Kolme kovaa - hämmästytä ja vähennä jätettä!

Muutama jätteetön tapa on tullut osaksi arkeani. Olen puhunut niistä varmasti moneen kertaan ennenkin, mutta kokoan kaikkein eniten hämmästystä ja ihailua aiheuttavat nyt tähän yhteen.

1. MANDARIINIT (/TOMAATIT /OMENAT) ostoskassissa

Punnitsen marketissa vihannekset ja hedelmät jopa aivan irrallisina, joskus (harvoin) muistan ottaa mukaan varsinaisen kestopussukan niitä varten. Toisinaan käytän vihannespussina ostoskassia, joka minulla on mukana kuitenkin. Tämä tapani on herättänyt useamman kuin kerran kassahenkilössä hämmästynyttä ihailua.

Itselleni muovipussien välttely on sen verran tuttua touhua, että itse hämmästelen tätä hämmästelyä - kun ajatus muovipussin välttämisestä kotiutuu, pussi ei tule mukaan kuin jos mitään muuta vaihtoehtoa ihan todella ja oikeasti ei ole.

Mutta jaan siis nyt ne muutamat ihmisiä jatkuvasti hämmästyttävät vinkkini.

2. LASIPURKKIKAHVI. Jos et omista tyylikästä take away -kuppia, älä ostakaan sellaista. Lasipurkki toimii yhtä hyvin. Siihen voi haluamastaan materiaalia - esimerkiksi vanhan sukan varresta, villainen on paras - askarrella vielä tuubin, joka estää käsiä palamasta. Esimerkki tästä näkyy edellisessä postauksessani keramiikkakupin yllä.


3. KANKAINEN RUOKALIINA eli NAPKIN eli FUROSHIKI- yksinkertaisimmillaan pelkkä lakanakankaasta leikattu rätti, reipas tietenkin huolittelee reunat siksakilla, saumurilla tai kauniisti päärmäämällä.

Tällä voi tehdä ihan mitä vaan! Ilmeisin vaihtoehto on mikä tahansa tilanne, jossa käyttäisit paperiservettiä, vaikkapa linjastoruokalassa.

Furoshikiin voi kietaista kotona eväsleivät, tai sen avulla voi paketoida ja ostaa irtotuotteita tai lämpimäisiä paistopisteestä. Liina voi olla minkä kokoinen hyvänsä. FUROSHIKI on japania ja viittaa kylpylässä mukana pidettävään pyyhepussukkaan, mutta nykyään se on vakiintunut tarkoittamaan kätevää kankaan taittelua minkä tahansa suojaksi. Hakukoneesta (startpage.com) lisää, hyvät ihmiset (FUROSHIKI FOLDING). Nopeasti löysin esimerkiksi tällaisen kuvan:

Näin sinäkin voit saada super-ekologisen velhon maineen, ja työtoverisi kertovat sinusta lapsilleen (true story)! Ihan ansaitsemattomasti - minäkin synnytän jätettä edelleen.

Melko yksinkertainen ratkaisu

Yle kirjoittaa pahvikahvin roskaavasta vaikutuksesta. Olen huomannut, kuinka kaikenlaisten kestävien kuppien käyttö näkyisi yleistyneen, mutta lisääntyykö vastaavasti pahvikuppeja suosivien ihmisten innostus saada kahvi mukaan? Muoviton take-away-kuppi on syntynyt, mutta senkin valmistus vie resursseja ja satoja kertoja käytettävä, omistajalleen rakas kuppi on kuitenkin ekologisempi, varsinkin, jos sen hankkii käytettynä.

Jätteenvähentäjä tarvitsee sikäli tilavamman kassin, että sinne mahtuvat vesipullo, ruokaliinat, nenäliinat ja kahvikuppi, ja mukaankin nämä aarteet pitäisi muistaa ottaa. Vaihtoehtoisesti voi tietenkin pysähtyä ja hyödyntää kahvilan tiloja, juoda lasillisen vettä ja virvokkeet laseista - jos se on mahdollista. Supermarkettien aulat, kahviautomaatit, kioskit ja ilmaiset kahvitarjoilut kyllä varmistavat pahvikuppikasan kasvamisen. Jos vesipullon päättää ostaa marketista, voi siinäkin olla kyytipoikana mikromuovia.

Olisiko oman kupin ja pullon tuominen siis sittenkin vaihtoehto? Ainakin päätöksen siitä, ottaako kahvin kuitenkin mukaansa, saa tehdä itse. Itse unohtelen milloin mitäkin tärkeää, mutta enimmäkseen kuppi ja pullo pysyvät matkassa.

Muovitonta maaliskuuta hehkutettiin kaikkialla, mutta realistisia neuvoja muovin vähentämiseksi ei tullut vastaan. Kurkku tulee kondomiin pakattuna, samoin salaattia ja juustoa ei omaan pakkaukseen saa, vaikka haluaisi. Ei kahviakaan. Eikä varsinkaan oman reitin varrella olevasta kaupasta. Jos täytyy suunnitella viikkoon ylimääräisiä kauppareissuja erilaisia irtotuotteita myyviin kauppoihin, arki muuttuu vaivalloiseksi nopeasti.

Hollantilainen pop-up-kauppa myy biomuoviin ja pahviin pakattua kamaa, mutta minä kaipaisin parempia mahdollisuuksia tuoda oman pakkauksen lähikauppaan. Missä litroittain omaan pulloon myytävät mehut, kasvimaidot tai smoothiet, taaraavat vaa’at? Pakkaisin irtosuolakurkut ilomielin omaan lasipurkkiin!

Arki vie ja pioneerityötä on raskasta tehdä. Toistaiseksi täyttelen kangasnyssyköitä tai kevyitä pakasterasioita, milloin muistan ottaa ne mukaani. Vaikuttamistyötä ja epämukavia kysymyksiä riittää esitettäväksi. Onneksi nämä asiat alkavat olla pinnalla: kun aloitin tämän blogin, olin vielä kummajainen.

Tajunnanvirtaa ajasta, työttömyydestä ja blogin aiheesta

Olen viimeiset vuodet ollut sillä tavalla onnekas, että minulla on ollut aika paljon aikaa tehdä käytännössä ihan, mitä haluan. Koska sitä kuitenkin kutsutaan myös työttömyydeksi, ja elämme suoritus- ja tehokkuuskeskeisessä yhteiskunnassa, on se aika ikään kuin "tahriintunut" lievään syyllisyyteen siitä, ettei elämästä saisi nautiskella, kun pitäisi koko ajan olla etsimässä työtä. Olen kuitenkin nautiskellut. Vuodet 2003-2009 opiskelun parissa kun menivät niin, että kun lopulta olin valmistunut ja työtön, olin aivan lamaantunut monen vuoden aikana kasaantuneesta uupumuksesta.

Valmistumisesta on nyt jonkin aikaa, ja kaikki liika aika ilman ulkopuolisten paineiden sanelemaa tekemistä on välillä kuitenkin tuntunut myös kiroukselta. Toisaalta mielessä olevia mitä moninaisimpia projekteja ei ole saanut edistettyä, koska tämä on se kierre: nyt olis aikaa, mutta ei huvita. 

...ja kun ei ole enää aikaa, toteaa vain, että olisipa kiva tehdä niitä kaikkia juttuja, joita en silloin saanut tehtyä. 

Olen ollut paljon työttömänä, koska vaikka minulla tosiaan on korkeakoulututkinto, alani ei ole sellainen, että töitä kasvaisi joka oksalla. Liiton ihmiset, opiskelukaverit, kaikki, tietävät tämän. Meillä kaikilla on erilaisia keinoja tehdä työttömästä, ja, vaikka olisi työtäkin, taloudellisesti epävarmasta ja niukasta elämästä hiukan siedettävämpää. Minimalismi ja dyykkaus ovat olleet osa omaani. 

Kuitenkin viimeisen vuoden aikana olen hankkinut itselleni tekemistä, minkä voi nähdä edellisistä postauksistanikin. Jopa liikaa tekemistä. Niin paljon, että vaikka esimerkiksi nyt en tee töitä joka päivä ja joka viikko, olen taas aivan uupunut... koska aikaisemmin tänä keväänä olin kiinni jossakin hommassa ensin 5-6 tuntia päivällä ja sitten opiskelin vielä kolme tuntia illalla, ja viikonloppuisin kotiläksyt päälle. Niiden parissa saattoi vierähtää koko sunnuntai.

