Kokopäivitys

Aarrevaatteiden myötä keskustelu luiskahti jotenkin painoon, tai sanoisinko kokoon: minullahan ei ole vaakaa, eikä ole koskaan ollutkaan. Mutta viime keväänä kävin vaa'alla uimahallissa ja vähän hämmästyin; tämän jälkeen olen seurannut kehoni kokoa mittanauhan avulla. Nyt se näyttää lantiolla pari senttiä vähemmän, kuin ennen kesää.

En tiedä, jatkaako kokoni matkaansa alaspäin, enkä oikeastaan välitäkään, kunhan ei menisi ylöspäin. Eikä oikeastaan siksi, että ylipaino minua juurikaan pelottaisi. On hyvä tietää, mitä omalle keholle kuuluu ja miksi. Olen itse ollut aina tämän ajan kauneusihanteiden korruptoima ja luullut, että laihuus on se juttu, mutta oma kehoni on tyypillisesti ollut jo viimeisistä teinivuosista keskikokoisen yläpäässä, eli vähintään noin puolessa välissä painoindeksin haitaria. Todella hoikka en siis ole ollut koskaan, mutta en varsinaisesti pulskakaan.

Kuitenkin, kuten pari päivitystä sitten sanoin, en meinannut tuolloin enää mahtua eräisiin itse tekemiini vaatteisiin. Käänne tapahtui, kun olin kaksi viikkoa "tanskalaisessa puskassa", eli osallistuin tapahtumaan, jossa asuin leiriolosuhteissa viikon. Heräsin aamuisin noin kymmeneltä, mutta päivän suurin ateria nautittiin vasta illalla seitsemän-kahdeksan aikaan. Siihen asti nälkää torjuttiiin paitsi isohkolla ja tuntikausia kestävällä aamupalalla, myös satunnaisilla välipaloilla. Kylmälaiteolosuhteet pakottivat pääasiassa tuoreruokaan: omenoihin, porkkanoihin, avokadoon. Leivänpaloja pestolla kului myös jonkin verran, samoin pähkinöitä ja kuivahedelmiä. Jonakin päivänä taisin syödä purkillisen papuja ikään kuin lounaaksi. Illan ateria oli useimmiten vegaaninen, runsas ja täyttävä. Syöminen tapahtui hyvässä seurassa yhdessä nautiskellen ennen illan juhlia, joita vietettiin joka ilta. 

Tämä rytmi verrattuna kotona völlymiseen ja/tai kiireiseen työpäivään potkaisi liikkeelle kehoni muutoksen hiukan pienempään suuntaan, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Reissun jälkeen olin reilun viikon kovassa flunssassa, mutta aloin sen jälkeen skeittailla ja ajaa pyörällä päivittäin. Kutistuminen on jatkunut. Lähtökoosta vyötäröltä ja lantiolta on kadonnut molemmista kolme senttiä. Tämän mittailun tuloksena tosin hämmästyin: ikiaikaiseen rinnanympärykseeni on jostakin tullut peräti kuusi senttiä lisää! Ei ihme, että jotkut paidat ovat kinnanneet rintojen kohdalta! Ja mistä se on tullut?! Toivoisin tämänkin lähtevän laskusuuntaan, mutta sen ei ole niin väliä, koska kokonaisuus on melko tasapainossa jo nyt.

En ole käynyt uimahallilla, enkä tiedä siis, mitä painan, ja vaatteiden mahtuminen onkin minulle tärkeämpää. Lisäksi kehon mietiskelyssä loistava löytö on ollut Linda Baconin Health at every size, jonka tilasin, kun en ollut varma, saanko kroppaani pienemmäksi. En ole mikään kuuri-ihminen, ja Bacon perusteleekin tieteellisesti, miksi dieetit ja kuurit eivät toimikaan, vaan päinvastoin häiritsevät kehon omia painonsäätelymekanismeja. Sanon tämään uudelleen:

Laihdutuskuurit eivät toimi, vaan häiritsevät kehon omia painonsäätelymekanismeja.

