Pikkuvaivat ja KonMari

Suomalaisissa minimalismiblogeissa on puhuttu paljon Marie Kondon kirjasta ja metodeista.  Olen lukenut ainoastaan ko. blogeja ja joitakin artikkeleita, ja Kondokärpänen puri siinä määrin, että järjestin vaatekaappini uudelleen.  Osasyy tähän oli se, että olen kärsinyt pikkuvaivoista: kävin jäsenkorjaajalla, minkä jäljiltä liikunta on ollut kiellettyä, ja aika ajoin myös päänsärkyisenä en ole oikein pystynyt tekemään mitään esim. ruuduntuijottamista vaativaa - joten olen ihan jopa ajankulukseni "kondonnut" vaatteeni, sukkia myöten.

En ole itse ainakaan toistaiseksi tarttumassa tuohon kirjaan.  Taitteluprojekti sai minut kuitenkin jälleen kerran hyrisemään tyytyväisyydestä saman havainnon suhteen, jota hehkutin edellisessä: minulla alkaa olla varsin siedettävä määrä vaatteita!  Ne mm. mahtuivat upeasti ns. "Kondo-riveihin", ja on ihanaa valita päällepantavaa, kun oikeasti näkee kaikki kunkin kategorian vaatekappaleet, jotka omistaa. 

Tässä esimerkkikuvia siitä, miltä nyt näyttää:

Viimeisellä viikolla olen jopa hämmästellyt vaatteideni vähyyttä, kun olen valinnut jotain.  En selvästikään ole yhden matkalaukullisen tyyppiä, tai sitten niiden parinkymmenen vaatekappaleen pitäisi olla todella hyviä. 

Olen myös suorittanut jonkinlaisen laskennan vaatekaapeissani.  Jos sukat ja alusvaatteetkin lasketaan, määrä nousee yli kolmensadan.  Syy suureen määrään löytyykin juuri sukka- ja alusvaatelaatikoista: vaikka olen, esimerkiksi, luopunut kaarituellisten rintaliivien käytöstä, minun on vaikea heittää pois vanhoja kaarellisia liivejäni, koska osaa niistä olen jopa korjannut itselleni sopivammiksi, ja lisäksi - myönnettäköön - ne ovat niin nättejä ja seksikkäitä.  Käytän kaarellisia liivejä enää aniharvoin juhla- tai teemapukeutumisessa, enkä sitä varten varmaankaan tarvitsisi seitsemää paria eri väreissä, mutta... tämä toimii kuitekin hupaisana esimerkkinä siitä, minkälaisia tunnekiinnikkeitä vaatteet(kin) voivat luoda.  "Näitä oli niin vaikea löytää," ja "olen keräillyt näitä" toistuvat minun kohdallani usein.  Tämä sama argumentaatio toimii myös sukkanauhaliivien kohdalla.

Toisaalta nämä aarteet eivät tosiasiassa vie kovinkaan paljon tilaa, ja se päivä, jolloin niitä tarvitaan, voi vielä tulla.  Annan itselleni luvan pitää ne toistaiseksi.

Minulla on myös oikeasti aika iso joukko suhteellisen kulahtaneita alushousuja :D mutta kun ne pysyvät koossa vielä!  Ja sukkiakin on varmasti liikaa - mutta onpahan, mitä käyttää, kun nykyisistä osa rei'ittyy.  Sukkia ja alkkareita kun ei kuitenkaan voi kierrätää.
 
Olen kuitenkin edelleen ihan fiiliksissä siitä, että tiedän ja näen nyt, mitä omistan. Hienointa tässä uudessa järjestyksessä on siis nimenomaan sen käytettävyys. Jo vain pintaraapaisutason tutustumisen myötä KonMarista on ollut minulle hyötyä.