Kuten yllä kuvasin, minun kohdallani tällainen uupumus tuntuu kasaantuvan, eli se ei helpota hti, kun itse paineet vähenevät. Vaikka aikataulu alkaa helpottaa, väsymys jatkuu. Syksyllä minulla oli lievä anemia, ja mietin nytkin, pitäisikö rauta-arvot tarkistuttaa.

Lisäksi tuo työttömän siunaus, aika, on tehnyt minusta hiukan snobin sen suhteen. Elättelen toivoa siitä, ettei minun tarvitsisi ruvetakaan tekemään kahdeksan tunnin työpäiviä. Niinku ikinä. Minimalistina (vink vink) saattaa olla, että kun olen oppinut tulemaan toimeen vähällä, arvojärjestelmässäni työ ei ole kovin korkealla, siis ainakaan työ työn takia. Tietysti on niin, että a) on olemassa ihan mahtavia töitä ja b) myös tärkeitä töitä, jotka pitää tehdä. Fakta on, että se työ, jota nyt olen tehnyt, oman alani työ, on mielestäni kyllä yksi maailman parhaista duuneista... Mutta juuri hiljan puhuin kollegani kanssa tästä: tekisinkö sitäkään ympäri vuoden kokopäiväisesti, jos voisin valita? Opiskelen nyt toista korkeakoulututkintoa iltaopintoina (kyllä! Saa onnitella! Vahingossa pääsin sisään!) ja toivon, että onnistuisin jotenkin yhdistämään tämän nykyisen ja tulevan ammattini ja/tai työskentelemään vaikkapa sopivissa pätkissä niin, että voisin tehdä molempia. Se toinen ala, jota siis opiskelen, menee kategoriaan b. Siis toisinaan kenties sekin voi olla mahtavaa yhtaikaa tärkeän kanssa.

Haaveita pitää olla.

Tänä vuonna puutarhani koostuu kahdesta tomaatintaimesta ja purkkiin törkkäämästäni kaupan basilikasta. Vesikrassia kenties saan ripoteltua vielä johonkin pönttöön kasvamaan. Niin vähäisiä olivat viime kesän saaliini, että tänä vuonna koetan pitää viljelyn jotenkin järkevänä. En ehdi tai jaksa dyykata. (Suunnitelmissa se on kyllä, mutta nyt on ollut pitkä tauko. Alkuvuoden saaliit täyttivät pakastimemme, emmekä edes tarvinneet mitään. Nyt pakastin ammottaa tyhjyyttään, mutta energiaa dyykkausreissuun ei ole ollut.) En kykene hoitamaan kaikkia eväitäni tai muita syömisiäni ilman pakkausjätteitä, kun se, että ylipäätään saa syötyä kaiken muun säädön lisäksi, on ponnistus. Olen ihminen, joka nälkäisenä ei saa mitään aikaan, joten syötävä tosiaan on, vaikka olisi kiirekin. Furoshiki-eväsliinat kyllä ja työpaikkaruokalan sijaan olen onnistunut pakkaamaan eväät mukaani oikein kiitettävästi, mutta en kykene kokonaan välttelemään muoviroskaa. Aina välillä ostan tarjoussushia lähikaupasta tai muoviin pakatun salaatin. 

Yritän olla tuntematta syyllisyyttä tästä. Kuten olen aikaisemmassa postauksessani sanonut, on tasapaino kohtuullisen edullisen ja pakkaamattoman välillä toisinaan mahdoton yhtälö. Jos riisi maksaa pakkaamattomana 6 euroa kilolta ja pakattuna euron, kumpaan luulette köyhän päätyvän? Sitä minäkin. Systeemi suosii pakkauksia. 

Tähän on tultu: minimalismi jää taka-alalle kun kiire ottaa vallan. Miten voi kapselivaatekaappi? No, vähän omituisesti...

Tosin just tänään, koska eilisen lepäsin, musta tuntuu, että haluan suorittaa joitakin erikoissiivoustehtäviä. Ja siis suoritin jo, koska istun parvekkeella tuolissa, jossa ei ole enää siitepölyä. Hyvää sunnuntaita. 

PS. Voi vaikuttaa siltä, että tapani kirjoittaa ja kirjoittajanääneni on muuttunut. Ainakin itse olen huomaavinani sellaista. Siihen on syy: se mainitsemani opiskelu, nähkääs. Ei ole mitään, niin kuin pakko, joka ihmistä kehittää. 

Kirjojen lumoissa

Olen lukenut sen kokonaisuudessaan. Zero Waste Homen. Itse asiassa jo yli kuukausi sitten. Samaa haipakkaa kahlasin tänä kesänä läpi Laura Honkasalon Nuukaillen -teoksen ja vielä, kun se puolivahingossa kirjastossa eteeni sattui, Colin Beavanin Ekoelämää Manhattanilla.

Sanon sen taas. Tajuntani on räjähtänyt. Jälleen kerran. Ja tietenkin on.

Itse asiassa se jatkoi räjähtelyään koko näiden lukemisten ajan, ZWH:ssa oli jossain vaiheessa niin paljon sulateltavaa, että pidin taukoa ja harkitsin jo, etten luekaan sitä loppuun, mutta juuri silloin sain Nuukailun kirjastosta, ja saatoin tasapainottaa näillä teoksilla toisiaan.

Ajatuksiani teoksista:

Zero Waste Home, täysin jätettä tuottamaton elämä, on ajatuksena ja elämäntapana tietenkin yksi tämän blogin inspiraationlähteistä. Sen, ja samannimisen blogin kirjoittaja Bea Johnsonin elämäntapa on esitelty jo Edward Humesin Garbologyssa, joka taas on tämän blogin olemassaolon syy. ZWH on siis ollut lukulistalla pitkään, ja kerran se minulla jo olikin lainassa, mutta silloin joku ehti varata sen, ennen kuin pääsin kunnolla lukemisen alkuunkaan.

ZWH on jätteettömän elämäntavan käsikirja. Bea Johnson perheineen eli vielä ennen vuotta 2008 amerikkalaista unelmaa. Perhe yksinkertaisti elämäänsä aluksi väliaikaisesti, mutta vähemmällä eläminen toi mukanaan yllättävää lisäarvoa. Lisäksi ympäristöasioihin perehtymisen tuoma huoli maapallosta kasvoi niin Bean kuin hänen aviomiehensä mielissä - ja pyrkiminen nollajätettä kohti sai alkunsa.

Kirjassa esitellään eri huoneet ja elämänalueet, ja ne tavat, joilla nämä huoneet ja toiminnot (keittiöstä ja kylpyhuoneesta lasten koulunkäyntiin, kodin ulkopuolella liikkumiseen ja juhlapyhiin) saatetaan jätettä tuottamattomiksi. Perheen tarina integroidaan näihin aihepiireihin. Kuten yllä jo vihjailin, paketti on melko raskas informaatiopläjäys. Koin sen aikana paljon syyllisyyttä, huolta ja muutosvastarintaa.

Kuitenkin kirjan järjetön määrä vinkkejä ja ohjeita on jo nyt johtanut minut muuttamaan monia asioita arjessani. Kirjoitan niistä erikseen, koska omistan tämän postauksen kirjoille.

Nuukaillen - kuinka pelastin lompakkoni ja maailman on toimittaja Laura Honkasalon teos, ja sanan monessa merkityksessä kotikutoinen verrattuna ensin mainittuun teokseen. Jätteitä Honkasalon teos ei niinkään käsittelekään. Pikemminkin kyse on tavaranahneuden suitsimisesta ja vanhojen säästäväisyysniksien kokoelmasta. Kirja on omakohtainen ja kerronta etenee sikäli arkisten, tuttujen kuvioiden kautta, että lukeminen on hyvin helppoa. Suurena vanhojen aikojen ystävänä myös historialliset lainaukset miellyttävät minua kovastikin. Honkasalon persoona näkyy teksteissä - en itse esimerkiksi samastu kaikkiin hänen tavaranhimohinsa ;) mutta eräänlainen käsikirja tämäkin on. Molemmissa kirjoissa on sikäli rutkasti erilaisia ruoka- ja muita ohjeita, että niiden omistaminenkaan ei olisi hullumpi idea.

