Rohkeus

Olen todennut, että en ole kovin rohkea. Koska olen kuitenkin rempseä, moni, joka minut tuntee, voisi myös luulla rohkeaksi. Toki rohkeus on monitahoinen juttu ja hyvin henkilökohtaista, ja ihmiset pelkäävät erilaisia asioita. Minäkin saatan olla joissakin asioissa rohkea, mutta en kuitenkaan sillä tavalla, etten olisi huomannut, että usein oma kursailuni, arkuuteni saa minut epäröimään toimissani.  Se häiritsee minua, ja sellaisille asioille on syytä tehdä jotakin.

Minun rohkeudenpuutteeni ilmenee rasittavan pienissä asioissa. Pelkään helposti ihan arkista ihmettelyä ja paheksuntaa ja saatan siksi epäröidä jopa jostakin kulkemista tai jonkin asian kysymistä. Olenkin tehnyt lupauksen. Ehkä se on uudenvuodenlupaus? Se kuuluu näin: jos epäröintini johtuu rohkeuden puutteesta, minun on vain uskallettava.

Olen jo muistanut lupaukseni ja toiminut sen mukaisesti melkein joka päivä.

Syy lupauksen muotoiluun löytyy siitä, että toisinaan epäröinti on hyvä merkki. Tervettä epäröintiä voi esiintyä esimerkiksi tilanteissa, joissa tavoite ei ole realistinen tai muuten loppuun asti punnittu.  Silloin epäröinti voi johtaa tilanteen uudelleenarviointiin, joka saattaa avata uusia näkökulmia ja olla todella avuksi.

Ovatko lukijani rohkeita, vai tunnistatteko itsessänne jotakin samanlaista, kuin minä?

Sekavaa pohdintaa mielenhallinnasta (paradoksi?)

Olen todella rakastunut Zen Habits -blogiin.  Joka kerta, kun luen Leon juttuja, ne sekä inspiroivat että rauhoittavat minua yhtäikaa.  Babautan ote, jolla hän syvällisesti ymmärtää ihmisen rajallisuutta ja kehityksen hitautta, mutta samaan aikaan antaa käytännöllisiä vinkkejä elämän puhdistamiseen turhasta...  se on hurmaavaa.  Se on huumaavaa.  Ahmin taannoin Leon aiemman blogin, mnmlistin vanhoja postauksia.  (Löytyvät all posts -linkistä onneksi edelleen.)

Itse pohdiskelen elämäni tarkoitusta tämän tästä.  Leo on kirjoittanut aiheesta tällaisen postauksen, josta eritoten yksi kohta takertui minuun, kun kirjoituksen muutama kuukausi sitten luin.  "When you can't stick to habits, or have a hard time with a diet you're in the bubble." 

Omassa mielenhallintapostauksessani toivon lisää kurinalaisuutta harjoitteluuni.  Meditaation kanssa on ollut viime aikoina taas vähän niin ja näin.  Tosin olen saanut uutta puhtia niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin harjoituksen lyhentämisestä.  Olen todennut itselleni, että jos saan lyhyemmän (viisiminuuttisen) harjoituksen tehtyä useammin, hyöty on kuitenkin suurempi, kuin jos "unohdan" (eli keksin jonkin tekosyyn) olla tekemättä pidempää (20-25 minuutin) harjoitusta.  

Toinen syy sille, että olen palannut istumameditaatioon, on, että luin uudelleen Chris Prentissin Zen ja onnellisuuden taito -kirjan.  Siis uudelleen ainakin kolmannen, jollen neljännen kerran.  Mutta pitkästä aikaa nimenomaan kannesta kanteen.  "Zen" on hyvin amerikkalainen teos, ja sen sävy saattaa paikoitellen olla ärsyttävä, mutta nimenomaan kannesta kanteen luettuna se auttaa minua tekemään omalle mielelleni tietyn, mielenhallinnalle olennaisen kepposen.  

Alan olla tietoisesti onnellinen ja nähdä asiat sellaisenaan.  Alan myös uskoa, että vastoinkäymiset ovat olemassa, jotta hyötyisin niistä ja kasvaisin niiden avulla.  

