Jälleen dokkarisuositus

Tajuntani on taas räjähtänyt. Käytän tätä ilmausta, kun törmään kulttuurituotteeseen, joka ravistelee maailmankatsomustani syvällisesti, ja, siltä minusta tuntuu, muokkaa minua ihmisenä. Vallankumouksen siemen on taas kylvetty sisimpääni.

Toki olin kuullut ennenkin ilmiöstä nimeltä tahallinen vanhentaminen. Se on sitä, että laitteesta tehdään jo valmistettaessa sellainen, että se ei kestä yhtä kauan, kuin samanlainen tuote optimaalisella valmistustavalla voisi kestää. Käytännössä tätä periaatetta sovelletaan lähes kaikkeen, mitä käytämme. Jokapäiväiseen elämään se vaikuttaa erityisesti vaatteiden ja elektroniikan kohdalla. Ylen uutinen elektroniikkajätteen kasvavasta määrästä muistutti minua taas tästä.

Hehkulamppuhuijaus -dokumentista olin kuullut myös, ja se on ollut katselulistalla pitkään. Dokumentti löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta, ja lupaan, ettei sen katsomiseen kuluva aika mene hukkaan. Se kertoo kaiken olennaisen tahallisen vanhentamisen historiasta ja läpitunkevasta asemasta yhteiskunnassamme. Länsimainen elämäntapa on sidottu lyhytikäisiin kulutushyödykkeisiin ja hillittömään jätteentuotantoon.

Opin myös, että viattomalta kuulostava sanapari tuotteen elinkaari on itse asiassa tuotesuunnittelijoiden ja yrityksen välillä käytetty hämäystermi, joka tarkoittaa - yllätys yllätys - samaa asiaa, eli sitä, että tuotteesta alunperin valmistetaan sellainen, että se hajoaa nopeasti, ja täytyy korvata uudella. Dokumentissa kysellään myös, miltä tuntuu tehdä suunnittelutyötä, jonka tulokset on tarkoitettu huonolaatuisiksi.

Minulla on muuten pari DDR:ssä valmistettuja sukkanauhasukkia. Katsokaa dokkari, niin tiedätte, miksi mainitsen ne!

Miten maailma meille myydään

Katsoin Morgan Spurlockin elokuvan The Greatest Movie Ever Sold (2011).  Se kertoo tuotesijoittelusta ja siitä, miten kyseinen dokumentti koettaa saada itselleen sponsoreita, eli toteuttaa tuotesijoittelua käytännössä.  Samalla dokumentti käsittelee mainosten läpitunkevaa roolia nykymaailmassa.

Kaupalliset viestit tukkivat päivittäisen infovirtamme ja aivokapasiteettimme.

Viime käyntini Amerikassa sai kulmani kohoamaan sen kekseliäisyyden äärellä, mitä mainostilan löytämiseen ko. kansakunnassa on käytetty.  Mainoksia on paikoissa, jotka meillä eivät ole tulleet kenellekään edes mieleen - kuittien takapuolella, kertakäyttöisissä (phyi!) juomamukeissa, ostoskärryjen työntökahvoissa.  Tähän pommitukseen verrattuna meikäläinen mainoskulttuuri on vielä kesyä.  Kaupunkikuvassakaan meillä ei ole juurikaan koko seinän julisteita.

Tämä on minun mielestäni hyvä asia.  Koetan itse olla valveilla jatkuvan mainostykityksen suhteen, vaikka se ei täysin mahdollista olekaan.  Tällä on syvä pohjavire: kuten edellisessä postauksessa totesin, tai oikeastaan, kuten Bertolt Brecht sanoi: "Tällainen on maailma, mutta tällainen sen ei pitäisi olla." Roskaviihteen lisäksi meille tarjotaan loputonta määrää tuotteita, joita emme tarvitse.  Omasta elämästään voi eliminoida mainoksia mm. kiinnittämällä postilaatikkoonsa Ei mainoksia -merkinnän ja hankkimalla nettiselaimeensa Adblock -lisäosan.  Tässä ohjeet Adblockin asentamiseksi Firefoxiin ja Chromeen.

Haasteellisinta on välttää markkinapaikkoja, joissa markkinoinnille altistuu, eritoten ruokakauppaa.  Psykologiaa käytetään jopa pakkausten asettelemiseksi hyllyyn.  Parhaan katteen saavat tuotteet laitetaan hyllyissä parhaille paikoille, silmän ja käden ulottuville.  Käsittääkseni firmat voivat myös maksaa tuotteidensa hyvästä sijoittelusta liikkeissä.

Tuotteiden ja palveluiden markkinointi, mainonta, jatkuvan myyntimyllyn ylläpito, sekä koneiston palveleminen eri tavoin muodostavat työelämästä nykyisin neljäsosasta jopa kolmeen neljäsosaan, kertoo mm. David Graeberin erinomainen artikkeli syyskuulta 2013.  Graeberin mukaan jopa suurin osa työstä on jo järjetöntä, "paskaduunia".  Graeber katsoo, että tämä murentaa ihmisten moraalia - ja saman väitteen tekee Morgan Spurlock jossakin vaiheessa elokuvaansa.  Jos suuryhtiöt (Disney, McDonalds) kasvattavat lapsemme, he oppivat, että tuotteet tekevät onnellisiksi.  Ja tämä ei ole utopiaa: olen itse jo kasvanut mainosten ympäröimänä, joutunut pyristelemään tuoteuskovaisuuden manipulaatiosta eroon ja minua nuoremmissa aikuisissa aidosti mm. em. firmojen "kasvattamia" ihmisiä alkaa olla jo todellisuudessakin.  (Muistan olleeni lapsena kateellinen, kun itse leluiän ohittaneena näin, kuinka nuoremmat serkkuni saivat Happy Mealeja.  Meidän perheessämme ei niitä harrastettu, en oikeastaan tiedä, miksi.  Voi olla, etteivät ne 90-luvun alkuun mennessä olleet vielä lyöneet itseään läpi suomalaiseen kulttuuriin.  Lisäksi söimme ulkona muutenkin harvoin.)  Suuri osa blogeista sisältää tuotteita, tuotteita, tuotteita.

Dokkarissa esiteltiin myös myös Sao Paulo, joka on viisi vuotta sitten poistanut mainokset kaupunkitilasta kokonaan.  Idea on muuttanut markkinointikulttuuria - kauppiaat tähtäävät Sao Paulossa nyt todelliseen hyvään maineeseen mainostilan ostokilpailun sijasta. Kaupunkitila on siistiä ja tyhjää, ja on suorastaan yllättävää, kuinka mieli lepää noita kaupunkikuvia katsellessa.

Huolimatta syvällisesti katsottuna vakavastakin aiheesta, Spurlockin elokuva oli tosi hauska.  Nauroin ääneen monta kertaa.  Elokuvien parhaimmistoa siis - opettaa kriittistä ajattelua, kertoo nykymaailmasta todellisella tavalla, ja siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - naurattaa.  

Sitä paitsi, Morgan ei ehkä osaa suomea, mutta olisi varsin tyytyväinen jos tietäisi, että olin myyty, kun olin katsonut tämän elokuvan.