Lisää matkustamisen tuomaa perspektiiviä

Lueskelin rästiin jääneitä tekstejä kanssaminimalisteilta, ja kas, Jennin arkijärki kirjoittikin jokin aika sitten todellisesta matkustavaisesta ja hänen tavaroistaan. Kaunis ja hauska sana tuo seikkailijatar, ja vaikuttaa myös mainiolta tyypiltä!

Kotimatkalla huomasin, että tavarani tosiaan mahtuivatkin käsimatkatavaroihin, joten onnistuin minipuvuston koostamisessa.  Toinen havainto kuitenkin on, että olen onnellinen, kun vaatekaappini sisältää muutakin, kuin nuo mukana olleet tavarat. Tärkeä havainto siksi, että Bea Johnsonin esimerkki hiljattain sai minut fantasioimaan samanlaisesta minikaapillisesta tavaraa.

Nyt tiedän, etten voisi. Kaipaan oikeasti enemmän vaihtelua. Se, mikä tässä havainnossa on kuitenkin lohdullsita, on, että minulla on jo vaatteita noin suunnilleen loppuelämäkseni - se, että haluan säilyttää isomman puvuston ja mahdollisuuden vaihteluun, ei edellytä minulta minkäänlaisia toimenpiteitä. Tämä matkapuvuston kokoaminen ja sen käyttö onnistui siis luomaan parhaan mahdollisen tunteen: se auttoi minua näkemään, mitä minulla on, ja nauttimaan siitä.

Lisäksi kuitenkin haluan jatkaa sitä, mitä tässä olen tehnytkin, ja minkä suhteen olen ollut sokea: hirviömäisenä huonossa järjestyksessä kaapeissa vaanivan muun omaisuuteni järjestäminen.  Jos olenkin saanut vaatevarastoni sellaiseen määrään ja järjestykseen, että voin todeta tyytyväisenä, että määrä (toistaiseksi: olen varma, että karsimiskärpänen vieläkin puraisee jossain vaiheessa) on sopiva, ja tiedän,  mitä omistan ja olen siihen tyytyväinen, kaikkea muuta kamaa tämä havainto ei koske.  Paitsi keittiötä; se on kunnossa, siivosin laatikotkin jo ennen matkaa.

Mutta syyhyn, miksi ne siivosin, liittyy tuo toinenkin havainto: asunnossamme oli vuokralaisia.  Heidän takiaan siis puunasin kämpän ennennäkemättömällä tarkkuudella. Kamaa kannettiin myös kaapeista varastoon, jotta väliaikaisasukkaiden omaisuus olisi mahtunut niihin. Tähän juuri liittyi toinen havainto: kaappimme eivät ole sellaisessa kunnossa, etä omaisuus kovin helposti siirtyisi kompaktimpaan säilyytkseen ja sieltä takaisin. Haluaisimme niiden olevan

Minä ajattelin tätä jo siivousta tehdessäni (kun jo se sinänsä tuntui aivan loputtomalta), ja sitten myös puoliso, kun alkoi tyhjää omaa kaappiaan. Jos haluamme tehdä tämän uudelleen, kamaa on oltava vähemmän ja se on organisoitava paremmin. Vuokralaiset tuskin kävivät kaappejamme läpi, mutta ideaalitilanteessa niissä ei olisi kovin paljon läpikäytävääkään. Olisi mahtavaa, jos koko omaisuuden todella voisi melko helposti siirtää omaan tai sukulaisten varastoon, pakata olennaisen mukaan ja lähteä. Melko (yllättävän) nopeasti ja helposti se nytkin kävi, mutta paremmasta järjestyksestä ei todellakaan olisi mitään haittaakaan.

Kaikkiaan nämä havainnot ovat ihania. Kyllä kannattaa lähteä pois hetkeksi! Ja lisäksi: kuinka ihanaa olikaan tulla talaisin omaan keittiöönsä omien tarvikkeidensa keskelle, missä asiat saa tehdä just niin kuin on tottunut! Kyläpaikoissa "selviäminen" on viehättävää ja kotouttavaa, mutta vaatii kuitenkin kompromisseja ja "versioita" omista totutuista tavoista.