Ja kas, valo löytää luokseni.  [Näin vuoden pimeimpään aikaan se on mahtava juttu.  (Infantiilin huumorin ystäville tiedoksi, että kirjoitin pimpeimpään ja nauroin ääneen hetken aikaa.  Myös nauru pidentää ikää.)]

Mutta palataanpa Leon viisauksiin.  "Kun et kykene opettelemaan uusia tapoja, tai sinulla on vaikeuksia pysytellä ruokavaliossa, olet kuplassa." (Suomensin nyt tällä tavalla tämän, jatkan siitä:) uusien tapojen opetteleminen tässä siis ajatuksena takertui minuun, koska minä haluaisin olla siinä parempi.  

Viime aikoina olen jonkin verran onnistunutkin - !!  Syyt ovat hurmaavan monimutkaisia.  Tässä vaatteiden vähentämistä ja kiertoa koskevassa postauksessani vinkkaankin jo, että Iitun jutut auttoivat minua organisoimaan puolipitoiset vaatteeni uudelleen.  Uskokaa tai älkää, vaatteiden uusi paikka sai minut pitämään yllä siisteyttä kodissa muutenkin useiden viikkojen ajan - muutuin siksi siistiksi ihmiseksi, joka olin aina halunnut olla.  Kasat alkoivat kyllä kertyä kohta sen jälkeen taas, mutta eilen raivasin ne ja tänään onkin siivouspäivä, siis tuuletus-, tomutus- ja niin edelleen.  

Mutta siis pikkuhiljaa olen ehkä muuttumassa siistimmäksi ihmiseksi, hitaasti.  Viiden minuutin istahtelutkin putsaavat mieltä (tosin täytyy todeta, että kahteenkymmeneen minuuttiin tottuneelle ne ovat olleet kovin lyhyitä.  Ehkä pitäisi tähdätä 20 min aamulla 5 min illalla -malliin).  

Entä se kupla?  Kannattaa tosiaan pohdiskella.  Kyseinen postaus elämän tarkoituksesta ei todellakaan ole mikään tsup vaan -juttu, vaan sitä kannattaa ajatella, ja katsoa, saisiko ajattelun toimimaan omassa elämässään ja muuttamaan omaa olemistaan.

Chris Prentissin kirjasta opittu temppu kuitenkin kannattaa: kun päättää olla onnellinen, on onnellinen.   Tsup vaan.

Ovatko lukijani onnellisia?  Miten vastoinkäymiset vaikuttavat teihin?

Hirviön kesyttäminen alkaa

Kävin suoraan kiinni.  Aloitin kirjoituspöydän keskimmäisestä laatikosta.  Sen raivaamiseen meni varmaan tunteroinen, nälkäkin tuli ja söin välissä, ja vaikka inhosin lähes joka hetkeä, otin samalla raivolla käsittelyyn lipaston päällä lojuvan kasan.

Byrokraattisesti merkityksellisiä papereita sisältävät kansioni pullistelevat, vaikka, ennen kuin täytin niitä, myös heitin niistä pois aimo kasan mm. vuoden 2008 palkkakuitteja.  (Verottajaa kiinnostavat viisi vuotta ovat kuluneet jo.  Vuoden 2009 papereita en vielä uskaltanut heittää pois.  Enkä siis kaikkia vanhempiakaan - mm. kaikki työtodistukseni pidän varmaankin hamaan hautaan.) 

--

Vasemmalla näkyvät ovat matkalla paperinkeräykseen.  Oikealla näkyvät taas odottavat vielä käsittelyä - tämän päivän kiintiö saattaa olla täysi.  Saattaa.  Tämä kasojen raivaaminen on kummallista hommaa - kurjaa, mutta aiheuttaa välitöntä riippuvuutta.  Luultavasti ne mielen lokerot, jotka puhdistuvat samalla, aiheuttavat tarvetta jatkaa hommaa.  

Joitakin keskeneräisiä kasoja lojuu vielä siellä täällä.  Lisäksi huomasin, että selkeästi "virallisten" papereiden lajittelu on huomattavan helppoa verrattuna epävirallisempiin.  Kirjeisiin.  Kaikenlaisiin muistiinpanoihin, piirroksiin, kirjoituksenpätkiin.  Olen mm. täällä pohdiskellutkin sitä taakkaa, jonka luova työ teettää - ja kun varsinaisten "duunien" lisäksi on vielä ideamateriaali.  Kaikenlaista, mitä inspiraation toivossa saattaa haluta hyödyntää.  

