sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Vaatekaappini kipupiste

Trikoot ovat hankalin ja kätevin tietämäni vaatekappale.

Käytän näin talvisin trikoita hameiden ja mekkojen alla tiuhaan, mutta koska reiteni osuvat yhteen, on tämä kohtauspaikka mm. kävellessä jatkuvasti koetuksella. Housujen sisäsaumaan reiden kohdalle, sauman viereen, syntyy lohduton pikkuisten reikien rivi, jonka paikkaaminen ompelulangalla tiuhoin pistoin on mahdollista, mutta ei välttämättä useita vuosia käyttöikää jatkava toimenpide.

Siksi nyt kävi säkä, kun Satuin reiluja luomuvaatteita myyvään kauppaan tyhjennysalen aikaan. Olen ollut liian pihi ostamaan kolmen-neljänkympin leggareita aiemmin, mutta nyt sain kärryyni kahdet. Aikaisemmat ostokseni samasta kaupasta, monen vuoden takaa, ovat olleet huippulaatua - joten odotukseni ovat suuret.

Kävin juuri läpi trikookokoelmani. Minulla on nyt kuudet mustat ja yhdet violetit. Näistä viidet mustat, yhdet bambuiset ja neljät ketjuliikkeen luomuleggarit, ovat parsimisen tarpeessa. Ne ovat myös käyttökelpoisia vielä jonkin aikaa ilman parsimista - eiväthän reiät tuollaisesta paikasta näy minnekään - mutta tietenkin käyttörasitus ilman korjaustoimenpiteitä pahentaa ongelmaa. Pääosa trkoistani on kolmen vuoden takaa. Ihan siedettävä käyttöikä, mutta enempi olisi tietenkin parempi. Parasta olisi, jos tuota välttämättömältä vaikuttavaa reikäriviä ei syntyisi ollenkaan. Ja nähtäväksi jää, kuinka paljon parsintatalkoot ikää jatkavat.

Oletan ja toivon tämän uuden ostokseni valossa, että aikaisemmissa hankinnoissani olisi kyse myös huonosta materiaalista, ja vasta ostamani leggarit kestäisivät kauemmin kuin kolme vuotta.

torstai 22. lokakuuta 2015

Jatkuva ähky

Jo reilut kymmenen vuotta sitten, kun uutisten lukeminen netistä alkoi pikku hiljaa yleistyä, puhuttiin informaatioähkystä.

Nyt se on pahempaa kuin koskaan. Otin hullusta päivärytmistäni yhden päivän lomaa, koska yli viikon jatkunut yskä tuntuu helpottuvan levosta kaikkein eniten. (Mikä yllätys!) Lepopäiväni tiimoilta vietin tänään reilun tunnin ihan puhtaan hömpän äärellä... vaan eipä aikaakaan kun aloin tutkia vaikkapa tiettyjen ihmisten Instagram -seuraajien määrää ja miettiä, mistä erot johtuvat. Miksi meikkaileva blondi kiinnostaa ihmisiä enemmän, kuin runollinen pohdiskelija?

Historiantutkija E. J. Hobsbawm on sanonut: "Toisinaan kaikkein pinnallisimmat ilmiöt voivat olla kaikkein syvällisimpiä." Tällä on vinha perä. Mikä ihmisiä parhaiten viihdyttääkään, se heijastelee aikaa parhaimmalla tavalla.

Instagram, Twitter, Snapchat, Facebook ja Pinterest tarjoilevat informaation kuin suupalan, suurimman osan julkaisuista kohdalla ei edes konvehdin vaan kenties suklaarusinan kokoisena. Sitten siirrytään jo seuraavaan informaatiosirpaleeseen. Kuitenkin - onko tämä mahdollista - kun nämä kaikki kuvat ja sanat kerääntyvät aivoraukkoihimme päällekkäin, olemme jo tunnin selailun jälkeen helposti ähkyssä, vaikka kaikki nähty onkin ollut lähinnä triviaa. Tämän takia en harrasta paljonkaan kevyttä viihdettä, joskin välillä janoan sitä, kai siksi, että "kevyt informaatio" on helpompaa, kuin todellinen. On olevinaan.

Olen kirjoittanut suhteestani hömppään helmikuussa. Sieltä voin nyt lainata itseäni: kevyen viihteen äärellä "aivot voi laittaa lepotilaan ja tuudittautua hetkeksi maailmaan, jossa juuri vakavampia asioita ei ole." Tämä on ihan totta. Maahanmuuton ympärillä riehuvan median, ilmastonmuutosahdistuksen ja kaikkinaisen riiston ja sorron voi unohtaa edes hetkeksi ja katsoa, kuinka jotkut kertovat pikalounaista ja ripsenpidennyksistä, niin  kuin ne olisivat jotenkin tärkeitä asioita.

Suuri osa myös kaikkein suosituimmasta blogimaailmasta on tällaista. Kelloja, laukkuja, hauskoja iltoja ja sisustusta. Uskon, että syy on sama oikeastaan kaikilla ihmisillä. On mukavaa teeskennellä, että maailma on kevyt, hauska ja yksinkertainen.

Ja kaikessa tässäkin on pohjavirta. Kuvia julkaisevat ihmiset. Niiden seuraajat ovat ihmisiä. Seuraajamäärät, kuvien tykkääjämäärät voisi tutkia, ja niistä voisi muodostaa jonkinlaisen analyysin ajastamme. Ja koska itse kirjoitan juuri tätä blogia, mietin minä tietenkin sitä jätteen määrää, joka hömpästä syntyy: vaikkapa I Love Me -messujen jäljestä tai miksei tosi-tv-sarjan kuvaamisesta. Sekin vielä. Pohjavirtoja ei ole vain yhtä, vaan useita.