Erityisen vahingollista on tuttu "jojoiluksi" kutsuttu ilmiö. Bacon kehottaa hylkäämään kaikenlaiset lihavuuteen liittyvät myytit, esimerkiksi sen, että ylipaino aiheuttaa sairauksia. Laitetaanpa tämäkin tähän

Ylipaino ei aiheuta sairauksia. Monissa tapauksissa ylipaino saattaa jopa suojella sairauksilta. Ylipainon stigmatisointi on laihdutusteollisuuden luoma kuvio, koska se tuo loputtomia määriä rahaa kyseiselle bisnekselle. 

Isojenkin ihmisten kannattaa pyrkiä elämään terveellisesti, mutta laihuuteen pyrkiminen ei ole millään tieteellisellä mittarilla tarpeellista. Jos muuten terveelliset elämäntavat - liikkuminen ja tasapainoinen ruokavalio, joka sisältää myös runsaasti nautintoa - johtaa painon putoamiseen, hieno juttu, mutta itseisarvona laihuus tai hoikkuus ei ole yhtään mitään, ja meidän kaikkien tulisi auttaa työssä, jossa poistetaan stigmaa lihavuuden ympäriltä. 

Jos nämä ajatukset kiinnostavat, suosittelen Baconin kirjaa lämpimästi. 

Tasapainottelua pakkaamattoman ja edullisen välillä

En ole aikoihin kirjoittanut, koska päivärytmini on muuttunut. Minulla on nyt tekemistä arkisin, herään kuudelta ja seitsemältä olen jo kotioven ulkopuolella. Tulen kotiin myöhään iltapäivällä. Näin on nyt sujunut kolme viikkoa.

Minimalismi, tai sen jatkuva ajatteleminen, on näin väistynyt taka-alalle. Niukka vaatekaappi helpottaa arkeani, samoin kuin lähes huomaamatta syntynyt sälänsiivousrutiini. Nautin jopa siitä, että vaikka en mitään muuta tärkeää jaksa päivän mittaan tehdä, siivoan keittiön ja muut huoneet vähintään pari kertaa viikossa irtotavarasta.

Edellisessä kirjoituksessani olin kirjojen lumoissa, ja arkeen syntynyt ja jäänyt yksi jos toinenkin uusi rutiini. Näistä on kiittäminen ennen kaikkea Zero Waste Home -kirjaa.

Kirjan ohjeita pitää soveltaa Suomeen, ja tietenkin itse kunkin täytyy soveltaa niitä omaan elämäänsä. Omalla kohdallani suurimpia muutoksia on ollut muovivälineiden karsiminen keittiössä ja omien ruoka- ym. ostostapojen muuttuminen.

ZWH tiettyyn ruokalistaan perustuvien ruokaostosten tekoa vain kerran viikossa bensakulujen säästämiseksi. Tämä tietenkin olettaa, että kaikki hoitavat ruokaostoksensa autolla. Meillä ei tarvitse säästää bensakuluissa, ja päinvastoin koko viikon tarpeiden raahaaminen kotiin tuntuu typerältä, kun kaupan ohi tulee kuljettua ja yhtä ja toista puuttuu kuitenkin joka päivä. Olen aina ollut niin köyhä ja elänyt kädestä suuhun, että varautuminen ei muutenkaan ole kuulunut rutiineihini.

Lisäksi olen:

1. Ommellut pieniä puuvillapusseja, jotka suljetaan trikoonauhalla. Olen käyttänyt niitä jo lukemattomia kertoja erilaisten irrallaan myytävien kuivatuotteiden ja myös porkkanoiden ja perunoiden ostamiseen.

2. Kokeillut säilöntää. Säilöin myös tavallisiin lasipurkkeihin puolalaista tomaattia Bean ohjeilla, kun sitä sai eurolla kilo, sekä dyykattuja avomaankurkkuja. Ne ovat jo kadonneet, mistä voinee päätellä, että hyviä olivat. Ensi kesänä vielä enemmän ja organisoidummin!