Ja sitten muiden tekemää tai kirjoittamaa materiaalia - ystävien ihastuttava joulukirje, CV:n ja työhakemuksen kirjoitusohje, erään välkyn kaverin kirjoittama lukuluettelo (blogeja ja kirjoja), sarongin solmintaohjeet, kiinalaisen kasvohieronnan perusteet, initiaatioriitin määritelmä ja kaavio...  miten moiset luokitellaan ja arkistoidaan?  Kun niiden tarkoitus on pääasiassa löytyä oikealla hetkellä?  Millä tällaista ryhmää paperia kutsutaan?  "Äärimmäisen hauskoja ja kiinnostavia juttuja"?  

Tänään päädyin tuikkaamaan kaiken "säilytettävän, mutta vain epävirallisesti tärkeäksi luokiteltavan" materiaalin tuonne ---> 

...mutta tarkoitus olisi luoda myös hiukan paremmin järjestelty systeemi sille kaikelle.  Saas nyt nähdä.

Ja ai niin.  Näiden läjien purkamisesta jäi käteen myös noin kuusi senttiä paksu kasa toiselta puolelta tyhjää kopiopaperia suttumateriaaliksi.  Puolet pakasta koostuu parista kappaleesta käsikirjoituksia, toinen vanha versio, toista en muuten vain halunnut säilyttää.  Että suttupaperiakin on nyt seuraavaksi kuudeksi vuodeksi sitten (sikälimikäli en aio lahjoittaa siitä osaa eteenpäin.)  

Tuntuu siltä, että päivän työ on tehty ja mielelle raivattu aimo aukko enemmän tilaa liikkua.  Tunnetila on tosin jotenkin raskaampi, kuin ensimmäisen laatikon tyhjennyksen jälkeen.  Luulen, että se johtuu siitä, että ensimmäiseen kuvaan hiipi tuo vielä purkamaton kasa.  Hitsi!  Mut nyt meen syömään herkkupähkinöitä.  (Päivän positiiviseksi mainitsen, että kiinalaishenkinen safka tänään onnistui ihan hirveän hyvin.  Nam.)

Minimalistinen ajatus, villivihanneksia ja puutarha

En ole vuosiin ollut varsinaisesti innokas shoppailija, mutta kun tilanne sallii, ja tarvitsen jotain uutta, nautin ostamisesta kyllä.  Toisinaan ostohimo valtaa minut, etenkin kaupungilla.  Vuosia sitten, kun kävin New Yorkissa, se tuntui suorastaan pieneltä demonilta.  Mietin, onko tämä onnistunutta kapitalismia: vaikka tietää, ettei ostaminen tuo onnea, tekee mieli kuluttaa.  

Minimalismin peruskivenä on kuitenkin se, että nauttii siitä, mitä jo omistaa. Tämä on myös kestävän onnellisuuden ydin.  Olen onnistunut kehittämään tämän tunteen osaksi jokapäiväistä elämääni.  Tämä liittyy myös siivoamiseen, jota olen kiroillut: ostamiskokemuksen voisi korvata huolehtimiskokemuksella.  Kun pesee astioita tai ripustaa pyykkiä, voi ihastella sitä, kuinka monia toimivia ja hienoja asioita omistaakaan.  Ja ne ovat ehjiä, toimivia, ja palvelevat vielä varmaan vuosia - ja ovat jo palvelleet!  Se on ihana tunne.  

Olen ehkä hupsu, mutta varsin usein esimerkiksi, kun saan kehitettyä kaapistani uuden asukokonaisuuden, tämä tunne hulvahtaa lävitseni.  Vau!  Onpa ihanaa, että minulla on näin ihania vaatteita.  Uskon tosin, että rakastan vaatteita enemmän, kuin keskivertoihminen.  Toisaalta olen ollut huomaavinani, että lähes kaikki ovat kiinnostuneita vaatteista, ehkä siksi, että meidän kaikkien on niitä pakko käyttää.