Mutta tällaisessa maailmassa käyn vain lyhyillä vierailuilla. Enimmäkseen seuraan vapaahetkinäni minua kiinnostavia yhteiskunnallisia asioita. Poliittiset intohimoni sisältävät ihmisarvokysymykset, vallan jakautumisen kysymykset, eli rakenteellisen syrjinnän ja sen juuret, ympäristöasiat, ja näiden suhteen päivänpolitiikkaan. Sehän ei ole mitenkään upealla tolalla, tämänhetkinen poliittinen ilmasto keskittyy lyhytnäköisiin päätöksiin ja harvojen salaisissa kabineteissa masinoimaan valtaan. Tarkoituksella jätän myös paljon lukematta - koska nykyään info päivittyy niin julmettua vauhtia, ei yksi ihminen yksine aivoineen pysy mitenkään perässä.

Tämän lisäksi lukulistani minimalismia käsitteleviä blogeista käsittää kymmenen taajaan päivittyvää blogia, joita seuraan säännöllisen epäsäännöllisesti. Viime aikoina olen seurannut vain suomenkielisiä. Kun koetan seurata kaikkia, on uusien tarjottujen ajatusten virta kiihkeä. Siinä pysyminen on ollut vaikeaa aikataulullisesti väljempinäkin aikoina, saati nyt, kun jo opiskelu tarjoaa aivoilleni uutta apetta päivittäin.

Kykyni ottaa informaatiota vastaan on rajallinen. Taistelen väsymyksen kanssa, vaikka tiedonjanoni olisikin rajaton. Mistä löytäisin lempeyden ja realismin siihen, mitä kaikkea jaksan? On kuvaavaa, että olen flunssassa, joka ei oikein ota parantuakseen. Otin hengähdyspäivän. Kun en henkisestikään en ole pysynyt mukana kaikessa, mitä tapahtuu, huutaa kehoni huutaa lepoa siinä missä aivonikin.

Miten te, lukijani, koette tämänhetkisen maailman ja sen loputtomat informaatiovirrat?

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Tasapainottelua pakkaamattoman ja edullisen välillä

En ole aikoihin kirjoittanut, koska päivärytmini on muuttunut. Minulla on nyt tekemistä arkisin, herään kuudelta ja seitsemältä olen jo kotioven ulkopuolella. Tulen kotiin myöhään iltapäivällä. Näin on nyt sujunut kolme viikkoa.

Minimalismi, tai sen jatkuva ajatteleminen, on näin väistynyt taka-alalle. Niukka vaatekaappi helpottaa arkeani, samoin kuin lähes huomaamatta syntynyt sälänsiivousrutiini. Nautin jopa siitä, että vaikka en mitään muuta tärkeää jaksa päivän mittaan tehdä, siivoan keittiön ja muut huoneet vähintään pari kertaa viikossa irtotavarasta.

Edellisessä kirjoituksessani olin kirjojen lumoissa, ja arkeen syntynyt ja jäänyt yksi jos toinenkin uusi rutiini. Näistä on kiittäminen ennen kaikkea Zero Waste Home -kirjaa.

Kirjan ohjeita pitää soveltaa Suomeen, ja tietenkin itse kunkin täytyy soveltaa niitä omaan elämäänsä. Omalla kohdallani suurimpia muutoksia on ollut muovivälineiden karsiminen keittiössä ja omien ruoka- ym. ostostapojen muuttuminen.

ZWH tiettyyn ruokalistaan perustuvien ruokaostosten tekoa vain kerran viikossa bensakulujen säästämiseksi. Tämä tietenkin olettaa, että kaikki hoitavat ruokaostoksensa autolla. Meillä ei tarvitse säästää bensakuluissa, ja päinvastoin koko viikon tarpeiden raahaaminen kotiin tuntuu typerältä, kun kaupan ohi tulee kuljettua ja yhtä ja toista puuttuu kuitenkin joka päivä. Olen aina ollut niin köyhä ja elänyt kädestä suuhun, että varautuminen ei muutenkaan ole kuulunut rutiineihini.

Lisäksi olen:

1. Ommellut pieniä puuvillapusseja, jotka suljetaan trikoonauhalla. Olen käyttänyt niitä jo lukemattomia kertoja erilaisten irrallaan myytävien kuivatuotteiden ja myös porkkanoiden ja perunoiden ostamiseen.

2. Kokeillut säilöntää. Säilöin myös tavallisiin lasipurkkeihin puolalaista tomaattia Bean ohjeilla, kun sitä sai eurolla kilo, sekä dyykattuja avomaankurkkuja. Ne ovat jo kadonneet, mistä voinee päätellä, että hyviä olivat. Ensi kesänä vielä enemmän ja organisoidummin!

3. Leipoa itse gluteenittomat leipäni. Irtona tarvikkeista saa kaikki muut, paitsi psylliumin ja hiivan.

4. Vähentänyt muovisten keittiötarvikkeiden käyttöä ja lahjoittanut ison osan poiskin.

5. Alkanut liottaa ja keittää säännöllisesti papuja pakkaseen, jotta niitä voi käyttää sieltä ruokiin nopeasti. Papuja saa ostettua irrallaan mm. Punnitse ja säästä -liikkeestä. Sieltä ostan myös jauhoni.

6. Ylipäätään alkanut käydä tarkemmin läpi kaikkien hankintojen kohdalla sitä, olisiko pakkaamaton tai ekologisemmin pakattu vaihtoehto olemassa, tai voisinko luopua hankinnasta kokonaan.

