Hirviön kesyttäminen alkaa

Kävin suoraan kiinni.  Aloitin kirjoituspöydän keskimmäisestä laatikosta.  Sen raivaamiseen meni varmaan tunteroinen, nälkäkin tuli ja söin välissä, ja vaikka inhosin lähes joka hetkeä, otin samalla raivolla käsittelyyn lipaston päällä lojuvan kasan.

Byrokraattisesti merkityksellisiä papereita sisältävät kansioni pullistelevat, vaikka, ennen kuin täytin niitä, myös heitin niistä pois aimo kasan mm. vuoden 2008 palkkakuitteja.  (Verottajaa kiinnostavat viisi vuotta ovat kuluneet jo.  Vuoden 2009 papereita en vielä uskaltanut heittää pois.  Enkä siis kaikkia vanhempiakaan - mm. kaikki työtodistukseni pidän varmaankin hamaan hautaan.) 

--

Vasemmalla näkyvät ovat matkalla paperinkeräykseen.  Oikealla näkyvät taas odottavat vielä käsittelyä - tämän päivän kiintiö saattaa olla täysi.  Saattaa.  Tämä kasojen raivaaminen on kummallista hommaa - kurjaa, mutta aiheuttaa välitöntä riippuvuutta.  Luultavasti ne mielen lokerot, jotka puhdistuvat samalla, aiheuttavat tarvetta jatkaa hommaa.  

Joitakin keskeneräisiä kasoja lojuu vielä siellä täällä.  Lisäksi huomasin, että selkeästi "virallisten" papereiden lajittelu on huomattavan helppoa verrattuna epävirallisempiin.  Kirjeisiin.  Kaikenlaisiin muistiinpanoihin, piirroksiin, kirjoituksenpätkiin.  Olen mm. täällä pohdiskellutkin sitä taakkaa, jonka luova työ teettää - ja kun varsinaisten "duunien" lisäksi on vielä ideamateriaali.  Kaikenlaista, mitä inspiraation toivossa saattaa haluta hyödyntää.  

Ja sitten muiden tekemää tai kirjoittamaa materiaalia - ystävien ihastuttava joulukirje, CV:n ja työhakemuksen kirjoitusohje, erään välkyn kaverin kirjoittama lukuluettelo (blogeja ja kirjoja), sarongin solmintaohjeet, kiinalaisen kasvohieronnan perusteet, initiaatioriitin määritelmä ja kaavio...  miten moiset luokitellaan ja arkistoidaan?  Kun niiden tarkoitus on pääasiassa löytyä oikealla hetkellä?  Millä tällaista ryhmää paperia kutsutaan?  "Äärimmäisen hauskoja ja kiinnostavia juttuja"?  

Tänään päädyin tuikkaamaan kaiken "säilytettävän, mutta vain epävirallisesti tärkeäksi luokiteltavan" materiaalin tuonne ---> 

...mutta tarkoitus olisi luoda myös hiukan paremmin järjestelty systeemi sille kaikelle.  Saas nyt nähdä.

Ja ai niin.  Näiden läjien purkamisesta jäi käteen myös noin kuusi senttiä paksu kasa toiselta puolelta tyhjää kopiopaperia suttumateriaaliksi.  Puolet pakasta koostuu parista kappaleesta käsikirjoituksia, toinen vanha versio, toista en muuten vain halunnut säilyttää.  Että suttupaperiakin on nyt seuraavaksi kuudeksi vuodeksi sitten (sikälimikäli en aio lahjoittaa siitä osaa eteenpäin.)  

Tuntuu siltä, että päivän työ on tehty ja mielelle raivattu aimo aukko enemmän tilaa liikkua.  Tunnetila on tosin jotenkin raskaampi, kuin ensimmäisen laatikon tyhjennyksen jälkeen.  Luulen, että se johtuu siitä, että ensimmäiseen kuvaan hiipi tuo vielä purkamaton kasa.  Hitsi!  Mut nyt meen syömään herkkupähkinöitä.  (Päivän positiiviseksi mainitsen, että kiinalaishenkinen safka tänään onnistui ihan hirveän hyvin.  Nam.)