3. Leipoa itse gluteenittomat leipäni. Irtona tarvikkeista saa kaikki muut, paitsi psylliumin ja hiivan.

4. Vähentänyt muovisten keittiötarvikkeiden käyttöä ja lahjoittanut ison osan poiskin.

5. Alkanut liottaa ja keittää säännöllisesti papuja pakkaseen, jotta niitä voi käyttää sieltä ruokiin nopeasti. Papuja saa ostettua irrallaan mm. Punnitse ja säästä -liikkeestä. Sieltä ostan myös jauhoni.

6. Ylipäätään alkanut käydä tarkemmin läpi kaikkien hankintojen kohdalla sitä, olisiko pakkaamaton tai ekologisemmin pakattu vaihtoehto olemassa, tai voisinko luopua hankinnasta kokonaan.

7. Kokeillut asiointia lounassalaattibaarissa kahden maitopurkin puolikkaan kanssa. Alemmassa punnitsin ostokseni. Tähän "rasiaan" ostin ns. "täytteitä". Vihannekset voi ostaa vihannesosastolta paljon edullisempaan kilohintaan ja koostaa kotona salaatin lasipurkkiin.

8. Ommellut monikäyttöisiä Furoshiki-liinoja, jotka eväiden kanssa toimivat niin lautasliinoina, kuin pakkauksena.

Mikä ei ole muuttunut:

1. Joudumme edelleen ostamaan joitakin pakattuja elintarvikkeita. Koska emme ole vegaaneja, esimerkiksi juusto kuuluu näihin. Sitä ei Suomessa saa pakkaamatta. En kylläkään vielä ole kysynyt, josko jokin kaupoista, joka kelmuttaa erikoisjuustoja paikan päällä (kuten lähimarkettini) voisi ennen purkittamista laittaa minulle juustoa omaan astiaan. Tätä jarruttaa sekin, että ostan erikoisjuustoa vain satunnaisesti. Jatkuvasti me syömme pääasiassa halvinta kermajuustoa.

2. Riisin ja pastan ostamme pakattuna - halvimmatkin riisit pakkaamatta maksavat kahdeksan euroa kilolta, gluteenitonta pastaa ei irtona edes saa.  Ei tunnu mahdolliselta syödä pelkkää perunaa ja uhrata vaihtelua, vaikka muovin kantaminen kotiin ei mukavalta tunnukaan.

3. Maidot - soija- tai laktoosittomat - joudumme ostamaan myös tölkeissä. Meillä molemmilla on laktoosi-intoleranssi, joten minkäänlainen tilamaidon tilailu omiin pulloihin, vaikka mulla siihen olisikin kontakteja, ei ole valitettavasti mahdollista. Maitoa kuluu enimmäkseen espresson kanssa, jota emme kohtuuhinnalla saa myöskään pakkaamattomana.

Yritin kyllä tehdä itse soijamaitoa, tämäkin oli Bean ohje. Se oli hirveää. Käytin sen kyllä, mutta en tee toista kertaa. En enää ole yllättynyt siitä, ettei markkinoillakaan olevista soijamaidoista löydä helpolla kovin hyvää. Myöskään itsetehtyjen pähkinämaitojen laatuun en ole koskaan ollut oikein tyytyväinen - valitettavasti. Käyttäisin mielelläni kasvimaitoa, jos se onnistuisi tai olisi edullisempaa.

Ostin myös ensimmäistä kertaa shampoota omaan pulloon. Vaikka olen ollut aiemmin kriittinen Ole Hyvä! -kosmetiikkaa kohtaan, olen päättänyt antaa näille tuotteille uuden mahdollisuuden - ne kun ovat ainoat, joita täällä Suomessa saa ilman pakkausjätettä.