Mutta eihän se kotiinpaluu tuntuisi palaamiselta ollenkaan, jos ei olis jossain ollutkin.

Tavoite ja kaaos

En olekaan kirjoittanut hetkeen.

Olen tajunnut erään erittäin tärkeän seikan, joka liittyy siihen, mistä tässä blogissakin pohjimmiltaan on kyse.  Se kirkastui minulle pari päivää sitten aika jännällä tavalla: olin matkalla tapaamaan parasta ystävääni, ja mietin juttuja, joista minun teki mieli puhua hänelle.  Lopulta kävi niin, että emme puhuneet näistä asioista, koska puhumista riitti niin paljon muutenkin.

Silti pääni sisällä käymäni keskustelu auttoi minua hahmottamaan asiaa uudella tavalla: keksin vastauksen kysymykseen, mihin pyrin mm. minimalistisen ajattelun avulla.

Kuten rivien välistä, jos ei riveiltäkin, on jo käynyt kenties ilmi, olen aika kaoottinen tyyppi.  Haluan tehdä selväksi, että myös pidän tästä piirteestä itsessäni.  Sotkussa on jotakin samaa, kuin luovuudessa: luovassa työssä on aina kohta, jolloin asiat ovat levällään, kuin takkuinen lankavyyhti, useimmiten vieläpä lankavyyhti, jossa on erivärisiä lankoja.  Eivätkä ne suoristu muuten, kuin etsimällä kaikki eriväriset langapäät ja selvittelemällä ne erilleen toisistaan kärsivällisesti ja yksi väri kerrallaan.

Luovaa työtä ei ole ilman tätä kaaosta, ilman tiettyä epävarmuutta ja turhautumista omiin ideioihin, myös ehkä sitä, että huomaa jonkin langan pelkäksi pätkäksi joka ei ole kiinni missään toisessa, ja paljastuu lopulta eri väriseksikin.  Huonoja ideoita pitää hylätä, joskus rakkaitakin.

Luovuuden osalta siis katson, että ajatusteni myrskyisyys, voimakkuus, määrä, on hyvä asia.  Mutta tämä sama keskittymisen puute johtaa siihen, että saan ympäristöni hyvin sotkuiseksi hyvin nopeasti, ja vaikka siivoaisin, tietyn ajan kuluessa - viime aikoina yhä pidemmän, se täytyy sanoa - kaaos palaa jälleen.

Minimalismin tarkoitus elämässäni on toimia tämän vastavoimana.

Jos kykenen tekemään ympäristöstäni helpommin hallittavan - tavaraa ei ole niin paljon, kaikella on paikka, siivoaminen on helppoa - on luovalle, mielen sisäiselle kaaokselle vielä enemmän tilaa, mutta sen järjestäminenkin kenties käy helpommin.

Olen ihminen, jonka elämän keskeisin asia on luova työ ja luova ajattelu.  Tämä edellyttää tiettyä määrää kaaosta, mutta parempi järjestys sen ympärillä tuottaa parempaa luomista.  Tämän filosofian nimissä koetan vähä vähältä järjestää ympäristöni hallittavampaan ja helpommin siistinä pidettävään muotoon.

Osaatko sinä siivota jälkesi, vai oletko joutunut opettelemaan sitä?

"Hinta?"

Tänä aamuna huomasin, että oli syytä siivota seuraavakin laatikko.  Ylpeydekseni voin todeta, että kolme kruunukorkin avaajaa olivat ainoat ylimääräiset tavarat, jotka laatikosta löytyivät.  Ne ovat ylimääräisiä, koska niiden lisäksi minulla oli neljäskin, ja avainnipussani on teini-iästä asti ollut myös yksi.  Luulen, että taloutemme pärjää mainiosti kahdella.