Ekovuosi Manhattanilla on jo vanhempi teos, ja siinä kenties liikuttavinta on, että Colin Beavan lähti karsimaan elämästään ekologisesti katsoen haitallisia tapoja ikään kuin soitellen sotaan mennen - ei ollenkaan yhtä sotilaallisen systemaattisesti, kuin madame Zero Waste Home. EM on täynnä ihanaa, arkista törmäilyä, kun jätteettömän elämän ensimmäinen vaihe on mm. se, että Colin ei tiedä, mihin niistää nenänsä tai vaipoittaa lapsensa, päätyy käyttämään kertakäyttöisiä tuotteita tällä ensimmäisellä kerralla, mutta lopulta löytää tähän ja moneen muuhunkin kysymykseen oikean vastauksen. Colinin nykyisiä ajatuksia ja hänen perheensä kuulumisia voi lueskella englanniksi hänen kotisivultaan. Ekovuosi Manhattanilla sisältää suorastaan hykerryttäviä ekologisuuden ja arkielämän kohtaamisia ja valtavia määriä pohdintaa ihmisen paikasta, oikeuksista ja tarkoituksesta maapallolla. Siihen on kirjoitettu myös paljon kipeää faktaa siitä, mitä maapallolle on todella tapahtumassa.

Ja se ei ole ollenkaan kaunista.

Luin muuten kesän alussa myös jo aiemmin mainitsemani Nälkä ja yltäkylläisyys -teoksen, joka ei sekään ole kovinkaan toivoa antava, mutta valaiseva kyllä. On aika hurja fiilis, kun lukee jokseenkin vaikeita asioita, pikkuhiljaa omaksuu ja ymmärtää lukemansa, ja huomaa myös, että kaikki uusi ja opittu muokkaa omaa käsitystä asioista. Tieto lisää tuskaa, sanotaan, mutta onneksi se välitön piikki, jonka uudet ja shokeeraavat faktat tuovat, lakkaa ennen pitkää, hitaasti, särkemästä. Itse asiassa tieto ei lisääkään tuskaa: informaatio lisää. Mutta kun informaatio muuttuu tiedoksi, tapahtuu parhaassa tapauksessa jotakin paljon upeampaa. Kun toimintakyky elpyy shokin jälkeen, yksilön luovuus alkaa askarrella uusien, opittujen asioiden parissa ja silloin käynnistyy muutos. Parhaassa tapauksessa tämä muutos auttaa yksilöä elämään uudella tavalla, joka on paitsi tyydyttävämpää hänelle itselleen, myös potentiaalisesti vaikuttaa maailmaan parantavasti.

Enkä ole vielä lopussa. Lukulistalla on ainakin minimalismin perusteos, jo varsin vanhaa filosofiaa esittelevä Thoreaun Walden, sekä Beavanin että Johnsonin teoksissaan mainitsema Michael Braungartin Cradle to Cradle - Remaking the way we make things, ja Onni Tonkijankin blogissaan arvostelema, järisyttävältä vaikuttava Weismanin Maailma ilman meitä. Omassa kirjahyllyssäni luuraa myös Susan Freinkelin Plastic: A Toxic love story - ikään kuin en olisi muovien suhteen jo tarpeeksi paranoidi...

Jatkakoon tajunta räjähtelyään.

Hiljaista tietoa niukasta elämästä

Suomen Akatemian rahoittama tutkimus pohtii, voisiko vaatimaton, niukka elämä olla ratkaisumalli ihmiskunnan tulevaisuutta ajatellen. Kuulostaa jännittävältä. Viimeaikaisten poliittisten tuulten hyytämänä olen silti pessimistinen. No, leikkaukset vievät kaikkein köyhimmiltä, joten toisaalta joudummeko käyttämään entistä enemmän luovuutta selviytyäksemme?

Tämä on yllättävä ja lohdullinenkin lause: "Vastauksia [siihen, miten ei-kulutuskeskeinen yhteiskunta toimisi] haetaan ihmisiltä, jotka ovat joutuneet työmarkkinoiden ulkopuolelle eli niin sanotusti talouskasvun tuolle puolen." - Vuosikausia jossain määrin tähän ihmisryhmään kuuluneena, mm. osaamiseltani vaikeasti työllistyvänä olen kuvitellut olevani kärjistetysti sanoen yhteiskunnan pohjasakka. Toisaalta hiljaa mielessäni olen pohtinutkin jotakin tämänsuuntaista. Koska loputon kuluttaminen ja jätemassojen kasvattaminen ei kerta kaikkiaan voi jatkua, kokonaisvaltaisen ihanneilmaston täytyy muuttua.

Me dyykkarirotat, vanhan tavaran ja jätteen kierrättäjät, vapaaehtoisesti vastavirtaan uivat, vähempään tyytyvät ja aktiiviset tavaranvähentäjät saatamme olla muutoksen eturintamassa. Valitettavasti historiallinen tosiasia on, että se ei näillä näkymin välttämättä meidän elinaikanamme tapahdu, ja saattaa tapahtua kaikkiaankin liian myöhään, mutta tietenkin niukka, vähäroskainen elämä voi olla yksilölle itselleen palkitseva valinta. Minulle ajatusmalli, jossa pyrin jättämään jälkeeni mahdollisimman vähän, on jo todellisuutta.

Ei silti tee mieli nuolaista, ennen kuin tipahtaa. Olen viime aikoina kokenut ähkyä kyllä myös minimalismiblogien määrän suhteen, joten on selvää, että yhä suureneva joukko ihmisiä etsii vaatimatonta, ekologista ja merkityksellistä elämää vapaaehtoisesti.  Mutta silti tuntuu, että kulutuskeskeinen ajattelu on viimeistään 50-luvulta alkaen jatkuvasti kasvavalla volyymilla juurrutettu siinä määrin ihmisten mieliin, että epäilen, etteivät massat opi koskaan pois siitä ajatuksesta, että ostamalla onnea saa.

Jälleen dokkarisuositus

Tajuntani on taas räjähtänyt. Käytän tätä ilmausta, kun törmään kulttuurituotteeseen, joka ravistelee maailmankatsomustani syvällisesti, ja, siltä minusta tuntuu, muokkaa minua ihmisenä. Vallankumouksen siemen on taas kylvetty sisimpääni.

Toki olin kuullut ennenkin ilmiöstä nimeltä tahallinen vanhentaminen. Se on sitä, että laitteesta tehdään jo valmistettaessa sellainen, että se ei kestä yhtä kauan, kuin samanlainen tuote optimaalisella valmistustavalla voisi kestää. Käytännössä tätä periaatetta sovelletaan lähes kaikkeen, mitä käytämme. Jokapäiväiseen elämään se vaikuttaa erityisesti vaatteiden ja elektroniikan kohdalla. Ylen uutinen elektroniikkajätteen kasvavasta määrästä muistutti minua taas tästä.

Hehkulamppuhuijaus -dokumentista olin kuullut myös, ja se on ollut katselulistalla pitkään. Dokumentti löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta, ja lupaan, ettei sen katsomiseen kuluva aika mene hukkaan. Se kertoo kaiken olennaisen tahallisen vanhentamisen historiasta ja läpitunkevasta asemasta yhteiskunnassamme. Länsimainen elämäntapa on sidottu lyhytikäisiin kulutushyödykkeisiin ja hillittömään jätteentuotantoon.

Opin myös, että viattomalta kuulostava sanapari tuotteen elinkaari on itse asiassa tuotesuunnittelijoiden ja yrityksen välillä käytetty hämäystermi, joka tarkoittaa - yllätys yllätys - samaa asiaa, eli sitä, että tuotteesta alunperin valmistetaan sellainen, että se hajoaa nopeasti, ja täytyy korvata uudella. Dokumentissa kysellään myös, miltä tuntuu tehdä suunnittelutyötä, jonka tulokset on tarkoitettu huonolaatuisiksi.

Minulla on muuten pari DDR:ssä valmistettuja sukkanauhasukkia. Katsokaa dokkari, niin tiedätte, miksi mainitsen ne!

Kestävät eväsvehkeet

Urbaani retkeilijä voi kertakäyttöisten kahvimukien ja heppoisten vesipullojen sijaan varustautua kunnon tarvikkeilla ulkomaailman koitoksiin. Esittelen kuvien kanssa liikkuvan ihmisen ja roskanvähentäjän luottokamat niin ulkoilmaelämään kuin kotiinkin.