7. Kokeillut asiointia lounassalaattibaarissa kahden maitopurkin puolikkaan kanssa. Alemmassa punnitsin ostokseni. Tähän "rasiaan" ostin ns. "täytteitä". Vihannekset voi ostaa vihannesosastolta paljon edullisempaan kilohintaan ja koostaa kotona salaatin lasipurkkiin.

8. Ommellut monikäyttöisiä Furoshiki-liinoja, jotka eväiden kanssa toimivat niin lautasliinoina, kuin pakkauksena.

Mikä ei ole muuttunut:

1. Joudumme edelleen ostamaan joitakin pakattuja elintarvikkeita. Koska emme ole vegaaneja, esimerkiksi juusto kuuluu näihin. Sitä ei Suomessa saa pakkaamatta. En kylläkään vielä ole kysynyt, josko jokin kaupoista, joka kelmuttaa erikoisjuustoja paikan päällä (kuten lähimarkettini) voisi ennen purkittamista laittaa minulle juustoa omaan astiaan. Tätä jarruttaa sekin, että ostan erikoisjuustoa vain satunnaisesti. Jatkuvasti me syömme pääasiassa halvinta kermajuustoa.

2. Riisin ja pastan ostamme pakattuna - halvimmatkin riisit pakkaamatta maksavat kahdeksan euroa kilolta, gluteenitonta pastaa ei irtona edes saa.  Ei tunnu mahdolliselta syödä pelkkää perunaa ja uhrata vaihtelua, vaikka muovin kantaminen kotiin ei mukavalta tunnukaan.

3. Maidot - soija- tai laktoosittomat - joudumme ostamaan myös tölkeissä. Meillä molemmilla on laktoosi-intoleranssi, joten minkäänlainen tilamaidon tilailu omiin pulloihin, vaikka mulla siihen olisikin kontakteja, ei ole valitettavasti mahdollista. Maitoa kuluu enimmäkseen espresson kanssa, jota emme kohtuuhinnalla saa myöskään pakkaamattomana.

Yritin kyllä tehdä itse soijamaitoa, tämäkin oli Bean ohje. Se oli hirveää. Käytin sen kyllä, mutta en tee toista kertaa. En enää ole yllättynyt siitä, ettei markkinoillakaan olevista soijamaidoista löydä helpolla kovin hyvää. Myöskään itsetehtyjen pähkinämaitojen laatuun en ole koskaan ollut oikein tyytyväinen - valitettavasti. Käyttäisin mielelläni kasvimaitoa, jos se onnistuisi tai olisi edullisempaa.

Ostin myös ensimmäistä kertaa shampoota omaan pulloon. Vaikka olen ollut aiemmin kriittinen Ole Hyvä! -kosmetiikkaa kohtaan, olen päättänyt antaa näille tuotteille uuden mahdollisuuden - ne kun ovat ainoat, joita täällä Suomessa saa ilman pakkausjätettä.

Kuten monesta asiasta käy ilmi, pienillä tuloillani minun on tasapainoteltava kohtuullisten hintojen tai pakkaamattomuuden valitsemisen välillä. Tuntuu jotenkin nurinkuriselta, että pakkaamattomina (ja paikallisesti tuotettuina) elintarvikkeet voivat maksaa moninkertaisesti. Tämä on tietenkin myös politiikkaa - toistaiseksi ruoan tuotantomenetelmät ovat sidottuja pakkauksiin. Siitä huolimatta, askel kerrallaan, pienin teoin, liike etenee, ja kenties muuttaa tuota tarjontaa.

Hartaimmin tietenkin toivon, että oma toimeentuloni tulisi tasolle, jonka turvin voisin vetää jätetuotantoni nollaan tinkimättä kovin vakavasti elintasostani. Nyt en voi. Siihen asti joudun tekemään kompromisseja ja tyytymään hiukan vähempään vaikuttamiseen. Voin ihailla kaukaa itseäni - ja jopa Bea Johnsonia - radikaalimpia yksilöitä. Ja kiitollinen pitäisi muistaa olla, koska vaikka suurin osa meistä täällä lännessä elää suhteellisesti suorastaan yltäkylläisesti (oli tulotaso vaikka se kaikkein alhaisin), eivät kuitenkaan kaikki.

"Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa." - Mahatma Gandhi

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Kirjojen lumoissa

Olen lukenut sen kokonaisuudessaan. Zero Waste Homen. Itse asiassa jo yli kuukausi sitten. Samaa haipakkaa kahlasin tänä kesänä läpi Laura Honkasalon Nuukaillen -teoksen ja vielä, kun se puolivahingossa kirjastossa eteeni sattui, Colin Beavanin Ekoelämää Manhattanilla.

Sanon sen taas. Tajuntani on räjähtänyt. Jälleen kerran. Ja tietenkin on.

Itse asiassa se jatkoi räjähtelyään koko näiden lukemisten ajan, ZWH:ssa oli jossain vaiheessa niin paljon sulateltavaa, että pidin taukoa ja harkitsin jo, etten luekaan sitä loppuun, mutta juuri silloin sain Nuukailun kirjastosta, ja saatoin tasapainottaa näillä teoksilla toisiaan.

Ajatuksiani teoksista:

Zero Waste Home, täysin jätettä tuottamaton elämä, on ajatuksena ja elämäntapana tietenkin yksi tämän blogin inspiraationlähteistä. Sen, ja samannimisen blogin kirjoittaja Bea Johnsonin elämäntapa on esitelty jo Edward Humesin Garbologyssa, joka taas on tämän blogin olemassaolon syy. ZWH on siis ollut lukulistalla pitkään, ja kerran se minulla jo olikin lainassa, mutta silloin joku ehti varata sen, ennen kuin pääsin kunnolla lukemisen alkuunkaan.