Kuten monesta asiasta käy ilmi, pienillä tuloillani minun on tasapainoteltava kohtuullisten hintojen tai pakkaamattomuuden valitsemisen välillä. Tuntuu jotenkin nurinkuriselta, että pakkaamattomina (ja paikallisesti tuotettuina) elintarvikkeet voivat maksaa moninkertaisesti. Tämä on tietenkin myös politiikkaa - toistaiseksi ruoan tuotantomenetelmät ovat sidottuja pakkauksiin. Siitä huolimatta, askel kerrallaan, pienin teoin, liike etenee, ja kenties muuttaa tuota tarjontaa.

Hartaimmin tietenkin toivon, että oma toimeentuloni tulisi tasolle, jonka turvin voisin vetää jätetuotantoni nollaan tinkimättä kovin vakavasti elintasostani. Nyt en voi. Siihen asti joudun tekemään kompromisseja ja tyytymään hiukan vähempään vaikuttamiseen. Voin ihailla kaukaa itseäni - ja jopa Bea Johnsonia - radikaalimpia yksilöitä. Ja kiitollinen pitäisi muistaa olla, koska vaikka suurin osa meistä täällä lännessä elää suhteellisesti suorastaan yltäkylläisesti (oli tulotaso vaikka se kaikkein alhaisin), eivät kuitenkaan kaikki.

"Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa." - Mahatma Gandhi

Kirjojen lumoissa

Olen lukenut sen kokonaisuudessaan. Zero Waste Homen. Itse asiassa jo yli kuukausi sitten. Samaa haipakkaa kahlasin tänä kesänä läpi Laura Honkasalon Nuukaillen -teoksen ja vielä, kun se puolivahingossa kirjastossa eteeni sattui, Colin Beavanin Ekoelämää Manhattanilla.

Sanon sen taas. Tajuntani on räjähtänyt. Jälleen kerran. Ja tietenkin on.

Itse asiassa se jatkoi räjähtelyään koko näiden lukemisten ajan, ZWH:ssa oli jossain vaiheessa niin paljon sulateltavaa, että pidin taukoa ja harkitsin jo, etten luekaan sitä loppuun, mutta juuri silloin sain Nuukailun kirjastosta, ja saatoin tasapainottaa näillä teoksilla toisiaan.

Ajatuksiani teoksista:

Zero Waste Home, täysin jätettä tuottamaton elämä, on ajatuksena ja elämäntapana tietenkin yksi tämän blogin inspiraationlähteistä. Sen, ja samannimisen blogin kirjoittaja Bea Johnsonin elämäntapa on esitelty jo Edward Humesin Garbologyssa, joka taas on tämän blogin olemassaolon syy. ZWH on siis ollut lukulistalla pitkään, ja kerran se minulla jo olikin lainassa, mutta silloin joku ehti varata sen, ennen kuin pääsin kunnolla lukemisen alkuunkaan.

ZWH on jätteettömän elämäntavan käsikirja. Bea Johnson perheineen eli vielä ennen vuotta 2008 amerikkalaista unelmaa. Perhe yksinkertaisti elämäänsä aluksi väliaikaisesti, mutta vähemmällä eläminen toi mukanaan yllättävää lisäarvoa. Lisäksi ympäristöasioihin perehtymisen tuoma huoli maapallosta kasvoi niin Bean kuin hänen aviomiehensä mielissä - ja pyrkiminen nollajätettä kohti sai alkunsa.

Kirjassa esitellään eri huoneet ja elämänalueet, ja ne tavat, joilla nämä huoneet ja toiminnot (keittiöstä ja kylpyhuoneesta lasten koulunkäyntiin, kodin ulkopuolella liikkumiseen ja juhlapyhiin) saatetaan jätettä tuottamattomiksi. Perheen tarina integroidaan näihin aihepiireihin. Kuten yllä jo vihjailin, paketti on melko raskas informaatiopläjäys. Koin sen aikana paljon syyllisyyttä, huolta ja muutosvastarintaa.

Kuitenkin kirjan järjetön määrä vinkkejä ja ohjeita on jo nyt johtanut minut muuttamaan monia asioita arjessani. Kirjoitan niistä erikseen, koska omistan tämän postauksen kirjoille.