Karsin, mutta hitaasti

Okei, lahjoitin pois ne hiljan mainitsemani pullonavaajat sekä joukon tarpeettomia pakasterasioita ja rasiattomia kansia, mutta esimerkiksi vaatekaapilleni en ole tehnyt mitään kohta vuoteen.  En ole kyllä hankkinut sinne mitään uuttakaan, paitsi mitä Kierrätystehtaalta tarttui mukaan - en muuten ole tehnyt siitä asiasta kirjoitusta, vaikka sain itselleni ilmaistorilta ikään kuin kokonaisen asukokonaisuuden - eivät ne ehkä oikeasti ihan täydellisesti yhteen sopisi, mutta hirveän kivoja vaatteita päästä varpaisiin, ja yhdet kengätkin!  

Mutta kun lueskelen tällaisista funktionaalisuuden helmistä, tai Tuulian blogia, alkaa tavaramäärä kaapeistani huudella.  Ei varsinaisesti siksi, että olisin esimerkiksi ostanut tästä kasasta juuri mitään uutena - päinvastoin, lukemattomat vaatteet ovat kautta tai toista päätyneet minulle ilmaiseksi, tai ovat kirppislöytöjä.  Mutta Tuulian linkatussa kirjoituksessa lause: "Olen luopunut suuresta määrästä tavaroita, ja huomannut sen tuovan monenlaisia hyötyjä ja lisäävän onnellisuutta."  Minä en vielä toistaiseksi ole karsinut niin ansiokkaasti, että olisin kokenut pääseväni tällaisesta tunteesta nauttimaan.

Oma koti valkoisessa kateutta aiheuttaa tuo jo mainittu funktionaalisuus.  Olisi kyllä tosi jännää ja kivaa, jos olisi vaatekappi, josta voisi vain vetäistä asukokonaisuuksia.

Mutta kun minä en ole mikään farkut ja mustaa ja valkoista -tyyppi.  (Tuossa postauksessa vaivaa myös se filosofinen tosiasia, että vaatteiden alkuperää ei kyseenalaisteta.  Olisiko mahdollista tarkistaa kirpputorit täydennyksiä varten?)  Olen dandy, taideharakka ja hippiäinen, ja kuten joskus mainitsinkin, rakastan vaatteita aika tavalla, että tuntuu kamalan vaikealta luopua monista erityisistä vaatekappaleista, joita omistan, huolimatta siitä, ettei sitä hetkeä, jolloin niitä käyttäisin, ole vieläkään tullut. 

Eihän tässä sinänsä ole mitään ongelmaa, että vaatteet ovat kaapissa ja piste.  Eivät ne siellä lisäänny, saati kuluta enää enempää, kuin ovat kuluttaneet jo tähän maailmaan tullessaan.  Enemmän minua vaivaavat muut säläkasat, joita erikoissiivoustehtävistä huolimatta en ole tyydyttävällä tavalla saanut selviteltyä.  

Ja toinenkin syy on.  On hyvin mahdollista, että lähiaikoina täytyy pakata kämppä vähän pienempään tilaan ja antaa joksikin aikaa pois.  Pakata nimenomaan funktionaalinen rinkallinen kamaa mukaan ja lähteä.  Joten siihen valmistautumiseksi kannattaisi purkaa niitä säläjemmoja paremmin mahtuvaan muotoon.  Yhdelle paikalle tämän olen jo tehnytkin.  Kangasvarastoilleni.  Jee, hyvä minä.

Ja siitä funktionaalisen puvuston kokoamisesta: tein niin noin seitsemän vuotta sitten, kun lähdin vaihtoon.  Ei se ollut edes vaikeaa.  Mutta sitten tulin kotiin ja otin käyttöön varastossa olleet vaatteet... hehheh.