ZWH on jätteettömän elämäntavan käsikirja. Bea Johnson perheineen eli vielä ennen vuotta 2008 amerikkalaista unelmaa. Perhe yksinkertaisti elämäänsä aluksi väliaikaisesti, mutta vähemmällä eläminen toi mukanaan yllättävää lisäarvoa. Lisäksi ympäristöasioihin perehtymisen tuoma huoli maapallosta kasvoi niin Bean kuin hänen aviomiehensä mielissä - ja pyrkiminen nollajätettä kohti sai alkunsa.

Kirjassa esitellään eri huoneet ja elämänalueet, ja ne tavat, joilla nämä huoneet ja toiminnot (keittiöstä ja kylpyhuoneesta lasten koulunkäyntiin, kodin ulkopuolella liikkumiseen ja juhlapyhiin) saatetaan jätettä tuottamattomiksi. Perheen tarina integroidaan näihin aihepiireihin. Kuten yllä jo vihjailin, paketti on melko raskas informaatiopläjäys. Koin sen aikana paljon syyllisyyttä, huolta ja muutosvastarintaa.

Kuitenkin kirjan järjetön määrä vinkkejä ja ohjeita on jo nyt johtanut minut muuttamaan monia asioita arjessani. Kirjoitan niistä erikseen, koska omistan tämän postauksen kirjoille.

Nuukaillen - kuinka pelastin lompakkoni ja maailman on toimittaja Laura Honkasalon teos, ja sanan monessa merkityksessä kotikutoinen verrattuna ensin mainittuun teokseen. Jätteitä Honkasalon teos ei niinkään käsittelekään. Pikemminkin kyse on tavaranahneuden suitsimisesta ja vanhojen säästäväisyysniksien kokoelmasta. Kirja on omakohtainen ja kerronta etenee sikäli arkisten, tuttujen kuvioiden kautta, että lukeminen on hyvin helppoa. Suurena vanhojen aikojen ystävänä myös historialliset lainaukset miellyttävät minua kovastikin. Honkasalon persoona näkyy teksteissä - en itse esimerkiksi samastu kaikkiin hänen tavaranhimohinsa ;) mutta eräänlainen käsikirja tämäkin on. Molemmissa kirjoissa on sikäli rutkasti erilaisia ruoka- ja muita ohjeita, että niiden omistaminenkaan ei olisi hullumpi idea.

Ekovuosi Manhattanilla on jo vanhempi teos, ja siinä kenties liikuttavinta on, että Colin Beavan lähti karsimaan elämästään ekologisesti katsoen haitallisia tapoja ikään kuin soitellen sotaan mennen - ei ollenkaan yhtä sotilaallisen systemaattisesti, kuin madame Zero Waste Home. EM on täynnä ihanaa, arkista törmäilyä, kun jätteettömän elämän ensimmäinen vaihe on mm. se, että Colin ei tiedä, mihin niistää nenänsä tai vaipoittaa lapsensa, päätyy käyttämään kertakäyttöisiä tuotteita tällä ensimmäisellä kerralla, mutta lopulta löytää tähän ja moneen muuhunkin kysymykseen oikean vastauksen. Colinin nykyisiä ajatuksia ja hänen perheensä kuulumisia voi lueskella englanniksi hänen kotisivultaan. Ekovuosi Manhattanilla sisältää suorastaan hykerryttäviä ekologisuuden ja arkielämän kohtaamisia ja valtavia määriä pohdintaa ihmisen paikasta, oikeuksista ja tarkoituksesta maapallolla. Siihen on kirjoitettu myös paljon kipeää faktaa siitä, mitä maapallolle on todella tapahtumassa.

Ja se ei ole ollenkaan kaunista.

Luin muuten kesän alussa myös jo aiemmin mainitsemani Nälkä ja yltäkylläisyys -teoksen, joka ei sekään ole kovinkaan toivoa antava, mutta valaiseva kyllä. On aika hurja fiilis, kun lukee jokseenkin vaikeita asioita, pikkuhiljaa omaksuu ja ymmärtää lukemansa, ja huomaa myös, että kaikki uusi ja opittu muokkaa omaa käsitystä asioista. Tieto lisää tuskaa, sanotaan, mutta onneksi se välitön piikki, jonka uudet ja shokeeraavat faktat tuovat, lakkaa ennen pitkää, hitaasti, särkemästä. Itse asiassa tieto ei lisääkään tuskaa: informaatio lisää. Mutta kun informaatio muuttuu tiedoksi, tapahtuu parhaassa tapauksessa jotakin paljon upeampaa. Kun toimintakyky elpyy shokin jälkeen, yksilön luovuus alkaa askarrella uusien, opittujen asioiden parissa ja silloin käynnistyy muutos. Parhaassa tapauksessa tämä muutos auttaa yksilöä elämään uudella tavalla, joka on paitsi tyydyttävämpää hänelle itselleen, myös potentiaalisesti vaikuttaa maailmaan parantavasti.

Enkä ole vielä lopussa. Lukulistalla on ainakin minimalismin perusteos, jo varsin vanhaa filosofiaa esittelevä Thoreaun Walden, sekä Beavanin että Johnsonin teoksissaan mainitsema Michael Braungartin Cradle to Cradle - Remaking the way we make things, ja Onni Tonkijankin blogissaan arvostelema, järisyttävältä vaikuttava Weismanin Maailma ilman meitä. Omassa kirjahyllyssäni luuraa myös Susan Freinkelin Plastic: A Toxic love story - ikään kuin en olisi muovien suhteen jo tarpeeksi paranoidi...

Jatkakoon tajunta räjähtelyään.


maanantai 7. syyskuuta 2015

Mitähän mulla on päällä?

Syksy on tullut, ja niin myös uusi kapselivaatekaappi.