Keraaminen kestokuppi silikonikannella, spork, juomapulloni ja 2x Keep Cup

1. Lasipullo ja virkattu suoja

 

Joskus vuosi sitten kuulin huhuja PET-pullojen haitallisuudesta. En perehtynyt asiaan sen enempää, mutta olin tykönäni todennut, että muovipullossa oleva vesi alkaa helposti maistua ikävälle.  Näin Ruohonjuuressa komeita silikonilla suojattuja lasipulloja, mutta mielessäni - käsityöihmisenä - alkoi väikkyä ajatus virkatusta suojasta tavallisen, kaupasta ostetun lasisen pullon päälle.  

Jossain vaiheessa sain sitten aikaiseksi.  Hankkimassani lasipullossa ei ollut kierrekorkkia, joten jonkin kauan sitten äidiltä saadun mehupullon kumikorkki pääsi hyvään käyttöön.  Suojan alaosa on virkattu villalangasta, yläosa puuvillalangasta.  Osittain tämä johtuu ihan lankavarastoistani, mutta on siinä toimivaa ideaakin: villa pitää eristävänä materiaalina sisällön viileämpänä mutta toisaalta roiskeet, joita täytettäessä saattaa tulla, kuivuvat yläosasta nopeammin.  Täydellinen kaveri siis!  Ja kun ne silikonipäällysteiset oikeasti maksavat noin 25 euroa, myös huikeasti halvempi.  (Ja söpömpi!)

2. Kestokupit ja kupinlämmitin

Kestäviä kuppeja voi käyttää muulloinkin, kuin tiettyyn aikaan kuusta.  Itselläni on itse asiassa periaate, että en osta mitään juomia mukaan, jos minulla ei ole jokin kuvan kolmesta kestokupista mukana.  Kuppeja on aika monta, mutta sille on syitä... alun perin ostin oikealla näkyvät teetä ja kahvia varten.  (Tosin ne ovat jo menneet sekaisin, ainakin hetkittäin ja astianpesukone pesee ihan nätisti pois maut ja hajut.)  On mahtava fiilis lähteä joskus aamuisin kuuman kupin kanssa matkaan!  

Kyseisen tuotemerkin sivuilla on kone, jolla kuppinsa värin voi itse valita.  Kamalan viihdyttävä kone muuten, puljasin noiden värien kanssa aika kauan (mulla oli silloin turkoosi-keltainen kausi...) mutta nyt oma hifistely ehkä vähän naurattaa.  Tilasin kupit ulkomailta kai pari vuotta sitten.  Nykyään niitä saa joistakin paikoista Suomestakin.

Kolmannen kupin, joka on keraaminen, ja jonka kansi on silikonia, ja joka kuvassa majailee villaisen kupinlämmittimen sisällä, satuin löytämään kirpparilta, kun minulla jo oli nuo kaksi muuta.  Se maksoi vain €1,50, joten pakkohan se oli saada.  Siihen ei sitten tosiaan makuja ja hajuja tartukaan, vaikka sen pesisi käsinkin.  

Kupinlämmittimen olen itse tehnyt vanhasta villasukanvarresta.  

3. Spork

...tai suomalaisittain luveha, lusikka-veitsi-haarukka.  Ei kaivanne tarkempia esittelyjä.  Suomessa näitä saa esimerkiksi retkeilykaupoista.  Metallinen olisi kyllä hienompi.  (*tsekkaa googlen ja toteaa että kyllä, sellaisia saa mm. Varustelekasta*)  

Pirtelöpurkki kestävän lautasliinan päällä, emalinen "festarikippo"

5. Festarikippo

Tässä kuvassa oikealla on emalinen Pikku Myy -mukini, josta kelpaa kipata viiniä, vettä ja kahvia festareilla tai puistopiknikillä sen sijaan, että ostaisi kojuista juomansa kertakäyttömukiin tai käyttäisi niitä teltalla.  Koska fiksulla on aina kuitenkin reippaat vesivarastot, kupin tiskaaminen käy kätevästi huuhtaisemalla tarvittaessa, jos tai kun juomat vaihtuu.  Näin kesän kynnyksellä ehdoton kaveri! 

6. Pirtelöpurkki 

Tuossa hiljan oli tapanani evästää itseni tanssitunnille "voimapirtelöllä", johon blendasin mantelia, pähkinöitä, raakakaakaojauhetta tai vastaavaa palauttavaa settiä.  Vähän vahingossa tuli tanssikaverilta idea laittaa pirtelö pullon sijaan hillopurkkiin.  Tahraavalta sotkulta tai mahdollisilta vuoto-onnettomuuksilta suojasin purkin reunoja kestävällä lautasliinalla, kas näin:

Siihen voi kietaista vielä kuminauhan kaveriksi, jos törppö ei ole tukevasti heilumatta kassissa.

7. Termokset (ei kuvaa)  

Termari on energiansäästäjän ystävä kotonakin, siihen voi tehdä isomman satsin kuumaa juomaa ja hörpiskellä siitä sitten pidemmällä aikavälillä useamman kupillisen.  Kodin ulkopuolella termoksen hyödyt ovat sanomattakin selvät: kun varustautuu omilla juomilla, varsinkin näin puistoiluaikaan voi skipata kahvilan vaikka kokonaan, ostaa pullat puodista ja pitää juhlat nurmikolla.  Oih!  Pikkutermos toimii tosi hyvin myös esim. junassa.

8. Kaikenkarvaiset rasiat ja muut sisältäjät  (ei kuvia näistäkään.  Niitä on liian paljon ja liian monenlaisia.)

Itsellänikin on vielä vaiheessa tuotteiden irtomyynnistä ostaminen omaan astiaan, jota mm. Zero Waste Home -guru Bea Johnson suosittaa.  En ole vielä päässyt edes siihen, että jos aion ostaa mukaan salaatin, ottaisin oman rasian mukaan  (ehkä osittain siksi, että harvoin suunnittelen jo lähtiessäni salaatin ostoa.  Jos taas suunnittelen noin pitkälle, saatan ottaa sen salaatin mukaan jo kotoa).  Ai ai minua...  mutta vinkki on kuitenkin meille kaikille: älä osta mitään pakattuna (edes paperipussiin, kuten irtomyynnissä usein) jos voit sen välttää.  

En halua väittää, että nämä mun välineeni olisivat mitenkään parhaat mahdolliset.  Mahdollisuuksia kestävään evästämiseen on monenlaisia.  Tämä jätteenvähentäminenkin on omalla tavallan sellaista varustelua, että jossain vaiheessa tulee hankittua jotakin, ja sitten jossakin vaiheessa saakin tietoa paremmasta.  Mutta näillä mennään, toistaiseksi.  

Jätteistä ja merkityksestä

Tällä kertaa olen linkkauksineni ajan hermolla.  Eilinen Hesari kirjoitti jo edellisessä linkittelyissäni mainitsemastani muutoksesta, eli siitä, että 

Sekajätteet kärrätään uuniin, ei Ämmässuolle

Paperilehdessä on komea kaavio siitä, mitä kaikille jätteillemme tapahtuu ja missä ne käsitellään.  

Tähän haluan toki silti muistuttaa, että ensisijainen tapa käsitellä jätteet on vähentää niiden syntyä omassa arjessaan.  Jättäkää muovipussit kauppaan, ostakaa mahdollisimman vähän pakattuja elintarvikkeita jne.

Linkkiä hakiessani törmäsin myös minimalismin teemaan sopivaan tiede-esseeseen, jonka on kirjoittanut suuri suosikkin Jani Kaaro:

Miksi niin monet ovat niin onnettomia materian keskellä?

Kaaro ei itse asiassa puhu juurikaan materiasta, vaikka siitäkin olisi tullut kiinnostava juttu.  Hän puhuu intiaanipäällikkö Plenty Coupsista, siitä, kuinka intiaanien elämä menetti merkityksensä, kun he joutuivat reservaatteihin ja kun puhvelit katosivat.  Kuinka elämä on tällaista vanhainkodissa ja BB-talossa.  

Mutta voisin itse puhua hiukan materiasta: suhteeni tavaroihin on muuttunut tosi paljon lapsuudestani.  Pienenä koko onneni oli sidottu tavaraan, olisin aina vain halunnut uusia leluja... enkä usko hetkeäkään, että tällainen ajattelu olisi kovinkaan luontaista.  Uskon että pieni vaikutteille altis mieleni oli ympäristön jatkuvan mainostykityksen uhri.  