Minimalistinen ajatus, villivihanneksia ja puutarha

En ole vuosiin ollut varsinaisesti innokas shoppailija, mutta kun tilanne sallii, ja tarvitsen jotain uutta, nautin ostamisesta kyllä.  Toisinaan ostohimo valtaa minut, etenkin kaupungilla.  Vuosia sitten, kun kävin New Yorkissa, se tuntui suorastaan pieneltä demonilta.  Mietin, onko tämä onnistunutta kapitalismia: vaikka tietää, ettei ostaminen tuo onnea, tekee mieli kuluttaa.  

Minimalismin peruskivenä on kuitenkin se, että nauttii siitä, mitä jo omistaa. Tämä on myös kestävän onnellisuuden ydin.  Olen onnistunut kehittämään tämän tunteen osaksi jokapäiväistä elämääni.  Tämä liittyy myös siivoamiseen, jota olen kiroillut: ostamiskokemuksen voisi korvata huolehtimiskokemuksella.  Kun pesee astioita tai ripustaa pyykkiä, voi ihastella sitä, kuinka monia toimivia ja hienoja asioita omistaakaan.  Ja ne ovat ehjiä, toimivia, ja palvelevat vielä varmaan vuosia - ja ovat jo palvelleet!  Se on ihana tunne.  

Olen ehkä hupsu, mutta varsin usein esimerkiksi, kun saan kehitettyä kaapistani uuden asukokonaisuuden, tämä tunne hulvahtaa lävitseni.  Vau!  Onpa ihanaa, että minulla on näin ihania vaatteita.  Uskon tosin, että rakastan vaatteita enemmän, kuin keskivertoihminen.  Toisaalta olen ollut huomaavinani, että lähes kaikki ovat kiinnostuneita vaatteista, ehkä siksi, että meidän kaikkien on niitä pakko käyttää.

--

Keräsin viikonloppuna villivihanneksia.  Tai yritin kerätä.  Ehdin jo keittää maitohorsmat, ja maistella niitä - kyllä niissä muuten selkeä parsanmaku oli - kun totesin että onpa kuituista tavaraa.  Luinpa sitten internetistä, ettei niitä täysikasvuisina kerätäkään, vaan versoina, tai korkeintan 20-30-senttisinä, ja silloinkin kannattaa jo kerätessä rouskaista palanen, jotta näkee, onko tavara mehevää vai puisevaa.  

Lehtiä sentään piilotin eiliseen aamumunakkaaseeni, ja keitin eilen hiukan perunoiden kanssa.  Hassunmakuisia, osa kitkeriä, mutta suurin osa ihan syötäviä.  Ei onneksi kovin "ruohoinen" kokemus.  En olisi muuten toista kertaa syönytkään.  

Voikukanlehtiin kyllä petyin.  Keräsin ohjeen mukaan sileäreunaisia, mutta ruoholtahan ne maistuvat.  Ensi keväänä voisin kokeilla nuppujen höyryttämistä.  

Nokkosmetällä on onneksi ollut onnea jo muutama viikko sitten, pakkasessa on muutamia hienoja jäisiä nokkospompuloita lettu- ja keittopäiviä odottamassa.

--

Sain kuin sainkin parvekepuutarhan kasaan.  Kaveri tarjosi kesäkurpitsan tainta, ja soitin mutsille, joka toi autollaan mulle 150 litraa multaa.  Parveke on myöskin imuroitu lopultakin (<3 puoliso ja siivouspäivä), vain ikkunoiden siitepölyraidat odottavat häätäjäänsä.  Ensimmäiset taimet ovat jo tehneet sirkkalehtiä.  Taimina sain kesäkurpitsan kaverilta, äidiltä basilikan, tomaatteja ja paprikoita.  Itse kylvin kurkkuyrttiä, tilliä, lehtikaalia, pinaattia, herneitä ja vuonankaalia.  Näistä kurkkuyrtti, herneet ja lehtikaali ovat jo puskeneet pientä versoa.  Jännittävää!  (En todellakaan ole mikään viherpeukalo.  Sisällä mulla on vain kaksi aavikkokasvia, joita ei ole koskaan laitettu edes isompiin ruukkuihin.)