Nuukaillen - kuinka pelastin lompakkoni ja maailman on toimittaja Laura Honkasalon teos, ja sanan monessa merkityksessä kotikutoinen verrattuna ensin mainittuun teokseen. Jätteitä Honkasalon teos ei niinkään käsittelekään. Pikemminkin kyse on tavaranahneuden suitsimisesta ja vanhojen säästäväisyysniksien kokoelmasta. Kirja on omakohtainen ja kerronta etenee sikäli arkisten, tuttujen kuvioiden kautta, että lukeminen on hyvin helppoa. Suurena vanhojen aikojen ystävänä myös historialliset lainaukset miellyttävät minua kovastikin. Honkasalon persoona näkyy teksteissä - en itse esimerkiksi samastu kaikkiin hänen tavaranhimohinsa ;) mutta eräänlainen käsikirja tämäkin on. Molemmissa kirjoissa on sikäli rutkasti erilaisia ruoka- ja muita ohjeita, että niiden omistaminenkaan ei olisi hullumpi idea.

Ekovuosi Manhattanilla on jo vanhempi teos, ja siinä kenties liikuttavinta on, että Colin Beavan lähti karsimaan elämästään ekologisesti katsoen haitallisia tapoja ikään kuin soitellen sotaan mennen - ei ollenkaan yhtä sotilaallisen systemaattisesti, kuin madame Zero Waste Home. EM on täynnä ihanaa, arkista törmäilyä, kun jätteettömän elämän ensimmäinen vaihe on mm. se, että Colin ei tiedä, mihin niistää nenänsä tai vaipoittaa lapsensa, päätyy käyttämään kertakäyttöisiä tuotteita tällä ensimmäisellä kerralla, mutta lopulta löytää tähän ja moneen muuhunkin kysymykseen oikean vastauksen. Colinin nykyisiä ajatuksia ja hänen perheensä kuulumisia voi lueskella englanniksi hänen kotisivultaan. Ekovuosi Manhattanilla sisältää suorastaan hykerryttäviä ekologisuuden ja arkielämän kohtaamisia ja valtavia määriä pohdintaa ihmisen paikasta, oikeuksista ja tarkoituksesta maapallolla. Siihen on kirjoitettu myös paljon kipeää faktaa siitä, mitä maapallolle on todella tapahtumassa.

Ja se ei ole ollenkaan kaunista.

Luin muuten kesän alussa myös jo aiemmin mainitsemani Nälkä ja yltäkylläisyys -teoksen, joka ei sekään ole kovinkaan toivoa antava, mutta valaiseva kyllä. On aika hurja fiilis, kun lukee jokseenkin vaikeita asioita, pikkuhiljaa omaksuu ja ymmärtää lukemansa, ja huomaa myös, että kaikki uusi ja opittu muokkaa omaa käsitystä asioista. Tieto lisää tuskaa, sanotaan, mutta onneksi se välitön piikki, jonka uudet ja shokeeraavat faktat tuovat, lakkaa ennen pitkää, hitaasti, särkemästä. Itse asiassa tieto ei lisääkään tuskaa: informaatio lisää. Mutta kun informaatio muuttuu tiedoksi, tapahtuu parhaassa tapauksessa jotakin paljon upeampaa. Kun toimintakyky elpyy shokin jälkeen, yksilön luovuus alkaa askarrella uusien, opittujen asioiden parissa ja silloin käynnistyy muutos. Parhaassa tapauksessa tämä muutos auttaa yksilöä elämään uudella tavalla, joka on paitsi tyydyttävämpää hänelle itselleen, myös potentiaalisesti vaikuttaa maailmaan parantavasti.

Enkä ole vielä lopussa. Lukulistalla on ainakin minimalismin perusteos, jo varsin vanhaa filosofiaa esittelevä Thoreaun Walden, sekä Beavanin että Johnsonin teoksissaan mainitsema Michael Braungartin Cradle to Cradle - Remaking the way we make things, ja Onni Tonkijankin blogissaan arvostelema, järisyttävältä vaikuttava Weismanin Maailma ilman meitä. Omassa kirjahyllyssäni luuraa myös Susan Freinkelin Plastic: A Toxic love story - ikään kuin en olisi muovien suhteen jo tarpeeksi paranoidi...