Ihmismieli haluaa ja toivoo uutta ja vaihtelua, mutta olen varma, että sen ei ole pakko olla uutta, joka otetaan kiiltävästä laatikosta ulos.  Vaikkapa lelujen vaihtaminen kaverin kanssa joksikin aikaa voisi palvella "uutena".  Vanhempani eivät olleet näin nokkelia, ja tavaraa kasaantui järkyttävät määrät.  Kun menen heidän luokseen ja katselen kaikkia sinänsä nostalgisia, omia, vanhoja tavaroitani, tunnen avuttomuutta.  Mitä niille voi tehdä?

Ja eikö mieleni kaikesta kamasta huolimatta ole aina halunnut kuitenkin jotakin muuta, "ratkaisua", niin kuin Kaaro kolumnissaan esittää?  Olen huomannut, että usein lääkitsen levottomuutta ja turhautumista vaikkapa Facebookin selailulla.  Oikeastaan juuri äsken mietin tätä, kun jäin FB:hen kiinni oikeasti hyvien linkkien takia: näin sitä pitäisi käyttää.  Ei niin, että sieltä etsii jotakin...  ratkaisua.  Omalle levottomuudelleen.

Ihminen katoaa, jos elämän merkitys katoaa.  Nykymaailmassa on oikeastaan vaikea löytää merkitystä: monenlainen työ esimerkiksi pyrkii vain tuottamaan kyseiselle yritykselle voittoa.  Ja lähes kaikkien yritysten etiikassa on jotakin kyseenalaista. 

Jani Kaaro sanoo: "Ihmisten on vaikea säilyttää ihanteita, joiden varassa he ovat eläneet siihen asti, ja tilalle astuu henkinen lamaannus."  

Minä tunnistan tämän tilan parin vuoden ajalta.  Olen ollut ymmälläni, kun olen kasvanut aikuiseksi ja ympäröivä maailma on muuttunut täysin erilaiseksi, kuin olin ajatellut sen olevan: olen alkanut ymmärtää, että riistoa on kaikkialla, että koko kulttuurimme ja yhteiskuntafilosofiamme oikeastaan perustuu riistolle ja huijaamiselle, ja minä olen kasvanut sellaisen maailman keskellä.  Muksuna minulle ei oikein kukaan kertonut siitä, miten maailma toimii, eikä yhteiskuntaopin sisältökään ole auennut kuin vasta muutaman viime vuoden sisällä huolellisesti pureskeltuna.

Tänään näin kuvan jossa luki vapaasti suomennettuna: kapitalismi on psykopaattinen idea, jonka mukaan toiset ovat enemmän oikeutettuja ruokaan, veteen ja suojaan kuin toiset.  

Olen hämmästellyt sitä, että vaikka esimerkiksi väkivalta tuomitaan yhteiskunnassamme melko yleisesti, sitä, että perusturva on edelleen maksukyvyn varassa, ei tuomita.  Yhteiskunnan tulisi perustua sille, että jokainen pysyy hengissä.  Ihmisarvo ei voi olla suorituksista kiinni.  Meillä Suomessa on kohtuullinen sosiaaliturva (tosin näillä ruoan hinnoilla sillä ei elä kovin leveästi), mutta monessa muussa maailman kolkassa ihminen joutuu kadulle, jos töitä ei ole.  

Mitä riisto ja huijaaminen siis tarkoittaa:  70-luvun aikana kulutushysteria ja ajatus siitä, että tavarat tuovat onnea, alkoi nousta.  (Ympäristötietoisuus nousi myös, mutta kuluttamiseen kannustaminen oli äänekkäämpää ja tuottoisampaa, ja näytti seksikkäämmältä, eli möi paremmin - kuten nykymaailmasta voimme huomata...)  Takana oli köyhä 60-luku, jolloin esimerkiksi suuri osa vaatteista tehtiin itse, väännettiin, käännettiin, paikattiin ja puljattiin.  Ihmiset olivat kyllästyneet kituuttamiseen ja nyt kun rahalla sai (ulkomailla halvalla tuotettua), sitä myös haluttiin ostaa, ja oi, ostettiinkin!

Tämä kehitys kohti ajatusta jossa ostaminen rakentaa identiteettiä ja näin lisää onnellisuutta, alkoi jo aikaisemmin, 40-50-luvulla, jolloin mainosteollisuus alkoi kehittyä toden teolla.  Silloin mainosmiehet pyrkivät aivan tietoisesti opettamaan ihmisille kulttuuria, jossa käyttökelpoista korvattiin uudella vain, koska se oli mahdollista.  Mainos itsessään luo tyhjiön, jonka se sitten tarjoutuu täyttämään.  Kaikki meistä tietävät, miten tämä toimii, kun katsomme uusia, kauniita kenkiä, vaikka vanhat ovat vielä aivan toimivat.

Tämä kehitys johti siihen, että vaatteita haluttiin valmistaa halvemmalla.  Ja missähän se kävisi päinsä?  Halvemmissa maissa tietenkin.  Suomesta katosi vaateteollisuus ja esimerkiksi minun sukupolveni käsityötaito on edellisiin verrattuna surkea.  Ja kas näin homma nyt toimii:

Reiman paita 13 euroa, ompelijalle 2 senttiä.

Ja kuten hiljan bloggasin, tai siis linkkasin, ekologisella brändilläkin senkun pyritään jälleen kerran huijaamaan.

Olen pyrkinyt välttämään sitä, että tämä blogi muuttuisi kapitalisminvastaiseksi paasaukseksi, mutta näin tässä tällä kertaa sitten kävi.

Ekojuoksuaika vol. 2

Kävimme kompastelemassa pitkin polkuja ja kallioita läheisellä mäennyppylällä.  Tuollainen tyypillinen suomalaiskaupungin luontosaareke, noin hehtaarin verran heinää, kalliota, puita ja ryteikköä.  Paikka jonne ihmiset menevät reippailemaan koirien kanssa tai ilman, ja missä joku ottaa silloin tällöin satunnaisen pussikaljan.  Kevätaurinko lämmitti.

Olin varustautunut tällä kertaa yhdellä dyykkaamiseen käytetyllä muovipussilla ja työhanskoilla, ja päätinkin kalliolla istuskelun sijaan ryhtyä poimimaan roskia.  Pussi tuli täyteen yllättävän nopeasti.  Kauan maassa maanneita likaisia muovipusseja, korkkeja, pulloja, lasinpalasia.  Jouduin/ pääsin kurkottelemaan, koikkelehtimaan ja kiipeilemäänkin ryteikössä ihan kiitettävästi.  Luonnollista liikkumista, kuten kultani sanoi, ja ihan ilmaiseksi!  Tuosta otsikon juoksemisesta ei kyllä ollut tietoakaan.  Kenties vaihdan termin ekolenkkeilyyn.  Kun keskittyy roskiin, juokseminen saattaa olla hommassa vähän ylimääräistä.

Roskapussillisen lisäksi matkaan tarttui myös lyttyyn painunut metallikori, sellainen, joita on vaatekaappien säilytysjärjestelmissä.  Toisinaan olisi mukava tietää, miksi roskat päätyvät sinne, missä ne ovat.  Tässäkin on varmasti jokin tarina.

Heitin nämä aarteet läheisen taloyhtiön sekajäteroskikseen (kiitos ja anteeksi!) ja päätin, että teen tämän piakkoin uudelleen.

Pakkaukset

Pakkaus kertoo tuotteesta enemmän, kuin sisältö.  Shampoopulloja on seitsemää eri väriä, sisällä oleva neste näyttää kuta kuinkin samalta - ja onkin, jos tarkistaa listan valmistusaineista.  Luvatut tehoaineiden määrät litkussa ovat promillejen luokkaa, eikä niiden teho edes perustu oikeasti tutkittuun tietoon.  Sloganit ovat keksittyjä ja kuulostavat hyvältä.  Tosiasiassa shampoossa on silikonia, joka siloittaa hiuksen pinnassa olevaa kaarnamaista solukkoa, ja hiukset muuttuvat huikean liukkaiksi.

Me emme tarvitse kaikkia niitä määriä kosmetiikkaa, vaikka mainosten Photoshopissa siloitetut kasvot ja vyötäröstä kavennetut kehot saavat meidät luulemaan, että tarvitsemme.  (Aion postata kosmetiikasta myöhemmin.)