Olen huomannut karsitun vaatevalikoiman ja kapselivaatekaapin käyttämisessä hupaisan ilmiön. Nyt kaikki vaatteeni ovat sellaisia, että ne tuntuvat hyvinkin "omilta" ja tutuilta. Tämä johtaa siihen, että ei koskaan ole oloa, jonka muistan eritoten teini-iästä - että on päällä jotakin, mitä ei voi olla miettimättä koko ajan, koska ei ole oikein varma, onko se "hyvä".

Tämän myötä olen niin rento ja oma itseni, että en oikein meinaa edes muistaa, mitä minulla on päällä. Pitää oikein vilkaista alaspäin, jos joku kehuu jotakin, tai yleensäkin kehut aiheuttavat vähän sellaisen "jaa mikä", koska vaatteeni ovat minulle itselleni niin tuttuja ja luontevia, ja pidän niistä niin paljon, että on vähän niin kuin vaatteita ei olisi olemassakaan. Olen pohdiskellut tätä luonnoslehtiööni lokakuussa 2013, kun tein jotain jännittävää. Silloin tuntui tärkeältä myös, miltä näytän:



Ja ohoi, kuinka niukka uusin kapselini on - nyt, vaikka takit, korut ja kengätkin laskettaisiin, luulisin, että P333 -hengessä määrä ei ylitä 33:a kuin ehkä parilla-kolmella artikkelilla. Niukalla vaatekaapilla harjoittelusta on selvästi ollut hyötyä. Suoraan sanottuna tätäkin määrää katselin sitä valitessani vähän oudoksuen: onpa paljon vaatteita, edelleen! Mutta tämä, että ne kaikki tuntuisivat omilta - siis tuntuivat jo kesäkapselissa olevat - en osannut ennustaa.

Olen myös lopultakin uskaltanut kierrättää valkoiset vaatteet, joita en voinut pestä kuudessakympissä. Minulla on aikapäiviä ollut niin vähän valkoista pyykkiä, että koneellisen kertymistä on pitänyt odotella loputtomiin, ja valkoiset vaatteeni ovat siis lojuneet pyykkikorissa jopa kuukausia. Nyt voin pestä ne lakanapyykin joukossa, joten kaikki pääsevät kiertoon ja käyttöön säännöllisesti.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Nerokkaita hoitoniksejä uusille ja vanhoille nahkakengille

Ostin muutaman viikon sisään kahdet uudet kengät. Viime vuonna ostin kengät Viron-reissulla. Uusi minimalistinen makuni, eli vaatimus klassisista, monen kanssa yhteensopivista jalkineista teki etsinnästä tuskaisen pitkän operaation. Samassa ajassa, kun matkaseuranani oleva äitini kokeili kahtakymmentä paria, minä löysin ehkä seitsemät. Lopulta jotakin kivaa kuitenkin osui kohdalle; tumman beigensävyiset mokkaiset nauhakengät, joissa oli hyvin litteät pohjat, ja jotka käytännössä tuntuivat siltä, ettei niitä ollut olemassakaan, niin keveät ja ohuet ne ovat. Keveydellä on kuitenkin hintansa: kengät ovat nyt, toisen kesänsä jäljiltä, jo aivan kuluneet, pohja on kulunut niin, että sen ilmataskut ovat paljastuneet, ja materiaali on puhki jo yhdestä kohtaa, ja pian olisi monesta muustakin, jos kenkien käyttöä jatkaisin. Tasainen pinta ei oikein salli paikkaamistakaan.

Päätin siis pelata tänä syksynä varman päälle ja ostin ensi kevättä ja kesää ajatellen kengät, joiden toivon kestävän mahdollisimman pitkään. Toinen valintaperuste oli löytää jotakin samanlaista, kuin ne hajoamispisteessä olevat, koska niitä kuitenkin rakastin. Elämäni ensimmäisiä "replace" - tai korvaus- - -kokemuksia - minimalistinen ilmiö, jossa ostetaan hyvän tuotteen tilalle vastaava tai parempi, mutta joka tapauksessa samaa virkaa toimittava. En löytänyt beigeä, enkä ruskeaa, mutta punaista löysin.  Uskaltauduin tilaamaan kengät nettikaupasta. Käännyin Eccon puoleen, koska Sanna ilmiantoi taannoin ko. merkin ekologisena. Minullakin on Eccosta hyvä kokemus, kaapissani ovat edelleen ko. firman valmistamat urheilulliset vapaa-ajankengät ehkä noin vuodelta 2001, ja ne ovat aivan ehjät. Toivottavasti nyt ostamani klassiset jalkineet kestävät yhtä kauan! Hintakaan ei päätä huimannut, kun siitä oli höylätty puolet pois. Valitsin tarkoituksella myös paksumman pohjan ja materiaalin. Niin ihanaa kuin edellisten kenkieni keveys olikin, se valitettavasti aiheuttaa aivan liian tiheän tarpeen ostaa uusia.

Toisetkin kengät ovat hajoamassa: heitin eilen roskiin kuusi vuotta vanhat Gomusait, jotka oli jo kertaalleen korjautettu suutarilla, joskin jo sinne mennessään niin huonossa kunnossa, ettei korjaus kestänyt kauaa. Kengät olivat linttaantuneet ja hajalla kannan takaosasta, pohjan yläpuolelta. Nykyiseen malliin The Company on korjannut mallin sittemmin kannasta korokepalalla paksummiksi. Gomusait olivat mahtavat kengät, mutta niin kalliit, etten moisia toista kertaa ostaisi, varsinkaan, kun en oikein usko sen puolen sentin paksuntamisen estävän kantapään rikkoutumista. Näitä löysin korvaamaan (toinen!) eilen Puman tennarit kirpputorilta seitsemällä eurolla.

