Äärimmäiset olosuhteet

Luin kesäkirjana dekkaria, jonka päähenkilö menetti muistinsa viimeisten parin viikon ajalta.. Hän joutuu kertomuksessa tilanteeseen, jossa käytännössä ei omista kuin "paidan päällään", kuten sanonta kuuluu - koska ei muista, minne on tavaransa vienyt. Huomasin, että ajatus oli jotenkin puhdistava: voida aloittaa alusta, ilman tavaroiden taakkaa.

Tällainen fantasiointi tietysti liittyy siihen, että kun hankalaa tilannetta tarkastelee arkipäivän pikkuasioiden keskeltä, näyttää, että onnettomuuden tullessa ihminen keskittyy ennen kaikkea olennaiseen.

Samanlaiseen tilanteeseen voisi joutua tulipalon tai tulvan myötä. Tällaiset katastrofit eivät todellisuudessa varmastikaan ole kovin puhdistavia kokemuksia. Stressi siitä, miten saa asiansa kuntoon, on todennäköisesti monessa tilanteessa niin valtava, että se ylittää uudelleen aloittamisen ilot, jos sellaisia on. Luultavasti uudesta alusta on mahdollista iloitakin - kunhan pääsee turvaan ja jotakin toivoa alkaa olla. Olen joskus lukenut tulipalotilanteesta, jossa mm. muiden ihmisten ystävällisyys ja se, miten nopeasti kaiken saikin järjestettyä kohtuullisen mukavasti, yllätti kovia kokeneen iloisesti ja sai kokemaan syvempää kiitollisuutta, kuin elämässä koskaan ennen sitä. Tällaisia tuntemuksia voi lukea muistakin selviytymistarinoista.

Toinen tätä muistuttava fantasia on ajatus pakotetusta askeesista. Rosa Meriläisen kolumnissa jo otsikko on naseva: Kuuluuko sinunkin lepofantasiaasi vankila tai sairaala? Itse kolumni tosin käsittelee kiireisen ihmisen arkea, josta en itse kärsi... mutta myönnän, että ko. paikkojen askeesi on joskus pyörinyt minunkin ajatuksissani. Jos olisi pakko elää askeettisesti, miten paljon voisikaan kehittyä! Siitä huolimatta en myönnä juurikaan nauttivani vuodepotilaana olosta. Kyllähän flunssassa nyt lukee, mutta ei mitään aivoja rassavaa. Eli sairaalaan liittyy se kaikki sairaana oleminen. Vankila taasen... no, jos Orange is the new black ja Oz mitään ovat opettaneet, ei vankilassa ainakaan rauhallista ole. Enkä usko, että Suomen sellit, jos elämä siellä nyt olisikin vähemmän dramaattista, olisivat sen inspiroivampi ympäristö.

Ei, kyllä rauhallinen ympäristö kannattaa luoda elämään, jossa muutenkin on kaikki hyvin. Arkielämän stressaamista ja sen vaikutuksia voi vähentää itse. Meditaatio puhdistaa mieltä ja auttaa kohtaamaan stressaavia tilanteita ja päästämään irti. Ruoan, viihteen ja tavaran säännöstely riittävälle tasolle liiallisen sijaan auttaa löytämään olennaisia merkityksiä. Huolimatta siitä, että elämme potentiaalisen yltäkylläisyyden keskellä, voi ihminen luoda oman luostaritunnelmansa (siinäpä kolmas esimerkki askeettisesta ympäristöstä). Helppoa se ei ole, koska nykymaailmassa kaikesta on jatkuvasti ylitarjontaa.