Kun luin Garbologyn, eräs tajuntaaräjäyttävimmistä asioista, joita se sai minut tajuamaan, oli se, kuinka sidottu tämä nykyinen kulttuurimme on tapaansa tuottaa jätettä.  Jäte on yltäkylläisyyteen perustuvan talouskulttuurin, ainakin tämän meidän länkkäriversiomme, välttämätön sivutuote.

40-50-luvun markkinamiehet tiesivät, mitä he olivat tekemässä, kun maailma sotien jälkeen alkoi muuttua yhä markkinavetoisemmaksi.  Olemme tulleet sokeiksi mm. sille, että tuotesuunnittelu ja brändäyksen periaate sotii säästäväisyyden perusarvoa vastaan. (Garbology, s.59)  Sehän tähtää siihen, että heitämme tavarat pois ennen, kuin olemme käyttäneet ne loppuun, ja ostamme uutta.  Että ostamme jotakin, vaikka meillä olisi vanha ja toimiva, vain koska se näyttää paremmalta.

Oma sukupolveni, 80-90-luvulla kasvaneet, ovat eläneet jo niin syvällä tähän ajatukseen perustuvassa kulutuskulttuurissa, ettei se tunnu meistä edes oudolta.  Silti siitä voi oppia pois.

Olen itsekin perehtynyt tuotesuunnitteluun sen verran, että tiedän, miten se toimii.  Minulla on aika hyvä haju siitä, millä tavalla muotoillaan konsepteja, joista ihmiset tykkäävät ja jotka toimivat.  Itsekin pidän hyvästä suunnittelusta juuri siksi, että sillä voidaan päästä myös pitkäkestoiseen ja toimivaan lopputulokseen.  En siis hyökkää yksiselitteisesti tuotesuunnittelua vastaan.

Mutta jokin osa tuotesuunnittelusta, erityisesti pakkaussunnittelusta ja brändäyksestä ilman muuta tähtää siihen, että tuote - pakkaus, ulkoasu, tuotteen "fiilis" (oikeasti, tuotteen fiilis?!?  mutta se on ihan oikea asia.  Kaikkihan me tiedämme sen ilmiön, kun tuntuu, että jokin tuote kaupassa huutaa meidän nimeämme.  Olet koukussa!) todellakin ihan itsessään houkuttelisi meidät haluamaan sen itsellemme ja uhraamaan jotakin - kuten arvokasta aikaamme työtuntien muodossa - siihen, että saamme sen.

On tietenkin myös tunnistettavuus.  Esimerkiksi Coca Cola tunnetaan maailmassa paremmin, kuin Jeesus.  (Brändi tosin Jeesuskin, jostakin näkökulmasta...)

Aivan tavallisten, arkisen oloisten ruokakauppojen hyllyt on järjestetty niin, että katse osuu ensimmäiseksi tuotteisiin, joilla on paras kate.  Katse on automaattinen.  Lähes huomaamattamme ostamme asioita, joita emme tarvitse.  Suuria pakkauksia, koska kilohinta on halvempi.  Vitsi on vain, että kauppa saa taas isomman osan rahoistamme kerralla pois.  Ja pussillinen Snickersejä joko siirtyy massaksi vyötäröllemme tai kaappien täytteeksi, ja lopulta roskiin.  Ihania, yksittäispakattuja Snickersejä.  Vähintäänkin jokaisen pikku patukan kuoret ja lopulta se iso pussi muuttuu jätteeksi.

Maito tulee purkissa, shampoo tulee pullossa, leipä tulee muovipussissa.  Ostamme mitä hyvänsä, pakkausta on lähes mahdotonta välttää.  Ja koska olemme niin tottuneet pakkauksiin, pitää pinnistää aivojaan, että edes osaa ajatella, mitä tarkoittaisi pyrkimys ostaessa vähentää pakkausjätettä.

Tai jättää se kokonaan pois.

Omistan pari kestohedelmäpussia, ja sellaisia ompelin ja lahjoitin tänä jouluna myös sukulaisilleni joululahjaksi.  Hedelmät lienevätkin tutuin tuote, mitä ihmisten tulee ostettua ilman pakkausta.  Kuitenkin esimerkiksi erilaisissa irtomyyntiä harjoittavissa liikkeissä voisi ainakin teoriassa ostaa tavaraa omaan pakkaukseen, kuten Zero Waste Home -blogin minimalistisankari Bea Johnson tekee.  (Amerikassa mahdollisuudet ostaa irtomyynnistä ovat todennäköisesti runsaammat, kuten tuotteiden tarjonta yleensäkin.) Bea ostaa jopa leivät tyynyliinan sisään!

Maitoa voi tilata omaan pulloon maatilakontaktien kautta.  Kananmunarasiat voi kierrättää luomumunien tuottajille mm. ruokapiirien kautta.  Näitä innovatiivisia tapoja vähentää pakkausjätettä löytyy kyllä, mutta ne eivät ole mitenkään ilmeisin ratkaisu.  Maailma on rakentunut pakkaustuotannon varaan.

Kun seuraavan kerran tulee tarvetta irtotuotteille, aion kokeilla myös irtomyyntiliikkeessä asiointia oman astian, vaikkapa lasi- tai muovipurkin kanssa.

Bea on onnistunut vähentämään taloutensa sekajätteet lasipurkilliseen vuodessa.  Kaikki muu käsitellään - ja hankitaan - kolmen ärrän periaatetta noudattaen.  Reduce, reuse, recycle.

Vähennä, käytä uudelleen, kierrätä.  Bea on jatkanut tätä listaa vielä sanalla refuse, kieltäydy.  Älä ota vastaan ilmaista kuulakärkikynää tai muita pikkuesineitä, vaikka ne ovat ilmaisia.  Jopa kaupan ilmaiset maistiaiset tuottavat jätettä, nehän tarjoillaan sievästi pienistä muovialustoista.  Silmät jätteen syntymiselle pitää avata, jotta hoksaa, millaisia määriä sitä me joudummekaan tuottamaan.

Ota eväät, jotka nautit uudelleenkäytettävistä omista astioistasi.  Hanki kankaisia lautasliinoja, ettet tarvitse talouspaperia.  Kierrätyskin on loukku: kierrättämisen mahdollisuus saa meidät ajattelemaan, ettei kartonki, paperi tai biojäte ole jätettä ollenkaan.  Kuitenkin nämäkin vievät resursseja.  Kierrätys hyvä, kestävä parempi.

Hanki kestävä kahvimuki, ja lupaa, ettet koskaan osta kahvia, ellei sinulla ole omaa mukiasi mukana. Tai vielä parempaa, säästä rahaa ja ota kahvi tai tee mukaan jo kotoa.  Itselläni on Keep Cup, mutta ei kestomukin toki tarvitse olla näin trendikäs.  Claes Ohlsonilta voi ostaa termosmukin tai pienen termospullon, jolloin kaikkea juomaa ei edes tarvitse juoda kerralla.

Jossakin kiihkeän talouskasvun tavoittelun vaiheessa lainsäädäntö on todellakin vahvasti suosinut jätteentuotantoa talouskasvun voitoksi.  Kahvilat eivät edelleenkään joudu pulittamaan kovinkaan suurta summaa kertakäyttömukien käytöstä - itse asiassa Take Away -kahvi on monin paikoin halvempi.

70-luvulla kertakäyttöastiat tulivat kauppoihin kätevänä ratkaisuna, ja niiden suruton käyttö asianmukaisissa tilaisuuksissa on erittäin yleistä edelleen. Juhlien järjestäjän kannattaa kuitenkin kahdesti miettiä, mitä kertakäyttöastiat itse asiassa tarkoittavat.

Sekajätettä.  On utopiaa, että astiat huuhdottaisiin, ja ne näin päätyisivät kartonki- tai energiajätteeseen.  Juhlien luonne harvemmin sallii tällaista toimintaa.

Kierrätyskeskus pyrkii vastustamaan tätä kulttuuria lainaamalla astioita, ja käyttää houkuttimena mm. sitä, ettei astioita tarvitse tiskata.  Hinta on myös huokea.  Tänä design-häiden aikana tosin ulkonäkökriittiset voivat nyrpistellä astioiden vaatimattomuudelle.  Muoviastiat ovat kuitenkin kevyitä kuljettaa, vaikkapa IKEA-kassissa piknikille.

