia taimiani.)

Sillä kertaa käytin tilaisuuden hyväkseni, eräältä pari tainta haluavalta pyysin vastineeksi paketin espressoa, mikäli hän haluaisi jotakin tuoda.  Ja hänhän toi.  Hyvä mieli tuli vielä kaupanpäällisiksi. 

Mutta nämä aarteet annan ilmaiseksi hyvään kotiin.  Heippa!

 

Jossainhan ne elää

Keittiössämme on ihmetelty kummallista ilmiötä.  Pikkuruisia tummia kuoriaisia on löytynyt sieltä täältä.  Meillä oli toinen, aggressiivisempi ötökkähyökkäys muutama kuukausi sitten, jolloin kaikki ruoka päätyi purkkeihin, joihin ei ole pääsyä.  Olemme ihmetelleet, voivatko kuoriaiset todellakin elää pelkillä siivoamatta jääneillä muruilla rakosissa. 

Ne eivät olleet kovin aggressiivista laatua.  Jos kaurahiutaleita ei ihan heti ole kaatanut kannelliseen purkkiin, eivät nämä vierailijat parissa päivässä ole löytäneet tietään hiutaleisiin. 

Karsinta-/erikoissiivoustehtävä yhdistettynä mätäkuun vaikutuksiin myöhään eilen illalla kuitenkin paljasti perhanoiden lymypaikan.  Aloin raivata alinta keittiön laatikkoa, jossa säilytämme muovirasioita.  Ihmettelin homehtuneen sipulin katkua.  (Ex-kämppikseni sipulit homehtuivat joskus, ja haju on tosiaan jäänyt mieleen.)

Olemme huomanneet, että leipälaudalta, joka on tämän laatikoston ylin, tippuu ärsyttävästi hiukan muruja pitkin muita laatikoita.  Sen yläpuolella on vielä lauta, jolla leikkaamme sipulia...  BINGO.  Vedin painavan rasialaatikon kokonaan kiskoiltaan ja kappasta vain.  Sen takana näkyi hyvä kasa sipulinkuorta, tummentunutta sipulijätettä, mistä haju ilmeisesti oli peräisin, sekä leivänmuruja.  Eikä epäilystäkään, että täällä ne pikku kuoriaisenpirulaiset ovat pitäneet juhliaan.

Imuria ja siivousainetta sekä rättiä siivouskaapista ulos ja hommiin.  Jätin laatikonpaikan vielä kuivumaan yöksi.

Lymypaikan ilmeinen syvyys selittää sen, miksei kuoriaisia ole koskaan näkynyt kovin sankoissa joukoissa. Kun karsin kaikki rasiattomat kannet pois, löytyi ötököitä rasialaatikosta tietenkin jokunen.  Onpa olleet fikassa, on niillä ollut työ päästä sieltä ylös! 

Nyt ei tyypeistä kuitenkaan ole huolta.  Pidetään pinnat (ja piilopaikat!) puhtaana ja tavarat purkeissa.  Siistimpääkin se on.   

Sälät koneelta - todellakin!

Aloin spontaanisti siivota tietokoneeni työpöytää pitkälti Leon inspiroimana (Leon postaus on vanha ja minäkin luin sen varmaankin yli puoli vuotta sitten) ja kuinkas sitten kävikään...  minulla on siis vanha Tiger -tornimäkki, iso huriseva Apple -kone, jonka ostin halvalla kaverin kaverilta muutama vuosi sitten.  Vähän hitaasti se välillä ruksuttaa, mutta muuten toimii mainiosti.

Olen kuitenkin sekakäyttäjä: minulla on erään nörtin ansiosta yksi Ubuntu -PC, ja pelailutarkoituksiin ja joskus muutenkin käytän miehen vanhaa Windows PC:tä, enkä muutenkaan ole mitenkään mac-uskollinen. Macissa tykkään lähinnä siitä, ettei se tarvitse virusturvaa.  Ai niin ja tietenkin mulla on myös Android -pohjainen tabletti.  Olen kerännyt koko sarjan!

Mutta tarkoitukseni ei ollut puhua tietokoneista sen enempää, vaan eräistä kansioista, jotka onnistuin hävittämään o_O juuri puutteellisen mac-logiikkani takia.  Kävi niin, että siirsin ne erääseen paikkaan, joka olikin mitä ilmeisimmin ns. väliaikainen sijainti.  Seuraavan kerran, kun avasin koneen, en enää noita tiedostoja löytänyt, ja kun olin pahalainen mennyt tyhjentämään roskakorinkin, ne olivat todella POISSA.

Tässäpä oppitunti siitä, mikä on todella tärkeää.  Tajusin nimittäin, että tärkeimmät mm. työnhakuun ym. liittyvät dokumentit löytyvät sähköpostistani, ja muutamia viimeisimmistä graafisista töistäni samaten, ja hyvin paljon muusta hävinneestä oli pelkästään sälää, jota olin säästellyt pääasiassa siksi, että "jos joskus tarvii".  Kaikenlaisista papereista esimerkiksi on ne paperikopiot tallella joka tapauksessa.