 

Siivoamisen vaikeus

Englanninkielisen blogini puolella kirjoitin huoaten siivoamisen vaikeudesta.  Tuon tekstin aloitin jo aikaa sitten - parvekekin pitäisi jo taas pyyhkiä uudelleen, siitepöly on hyökännyt paksuna ja vihreänkeltaisena pinnoille, samoin ikkunoihin.  Ihana kesäparvekkeeni odottaa imurointiakin jo toista kuukautta.

Viime päivinä on ollut siivoamisen kanssa ihan uskomattoman vaikeaa.  Viime ja toissa viikolla jaksoin siivota jälkiäni ns. jatkuvasti niin, että pölyjen pyyhkiminen ja imurointi olisi periaatteessa onnistunut milloin tahansa.  Sitä ei kuitenkaan tehty.  Vaikuttaa siltä, että nyt kesällä pölyä (onneksi) kertyy vähemmän, joten meidän kammottavan pitkät siivousvälit ei haittaa.  Kammottavan lähinnä ns. normien kannalta, me itse ei välitetä villakoirista tai pölykerroksista muuten kuin siksi, jos tulee vieraita.  (Ja sekin riippuu vieraista. Jos vieras tiedetään vielä meitäkin sotkuisemmaksi, yks hailee.)

Minimalistisissa haavekuvissa tosiaankin väikkyy ajatus kodista, jossa pölyjen pyyhkimisen tieltä pitäisi siirtää vain muutama tavara.  Mutta miten tämä on mahdollista?

Jenni kirjoitti Arkijärki -blogissaan toisaalta karsimisesta karsimisen vuoksi, taas Zero Waste Homen Bea taas "What if" -syndroomasta, mutta kai näiden välissä jokin keskitiekin on.

Yhdestä asiasta taputtelen itseäni kyllä selkään.  Olen täällä kertonut, että vaatteita mulla on ihan rutosti, mutta tosiasiassa kuitenkin niin vähän, etteivät laatikot enää pursu ja kuta kuinkin jokainen vaatekappale on ollut käytössä viimeisen vuoden aikana - hienoimpia juhlamekkoja lukuunottamatta.  Viime vuosien karsiminen siis on sittenkin synnyttänyt vaatekaapin, jota kelpaa käyttää.

Mutta jos nyt lähdetään siitä, että minulla on normaalia enemmän vapaa-aikaa, mikä ongelma siivoamisessa on?  Kuten ylle linkkaamastani postauksesta ilmi käy, asenne.  Vihaan sitä.  Olen aina vihannut.  Kun olin pieni, istuin keskellä huonetta kun äiti siivosi ja itkin katkerasti ja huusin: "Ei saa siivota, mä en löydä mitään!"

On muuten totta edelleen, etten pitäisi siitä, että joku muu siivoaisi puolestani, juuri edellä mainitusta syystä. En ole siisti sanan tietyssä merkityksessä: olen ihmistyyppiä, joka sotkee huomaamattaan, enkä luonnostani välttämättä huomaa siivota jälkiäni.  Kun tulen jonnekin, on kuin tapahtuisi jokin outo luonnonilmiö, kun tavarani leviävät ympäriinsä.   Mutta järjestyksestä pidän.  Kun matkustan tai laitan tavarani kaappiin, ne eivät ole hujan hajan.  Tykkään tietää, mitä löytyy mistäkin.  Tavaroille on siis paikat, ja jos ei ole, yritän parhaani mukaan keksiä sellaiset.  Eivät vaatteeni, siivousvälineeni tai työtarvikkeeni ole kaapeissaan satunnaisessa kaaoksessa, vaan kukin omalla paikallaan, tai ainakin yritystä siihen suuntaan on.

Toivon, että tämä jonkun siistin ihmisen mielestä tekee minusta edes kehityskelpoisen yksilön.

Arvokasta painolastia

Miksi minun on niin vaikea vähentää tavaroita kodistani?  Raskain tavarataakkani ovat oman työni jäljet.

Olen pitänyt päiväkirjaa säännöllisesti siitä asti, kun olin 12-vuotias.  En enää tiedä edes, kuinka paljon kirjoja on.  Niitä on kymmeniä niin vanhempieni luona, kuin täällä nykyisessä kodissani.  Täytän muutaman vuodessa.  Luulisin, että luku on viitisen- tai kuutisenkymmentä tällä hetkellä.