Olin kerran aiemmin käyttänyt Facebookin kierrätysryhmää taimien jakamiseen. Nyt päätin kokeilla, pääsisinkö eroon myös näistä - ja kappas.  Jo tunnin kuluttua joku tiedusteli avaajien hintaa.  Kun sanoin, että haepa pois vain, henkilö oli pian jo matkalla (odottelen häntä paraikaa). 

Mutta että hintako?  En ole koskaan against of making an extra buck, eli ylimääräiset roposet ei tietenkään koskaan (köyhää) haittaa, mutta enpä kehtaisi pyytää jotakin kahdestakymmenestä sentistä euroon, mikä näiden käypä hinta ehkä olisi, ihmiseltä, joka tulee ne kotioveltani asti hakemaan.  Yllätyin myös taimien kohdalla, kun hintaa tiedusteltiin.  Niistähän olisi tosiaan jotakin voinut pyytääkin - jos en olisi keskittynyt liikaa siihen, että pikkuiseni saisivat vain hyvät kodit, eivätkä kuolisi parvekkeellani vailla kunnon maata.  (Minulla ei ollut tilaa viljellä kaikkia taimiani.)

Sillä kertaa käytin tilaisuuden hyväkseni, eräältä pari tainta haluavalta pyysin vastineeksi paketin espressoa, mikäli hän haluaisi jotakin tuoda.  Ja hänhän toi.  Hyvä mieli tuli vielä kaupanpäällisiksi. 

Mutta nämä aarteet annan ilmaiseksi hyvään kotiin.  Heippa!

 

Jossainhan ne elää

Keittiössämme on ihmetelty kummallista ilmiötä.  Pikkuruisia tummia kuoriaisia on löytynyt sieltä täältä.  Meillä oli toinen, aggressiivisempi ötökkähyökkäys muutama kuukausi sitten, jolloin kaikki ruoka päätyi purkkeihin, joihin ei ole pääsyä.  Olemme ihmetelleet, voivatko kuoriaiset todellakin elää pelkillä siivoamatta jääneillä muruilla rakosissa. 

Ne eivät olleet kovin aggressiivista laatua.  Jos kaurahiutaleita ei ihan heti ole kaatanut kannelliseen purkkiin, eivät nämä vierailijat parissa päivässä ole löytäneet tietään hiutaleisiin. 

Karsinta-/erikoissiivoustehtävä yhdistettynä mätäkuun vaikutuksiin myöhään eilen illalla kuitenkin paljasti perhanoiden lymypaikan.  Aloin raivata alinta keittiön laatikkoa, jossa säilytämme muovirasioita.  Ihmettelin homehtuneen sipulin katkua.  (Ex-kämppikseni sipulit homehtuivat joskus, ja haju on tosiaan jäänyt mieleen.)

Olemme huomanneet, että leipälaudalta, joka on tämän laatikoston ylin, tippuu ärsyttävästi hiukan muruja pitkin muita laatikoita.  Sen yläpuolella on vielä lauta, jolla leikkaamme sipulia...  BINGO.  Vedin painavan rasialaatikon kokonaan kiskoiltaan ja kappasta vain.  Sen takana näkyi hyvä kasa sipulinkuorta, tummentunutta sipulijätettä, mistä haju ilmeisesti oli peräisin, sekä leivänmuruja.  Eikä epäilystäkään, että täällä ne pikku kuoriaisenpirulaiset ovat pitäneet juhliaan.

Imuria ja siivousainetta sekä rättiä siivouskaapista ulos ja hommiin.  Jätin laatikonpaikan vielä kuivumaan yöksi.

Lymypaikan ilmeinen syvyys selittää sen, miksei kuoriaisia ole koskaan näkynyt kovin sankoissa joukoissa. Kun karsin kaikki rasiattomat kannet pois, löytyi ötököitä rasialaatikosta tietenkin jokunen.  Onpa olleet fikassa, on niillä ollut työ päästä sieltä ylös! 