Kun sain Eccon kengät, ne puristivat himpun verran jalkapöydän ympäriltä. Nykyään, kun kengät tehdään standardilestiin, jonkinlaista puristamista tai hankausta esiintyy miltei aina. Olen kuitenkin urani varrella oppinut muutaman kikan sekä sen, että nahkakenkä muotoutuu ylipäätään melko hyvin käyttäjän jalan mukaan.

Kengät tekivät joihinkin kohtiin jaloistani rakkoja, ja suoraan sanottuna minua kyllä jännitti, muokkaantuisivatko ne todella sopiviksi. Mutta onneksi luotin kikkaani: ensimmäisellä kerralla käytin kenkiä normaalisti noin puoli tuntia, ja ne hankasivat hiukan joistakin kohdista. Toisella kerralla käytin kenkiä parin päiän tauon jälkeen, jotta rakon alut kerkisivät parantua. Tässä tulee se kikka: kenkään laitetaan märkä, ohut sukka, esimerkiksi nailonsukka. Ne hankasivat hiukan tälläkin kerralla, mutta tuntui, kuin se olisi jo hiukan alkanut helpottaa. Kolmannella kerralla käytin kenkiä jo muutaman tunnin ajan, ja nyt ne hankasivat, mutta jo selvästi vähemmän (tässä kohtaa minua vähän jännitti, onnistunko). Mutta kas ihmettä: eilen laitoin popot jalkaani taaskin muutaman tunnin ajaksi, ja kävelinkin melko paljon, ja nyt ne alkoivat olla varsin sopivat.

Jos kengät puristavat selkeästi ja paljon, ja tuntuvat hankaavan pahasti jo ensimmäisessä sovituksessa, niitä ei kannata tietenkään ostaa ainakaan kovin suurella hinnalla, koska silloin muokkaus ei välttämättä onnistu. Mutta tällaiset pienet istumattomuudet saa kyllä tällä tekniikalla hiottua ohuehkoista nahkakengistä.

Neuvon saman tien toisenkin kikan: maihareihin tai saappaisiin tulee ajan myötä nilkan kohdalle ruttu, joka hankaa akillesjännettä. Tämän rutun saa samantyyppisellä tempulla suoraksi. Ruttuun suihkutetaan vettä sisäpuolelta, ja kengät ripustetaan varren yläreunan takaosasta roikkumaan, kunnes ne ovat kuivat. Monissa maihareissa ainakin on tarkoitukseen sopivat lenkit, ja joka tapauksessa verhonipsujen tai pyykkipoikien avulla maiharin voi saada tukevasti kiinni reunastaan asianmukaisiin naruihin. Itse olen ripustellut maihareitani pyykkitelineestä.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Mistä ne bloggarit saa ilmaisia vaatteita?

Bloggarit kuulemma saavat aina ilmaista kamaa. Minäkin olen saanut. Nyt minä paljastan, mistä.

Mitään tekemistähän asialla ei ole blogini kanssa. Vaan kun olen jossakin vaiheessa lupaillut postausta ilmaisista vaatteistani, se tulee tässä.

Olen testaillut jo kohta kaksi kuukautta kesäistä kapselivaatekaappiani (ja se muuten toimii, oikeastaan minulla on siinä liikaakin vaatteita). Kaikkien ilmaisten vaatteideni sisällyttäminen yhteen postaukseen voisi olla melko kova homma, joten keksin tässä vaiheessa, että voisin esitellä nimenomaan tästä kesäkapselista ne vaatteet, jotka ovat päätyneet minulle ilmaiseksi.

Tuntui hassulta hiljattain lukea esimerkiksi tätä postausta vaatteiden hinnoista, kun koko ajan ajattelin vain sitä, kuinka suuri osa omista vaatteistani on ollut ilmaisia. On totta, että olen ostanut myös kallista - tai alunperin kallista, suurin osa on ollut alennuksessa - vaatteita ja asusteita elämäni aikana, ja kestävyys on minulle tärkeämpää, kuin huokea hinta. Mutta pidän aina parempana vaatteiden hankkimista käytettyinä, vain, koska se on mahdollista. Voisin tietysti jossakin vaiheessa tutkia myös uutena saamani vaatteet.

Nyt kuitenkin esittelen tämän kirjoituksen tähdet:


Punaisen ponchon olen ottanut mukaani toissa vuonna Kierrätystehtaan ilmaistorilta. Se on erityisen mahtava viileinä päivinä parvekkeella oleskelemiseen. Siinä on villaa, joten se on lämpöinen. Sen on joku omin käsin tai koneella neulonut, joten mitään lappua, mistä saisi lisää tietoa kuitukoostumuksesta, ei valitettavasti ole. Mutta toisaalta tämä tuntemattoman jonkun vaivannäkö saa minut arvostamaan ponchoa entisestään. Jopa väri lämmittää.

Keltainen paita on niinikään kierrätystehtaalta 2014, samoin turkoosi toppi. Muistelisin ystäväni tuoneen sen mukanaan, ja siitähän se lähti varsin mukavasti minun matkaani. Toppi minulla on säännöllisesti treenikäytössä. Keltaista käytän vähän harvakseltaan, koska se ei korosta vyötäröä... mutta erityisesti tykkään siitä maastonruskeiden housujeni kanssa.

Ratian (Ristomatin, oletan) suunnitteleman musta-valkoisen neulepaidan olen saanut, kun erään kirppistapahtuman päätteeksti tutkin järjestävän tahon kanssa jäljelle jääneitä tavaroita. Alkujaan luultavasti jostakin 80-90-luvulta peräisin oleva paita on yllättävän muodikas taas, esimerkiksi Monki oli talvella täynnä tämänmallisia, ylisuuria, lyhyitä ja leveitä paitoja. En ole mikään muotihirmu,  mutta havaintoja kulloisestakin muodista teen lähes puolihuomaamatta.