Päiväkirjat ovat minulle tärkeitä.  Tiedän ihmisiä, jotka nimenomaan haluavat päiväkirjoistaan ja entisestä itsestään eroon, mutta minä kuitenkin, jotenkin, pidän sitä entistä itseäni ja hänen tarjoamiaan oppitunteja arvokkaina.  Koska enkö vain saata eksyä jokaiseen noista kirjoista, jos kaivan sellaisen esille, ja löytää taas jotakin hienoa ja arvokasta itsestäni, jonka olin unohtanut, jota en ilman kyseistä kirjaa olisi itsestäni saanut oppia?  Jos itsetuntemus on matka, joka kestää läpi elämän, eivätkö kaikki nuo merkinnät ole varsin arvokkaita jälkiä siitä matkasta, varsinkin, kun jokaisesta kirjasta on varmasti poimittavissa vähintään yksi kirkas ja kaunis ajatus?  Toki elämä on rajallinen, enkä ehkä lue niitä kaikki kannesta kanteen koskaan - mutta kuka tietää?  Entä jos vaikka mummona haluaisinkin tehdä niin, ja minulla olisi aikaa?  Kuinka surisinkaan, jos silloin huomaisin hävittäneeni nuo kirjat, jotka eivät vie tilaa kuin muutaman pahvilaatikollisen verran.

Päiväkirjan kirjoittaminen, nimenomaan käsin, on ollut, ja on minulle edelleen, mielenterveyden hoitamista.  Olen lukenut siitä joitakin tutkimuksiakin, käsin kirjoittamisessa on aivoille jotakin tehokkaampaa kuin tässä näppäimistön naputtelussa.

Toinen materian pesäpaikka ovat arkistot.  Tosiasiassa en ole kajonnut opiskeluaikani papereista koottuihin kansioihin sen koommin, mutta jotenkin mietin, josko niitä vielä tulisi selattua.  On kokonaisia näytelmiä, ja erinäisten erityisten oppiaineiden mitä mielenkiintoisimpia monisteita, sekä itse kirjoitettua ja piirrettyä materiaalia.  Kulttuurialan opiskelumateriaali ei ole tylsää eikä puuduttavaa.  Olen pitänyt nuo valitut materiaalit siksi, että olen uskonut niistä vielä löytäväni jotain.  Kuten kirjoista, jotka uskoo vielä lukevansa uudelleen.

Konkreettisesti suurin taakka ovat maalaukseni.  Opiskeluajaltani on rullattuina useita yli metrin korkuisia ja lähes samanlevyisiä maalauksia, suurimmat vanhempieni luona, minulla jokunen vähäpätöisempi...  enkä tiedä, mitä niille tehdä.  Pitäisikö lahjoittaa ne ei-niin-tärkeät pois esimerkiksi Facebookin kautta, kehystää tärkeimmät ja ripustaa ne omaan kotiin?  Antaa ystäville ja sukulaisille osa?  A2-kokoinen ja sitä pienempi kuvamateriaali mahtuu pariin vintagematkalaukkuun, mutta ne isot rullat...  toisaalta ison skaalan kuvataiteilijoilla saattaa olla useiden metrien levyisiä ja korkuisia kankaita, ja hekin onnistuvat säilömään nuo arkistonsa kunnialla.  Minä en ole valmis eroamaan noista töistä, ainakaan heittämään niitä roskalavoille.  Ajatus ystäville ja sukulaisille lahjoittamisesta houkuttaa kyllä.  Annan sen ajatuksen kasvaa.

Sitten on valokuvia ja kirjeitä, joita juuri sain laatikollisen vanhemmiltani ja unohduin tutkimaan.  Kuinka paljon vuosia vanhaa rakkautta ne sisälsivätkään, viestit ystäviltä, joita en ole vuosiin nähnyt, kuvia vaihto-oppilasvuoteni ajalta, yläasteajalta...  niin paljon muistoja, niin paljon ainutkertaisia ja unohtuneita silmäyksiä elämäntarinaani.