--

Keräsin viikonloppuna villivihanneksia.  Tai yritin kerätä.  Ehdin jo keittää maitohorsmat, ja maistella niitä - kyllä niissä muuten selkeä parsanmaku oli - kun totesin että onpa kuituista tavaraa.  Luinpa sitten internetistä, ettei niitä täysikasvuisina kerätäkään, vaan versoina, tai korkeintan 20-30-senttisinä, ja silloinkin kannattaa jo kerätessä rouskaista palanen, jotta näkee, onko tavara mehevää vai puisevaa.  

Lehtiä sentään piilotin eiliseen aamumunakkaaseeni, ja keitin eilen hiukan perunoiden kanssa.  Hassunmakuisia, osa kitkeriä, mutta suurin osa ihan syötäviä.  Ei onneksi kovin "ruohoinen" kokemus.  En olisi muuten toista kertaa syönytkään.  

Voikukanlehtiin kyllä petyin.  Keräsin ohjeen mukaan sileäreunaisia, mutta ruoholtahan ne maistuvat.  Ensi keväänä voisin kokeilla nuppujen höyryttämistä.  

Nokkosmetällä on onneksi ollut onnea jo muutama viikko sitten, pakkasessa on muutamia hienoja jäisiä nokkospompuloita lettu- ja keittopäiviä odottamassa.

--

Sain kuin sainkin parvekepuutarhan kasaan.  Kaveri tarjosi kesäkurpitsan tainta, ja soitin mutsille, joka toi autollaan mulle 150 litraa multaa.  Parveke on myöskin imuroitu lopultakin (<3 puoliso ja siivouspäivä), vain ikkunoiden siitepölyraidat odottavat häätäjäänsä.  Ensimmäiset taimet ovat jo tehneet sirkkalehtiä.  Taimina sain kesäkurpitsan kaverilta, äidiltä basilikan, tomaatteja ja paprikoita.  Itse kylvin kurkkuyrttiä, tilliä, lehtikaalia, pinaattia, herneitä ja vuonankaalia.  Näistä kurkkuyrtti, herneet ja lehtikaali ovat jo puskeneet pientä versoa.  Jännittävää!  (En todellakaan ole mikään viherpeukalo.  Sisällä mulla on vain kaksi aavikkokasvia, joita ei ole koskaan laitettu edes isompiin ruukkuihin.)

 

Vähemmän roskaa henkisessä tilassa

Blogini esittelytekstissä kuvaan tavoitteitani sanoilla "pyrkimyksiä turhuuksen hylkäämiseen niin henkisessä, kuin fyysisessä tilassa".  Myös ensimmäisessä blogitekstissäni viittaan Tim Ferrisin sanoihin: "Fyysinen lisätila ei vaikuttanut olooni eniten.  Kyseessä oli henkinen tila. -- Ajatukseni kulkivat kirkkaammin, ja olin paljon, paljon onnellisempi."

Henkisen tilan puhdistamisella itse tarkoitan kirkasta mieltä.  Sitä, etteivät ajatukset liikaa takerru turhiin asioihin.  Päivän tuomat haasteet eivät murra mieltä tai aiheuta suurta kiihtymystä, vaan elämään kuuluvat vastoinkäymiset ja yllätykset voi ottaa vastaan tyynin mielin, luottaa siihen, että omat voimat ja kyvyt riittävät niistä selviämiseen.

Oma elämänpolkuni on ollut mutkainen, olen tunteellinen ja temperamenttinen tyyppi.  Matka kohti mielenrauhaa ei siis ole ollut mitenkään itsestäänselvyys.  En riitele kovin paljon ihmisten kanssa yleensä, parisuhteessa kyllä jonkin verran.  Parisuhteitakin on tullut ja mennyt, ja niistä on ollut elämän varrella yllin kyllin sydänsuruja.  Elämän alkutaival on aiheuttanut turvattomuutta, jonka käsittely on jo pariin otteeseen johtanut pidempään terapiaan.  Onnellisena ja tyynenä pysyminen siis ei ole minulle mikään helppo asia.

Lisäksi henkilökohtaiset valinnat ovat johtaneet huoliin mm. työrintamalla, työtä nimittäin ei ole aina todellakaan ollut riittävästi, eikä näin ollen talouskaan ole, eikä ole ollut kovin hulppea, jos nyt juuri ja juuri aina riittävä.