Suomessa on nyt kuitenkin tulossa voimaan laki, joka siirtää vastuuta pakkauksista tuottajille, hitaasti mutta varmasti.  Yksi vastuullisen jätteenkäsittelyn ongelmista onkin, ettei yrityksillä ole suurimmassa osassa tapauksista minkäänlaisia vastuita pakkausjätteen määrästä.

Keväällä kuultiin myöskin kummia pesuaineiden irtomyynnistä, joka esimerkiksi oli merkittävä pakkausjätteään vähentäjä.  Tämä oli luonnollisesti ihan surkea uutinen.  Varsinkin, kun tiedossa ei ole yhtään tapausta, jossa irtomyynti olisi aiheuttanut ongelmia.

Kuluttaja voi valita tuotteensa pakkausjätteen perusteella.  Onko pakkausjäte kierrätettävää?  Onko mahdollista ostaa omaan astiaan?

Ekojuoksuaika vol. 1

Helsingissä alkaa lumi sulaa, ja kevään kummalliset tuoksut lennähtävät tämän tästä nenään.  Hiljattain, loskaisena, mutta vielä valkoisena lauantaina, vieraanani oli pietarilainen nuori nainen, joka ihasteli meidänkin kaupunginosamme lukuisia puita ja metsämäisiä ulkoilulenkkejä.  Pietarin puistot ovat graafisia ja hyvinhoidettuja, ja suurkaupunki leviää muutenkin laajalle, metsään on pitkä matka.  Helsinki on pikkuinen kyläpahanen todellisen miljoonakaupungin asukkaalle, talot on rakennettu väljästi ja pieniä ja vähän isompiakin metsiköitä kohoaa siellä täällä.

Mutta mitä huomaankaan, kun kävelen tuon metsikön ohitse?  Vierellä on kiireisiä kävelyreittejä, autoteitä ja junaratakin... lumen alta paljastuneella, vielä kasvittomalla ja karulla maalla, ja junaradan varsilla eritoten laiduntaa isompien ja pienempien roskien karja, jota ei reippainkaan paimenkoira saa liikkumaan omin jaloin.  Tarvitaan työhanskat tai roskapiikki, iso jätesäkki ja urheilumieltä.

Suosikkisivustoihini kuuluva Care2 listaa joukon muitakin hupaisia juoksutrendejä, mutta kaltaiseni hippiäisen kiinnostuksen herättää erityisesti "eco-running", ekojuoksu, vaikka en juoksua ole oikein harrastanutkaan.  Toisaalta roskanbongaajan ei ole pakko juosta. kävelytreenikin monipuolistuu kummasti kyykkimällä ja kumartelemalla.  Sitä paitsi lähipusikoideni roskan määrällä ei ehdi juosta askeltakaan, kun jo taas pitää kumartua poimimaan jotakin.  Pahimmissa kohdissa roskia on neliömetrilläkin jo useampi.

Garbology kertoi Amerikan rantojen siivoamisessa kunnostautuneesta Kim Masonerista ja tämän miehestä, jotka yksinkertaisesti otti kävelylenkeilleen mukaan pussin ja keräsi siihen roskia sitä mukaa, kun niitä tuli vastaan.  Ennen pitkää harrastus johti siihen, että heiltä alettiin kysellä ylimääräisten pussien perään.  Vastaantulijatkin halusivat kerätä roskia, kun näkivät hyvän esimerkin.

Tänään suunnittelinkin seuraavaa: oikein roskaisista maisemista voisin ottaa ennen- ja jälkeen- kuvat, kuin meikattavasta ihmisestä ikään, ja postata ne tänne blogiin.

Palaan raportoimaan, kun pääsen tuumasta toimeen!

Vähemmän roskaa henkisessä tilassa

Blogini esittelytekstissä kuvaan tavoitteitani sanoilla "pyrkimyksiä turhuuksen hylkäämiseen niin henkisessä, kuin fyysisessä tilassa".  Myös ensimmäisessä blogitekstissäni viittaan Tim Ferrisin sanoihin: "Fyysinen lisätila ei vaikuttanut olooni eniten.  Kyseessä oli henkinen tila. -- Ajatukseni kulkivat kirkkaammin, ja olin paljon, paljon onnellisempi."

Henkisen tilan puhdistamisella itse tarkoitan kirkasta mieltä.  Sitä, etteivät ajatukset liikaa takerru turhiin asioihin.  Päivän tuomat haasteet eivät murra mieltä tai aiheuta suurta kiihtymystä, vaan elämään kuuluvat vastoinkäymiset ja yllätykset voi ottaa vastaan tyynin mielin, luottaa siihen, että omat voimat ja kyvyt riittävät niistä selviämiseen.

Oma elämänpolkuni on ollut mutkainen, olen tunteellinen ja temperamenttinen tyyppi.  Matka kohti mielenrauhaa ei siis ole ollut mitenkään itsestäänselvyys.  En riitele kovin paljon ihmisten kanssa yleensä, parisuhteessa kyllä jonkin verran.  Parisuhteitakin on tullut ja mennyt, ja niistä on ollut elämän varrella yllin kyllin sydänsuruja.  Elämän alkutaival on aiheuttanut turvattomuutta, jonka käsittely on jo pariin otteeseen johtanut pidempään terapiaan.  Onnellisena ja tyynenä pysyminen siis ei ole minulle mikään helppo asia.

Lisäksi henkilökohtaiset valinnat ovat johtaneet huoliin mm. työrintamalla, työtä nimittäin ei ole aina todellakaan ollut riittävästi, eikä näin ollen talouskaan ole, eikä ole ollut kovin hulppea, jos nyt juuri ja juuri aina riittävä.

Huolia ja stressinaiheita siis piisaa.  Kuitenkin viime vuosina, kun kiinnostukseni tavaroiden omistamiseen on laskenut jatkuvasti, rahantarpeeni ole kovin suuri.  Suhteessa arvoonsa suurimman loven budjettiini tekee ulkona syöminen ja juominen, mistä tiukempina aikoina ei ole ollenkaa ongelmallista karsia.  Dyykkaaminen helpottaa ruokamenoissa, ja vaikka asumismenoni ovatkin suuret, en ole varsinaisesti kokenut rahan puutetta, vaikka en viimeiseen vuoteenkaan ole tehnyt kovin montaa kuukautta työtä.  Opiskeluaikana olen myös elänyt niin paljon niukemmalla budjetilla, että taito nuukailuun on olemassa.

Huoleni eivät siis ole suurensuuria, jos nyt eivät olemattomiakaan.  Mieli kuitenkin kiertyy asioiden ympärille ja minun temperamentillani stressaavia tilanteita ovat esimerkiksi asiat, joita teen ensimmäistä kertaa - ja niitä elämässäni riittää.  Viimeisin oli pariksi päiväksi hoitoon tuleva kummipoikani.  On ollut treffejä ja uusia työpaikkoja, matkoja ulkomaille tai festareille, terveyshuolia...

Jos meditoin päivittäin, käsittelen tällaisia asioita tehokkaammin.  Jos harrastan riittävästi liikuntaa, joogaan ja kirjoitan päiväkirjaani säännöllisesti.  Jos teen asioita, joista nautin: luen sekä fiktiota, että uutisia.  Jos tapaan riittävästi ystäviäni ja keskustelen puolisoni ja muiden kanssa mieltäni askarruttavista asioista.  Näillä keinoin mieli pysyy kirkkaana - tai pysyisi, jos onnistuisin pitämään näistä rutiineista kiinni.

Vitsi onkin siinä, etten myönnä tai tunnista niiden arvoa, jotta onnistuisin siinä.  Stressi kiristää päätä ja jumittaa hartiat tämän tästä, koska en huolehdi itsestäni.  Sorrun "nollatekemiseen", foorumien selailuun, tyhjänpäiväisten blogien tai roskauutisten lueskeluun, Facebookin vahtaamiseen ja kaikenlaisten kielteisten tunteiden hoivailuun.  Turhaa, turhaa, turhaa.

Meditaatioon olen tutustunut viimeisen reilun vuoden aikana, ja vaikka sen positiivinen vaikutus mielialoihini, uneen ja jopa parisuhteeseen on täysin kiistaton, en ole pitänyt rutiinia yllä.  Meditaatio on tehokasta, mutta vaikuttaa niin hitaasti, ja myönteinen palaute harjoituksesta on myös niin piilevää, että sitoutuminen säännölliseen harjoitukseen on vaikeaa.