Digitoiko joku tällaisia muistoja?  Ja vievätkö ne niin paljon tilaa, ettei niitä voi säilyttää?  Vai ovatko nämä juuri niitä asioita, jotka kannattaa?

Rakkaat tavarani

Kuinka paljon tavaraa minulla on?

Sana "minimalismi" tuo mieleeni huoneen, jossa on patja ja tuskin mitään muuta, vähän tämän tyypin tapaan (jutussa kerrotaan kaverin minimalistisesta elämäntavasta lisää).

Jos ajatellaan välttämättömyyksiä, mitä yksi ihminen tarvitsee? Ehkäpä noin pesukoneellisen vaatteita ja lisäksi yksi vaatekerta, kahdet lakanat, toiset käyttöön, toiset pyykkiin, kaksi pyyhettä ja pienempiä pyyhkeitä lisäksi.  Astioita yksi kutakin, kaikki pestään käytön jälkeen.  Mutta entä jos joku tulee kylään?  Ja kunnon aterian tekemiseen voi tarvita useammankin kattilan.  Ja jos pyykkiä ei saakaan pestyä aina heti, kun on tarvis?  ... on monia syitä kerätä tavaraa ympärilleen.

Minulla on esimerkiksi paljon kirjoja. Perustelen sen sillä, että että jotkut kirjat vain on parempi omistaa.  Ne ovat niin erityisiä, että niihin voi tulla tarvis palata milloin vain.  Silloin kirjan on parempi löytyä omasta hyllystä.  Ovatko kaikki hyllyni, noin 200, kirjaa, sitten sellaisia?  Eivät.  Osan olen saanut joltakin, enkä siksi jotenkin "kehtaa" luopua niistä, vaikka kirjan antaja (mummi) ei olisi enää elossakaan, tai ei saisi koskaan tietää (eräs ystävä, jonka kanssa en juurikaan ole enää tekemisissä).  Jokusen kirjan olen varmasti jättänyt jo kertalukemalta, mutta kuitenkin niin kohtuullisia, että yhtä hyvin voin kirjan pitääkin.  Osa on vain unohtunut hyllyyn.

En asu yksin.  Kanssani asuu avopuolisoni.  Hänellä on vain muutama kirja, mutta taloon muuttaessaan hän toi mukanaan säilytyshuonekaluja, jotka olivat jo valmiiksi täynnää kaikenlaista, kylläkin hyvin järjestettyä, kamaa - suurimpaan osaan näistä hän ei ole kajonnut.

Minua avokkini syyttä "hoarderiksi", olisiko sopiva suomenkielinen termi sitten haalija.  Tämä on tietenkin pelkkää kiusaamista ;)  Kunnon haalijallehan ei ole väliä, mikä tavara on, kuten olemme amerikkalaisesta Hoarders -tv-sarjasta saanut nähdä.  Myös Garbology -kirja kuvaili tarkasti haalijoiden kotien jäätäviä oloja.  Silti piikissä jokin osuu - siksi minä alan aina puolustaa itseäni, kun hän kiusaa minua näin.   Yritän mm. väittää, että kaikki, mitä minulla on, on tarpeellista.

Maria Petterssonin radio-ohjelman jaksossa Ihmishamsterit -jaksossa Yle Puheella kerrottiin, että kerrostalokaksiossa on keskimäärin 10 000 tavaraa.  Se on huikea määrä.  Nyt, kun laskin kirjani, ja joskus olen laskenut joitakin vaatteitani, en edelleenkään usko, että meillä määrä nousee lähellekään kymmentätuhatta.  Yli tuhat se varmaankin on, kenties jopa jossakin kahden- ja kolmentuhannen välillä - myös se merkitsee, mikä lasketaan tavaraksi.  Lasketaanko klemmari?  Nuppineula?