Lisäksi olen viime aikoina fantasioinut erilaisista minikodeista. Meillä on edelleen liikaa niin kirjoja, kuin vaatteitakin, jotta ne todella mahtuisivat esimerkiksi bussiin, mutta ei se mitään. Oman kapseliprojektini myötä uskon, että vaatteeni tulevat edelleen vähenemään - niiden kokoaminen kapselikokoelmiksi oikeastaan näyttää itse kunkin vaatteen täyden potentiaalin. Minulla ei enää ole karsimisen suhteen kiire, niin paljon väljyyttä ja uusia ideoita olen jo saanut aikaan. Niin Brooke McAlaryn kuin muidenkin minimalistien blogeista olen kuullut moneen kertaan, että karsimisprosessi kaikkiaan kesti vuosikausia. Minä olen tehnyt tätä vasta vuoden.

Hiljaa hyvä tulee.

Lisää matkustamisen tuomaa perspektiiviä

Lueskelin rästiin jääneitä tekstejä kanssaminimalisteilta, ja kas, Jennin arkijärki kirjoittikin jokin aika sitten todellisesta matkustavaisesta ja hänen tavaroistaan. Kaunis ja hauska sana tuo seikkailijatar, ja vaikuttaa myös mainiolta tyypiltä!

Kotimatkalla huomasin, että tavarani tosiaan mahtuivatkin käsimatkatavaroihin, joten onnistuin minipuvuston koostamisessa.  Toinen havainto kuitenkin on, että olen onnellinen, kun vaatekaappini sisältää muutakin, kuin nuo mukana olleet tavarat. Tärkeä havainto siksi, että Bea Johnsonin esimerkki hiljattain sai minut fantasioimaan samanlaisesta minikaapillisesta tavaraa.

Nyt tiedän, etten voisi. Kaipaan oikeasti enemmän vaihtelua. Se, mikä tässä havainnossa on kuitenkin lohdullsita, on, että minulla on jo vaatteita noin suunnilleen loppuelämäkseni - se, että haluan säilyttää isomman puvuston ja mahdollisuuden vaihteluun, ei edellytä minulta minkäänlaisia toimenpiteitä. Tämä matkapuvuston kokoaminen ja sen käyttö onnistui siis luomaan parhaan mahdollisen tunteen: se auttoi minua näkemään, mitä minulla on, ja nauttimaan siitä.

Lisäksi kuitenkin haluan jatkaa sitä, mitä tässä olen tehnytkin, ja minkä suhteen olen ollut sokea: hirviömäisenä huonossa järjestyksessä kaapeissa vaanivan muun omaisuuteni järjestäminen.  Jos olenkin saanut vaatevarastoni sellaiseen määrään ja järjestykseen, että voin todeta tyytyväisenä, että määrä (toistaiseksi: olen varma, että karsimiskärpänen vieläkin puraisee jossain vaiheessa) on sopiva, ja tiedän,  mitä omistan ja olen siihen tyytyväinen, kaikkea muuta kamaa tämä havainto ei koske.  Paitsi keittiötä; se on kunnossa, siivosin laatikotkin jo ennen matkaa.

Mutta syyhyn, miksi ne siivosin, liittyy tuo toinenkin havainto: asunnossamme oli vuokralaisia.  Heidän takiaan siis puunasin kämpän ennennäkemättömällä tarkkuudella. Kamaa kannettiin myös kaapeista varastoon, jotta väliaikaisasukkaiden omaisuus olisi mahtunut niihin. Tähän juuri liittyi toinen havainto: kaappimme eivät ole sellaisessa kunnossa, etä omaisuus kovin helposti siirtyisi kompaktimpaan säilyytkseen ja sieltä takaisin. Haluaisimme niiden olevan

Minä ajattelin tätä jo siivousta tehdessäni (kun jo se sinänsä tuntui aivan loputtomalta), ja sitten myös puoliso, kun alkoi tyhjää omaa kaappiaan. Jos haluamme tehdä tämän uudelleen, kamaa on oltava vähemmän ja se on organisoitava paremmin. Vuokralaiset tuskin kävivät kaappejamme läpi, mutta ideaalitilanteessa niissä ei olisi kovin paljon läpikäytävääkään. Olisi mahtavaa, jos koko omaisuuden todella voisi melko helposti siirtää omaan tai sukulaisten varastoon, pakata olennaisen mukaan ja lähteä. Melko (yllättävän) nopeasti ja helposti se nytkin kävi, mutta paremmasta järjestyksestä ei todellakaan olisi mitään haittaakaan.