Sitoutuminen harjoitukseen, joka parantaa mielenhallintaa, kuitenkin kannattaisi.  Se vie aikaa, mikä ärsyttää, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan hyöty on todellista, ja samaa sanovat tutkimukset.  Vasta tällä viikolla Helsingin Sanomat kirjoitti tietoisuustaitojen tutkimuksesta lasten ja nuorten mielenterveyden hoidossa.  Jutussa listataan jo valmiiden tutkimusten pohjalta useita myönteisiä vaikutuksia, kuten stressihormonin tason aleneminen.

Omat kokemukseni viittaavat samaan suuntaan.  Nyt kaivattaisiin vain lisää kurinalaisuutta harjoitteluun.

Kirjoja meditaatiosta ja muusta elämänhallinnasta olen lukenut valtavan määrän, mutta tähän mainitsen nyt vain kaikkien aikojen suosikkini, josta olen soveltanut toimivimmat meditaatiotekniikkani.  Teos on Ilon salaisuus ja onnellisuuden tiede. ja sen on kirjoittanyt Youngey Minguyr Rinpoche.  Se kertoo meditaation voimasta tieteen näkökulmasta, ja antaa suuren määrän konkreettisia ohjeita omiin meditaatioharjoituksiin.  Suosittelen lämpimästi!

Nenäliinat

Sanna pohti Ekojalanjäljillä -blogissaan roskien kertymistä.  Postaus sivusi mm. kankaisia nenäliinoja ja sitä, miten pakkausjätettä voisi vähentää.

Sanna arveli, että flunssakäytössä kertakäyttönenäliinat hakkaavat kankaiset, mutta rohkenen olla eri mieltä.  Olen jossakin vaiheessa siksakkaillut lakanoista leikatuista neliöistä jokusen kappaleen kestonenäliinoja sekä ostellut niitä sieltä täältä, missä nyt on tullut vastaan (olen ns. vanhanaikaisista tekstiilikaupoista löytänyt jopa uusia...), ja käyttänytkin noita mielelläni.  Kovin nätti siksakkireuna ei ole, ja muutamien pesujen jälkeen rispaantuukin jonkin verran, mutta varsinainen reunankääntö tuntui hyvin vaivalloiselta ajatukselta, saati pitsireunojen värkkääminen (Vaikka valmispitsin kyllä ompelee reunaan yhtä helposti, kuin sen siksakin.  Tällaiset pienet ompelutyöt vain eivät ole kaikkein inspiroivimpia, kun kaapit ovat pullollaan keskeneräisiä projekteja muutenkin.)

Suhteessa paperinenäliinoihin kangasliina on nenän herkälle iholle mielettömän ihanan tuntuinen.  Kangasnenäliinan käyttö vähentää huomattavasti flunssan aiheuttamaa efektiä, jossa nenänpielet helottavat punaisina, iho on ärtynyt ja pyyhkiminen sattuu.  Ilmeisesti saman efektin välttämiseksi jotkut paperinenäliinamerkit ovat mainostaneet, että niihin on lisätty kosteusvoidetta tai aloe veraa.  Tietääkö kukaan, toimiiko moinen?

Viime keväänä minua potkaisi onni.  Olin hautonut mielessäni haavetta suuresta nenäliinavarastosta, mutta askartelu ei houkuttanut.  Tongin laatikoita ja kaappeja talossa, joka on tyhjentynyt muutaman vanhan sukulaisen kuoltua, ja perintöasioiden takia tavarat ovat jääneet tutkimatta ja jakamatta.  Perikunnan luvalla minulla oli oikeus ottaa mukaani käytännössä, mitä vain halusin.

Löysin paketin nenäliinoja.  Paketti näytti tältä:

Nenäliinoja sen sisällä oli pari-kolmekymmentä kappaletta, suurin osa pitsireunaisia ja puuvillaisia.  Ne eivät valitettavasti näy nyt kuvassa, koska ovat kaikki pyykissä.  Minäkin sairastin flunssan uuden vuoden jälkeen, joten nenäliinani pääsivät tosi käyttöön.  Tässä kuvassa stand-ininä toimii kuin toimiikin paperinenäliinapaketti.  (Jouduin hiljan ostamaan sellaisen, koska olin ulkona, nenä vuoti huikeasti enkä ollut muistanut jemmata kangasliinoja taskuihin.  Tämä on suurin ongelma nenäliinojen kanssa ylipäänsä, en meinaa muistaa ottaa niitä mukaan.  Olen aika hajamielinen tyyppi.)

Flunssan myötä kantani on kuitenkin kiistaton: ilman muuta kankainen nenäliina.  Kaikille ei tietenkään voi käydä yhtä hyvää tuuria, kuin minulla, että kasa vanhoja hyviä nenäliinoja vain tipahtaa taivaasta syliin.  Rohkaisen kuitenkin keräilemään omaa liinavarastoa, mistä niitä nyt sattuu löytymäänkin.  Jos kirpparin vintage-liinoja kehtaa pesun jälkeen käyttää, sieltä voi olla hyvä aloittaa etsinnät.  Jotkut "vanhanaikaiset" tekstiilikaupat voivat myös myydä kangasnenäliinoja, jos niitä hoksaa kysyä.

Parhaiten nenäliinat peseytyvät pesupussissa, kuudessakympissä, muun kuudenkympin pyykin, eli lakanoiden ja pyyhkeiden joukossa.  Jos on oikein marttamainen olo, voi liinaset vielä silitelläkin.  Itse jaksan joskus silittää omani.  Kostutan ne ensin suihkepullolla ja silitän sitten ensin koko liinan ja sitten vielä kaksi tai kolme taitosta, vähän liinan koosta riippuen.  Silitetty pitsireunainen nenäliina on ihanan ylellinen!

(Sellainen vinkki vielä paperinenäliinojen suurkuluttajille, että nenäliinan, kuten muutkin pehmopaperit, saa laittaa biojätteeseen.)

Alku

Olen kolmikymppinen helsinkiläinen.  Asun kohtuullisen kokoisessa kaksiossa avomiehen kanssa, kuljen pyörällä ja julkisilla liikennevälineillä.

Olen harrastanut "ekologisia juttuja" jo monen monta vuotta.  Alkusysäyksenä lienee ollut asiaan kallellaan olleet ystävät ja oma kiinnostukseni kaikenlaiseen maailmanpelastamiseen.

Ekologisen ja niukkaan kulutukseen tähtäävä ajattelu on vallannut aivokapasiteettiani pikkuhiljaa ja muuttunut normiksi.  

Olen erittäin huolissani omasta ja muiden länsimaalaisten jälkeensä jättämästä jätemäärästä.  Suomalainen tuottaa vuodessa 400-500 kiloa jätettä.  

Hiljattain tielleni osui ihmeellinen kirja.  Se käsittelee amerikkalaista jätefilosofiaa, tutkimusta, jätteenkäsittelykäytäntöjä, sekä erilaisia radikaaleja yksilöitä, jotka toimivat jätteiden vähentämisen alueella.  

Kirja on nimeltään

Garbology - Our Dirty Love Affair with Trash -teoksen on kirjoittanut Edward Humes, ja vaikka en toistaiseksi ole tutustunut miehen muuhun tuotantoon, jo tämä riitti minut vakuuttamaan siitä, että hän on oikealla asialla.  Hän tuo vilpittömästi, lukuisin esimerkein, elävästi ja uskottavasti esille kiistämättömän tosiasian: me emme voi jatkaa tällä tavalla.  Meidän täytyy muuttaa elämämme.

Maailma on epäilemättä hukkumassa roskaan, ja suurin syy siihen on länsimainen elämäntapa, jonka keskiössä on kuluttaminen.

Tässä blogissa pyrin kertomaan omasta matkastani vähemmän jätettä tuottavaan elämäntapaan.  Eikä siinä vielä kaikki - tuottamani jätteen vähentämisen lisäksi haluaisin omistaa vähemmän tavaraa.  Olen aina ollut surkea siivoamaan.  Mitä vähemmän tavaraa omistan, sitä helpommaksi se muuttuu.  Lisäksi uskon, että vaatimaton määrä omaisuutta auttaa pitämään myös mielen kirkkaampana.