Pinkki Jemma -toppi on tapahtumasta, jota olin viime vuonna järjestämässä. Eräs porukassa puuhaava toi paikalle toppeja taloyhtiönsä kierrätyshuoneesta. Teksti jää itse asiassa rintojeni alle, mutta toppi on samaa pitkää ja napakkaa mallia, kuin ylläoleva turkoosi, ja siksi sopii treenaamiseen loistavasti, vaikka siinä on pari tahraakin. Liikuntavaatteessa kun sillä ei ole minulle niin väliä.

Raidallinen saksilla tuunattu Marimekko-paita on samalta ystävältä, kuin turkoosi toppi, samoin molemmat rintsikat ja ruskea neulehame. Rintsikoiden imetysominaisuus ei ole minua juurikaan hyödyttänyt, mutta koska poveni koko on melko haasteellinen, sopivien löytyessä kelpaa vaikka imetysliivit, varsinkin ilmaiseksi. Lisäksi kaarituettomuudesta plussaa.

Toiselta ystävältä olen saanut valkoisen mekon ja harmaat farkut. Niskan taakse sidottavan mallinsa takia se ei henkarilla kuvattuna oikein pääse oikeuksiinsa, mutta on yksi suosikkivaatteistani. Jos kuvassa erottuu vähän tahroja, sori. Se on juuri ollut käytössä. Farkut ovat makeat, mutta nykyään käytän yleensäkään kovin tiukkoja vaatteita harvoin, varsinkaan kesällä, joten ne ovat olleet kapselissa koko kesän turhaan, ilman käyttöä.

Alunperin valitsin kesäkapseliin paljon vaaleita värejä, joka näin jälkikäteen oli aika turhaa - tämä kesähän ei ole ollut missään vaiheessa niin kuuma, että vaatteiden värillä olisi ollut merkitystä. Mikä antikliimaksi.

Mitä tulee ystäviltä saatuihin vaatteisiin... tosiaan, ei ole välttämättä tarpeen järjestää erityisiä vaatteidenvaihtoiltamia, vaikka ne ovat tietysti usein mukavia tapahtumia. Sen sijaan suosittelen kaikille tavaksi sitä, että ennen kuin rahtaa vaatteet kierrätykseen, säilyttelee niitä nurkissa sen aikaa, että kaveri jos parikin kerkiää katsoa ne läpi. Itse tiedotin Facebookissa huhtikuussa, että täällä olisi otettavaa - ja neljä muovikassillista kierrätyslaatikkoon menevää supistui yhteen. Sama tietysti toimii toisinkin päin. Yllämainittujen ystävien luota olen lukemattomia kertoja lähtenyt kassissa kasa minulle uusia vaatteita. Ja kun toinen ystävistä on tehnyt ostoksia paljon ulkomailla, on aika kivaa, että vaatteet ovat sellaisia, joita ei edes Suomesta saisi.

Mielestäni tässä kokoelmassa hauskaa on se, että ne mukanaan voisi tehdä noin viikon matkan, jos pakkaisi reppuun lisäksi pikkuhousuja, sukkia ja ehkä parit sukkahousut. Eli ilmaiseksi voi saada jopa ikään kuin riittävän vaatevaraston.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Muovia, kasseja ja muovikasseja

HS Kaupunki kertoo, että muovipakkausten kierrätys alkaa Helsingin seudulla. Nyt peukut pystyyn, että keräyspiste löytyisi myös minun lähistöltäni. Pieni taloyhtiömme kerää vain bio-, seka- ja paperijätettä. Sadan metrin päässä kodistani on kierrätyspisteiden Cadillac: on vaate- ja tavarakeräys, kartonki, lasi, metalli sekä jopa muovipussit. Toivottavasti - ja luultavasti, pistettä yllä pitää HSY - muovinkeräysastia ilmaantuu joukkoon tammikuussa. Taannoin HSY tyhjensi kartongit pisteeltä aivan liian harvoin - ihmiset joutuivat jättämään osan kartonkijätteestään keräysastioiden eteen sateen ja tuulen armoille.

Mutta mitä ne vastarakennetut voimalat nyt sitten enää polttavat? Luultavasti kaikkien niiden jätteitä, jotka eivät kierrätä, koska jutun mukaan

Muovien kierrätyksen "pakollisuus" koskee pakkausten valmistajia. Suomessa muovinvalmistajat ovat perustaneet Uusiomuovi-nimisen yhtiön tätä varten. Tavallisille kaupunkilaisille kierrätys on vapaaehtoista eikä sen laiminlyönnistä rangaista.

Itse asiassa juttu on ristiriitainen, koska se alkaa lauseella: Pian kotona syntyvää puhdasta muovijätettä ei saa heittää sekajätteeseen. Teoriassa edelleen kyllä saa. Päätellen oman taloyhtiöni taajaan täyttyvästä sekajätteestä, josta löytyy silloin tällöin suurempaa ja pienempää kartonkia, muun muassa, monet heittävätkin.

On valtavasti ihmisiä, jotka eivät kierrätä jätteitään, tai tekevät sen puuttellisesti. Esimerkiksi tämä L&T:n mainosjuttu vihjaa, että edes puolet jätteistä ei pääse kierrätykseen, vaikka saman jutun mukaan heidän laitoksensa pystyvät hyödyntämään lähes 90% käsiteltävästä jätteestä uusiokäytössä tai energiana.