Kaikkiaan nämä havainnot ovat ihania. Kyllä kannattaa lähteä pois hetkeksi! Ja lisäksi: kuinka ihanaa olikaan tulla talaisin omaan keittiöönsä omien tarvikkeidensa keskelle, missä asiat saa tehdä just niin kuin on tottunut! Kyläpaikoissa "selviäminen" on viehättävää ja kotouttavaa, mutta vaatii kuitenkin kompromisseja ja "versioita" omista totutuista tavoista.

Mutta eihän se kotiinpaluu tuntuisi palaamiselta ollenkaan, jos ei olis jossain ollutkin.

Drop drop drop drop

Roosa Murto, you are off.  Maailmassa on myös karsimista, jonka pointti on saada lisää hengitystilaa kaappeihin, mutta ei sillä tavalla, että niitä täytettäisiin uudelleen, vaan nimenomaan niin, että jäljelle jäävä tavara pääsee tehokkaammin käyttöön.

Minä olen ollut taas armoton.  Ottaa vatsanpohjasta, niin armoton.  Takanani sängyllä odottaa kolme muovikassia kyytiä kirppikselle, mitä Murto pitää huonona asiana.

Kuitenkin, kun nämä tavarat ovat kertyneet, en ollut minimalisti.  En yksinkertaisesti huomannut, että tavaraa oli liikaa.  Se ei ole mikään puolustus, mutta fakta on, että länsimainen kulutuskeskeinen elämäntapa opettaa kaikki juuri tähän: ostamaan tarpeetonta.  Kuluttaminen lisää BKT:ta ja näyttää hyvältä tilastoissa - mutta kerää tarpeetonta tavaraa kaapit pullolleen. Joten jos kannankin viisitoista mekkoa kierrätyslaatikkoon, jää kaappiin vielä toinen mokoma - mekkoja joka tilanteeseen, minkä vain voin kuvitella.  Vain kolme olen tosin ostanut uutena, kaikki useampi vuosi sitten.  Myös kirpputorille kulkevat ovat suurimmaksi osaksi kirppiksiltä alunperinkin, monet myös itse tekemiäni.

Tällä kertaa minua herätteli eilinen keskustelu kaverin kanssa.  Kerroin heittäneeni pitkin hampain menemään kymmenisen toppia pari viikkoa sitten.  Kerroin, että laskin jäljelle jääneet: niitä oli nelisenkymmentä (siis lyhythihaisia ja hihattomia.  Pitkähihaiset on vielä erikseen :D).  "Herranjumala," sanoi kaveri, "mulla on kolme.  T-paitoja on ehkä pari ja pitkähihaisia paitoja kans kolme."  "En tiennyt, että olet minimalisti,", sanoin minä, mutta tukassa alkoi raksuttaa ja tänä sunnuntaina, kun mietin mitä tekisin, huomasin miettiväni: mitkä kolme mekkoa pitäisin, jos pitäisin vain kolme?  

Valinta oli melko selvä, enkä tietenkään pitänyt vain niitä kolmea, vaan kuten sanoin, noin viisitoista kaksikymmentä (kävin sittenkin laskemassa) +3, jotka lupasin eräälle ystävälleni.

Aika hillitön määrä, edelleen.  Mekkoja loppuiäksi, sikäli kuin vartalo pysyy jonkinlaisissa mitoissa (ja itse asiassa pari on käyttökelpoisia, vaikka ei pysyisikään).

Huomaan muutenkin erään asian.  Minä kirjoitan tätä blogia paikasta, jossa aloittelen minimalismia.  Moni aihepiirin bloginpitäjä on vihkiytynyt aatteeseen (!) jo vuosia sitten.

Ehkä mulla on vielä toivoa.

