Tällä kertaa olen linkkauksineni ajan hermolla. Eilinen Hesari kirjoitti jo edellisessä linkittelyissäni mainitsemastani muutoksesta, eli siitä, että
Paperilehdessä on komea kaavio siitä, mitä kaikille jätteillemme tapahtuu ja missä ne käsitellään.
Tähän haluan toki silti muistuttaa, että ensisijainen tapa käsitellä jätteet on vähentää niiden syntyä omassa arjessaan. Jättäkää muovipussit kauppaan, ostakaa mahdollisimman vähän pakattuja elintarvikkeita jne.
Linkkiä hakiessani törmäsin myös minimalismin teemaan sopivaan tiede-esseeseen, jonka on kirjoittanut suuri suosikkin Jani Kaaro:
Kaaro ei itse asiassa puhu juurikaan materiasta, vaikka siitäkin olisi tullut kiinnostava juttu. Hän puhuu intiaanipäällikkö Plenty Coupsista, siitä, kuinka intiaanien elämä menetti merkityksensä, kun he joutuivat reservaatteihin ja kun puhvelit katosivat. Kuinka elämä on tällaista vanhainkodissa ja BB-talossa.
Mutta voisin itse puhua hiukan materiasta: suhteeni tavaroihin on muuttunut tosi paljon lapsuudestani. Pienenä koko onneni oli sidottu tavaraan, olisin aina vain halunnut uusia leluja... enkä usko hetkeäkään, että tällainen ajattelu olisi kovinkaan luontaista. Uskon että pieni vaikutteille altis mieleni oli ympäristön jatkuvan mainostykityksen uhri.
Ihmismieli haluaa ja toivoo uutta ja vaihtelua, mutta olen varma, että sen ei ole pakko olla uutta, joka otetaan kiiltävästä laatikosta ulos. Vaikkapa lelujen vaihtaminen kaverin kanssa joksikin aikaa voisi palvella "uutena". Vanhempani eivät olleet näin nokkelia, ja tavaraa kasaantui järkyttävät määrät. Kun menen heidän luokseen ja katselen kaikkia sinänsä nostalgisia, omia, vanhoja tavaroitani, tunnen avuttomuutta. Mitä niille voi tehdä?
Ja eikö mieleni kaikesta kamasta huolimatta ole aina halunnut kuitenkin jotakin muuta, "ratkaisua", niin kuin Kaaro kolumnissaan esittää? Olen huomannut, että usein lääkitsen levottomuutta ja turhautumista vaikkapa Facebookin selailulla. Oikeastaan juuri äsken mietin tätä, kun jäin FB:hen kiinni oikeasti hyvien linkkien takia: näin sitä pitäisi käyttää. Ei niin, että sieltä etsii jotakin... ratkaisua. Omalle levottomuudelleen.
Ihminen katoaa, jos elämän merkitys katoaa. Nykymaailmassa on oikeastaan vaikea löytää merkitystä: monenlainen työ esimerkiksi pyrkii vain tuottamaan kyseiselle yritykselle voittoa. Ja lähes kaikkien yritysten etiikassa on jotakin kyseenalaista.
Jani Kaaro sanoo: "Ihmisten on vaikea säilyttää ihanteita, joiden varassa he ovat eläneet siihen asti, ja tilalle astuu henkinen lamaannus."
Minä tunnistan tämän tilan parin vuoden ajalta. Olen ollut ymmälläni, kun olen kasvanut aikuiseksi ja ympäröivä maailma on muuttunut täysin erilaiseksi, kuin olin ajatellut sen olevan: olen alkanut ymmärtää, että riistoa on kaikkialla, että koko kulttuurimme ja yhteiskuntafilosofiamme oikeastaan perustuu riistolle ja huijaamiselle, ja minä olen kasvanut sellaisen maailman keskellä. Muksuna minulle ei oikein kukaan kertonut siitä, miten maailma toimii, eikä yhteiskuntaopin sisältökään ole auennut kuin vasta muutaman viime vuoden sisällä huolellisesti pureskeltuna.
Tänään näin kuvan jossa luki vapaasti suomennettuna: kapitalismi on psykopaattinen idea, jonka mukaan toiset ovat enemmän oikeutettuja ruokaan, veteen ja suojaan kuin toiset.
Olen hämmästellyt sitä, että vaikka esimerkiksi väkivalta tuomitaan yhteiskunnassamme melko yleisesti, sitä, että perusturva on edelleen maksukyvyn varassa, ei tuomita. Yhteiskunnan tulisi perustua sille, että jokainen pysyy hengissä. Ihmisarvo ei voi olla suorituksista kiinni. Meillä Suomessa on kohtuullinen sosiaaliturva (tosin näillä ruoan hinnoilla sillä ei elä kovin leveästi), mutta monessa muussa maailman kolkassa ihminen joutuu kadulle, jos töitä ei ole.
Mitä riisto ja huijaaminen siis tarkoittaa: 70-luvun aikana kulutushysteria ja ajatus siitä, että tavarat tuovat onnea, alkoi nousta. (Ympäristötietoisuus nousi myös, mutta kuluttamiseen kannustaminen oli äänekkäämpää ja tuottoisampaa, ja näytti seksikkäämmältä, eli möi paremmin - kuten nykymaailmasta voimme huomata...) Takana oli köyhä 60-luku, jolloin esimerkiksi suuri osa vaatteista tehtiin itse, väännettiin, käännettiin, paikattiin ja puljattiin. Ihmiset olivat kyllästyneet kituuttamiseen ja nyt kun rahalla sai (ulkomailla halvalla tuotettua), sitä myös haluttiin ostaa, ja oi, ostettiinkin!
Tämä kehitys kohti ajatusta jossa ostaminen rakentaa identiteettiä ja näin lisää onnellisuutta, alkoi jo aikaisemmin, 40-50-luvulla, jolloin mainosteollisuus alkoi kehittyä toden teolla. Silloin mainosmiehet pyrkivät aivan tietoisesti opettamaan ihmisille kulttuuria, jossa käyttökelpoista korvattiin uudella vain, koska se oli mahdollista. Mainos itsessään luo tyhjiön, jonka se sitten tarjoutuu täyttämään. Kaikki meistä tietävät, miten tämä toimii, kun katsomme uusia, kauniita kenkiä, vaikka vanhat ovat vielä aivan toimivat.
Tämä kehitys johti siihen, että vaatteita haluttiin valmistaa halvemmalla. Ja missähän se kävisi päinsä? Halvemmissa maissa tietenkin. Suomesta katosi vaateteollisuus ja esimerkiksi minun sukupolveni käsityötaito on edellisiin verrattuna surkea. Ja kas näin homma nyt toimii:
Reiman paita 13 euroa, ompelijalle 2 senttiä.
Ja kuten
hiljan bloggasin, tai siis linkkasin, ekologisella brändilläkin senkun pyritään jälleen kerran huijaamaan.
Olen pyrkinyt välttämään sitä, että tämä blogi muuttuisi kapitalisminvastaiseksi paasaukseksi, mutta näin tässä tällä kertaa sitten kävi.