Jatkakoon tajunta räjähtelyään.

Rakkaat tavarani

Kuinka paljon tavaraa minulla on?

Sana "minimalismi" tuo mieleeni huoneen, jossa on patja ja tuskin mitään muuta, vähän tämän tyypin tapaan (jutussa kerrotaan kaverin minimalistisesta elämäntavasta lisää).

Jos ajatellaan välttämättömyyksiä, mitä yksi ihminen tarvitsee? Ehkäpä noin pesukoneellisen vaatteita ja lisäksi yksi vaatekerta, kahdet lakanat, toiset käyttöön, toiset pyykkiin, kaksi pyyhettä ja pienempiä pyyhkeitä lisäksi.  Astioita yksi kutakin, kaikki pestään käytön jälkeen.  Mutta entä jos joku tulee kylään?  Ja kunnon aterian tekemiseen voi tarvita useammankin kattilan.  Ja jos pyykkiä ei saakaan pestyä aina heti, kun on tarvis?  ... on monia syitä kerätä tavaraa ympärilleen.

Minulla on esimerkiksi paljon kirjoja. Perustelen sen sillä, että että jotkut kirjat vain on parempi omistaa.  Ne ovat niin erityisiä, että niihin voi tulla tarvis palata milloin vain.  Silloin kirjan on parempi löytyä omasta hyllystä.  Ovatko kaikki hyllyni, noin 200, kirjaa, sitten sellaisia?  Eivät.  Osan olen saanut joltakin, enkä siksi jotenkin "kehtaa" luopua niistä, vaikka kirjan antaja (mummi) ei olisi enää elossakaan, tai ei saisi koskaan tietää (eräs ystävä, jonka kanssa en juurikaan ole enää tekemisissä).  Jokusen kirjan olen varmasti jättänyt jo kertalukemalta, mutta kuitenkin niin kohtuullisia, että yhtä hyvin voin kirjan pitääkin.  Osa on vain unohtunut hyllyyn.

En asu yksin.  Kanssani asuu avopuolisoni.  Hänellä on vain muutama kirja, mutta taloon muuttaessaan hän toi mukanaan säilytyshuonekaluja, jotka olivat jo valmiiksi täynnää kaikenlaista, kylläkin hyvin järjestettyä, kamaa - suurimpaan osaan näistä hän ei ole kajonnut.

Minua avokkini syyttä "hoarderiksi", olisiko sopiva suomenkielinen termi sitten haalija.  Tämä on tietenkin pelkkää kiusaamista ;)  Kunnon haalijallehan ei ole väliä, mikä tavara on, kuten olemme amerikkalaisesta Hoarders -tv-sarjasta saanut nähdä.  Myös Garbology -kirja kuvaili tarkasti haalijoiden kotien jäätäviä oloja.  Silti piikissä jokin osuu - siksi minä alan aina puolustaa itseäni, kun hän kiusaa minua näin.   Yritän mm. väittää, että kaikki, mitä minulla on, on tarpeellista.

Maria Petterssonin radio-ohjelman jaksossa Ihmishamsterit -jaksossa Yle Puheella kerrottiin, että kerrostalokaksiossa on keskimäärin 10 000 tavaraa.  Se on huikea määrä.  Nyt, kun laskin kirjani, ja joskus olen laskenut joitakin vaatteitani, en edelleenkään usko, että meillä määrä nousee lähellekään kymmentätuhatta.  Yli tuhat se varmaankin on, kenties jopa jossakin kahden- ja kolmentuhannen välillä - myös se merkitsee, mikä lasketaan tavaraksi.  Lasketaanko klemmari?  Nuppineula?