Joten alkushokin jälkeen päästin irti kevein mielin.  Siitä sälästä puheenollen, en tosiaan kuitenkaan poistanut kuin uusimpia kirjoituksia ja piirroksia.  Eniten harmittaa tietenkin käsin ja photoshoppaamalla tehdyt työt, joiden väliversiot - sellaiset, joissa on vielä layerit jäljellä - katosivat, ja joissain tapauksissa myös täyskokoiset versiot.  (Julkaisen siis kuvamateriaalia netissä ja siellä tavara on aina pienemmässä koossa, kuin mihin se alunperin tehdään.  Huono resoluutio jne.  Joten originaaliversiot on tietenkin tarkoituksenmukaista löytyä omista jemmoista.  Nyt ei löydy, ihan kaikkia ainakaan.)

Vanhempaa sälää koneellani siis "lojuu" edelleen aimo määrä.  Siivousoperaatiota olen siis jopa jatkanut klikkailemalla auki kaikenmaailman mystisesti nimettyjä tekstitiedostoja, olenhan ollut ahkera pöytälaatikkokirjailija yli vuosikymmenen.  (Materiaali on varsin fragmentaarista, joten mitään kokonaista tai julkaisukelpoista en voi kehua kirjoittaneeni.)

Päivän sana on siis backup.  Tällä hetkellä kone raksuttaa ulkoiselle kovalevylle valokuvakansiotani, ja ilmoittaa, että homman menee kolme tuntia.  Sälää?  No todellakin.  Tuhansia kuvia, suurin osa todennäköisesti täysin turhia.  HUOH.

Siivoushaaste ja lukemista

Seuraamissani blogeista löytyy toinen toistaan kunnianhimoisempia haasteita minimalistisempaan elämiseen.  Täytyy myöntää, että vaikkapa monet Jennin Arkijärjen haasteet olen ohittanut "en mä nyt jaksa" -periaatteella, mutta jämähaasteen kyllä toteutin melko riisuttuna versiona - kiitos jo sinänsä melko karsitun kauneudenhoitoarsenaalini.

Viime postaukseni hengessä olen kuitenkin kehittänyt kaltaiselleni laiskaperseelle sopivan haasteen, ja sen nimi on erikoissiivoustehtävä.  Raflaava nimi tietenkin siksi, että kokisin tehtävän suorittamisen vähemmän vaivalloisena.

Erikoussiivoustehtävän ydin on yksi päivässä, ja se yksi on jokin paikka tai tehtävä, jota en siisti normaalin siivouksen yhteydessä, mutta joka - minut tuntien - on todennäköisesti ollut siivoamatta/tekemättä joko kuukausia, ellei vuosia.  Viikonloppu opetti, että erikoissiivoustehtävä kannattaa keskittää arkipäiviin - aktiivisen sosiaalisen elämäni takia viikonlopun päivät voivat olla vähän väsähtäneitä liiallisiin ponnistuksiin.  Ja voitaneen sanoa, että vapaapäivät joustavat: kunhan erikoissiivouspäiviä on viisi viikossa, luulen, että hyvää alkaa syntyä.

Tähän mennessä olen - joko perjantaina tai lauantaina, en muista - siivonnut ja pyyhkinyt kylpyhuoneen peilikaapin.  Olisittepa nähneet ne hyllyt!  Tämä siis lasketaan todelliseksi sankariteoksi!  Tänään vein lasi- ja metalliroskat.  (Jättöpaikka on vain noin kolmensadan metrin päässä kotiovelta, pienessä taloyhtiössämme kun ei ole näille omia astioita.)

Näistä esimerkeistä voimme päätellä, ettei erikoissiivoustehtävän tarvitse olla kovin iso.  Tehtäviä on isoja ja pieniä siivouskaapin läpikäymisestä eri keittiönkaappeihin (yksi kaappi on aina yksi tehtävä) ja kirjoituspöydän laatikoihin.  (Minulla on kaksi kirjoituspöytää, joista toisen täytin heittämällä kaksi vuotta sitten, kun muutimme tänne.  Siellä on siis kaksi vuotta vanhoja läpikäytäviä paperikasoja.  Paperikasat ovat ehdoton inhokkini, mutta odotanpa hommasta sitä palkitsevampaa.)

--

Lukuosastossa tarjoilen pari linkkiä, jotka liittyvät kekseliäästi jaettuun omaisuuteen:

Taloyhtiöissä toivotaan enemmän yhteistiloja
HS.fi: Oma omenapuu ilman pihaa
Mustikkamaalle tulee syötävä puisto

Eikö olekin ihania juttuja!  Itse olen pohtinut tuota saunahommaa aika paljonkin - kuinka hullua on, että taloyhtiöihin ei rakenneta sitten vaikka useampia yhteissaunoja, vaan omansa joka asuntoon.  Mitä ilmeisimmin saunoillekin olisi tilausta.