Huolia ja stressinaiheita siis piisaa.  Kuitenkin viime vuosina, kun kiinnostukseni tavaroiden omistamiseen on laskenut jatkuvasti, rahantarpeeni ole kovin suuri.  Suhteessa arvoonsa suurimman loven budjettiini tekee ulkona syöminen ja juominen, mistä tiukempina aikoina ei ole ollenkaa ongelmallista karsia.  Dyykkaaminen helpottaa ruokamenoissa, ja vaikka asumismenoni ovatkin suuret, en ole varsinaisesti kokenut rahan puutetta, vaikka en viimeiseen vuoteenkaan ole tehnyt kovin montaa kuukautta työtä.  Opiskeluaikana olen myös elänyt niin paljon niukemmalla budjetilla, että taito nuukailuun on olemassa.

Huoleni eivät siis ole suurensuuria, jos nyt eivät olemattomiakaan.  Mieli kuitenkin kiertyy asioiden ympärille ja minun temperamentillani stressaavia tilanteita ovat esimerkiksi asiat, joita teen ensimmäistä kertaa - ja niitä elämässäni riittää.  Viimeisin oli pariksi päiväksi hoitoon tuleva kummipoikani.  On ollut treffejä ja uusia työpaikkoja, matkoja ulkomaille tai festareille, terveyshuolia...

Jos meditoin päivittäin, käsittelen tällaisia asioita tehokkaammin.  Jos harrastan riittävästi liikuntaa, joogaan ja kirjoitan päiväkirjaani säännöllisesti.  Jos teen asioita, joista nautin: luen sekä fiktiota, että uutisia.  Jos tapaan riittävästi ystäviäni ja keskustelen puolisoni ja muiden kanssa mieltäni askarruttavista asioista.  Näillä keinoin mieli pysyy kirkkaana - tai pysyisi, jos onnistuisin pitämään näistä rutiineista kiinni.

Vitsi onkin siinä, etten myönnä tai tunnista niiden arvoa, jotta onnistuisin siinä.  Stressi kiristää päätä ja jumittaa hartiat tämän tästä, koska en huolehdi itsestäni.  Sorrun "nollatekemiseen", foorumien selailuun, tyhjänpäiväisten blogien tai roskauutisten lueskeluun, Facebookin vahtaamiseen ja kaikenlaisten kielteisten tunteiden hoivailuun.  Turhaa, turhaa, turhaa.

Meditaatioon olen tutustunut viimeisen reilun vuoden aikana, ja vaikka sen positiivinen vaikutus mielialoihini, uneen ja jopa parisuhteeseen on täysin kiistaton, en ole pitänyt rutiinia yllä.  Meditaatio on tehokasta, mutta vaikuttaa niin hitaasti, ja myönteinen palaute harjoituksesta on myös niin piilevää, että sitoutuminen säännölliseen harjoitukseen on vaikeaa.

Sitoutuminen harjoitukseen, joka parantaa mielenhallintaa, kuitenkin kannattaisi.  Se vie aikaa, mikä ärsyttää, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan hyöty on todellista, ja samaa sanovat tutkimukset.  Vasta tällä viikolla Helsingin Sanomat kirjoitti tietoisuustaitojen tutkimuksesta lasten ja nuorten mielenterveyden hoidossa.  Jutussa listataan jo valmiiden tutkimusten pohjalta useita myönteisiä vaikutuksia, kuten stressihormonin tason aleneminen.

Omat kokemukseni viittaavat samaan suuntaan.  Nyt kaivattaisiin vain lisää kurinalaisuutta harjoitteluun.

Kirjoja meditaatiosta ja muusta elämänhallinnasta olen lukenut valtavan määrän, mutta tähän mainitsen nyt vain kaikkien aikojen suosikkini, josta olen soveltanut toimivimmat meditaatiotekniikkani.  Teos on Ilon salaisuus ja onnellisuuden tiede. ja sen on kirjoittanyt Youngey Minguyr Rinpoche.  Se kertoo meditaation voimasta tieteen näkökulmasta, ja antaa suuren määrän konkreettisia ohjeita omiin meditaatioharjoituksiin.  Suosittelen lämpimästi!