Karsin, mutta hitaasti

Okei, lahjoitin pois ne hiljan mainitsemani pullonavaajat sekä joukon tarpeettomia pakasterasioita ja rasiattomia kansia, mutta esimerkiksi vaatekaapilleni en ole tehnyt mitään kohta vuoteen.  En ole kyllä hankkinut sinne mitään uuttakaan, paitsi mitä Kierrätystehtaalta tarttui mukaan - en muuten ole tehnyt siitä asiasta kirjoitusta, vaikka sain itselleni ilmaistorilta ikään kuin kokonaisen asukokonaisuuden - eivät ne ehkä oikeasti ihan täydellisesti yhteen sopisi, mutta hirveän kivoja vaatteita päästä varpaisiin, ja yhdet kengätkin!  

Mutta kun lueskelen tällaisista funktionaalisuuden helmistä, tai Tuulian blogia, alkaa tavaramäärä kaapeistani huudella.  Ei varsinaisesti siksi, että olisin esimerkiksi ostanut tästä kasasta juuri mitään uutena - päinvastoin, lukemattomat vaatteet ovat kautta tai toista päätyneet minulle ilmaiseksi, tai ovat kirppislöytöjä.  Mutta Tuulian linkatussa kirjoituksessa lause: "Olen luopunut suuresta määrästä tavaroita, ja huomannut sen tuovan monenlaisia hyötyjä ja lisäävän onnellisuutta."  Minä en vielä toistaiseksi ole karsinut niin ansiokkaasti, että olisin kokenut pääseväni tällaisesta tunteesta nauttimaan.

Oma koti valkoisessa kateutta aiheuttaa tuo jo mainittu funktionaalisuus.  Olisi kyllä tosi jännää ja kivaa, jos olisi vaatekappi, josta voisi vain vetäistä asukokonaisuuksia.

Mutta kun minä en ole mikään farkut ja mustaa ja valkoista -tyyppi.  (Tuossa postauksessa vaivaa myös se filosofinen tosiasia, että vaatteiden alkuperää ei kyseenalaisteta.  Olisiko mahdollista tarkistaa kirpputorit täydennyksiä varten?)  Olen dandy, taideharakka ja hippiäinen, ja kuten joskus mainitsinkin, rakastan vaatteita aika tavalla, että tuntuu kamalan vaikealta luopua monista erityisistä vaatekappaleista, joita omistan, huolimatta siitä, ettei sitä hetkeä, jolloin niitä käyttäisin, ole vieläkään tullut. 

Eihän tässä sinänsä ole mitään ongelmaa, että vaatteet ovat kaapissa ja piste.  Eivät ne siellä lisäänny, saati kuluta enää enempää, kuin ovat kuluttaneet jo tähän maailmaan tullessaan.  Enemmän minua vaivaavat muut säläkasat, joita erikoissiivoustehtävistä huolimatta en ole tyydyttävällä tavalla saanut selviteltyä.  

Ja toinenkin syy on.  On hyvin mahdollista, että lähiaikoina täytyy pakata kämppä vähän pienempään tilaan ja antaa joksikin aikaa pois.  Pakata nimenomaan funktionaalinen rinkallinen kamaa mukaan ja lähteä.  Joten siihen valmistautumiseksi kannattaisi purkaa niitä säläjemmoja paremmin mahtuvaan muotoon.  Yhdelle paikalle tämän olen jo tehnytkin.  Kangasvarastoilleni.  Jee, hyvä minä.

Ja siitä funktionaalisen puvuston kokoamisesta: tein niin noin seitsemän vuotta sitten, kun lähdin vaihtoon.  Ei se ollut edes vaikeaa.  Mutta sitten tulin kotiin ja otin käyttöön varastossa olleet vaatteet... hehheh.

"Hinta?"