Nuppineulojen laskemisessa ei tietenkään ole mitään järkeä - eikä välttämättä tavaroiden laskemisessa ylipäätäänkään.  Olennainen kysymys on, mihin tavaroita käytetään, ja käytetäänkö niitä.  Erilaiset harrastukset kerryttävät erilaisten tavaroiden määrää.  Itse harrastan käsitöitä, erityisesti ompelua, ja vielä tarkemmin, vaatteiden tuunausta - siitä ne nuppineulat.  Käsityöharrastajat tuntevat "liikojen tarvikkeiden syndrooman", kangasta ja lankaa löytyy loputtomiin, minulla myös vaatekappaleita, joille aion tehdä jotakin.  Suunnitelma siitä "jostakin" voi olla jopa valmiina, mutta retromekko vain odottelee kaapissa jo toista, tai viidettä, vuotta...  samoin se kangas, jonka värjäsin reaktiiviväreillä seitsemän vuotta sitten.  Siitä pitäisi tulla takki, vuorikankaankin ostin - kolmisen vuotta sitten.  Harmi vain, että dandymäinen tyylini on vaihtunut luonnonläheisempään, enkä ole varma, että josko saisinkin sen takin tehtyä joskus, tuntuisiko se enää omalta.  (Tässä tapauksessa kyllä sanon, että "tekisin siitä omani", niin makee se kyseinen kangas on...!)

Mutta kaikista näistä pontevista tekosyistä huolimatta vastaus kysymykseen "kuinka paljon tavaraa minulla (sitten) on?" on "liikaa".  Tavaraa on liikaa.  Vaatteita erityisesti on liikaa.  Joka kerta, kun karsin vaatekaappiani, saan itseni "suruttomalle" vaihteelle ja heitän pois sellaisiakin vaatteita, joista luopuminen aiheuttaa selkeän pistoksen.  Edellinen karsimisoperaatio muutama viikko sitten tuotti neljä muovikassillista vaatetta meneväksi läheiseen kierrätyslaatikkoon.

En kuitenkaan ole huomannut minkäänlaista vaikeutta löytää päällepantavaa.  Päinvastoin - edelleen.

Muutama vuosi sitten Olli Sirénin kolumni kertoi tavaroiden vähentämisestä sataan.  Se on kunnioitettava tavoite, täältä kahdentuhannen keskeltä katsottuna.  Tosin nippusiteiden kohdalla jokin minussa huutaa, että "mitä jos eräänä päivänä tarvitsenkin nippusiteitä, pitääkö sitten mennä ostamaan uusi paketti?!  Eiväthän ne vie niin paljon tilaa...!" ...mutta ehkä edes nippusiteet eivät ole tämän ajattelutavan ydin.

Ydin on: mikä riittää?  Riittäisikö vähempi?  Voiko olla, että vähempi jopa toimisi paremmin?  Koska mitä tulee vaatekaappiini, ongelma on nimenomaan sen pitäminen järjestyksessä.  Se, että on paljon päällepantavaa, voi kääntyä itseään vastaan: massasta ei välttämättä löydykään etsittyä vaatekappaletta, ja runsaudenpula saattaa saada etsijän tuntemaan, että mitään päällepantavaa ei todellakaan ole, kun näkyvistä vaatteista ei itsestäänselvästi synny mitään kokonaisuutta.  Jos taas varmasti "toimivat" ja mieleiset vaatekappaleet ovat kaapissa hyvässä järjestyksessä, on asukokonaisuus helppo koota kaapista päivästä toiseen.  (Tällaista ongelmaa ei yleensä ole ihmisillä, jotka eivät välitä vaatteista.  Itse välitän kovastikin, erityisesti erikoisemmasta ja retrokamasta.)

Eli ei se tavaran vähentäminen sinänsä, vaan lopputulos.    4 tunnin työviikon (sic!) (Basam books, 2008) kirjoittaja Tim Ferriss antaa kirjansa sivuilla 269-270 hyviä neuvoja tavarasta luopumiseen, ja toteaa lopuksi: "Fyysinen lisätila ei vaikuttanut olooni eniten.  Kyseessä oli henkinen tila. -- Ajatukseni kulkivat kirkkaammin, ja olin paljon, paljon onnellisempi."