Nyt ei tyypeistä kuitenkaan ole huolta.  Pidetään pinnat (ja piilopaikat!) puhtaana ja tavarat purkeissa.  Siistimpääkin se on.   

Siivoamisen vaikeus

Englanninkielisen blogini puolella kirjoitin huoaten siivoamisen vaikeudesta.  Tuon tekstin aloitin jo aikaa sitten - parvekekin pitäisi jo taas pyyhkiä uudelleen, siitepöly on hyökännyt paksuna ja vihreänkeltaisena pinnoille, samoin ikkunoihin.  Ihana kesäparvekkeeni odottaa imurointiakin jo toista kuukautta.

Viime päivinä on ollut siivoamisen kanssa ihan uskomattoman vaikeaa.  Viime ja toissa viikolla jaksoin siivota jälkiäni ns. jatkuvasti niin, että pölyjen pyyhkiminen ja imurointi olisi periaatteessa onnistunut milloin tahansa.  Sitä ei kuitenkaan tehty.  Vaikuttaa siltä, että nyt kesällä pölyä (onneksi) kertyy vähemmän, joten meidän kammottavan pitkät siivousvälit ei haittaa.  Kammottavan lähinnä ns. normien kannalta, me itse ei välitetä villakoirista tai pölykerroksista muuten kuin siksi, jos tulee vieraita.  (Ja sekin riippuu vieraista. Jos vieras tiedetään vielä meitäkin sotkuisemmaksi, yks hailee.)

Minimalistisissa haavekuvissa tosiaankin väikkyy ajatus kodista, jossa pölyjen pyyhkimisen tieltä pitäisi siirtää vain muutama tavara.  Mutta miten tämä on mahdollista?

Jenni kirjoitti Arkijärki -blogissaan toisaalta karsimisesta karsimisen vuoksi, taas Zero Waste Homen Bea taas "What if" -syndroomasta, mutta kai näiden välissä jokin keskitiekin on.

Yhdestä asiasta taputtelen itseäni kyllä selkään.  Olen täällä kertonut, että vaatteita mulla on ihan rutosti, mutta tosiasiassa kuitenkin niin vähän, etteivät laatikot enää pursu ja kuta kuinkin jokainen vaatekappale on ollut käytössä viimeisen vuoden aikana - hienoimpia juhlamekkoja lukuunottamatta.  Viime vuosien karsiminen siis on sittenkin synnyttänyt vaatekaapin, jota kelpaa käyttää.

Mutta jos nyt lähdetään siitä, että minulla on normaalia enemmän vapaa-aikaa, mikä ongelma siivoamisessa on?  Kuten ylle linkkaamastani postauksesta ilmi käy, asenne.  Vihaan sitä.  Olen aina vihannut.  Kun olin pieni, istuin keskellä huonetta kun äiti siivosi ja itkin katkerasti ja huusin: "Ei saa siivota, mä en löydä mitään!"

On muuten totta edelleen, etten pitäisi siitä, että joku muu siivoaisi puolestani, juuri edellä mainitusta syystä. En ole siisti sanan tietyssä merkityksessä: olen ihmistyyppiä, joka sotkee huomaamattaan, enkä luonnostani välttämättä huomaa siivota jälkiäni.  Kun tulen jonnekin, on kuin tapahtuisi jokin outo luonnonilmiö, kun tavarani leviävät ympäriinsä.   Mutta järjestyksestä pidän.  Kun matkustan tai laitan tavarani kaappiin, ne eivät ole hujan hajan.  Tykkään tietää, mitä löytyy mistäkin.  Tavaroille on siis paikat, ja jos ei ole, yritän parhaani mukaan keksiä sellaiset.  Eivät vaatteeni, siivousvälineeni tai työtarvikkeeni ole kaapeissaan satunnaisessa kaaoksessa, vaan kukin omalla paikallaan, tai ainakin yritystä siihen suuntaan on.

Toivon, että tämä jonkun siistin ihmisen mielestä tekee minusta edes kehityskelpoisen yksilön.