Tänä aamuna huomasin, että oli syytä siivota seuraavakin laatikko.  Ylpeydekseni voin todeta, että kolme kruunukorkin avaajaa olivat ainoat ylimääräiset tavarat, jotka laatikosta löytyivät.  Ne ovat ylimääräisiä, koska niiden lisäksi minulla oli neljäskin, ja avainnipussani on teini-iästä asti ollut myös yksi.  Luulen, että taloutemme pärjää mainiosti kahdella.

Olin kerran aiemmin käyttänyt Facebookin kierrätysryhmää taimien jakamiseen. Nyt päätin kokeilla, pääsisinkö eroon myös näistä - ja kappas.  Jo tunnin kuluttua joku tiedusteli avaajien hintaa.  Kun sanoin, että haepa pois vain, henkilö oli pian jo matkalla (odottelen häntä paraikaa). 

Mutta että hintako?  En ole koskaan against of making an extra buck, eli ylimääräiset roposet ei tietenkään koskaan (köyhää) haittaa, mutta enpä kehtaisi pyytää jotakin kahdestakymmenestä sentistä euroon, mikä näiden käypä hinta ehkä olisi, ihmiseltä, joka tulee ne kotioveltani asti hakemaan.  Yllätyin myös taimien kohdalla, kun hintaa tiedusteltiin.  Niistähän olisi tosiaan jotakin voinut pyytääkin - jos en olisi keskittynyt liikaa siihen, että pikkuiseni saisivat vain hyvät kodit, eivätkä kuolisi parvekkeellani vailla kunnon maata.  (Minulla ei ollut tilaa viljellä kaikkia taimiani.)

Sillä kertaa käytin tilaisuuden hyväkseni, eräältä pari tainta haluavalta pyysin vastineeksi paketin espressoa, mikäli hän haluaisi jotakin tuoda.  Ja hänhän toi.  Hyvä mieli tuli vielä kaupanpäällisiksi. 

Mutta nämä aarteet annan ilmaiseksi hyvään kotiin.  Heippa!

 

Siivoamisen vaikeus

Englanninkielisen blogini puolella kirjoitin huoaten siivoamisen vaikeudesta.  Tuon tekstin aloitin jo aikaa sitten - parvekekin pitäisi jo taas pyyhkiä uudelleen, siitepöly on hyökännyt paksuna ja vihreänkeltaisena pinnoille, samoin ikkunoihin.  Ihana kesäparvekkeeni odottaa imurointiakin jo toista kuukautta.

Viime päivinä on ollut siivoamisen kanssa ihan uskomattoman vaikeaa.  Viime ja toissa viikolla jaksoin siivota jälkiäni ns. jatkuvasti niin, että pölyjen pyyhkiminen ja imurointi olisi periaatteessa onnistunut milloin tahansa.  Sitä ei kuitenkaan tehty.  Vaikuttaa siltä, että nyt kesällä pölyä (onneksi) kertyy vähemmän, joten meidän kammottavan pitkät siivousvälit ei haittaa.  Kammottavan lähinnä ns. normien kannalta, me itse ei välitetä villakoirista tai pölykerroksista muuten kuin siksi, jos tulee vieraita.  (Ja sekin riippuu vieraista. Jos vieras tiedetään vielä meitäkin sotkuisemmaksi, yks hailee.)

Minimalistisissa haavekuvissa tosiaankin väikkyy ajatus kodista, jossa pölyjen pyyhkimisen tieltä pitäisi siirtää vain muutama tavara.  Mutta miten tämä on mahdollista?

Jenni kirjoitti Arkijärki -blogissaan toisaalta karsimisesta karsimisen vuoksi, taas Zero Waste Homen Bea taas "What if" -syndroomasta, mutta kai näiden välissä jokin keskitiekin on.

Yhdestä asiasta taputtelen itseäni kyllä selkään.  Olen täällä kertonut, että vaatteita mulla on ihan rutosti, mutta tosiasiassa kuitenkin niin vähän, etteivät laatikot enää pursu ja kuta kuinkin jokainen vaatekappale on ollut käytössä viimeisen vuoden aikana - hienoimpia juhlamekkoja lukuunottamatta.  Viime vuosien karsiminen siis on sittenkin synnyttänyt vaatekaapin, jota kelpaa käyttää.