Ja siis, paitsi että dyykkari löysi kirjastosta kesän ekan dekkarin, löytyi sieltä myöskin tämä:

Kyseessä on siis Nälkä ja yltäkylläisyys -niminen teos, jonka ovat kirjoittaneet Sanna Karttunen, Laura Kihlström ja Sanna-Liisa Taivalmaa.  Palaan raportoimaan, kun teos on luettu.  (Siihen saattaa kyllä mennä koko kesä, kun niitä dekkareitakin pitää ehtiä lukea.)  Mutta pääpointti tuntuu olevan minuakin paljon mietityttävä - ja hämmästyttävä - ruokatalouden järjettömyys maailmassa.  Ts. se tosiasia, että vaikka sitä riittäisi kaikille, ei sitä silti kaikille päädy.  Täältä tähän.

Siivoamisen vaikeus

Englanninkielisen blogini puolella kirjoitin huoaten siivoamisen vaikeudesta.  Tuon tekstin aloitin jo aikaa sitten - parvekekin pitäisi jo taas pyyhkiä uudelleen, siitepöly on hyökännyt paksuna ja vihreänkeltaisena pinnoille, samoin ikkunoihin.  Ihana kesäparvekkeeni odottaa imurointiakin jo toista kuukautta.

Viime päivinä on ollut siivoamisen kanssa ihan uskomattoman vaikeaa.  Viime ja toissa viikolla jaksoin siivota jälkiäni ns. jatkuvasti niin, että pölyjen pyyhkiminen ja imurointi olisi periaatteessa onnistunut milloin tahansa.  Sitä ei kuitenkaan tehty.  Vaikuttaa siltä, että nyt kesällä pölyä (onneksi) kertyy vähemmän, joten meidän kammottavan pitkät siivousvälit ei haittaa.  Kammottavan lähinnä ns. normien kannalta, me itse ei välitetä villakoirista tai pölykerroksista muuten kuin siksi, jos tulee vieraita.  (Ja sekin riippuu vieraista. Jos vieras tiedetään vielä meitäkin sotkuisemmaksi, yks hailee.)

Minimalistisissa haavekuvissa tosiaankin väikkyy ajatus kodista, jossa pölyjen pyyhkimisen tieltä pitäisi siirtää vain muutama tavara.  Mutta miten tämä on mahdollista?

Jenni kirjoitti Arkijärki -blogissaan toisaalta karsimisesta karsimisen vuoksi, taas Zero Waste Homen Bea taas "What if" -syndroomasta, mutta kai näiden välissä jokin keskitiekin on.

Yhdestä asiasta taputtelen itseäni kyllä selkään.  Olen täällä kertonut, että vaatteita mulla on ihan rutosti, mutta tosiasiassa kuitenkin niin vähän, etteivät laatikot enää pursu ja kuta kuinkin jokainen vaatekappale on ollut käytössä viimeisen vuoden aikana - hienoimpia juhlamekkoja lukuunottamatta.  Viime vuosien karsiminen siis on sittenkin synnyttänyt vaatekaapin, jota kelpaa käyttää.

Mutta jos nyt lähdetään siitä, että minulla on normaalia enemmän vapaa-aikaa, mikä ongelma siivoamisessa on?  Kuten ylle linkkaamastani postauksesta ilmi käy, asenne.  Vihaan sitä.  Olen aina vihannut.  Kun olin pieni, istuin keskellä huonetta kun äiti siivosi ja itkin katkerasti ja huusin: "Ei saa siivota, mä en löydä mitään!"

On muuten totta edelleen, etten pitäisi siitä, että joku muu siivoaisi puolestani, juuri edellä mainitusta syystä. En ole siisti sanan tietyssä merkityksessä: olen ihmistyyppiä, joka sotkee huomaamattaan, enkä luonnostani välttämättä huomaa siivota jälkiäni.  Kun tulen jonnekin, on kuin tapahtuisi jokin outo luonnonilmiö, kun tavarani leviävät ympäriinsä.   Mutta järjestyksestä pidän.  Kun matkustan tai laitan tavarani kaappiin, ne eivät ole hujan hajan.  Tykkään tietää, mitä löytyy mistäkin.  Tavaroille on siis paikat, ja jos ei ole, yritän parhaani mukaan keksiä sellaiset.  Eivät vaatteeni, siivousvälineeni tai työtarvikkeeni ole kaapeissaan satunnaisessa kaaoksessa, vaan kukin omalla paikallaan, tai ainakin yritystä siihen suuntaan on.

Toivon, että tämä jonkun siistin ihmisen mielestä tekee minusta edes kehityskelpoisen yksilön.