Rakkaat tavarani

Kuinka paljon tavaraa minulla on?

Sana "minimalismi" tuo mieleeni huoneen, jossa on patja ja tuskin mitään muuta, vähän tämän tyypin tapaan (jutussa kerrotaan kaverin minimalistisesta elämäntavasta lisää).

Jos ajatellaan välttämättömyyksiä, mitä yksi ihminen tarvitsee? Ehkäpä noin pesukoneellisen vaatteita ja lisäksi yksi vaatekerta, kahdet lakanat, toiset käyttöön, toiset pyykkiin, kaksi pyyhettä ja pienempiä pyyhkeitä lisäksi.  Astioita yksi kutakin, kaikki pestään käytön jälkeen.  Mutta entä jos joku tulee kylään?  Ja kunnon aterian tekemiseen voi tarvita useammankin kattilan.  Ja jos pyykkiä ei saakaan pestyä aina heti, kun on tarvis?  ... on monia syitä kerätä tavaraa ympärilleen.

Minulla on esimerkiksi paljon kirjoja. Perustelen sen sillä, että että jotkut kirjat vain on parempi omistaa.  Ne ovat niin erityisiä, että niihin voi tulla tarvis palata milloin vain.  Silloin kirjan on parempi löytyä omasta hyllystä.  Ovatko kaikki hyllyni, noin 200, kirjaa, sitten sellaisia?  Eivät.  Osan olen saanut joltakin, enkä siksi jotenkin "kehtaa" luopua niistä, vaikka kirjan antaja (mummi) ei olisi enää elossakaan, tai ei saisi koskaan tietää (eräs ystävä, jonka kanssa en juurikaan ole enää tekemisissä).  Jokusen kirjan olen varmasti jättänyt jo kertalukemalta, mutta kuitenkin niin kohtuullisia, että yhtä hyvin voin kirjan pitääkin.  Osa on vain unohtunut hyllyyn.

En asu yksin.  Kanssani asuu avopuolisoni.  Hänellä on vain muutama kirja, mutta taloon muuttaessaan hän toi mukanaan säilytyshuonekaluja, jotka olivat jo valmiiksi täynnää kaikenlaista, kylläkin hyvin järjestettyä, kamaa - suurimpaan osaan näistä hän ei ole kajonnut.

Minua avokkini syyttä "hoarderiksi", olisiko sopiva suomenkielinen termi sitten haalija.  Tämä on tietenkin pelkkää kiusaamista ;)  Kunnon haalijallehan ei ole väliä, mikä tavara on, kuten olemme amerikkalaisesta Hoarders -tv-sarjasta saanut nähdä.  Myös Garbology -kirja kuvaili tarkasti haalijoiden kotien jäätäviä oloja.  Silti piikissä jokin osuu - siksi minä alan aina puolustaa itseäni, kun hän kiusaa minua näin.   Yritän mm. väittää, että kaikki, mitä minulla on, on tarpeellista.

Maria Petterssonin radio-ohjelman jaksossa Ihmishamsterit -jaksossa Yle Puheella kerrottiin, että kerrostalokaksiossa on keskimäärin 10 000 tavaraa.  Se on huikea määrä.  Nyt, kun laskin kirjani, ja joskus olen laskenut joitakin vaatteitani, en edelleenkään usko, että meillä määrä nousee lähellekään kymmentätuhatta.  Yli tuhat se varmaankin on, kenties jopa jossakin kahden- ja kolmentuhannen välillä - myös se merkitsee, mikä lasketaan tavaraksi.  Lasketaanko klemmari?  Nuppineula?