Mutta jos nyt lähdetään siitä, että minulla on normaalia enemmän vapaa-aikaa, mikä ongelma siivoamisessa on?  Kuten ylle linkkaamastani postauksesta ilmi käy, asenne.  Vihaan sitä.  Olen aina vihannut.  Kun olin pieni, istuin keskellä huonetta kun äiti siivosi ja itkin katkerasti ja huusin: "Ei saa siivota, mä en löydä mitään!"

On muuten totta edelleen, etten pitäisi siitä, että joku muu siivoaisi puolestani, juuri edellä mainitusta syystä. En ole siisti sanan tietyssä merkityksessä: olen ihmistyyppiä, joka sotkee huomaamattaan, enkä luonnostani välttämättä huomaa siivota jälkiäni.  Kun tulen jonnekin, on kuin tapahtuisi jokin outo luonnonilmiö, kun tavarani leviävät ympäriinsä.   Mutta järjestyksestä pidän.  Kun matkustan tai laitan tavarani kaappiin, ne eivät ole hujan hajan.  Tykkään tietää, mitä löytyy mistäkin.  Tavaroille on siis paikat, ja jos ei ole, yritän parhaani mukaan keksiä sellaiset.  Eivät vaatteeni, siivousvälineeni tai työtarvikkeeni ole kaapeissaan satunnaisessa kaaoksessa, vaan kukin omalla paikallaan, tai ainakin yritystä siihen suuntaan on.

Toivon, että tämä jonkun siistin ihmisen mielestä tekee minusta edes kehityskelpoisen yksilön.

Rakkaat tavarani

Kuinka paljon tavaraa minulla on?

Sana "minimalismi" tuo mieleeni huoneen, jossa on patja ja tuskin mitään muuta, vähän tämän tyypin tapaan (jutussa kerrotaan kaverin minimalistisesta elämäntavasta lisää).

Jos ajatellaan välttämättömyyksiä, mitä yksi ihminen tarvitsee? Ehkäpä noin pesukoneellisen vaatteita ja lisäksi yksi vaatekerta, kahdet lakanat, toiset käyttöön, toiset pyykkiin, kaksi pyyhettä ja pienempiä pyyhkeitä lisäksi.  Astioita yksi kutakin, kaikki pestään käytön jälkeen.  Mutta entä jos joku tulee kylään?  Ja kunnon aterian tekemiseen voi tarvita useammankin kattilan.  Ja jos pyykkiä ei saakaan pestyä aina heti, kun on tarvis?  ... on monia syitä kerätä tavaraa ympärilleen.

Minulla on esimerkiksi paljon kirjoja. Perustelen sen sillä, että että jotkut kirjat vain on parempi omistaa.  Ne ovat niin erityisiä, että niihin voi tulla tarvis palata milloin vain.  Silloin kirjan on parempi löytyä omasta hyllystä.  Ovatko kaikki hyllyni, noin 200, kirjaa, sitten sellaisia?  Eivät.  Osan olen saanut joltakin, enkä siksi jotenkin "kehtaa" luopua niistä, vaikka kirjan antaja (mummi) ei olisi enää elossakaan, tai ei saisi koskaan tietää (eräs ystävä, jonka kanssa en juurikaan ole enää tekemisissä).  Jokusen kirjan olen varmasti jättänyt jo kertalukemalta, mutta kuitenkin niin kohtuullisia, että yhtä hyvin voin kirjan pitääkin.  Osa on vain unohtunut hyllyyn.

En asu yksin.  Kanssani asuu avopuolisoni.  Hänellä on vain muutama kirja, mutta taloon muuttaessaan hän toi mukanaan säilytyshuonekaluja, jotka olivat jo valmiiksi täynnää kaikenlaista, kylläkin hyvin järjestettyä, kamaa - suurimpaan osaan näistä hän ei ole kajonnut.