Nuppineulojen laskemisessa ei tietenkään ole mitään järkeä - eikä välttämättä tavaroiden laskemisessa ylipäätäänkään.  Olennainen kysymys on, mihin tavaroita käytetään, ja käytetäänkö niitä.  Erilaiset harrastukset kerryttävät erilaisten tavaroiden määrää.  Itse harrastan käsitöitä, erityisesti ompelua, ja vielä tarkemmin, vaatteiden tuunausta - siitä ne nuppineulat.  Käsityöharrastajat tuntevat "liikojen tarvikkeiden syndrooman", kangasta ja lankaa löytyy loputtomiin, minulla myös vaatekappaleita, joille aion tehdä jotakin.  Suunnitelma siitä "jostakin" voi olla jopa valmiina, mutta retromekko vain odottelee kaapissa jo toista, tai viidettä, vuotta...  samoin se kangas, jonka värjäsin reaktiiviväreillä seitsemän vuotta sitten.  Siitä pitäisi tulla takki, vuorikankaankin ostin - kolmisen vuotta sitten.  Harmi vain, että dandymäinen tyylini on vaihtunut luonnonläheisempään, enkä ole varma, että josko saisinkin sen takin tehtyä joskus, tuntuisiko se enää omalta.  (Tässä tapauksessa kyllä sanon, että "tekisin siitä omani", niin makee se kyseinen kangas on...!)

Mutta kaikista näistä pontevista tekosyistä huolimatta vastaus kysymykseen "kuinka paljon tavaraa minulla (sitten) on?" on "liikaa".  Tavaraa on liikaa.  Vaatteita erityisesti on liikaa.  Joka kerta, kun karsin vaatekaappiani, saan itseni "suruttomalle" vaihteelle ja heitän pois sellaisiakin vaatteita, joista luopuminen aiheuttaa selkeän pistoksen.  Edellinen karsimisoperaatio muutama viikko sitten tuotti neljä muovikassillista vaatetta meneväksi läheiseen kierrätyslaatikkoon.

En kuitenkaan ole huomannut minkäänlaista vaikeutta löytää päällepantavaa.  Päinvastoin - edelleen.

Muutama vuosi sitten Olli Sirénin kolumni kertoi tavaroiden vähentämisestä sataan.  Se on kunnioitettava tavoite, täältä kahdentuhannen keskeltä katsottuna.  Tosin nippusiteiden kohdalla jokin minussa huutaa, että "mitä jos eräänä päivänä tarvitsenkin nippusiteitä, pitääkö sitten mennä ostamaan uusi paketti?!  Eiväthän ne vie niin paljon tilaa...!" ...mutta ehkä edes nippusiteet eivät ole tämän ajattelutavan ydin.

Ydin on: mikä riittää?  Riittäisikö vähempi?  Voiko olla, että vähempi jopa toimisi paremmin?  Koska mitä tulee vaatekaappiini, ongelma on nimenomaan sen pitäminen järjestyksessä.  Se, että on paljon päällepantavaa, voi kääntyä itseään vastaan: massasta ei välttämättä löydykään etsittyä vaatekappaletta, ja runsaudenpula saattaa saada etsijän tuntemaan, että mitään päällepantavaa ei todellakaan ole, kun näkyvistä vaatteista ei itsestäänselvästi synny mitään kokonaisuutta.  Jos taas varmasti "toimivat" ja mieleiset vaatekappaleet ovat kaapissa hyvässä järjestyksessä, on asukokonaisuus helppo koota kaapista päivästä toiseen.  (Tällaista ongelmaa ei yleensä ole ihmisillä, jotka eivät välitä vaatteista.  Itse välitän kovastikin, erityisesti erikoisemmasta ja retrokamasta.)

Eli ei se tavaran vähentäminen sinänsä, vaan lopputulos.    4 tunnin työviikon (sic!) (Basam books, 2008) kirjoittaja Tim Ferriss antaa kirjansa sivuilla 269-270 hyviä neuvoja tavarasta luopumiseen, ja toteaa lopuksi: "Fyysinen lisätila ei vaikuttanut olooni eniten.  Kyseessä oli henkinen tila. -- Ajatukseni kulkivat kirkkaammin, ja olin paljon, paljon onnellisempi."