Nuppineulojen laskemisessa ei tietenkään ole mitään järkeä - eikä välttämättä tavaroiden laskemisessa ylipäätäänkään.  Olennainen kysymys on, mihin tavaroita käytetään, ja käytetäänkö niitä.  Erilaiset harrastukset kerryttävät erilaisten tavaroiden määrää.  Itse harrastan käsitöitä, erityisesti ompelua, ja vielä tarkemmin, vaatteiden tuunausta - siitä ne nuppineulat.  Käsityöharrastajat tuntevat "liikojen tarvikkeiden syndrooman", kangasta ja lankaa löytyy loputtomiin, minulla myös vaatekappaleita, joille aion tehdä jotakin.  Suunnitelma siitä "jostakin" voi olla jopa valmiina, mutta retromekko vain odottelee kaapissa jo toista, tai viidettä, vuotta...  samoin se kangas, jonka värjäsin reaktiiviväreillä seitsemän vuotta sitten.  Siitä pitäisi tulla takki, vuorikankaankin ostin - kolmisen vuotta sitten.  Harmi vain, että dandymäinen tyylini on vaihtunut luonnonläheisempään, enkä ole varma, että josko saisinkin sen takin tehtyä joskus, tuntuisiko se enää omalta.  (Tässä tapauksessa kyllä sanon, että "tekisin siitä omani", niin makee se kyseinen kangas on...!)

Mutta kaikista näistä pontevista tekosyistä huolimatta vastaus kysymykseen "kuinka paljon tavaraa minulla (sitten) on?" on "liikaa".  Tavaraa on liikaa.  Vaatteita erityisesti on liikaa.  Joka kerta, kun karsin vaatekaappiani, saan itseni "suruttomalle" vaihteelle ja heitän pois sellaisiakin vaatteita, joista luopuminen aiheuttaa selkeän pistoksen.  Edellinen karsimisoperaatio muutama viikko sitten tuotti neljä muovikassillista vaatetta meneväksi läheiseen kierrätyslaatikkoon.

En kuitenkaan ole huomannut minkäänlaista vaikeutta löytää päällepantavaa.  Päinvastoin - edelleen.

Muutama vuosi sitten Olli Sirénin kolumni kertoi tavaroiden vähentämisestä sataan.  Se on kunnioitettava tavoite, täältä kahdentuhannen keskeltä katsottuna.  Tosin nippusiteiden kohdalla jokin minussa huutaa, että "mitä jos eräänä päivänä tarvitsenkin nippusiteitä, pitääkö sitten mennä ostamaan uusi paketti?!  Eiväthän ne vie niin paljon tilaa...!" ...mutta ehkä edes nippusiteet eivät ole tämän ajattelutavan ydin.

Ydin on: mikä riittää?  Riittäisikö vähempi?  Voiko olla, että vähempi jopa toimisi paremmin?  Koska mitä tulee vaatekaappiini, ongelma on nimenomaan sen pitäminen järjestyksessä.  Se, että on paljon päällepantavaa, voi kääntyä itseään vastaan: massasta ei välttämättä löydykään etsittyä vaatekappaletta, ja runsaudenpula saattaa saada etsijän tuntemaan, että mitään päällepantavaa ei todellakaan ole, kun näkyvistä vaatteista ei itsestäänselvästi synny mitään kokonaisuutta.  Jos taas varmasti "toimivat" ja mieleiset vaatekappaleet ovat kaapissa hyvässä järjestyksessä, on asukokonaisuus helppo koota kaapista päivästä toiseen.  (Tällaista ongelmaa ei yleensä ole ihmisillä, jotka eivät välitä vaatteista.  Itse välitän kovastikin, erityisesti erikoisemmasta ja retrokamasta.)

Eli ei se tavaran vähentäminen sinänsä, vaan lopputulos.    4 tunnin työviikon (sic!) (Basam books, 2008) kirjoittaja Tim Ferriss antaa kirjansa sivuilla 269-270 hyviä neuvoja tavarasta luopumiseen, ja toteaa lopuksi: "Fyysinen lisätila ei vaikuttanut olooni eniten.  Kyseessä oli henkinen tila. -- Ajatukseni kulkivat kirkkaammin, ja olin paljon, paljon onnellisempi."