Minua avokkini syyttä "hoarderiksi", olisiko sopiva suomenkielinen termi sitten haalija.  Tämä on tietenkin pelkkää kiusaamista ;)  Kunnon haalijallehan ei ole väliä, mikä tavara on, kuten olemme amerikkalaisesta Hoarders -tv-sarjasta saanut nähdä.  Myös Garbology -kirja kuvaili tarkasti haalijoiden kotien jäätäviä oloja.  Silti piikissä jokin osuu - siksi minä alan aina puolustaa itseäni, kun hän kiusaa minua näin.   Yritän mm. väittää, että kaikki, mitä minulla on, on tarpeellista.

Maria Petterssonin radio-ohjelman jaksossa Ihmishamsterit -jaksossa Yle Puheella kerrottiin, että kerrostalokaksiossa on keskimäärin 10 000 tavaraa.  Se on huikea määrä.  Nyt, kun laskin kirjani, ja joskus olen laskenut joitakin vaatteitani, en edelleenkään usko, että meillä määrä nousee lähellekään kymmentätuhatta.  Yli tuhat se varmaankin on, kenties jopa jossakin kahden- ja kolmentuhannen välillä - myös se merkitsee, mikä lasketaan tavaraksi.  Lasketaanko klemmari?  Nuppineula?

Nuppineulojen laskemisessa ei tietenkään ole mitään järkeä - eikä välttämättä tavaroiden laskemisessa ylipäätäänkään.  Olennainen kysymys on, mihin tavaroita käytetään, ja käytetäänkö niitä.  Erilaiset harrastukset kerryttävät erilaisten tavaroiden määrää.  Itse harrastan käsitöitä, erityisesti ompelua, ja vielä tarkemmin, vaatteiden tuunausta - siitä ne nuppineulat.  Käsityöharrastajat tuntevat "liikojen tarvikkeiden syndrooman", kangasta ja lankaa löytyy loputtomiin, minulla myös vaatekappaleita, joille aion tehdä jotakin.  Suunnitelma siitä "jostakin" voi olla jopa valmiina, mutta retromekko vain odottelee kaapissa jo toista, tai viidettä, vuotta...  samoin se kangas, jonka värjäsin reaktiiviväreillä seitsemän vuotta sitten.  Siitä pitäisi tulla takki, vuorikankaankin ostin - kolmisen vuotta sitten.  Harmi vain, että dandymäinen tyylini on vaihtunut luonnonläheisempään, enkä ole varma, että josko saisinkin sen takin tehtyä joskus, tuntuisiko se enää omalta.  (Tässä tapauksessa kyllä sanon, että "tekisin siitä omani", niin makee se kyseinen kangas on...!)

Mutta kaikista näistä pontevista tekosyistä huolimatta vastaus kysymykseen "kuinka paljon tavaraa minulla (sitten) on?" on "liikaa".  Tavaraa on liikaa.  Vaatteita erityisesti on liikaa.  Joka kerta, kun karsin vaatekaappiani, saan itseni "suruttomalle" vaihteelle ja heitän pois sellaisiakin vaatteita, joista luopuminen aiheuttaa selkeän pistoksen.  Edellinen karsimisoperaatio muutama viikko sitten tuotti neljä muovikassillista vaatetta meneväksi läheiseen kierrätyslaatikkoon.

En kuitenkaan ole huomannut minkäänlaista vaikeutta löytää päällepantavaa.  Päinvastoin - edelleen.

Muutama vuosi sitten Olli Sirénin kolumni kertoi tavaroiden vähentämisestä sataan.  Se on kunnioitettava tavoite, täältä kahdentuhannen keskeltä katsottuna.  Tosin nippusiteiden kohdalla jokin minussa huutaa, että "mitä jos eräänä päivänä tarvitsenkin nippusiteitä, pitääkö sitten mennä ostamaan uusi paketti?!  Eiväthän ne vie niin paljon tilaa...!" ...mutta ehkä edes nippusiteet eivät ole tämän ajattelutavan ydin.

Ydin on: mikä riittää?  Riittäisikö vähempi?  Voiko olla, että vähempi jopa toimisi paremmin?  Koska mitä tulee vaatekaappiini, ongelma on nimenomaan sen pitäminen järjestyksessä.  Se, että on paljon päällepantavaa, voi kääntyä itseään vastaan: massasta ei välttämättä löydykään etsittyä vaatekappaletta, ja runsaudenpula saattaa saada etsijän tuntemaan, että mitään päällepantavaa ei todellakaan ole, kun näkyvistä vaatteista ei itsestäänselvästi synny mitään kokonaisuutta.  Jos taas varmasti "toimivat" ja mieleiset vaatekappaleet ovat kaapissa hyvässä järjestyksessä, on asukokonaisuus helppo koota kaapista päivästä toiseen.  (Tällaista ongelmaa ei yleensä ole ihmisillä, jotka eivät välitä vaatteista.  Itse välitän kovastikin, erityisesti erikoisemmasta ja retrokamasta.)

Eli ei se tavaran vähentäminen sinänsä, vaan lopputulos.    4 tunnin työviikon (sic!) (Basam books, 2008) kirjoittaja Tim Ferriss antaa kirjansa sivuilla 269-270 hyviä neuvoja tavarasta luopumiseen, ja toteaa lopuksi: "Fyysinen lisätila ei vaikuttanut olooni eniten.  Kyseessä oli henkinen tila. -- Ajatukseni kulkivat kirkkaammin, ja olin paljon, paljon onnellisempi."

  

Alku

Olen kolmikymppinen helsinkiläinen.  Asun kohtuullisen kokoisessa kaksiossa avomiehen kanssa, kuljen pyörällä ja julkisilla liikennevälineillä.

Olen harrastanut "ekologisia juttuja" jo monen monta vuotta.  Alkusysäyksenä lienee ollut asiaan kallellaan olleet ystävät ja oma kiinnostukseni kaikenlaiseen maailmanpelastamiseen.

Ekologisen ja niukkaan kulutukseen tähtäävä ajattelu on vallannut aivokapasiteettiani pikkuhiljaa ja muuttunut normiksi.  

Olen erittäin huolissani omasta ja muiden länsimaalaisten jälkeensä jättämästä jätemäärästä.  Suomalainen tuottaa vuodessa 400-500 kiloa jätettä.  

Hiljattain tielleni osui ihmeellinen kirja.  Se käsittelee amerikkalaista jätefilosofiaa, tutkimusta, jätteenkäsittelykäytäntöjä, sekä erilaisia radikaaleja yksilöitä, jotka toimivat jätteiden vähentämisen alueella.  

Kirja on nimeltään

Garbology - Our Dirty Love Affair with Trash -teoksen on kirjoittanut Edward Humes, ja vaikka en toistaiseksi ole tutustunut miehen muuhun tuotantoon, jo tämä riitti minut vakuuttamaan siitä, että hän on oikealla asialla.  Hän tuo vilpittömästi, lukuisin esimerkein, elävästi ja uskottavasti esille kiistämättömän tosiasian: me emme voi jatkaa tällä tavalla.  Meidän täytyy muuttaa elämämme.

Maailma on epäilemättä hukkumassa roskaan, ja suurin syy siihen on länsimainen elämäntapa, jonka keskiössä on kuluttaminen.

Tässä blogissa pyrin kertomaan omasta matkastani vähemmän jätettä tuottavaan elämäntapaan.  Eikä siinä vielä kaikki - tuottamani jätteen vähentämisen lisäksi haluaisin omistaa vähemmän tavaraa.  Olen aina ollut surkea siivoamaan.  Mitä vähemmän tavaraa omistan, sitä helpommaksi se muuttuu.  Lisäksi uskon, että vaatimaton määrä omaisuutta auttaa pitämään myös mielen kirkkaampana.