Myönnän rehellisesti, etten tiedä, mitä ajattelevat ihmiset, jotka eivät kierrätä esimerkiksi kännykkää. Se muuten kannattaa, kertoo ESS:n juttu kahden vuoden takaa. "Mikäli kaikkien maailman kännykänkäyttäjien omistamista viidestä puhelimesta yksikin kierrätettäisiin asianmukaisesti, säästäisi se 240 miljoonaa kiloa raakamateriaaleja."

Eipä silti, muovi onkin meidän kotitalouden lähes ainoa jäte, joka ei ole mennyt kierrätykseen. Lisätyötä tämä tulee teettämään, kun dyykkauksen ryvettämät muovit pitää kaikki pestä, mutta puhtaampi omatunto minulle kyllä kelpaa.

Jutussa ei kerrota, kerätäänkö myös pehmeitä muoveja - sellofaani ja muut sellaiset, joita pakkausjätteessä on paljonkin. Mutta totuus on, että jos nekin saa muovin kierrätykseen laittaa, meillä on kohta jätteetön kotitalous. Hurraa!

Sitten kassiasiaa, HS:n juttu tämäkin: se kertoo "yllättävästä" ongelmasta kotitalouksissa, joissa ei käytetä muovipusseja tavaroiden kuljettamiseen. Vuosikaudet muovipusseja vältelleenä juuri mitään yllättävää en tässä näe. Myös juttua varten haastatellun HSY:n ympäristöasiantuntija Mia Tarvaisen esittämät ajatukset osoittavat, että hän ei itse ainakaan välttele muovipusseja aktiivisesti. "Ei muovipusseja ole järkeä ostaa varta vasten roskapusseiksi, jos on muuten päässyt muovipussien käyttämisestä eroon", Tarvainen sanoo.Hän uskoo, että ongelma ei ole yleinen, koska jostain muovipusseja aina tarttuu mukaan. 

Ei muuten tartu. Jos asiaan on ollenkaan aitoa harrastusta, muovipusseja pystyy tosiaan välttämään sataprosenttisesti. Itse laitan vessan roskikseen roskapussiksi vessapaperipussin, mutta sekajätteelle meillä ei olisi roskapusseja lainkaan - ellemme dyykkaisi rullamuovikasseihin, jotka voimme sitten uudelleenkäyttää roskapusseina. Rullamuovikassi on myös ohuempi, kuin kaupan muovikassi.

Myöskään neuvo hedelmäpussien käytöstä tarkoitukseen ei ole kovin pitkälle pohdittu. Hedelmäpussien tuloa kotiin nimittäin on myös erittäin helppoa vähentää. Meillä niitä otetaan kaupasta mukaan tietoisesti, koska niille on erilaisia käyttötarkoituksia: viimeksi keräsin niihin nokkosta ja mesiangervoa, ylipäätään esimerkiksi potentiaalisesti vuotavat tuotteet on hyvä sulkea hedelmäpussiin (mikäli siinä ei ole reikää), ja puoliso siirtää mm. paperipussissa dyykatut leivät hedelmäpusseihin, joissa ne säilyvät pidempään pehmeinä. Mutta jos hedelmäpusseja ei halua, kestäviä vaihtoehtoja sietää kyllä pitää mukana, irtotuotteet voi punnita ilman pussia ja laittaa suoraan ostoskassiin, ja monet kaupat tarjoavat nykyisin joko biohajoavia muovipusseja tai paperipusseja vaihtoehdoksi hedelmäpussille.

Ja mitä ovat ne "suuret muovipakkaukset", joihin voi kerätä jätteitä? Mainitsemani WC-paperipussi nyt ehkä voi olla sellainen, mutta muuten - no, minä en ainakaan tunnista kuvausta mistään. Tietysti voi olla, että useamman kuin kahden hengen talouksessa ostetaan jotakin suuremmissa muovipakkauksissa. Mitä?

Ainoat ns. "kaupan muovipussit", jotka meille päätyvät, tulevat muiden ihmisten mukana. Joskus joku kyläilee ja tuo kaljansa tai eväänsä muovipussissa, joskus esimerkiksi jomman kumman vanhemmat toimittavat niissä tavaroita. Samalla metodilla minulle on kertynyt ärsyttävä kokoelma lahjapaperia ja lahjapusseja. En varmaankaan tule ikinä itse antamaan lahjoja, jotka eivät mahdu niihin pakkauksiin, jotka minulla jo on.


Kestokassista täytyy kuitenkin mainita usein unohtuva seikka. Jotta puuvillakassin hiili- ja vesijalanjälki tulee kuitatuksi, sen täytyy tosiaan päästä käyttöön, ja sen pitäisi tehdä 324 kauppareissua, jotta sen viemät valmistusresurssit tulisivat oikeutetuiksi suhteessa kierrätysmuovikassiin. Muovikassin ongelma on tietenkin se, ettei sitä noin montaa kertaa voi käyttää. Muovi on lisäksi periaatteessa ikuista - paitsi että ei ole. Nyt, kun jätettä poltetaan energiaksi ja/tai muovien keräystä tehostetaan, ei muovin käyttökään enää ole niin ongelmallista. Tässä vielä hiukan kassivertailua.

Sain hiljattain ilmaiseksi mainitunlaisen, kierrätystä materiaalista tehdyn, tekokuituisen kestokassin. Ongelmana on vain, että jo noin viidenkymmenen käyttökerran jälkeen se on kulunut nyppyiseksi ja aika pahan näköiseksi. Se kyllä kävi jo reissussakin rähjääntymässä, kun pakkasin siihen makuupussini Euroopan-matkalla.

Nyt täytyykin skarpata ja tarkastaa, tehdäänkö meidän käyttämämme rullamuovipussit kierrätystä muovista.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Soijabolognese

Olen viime aikoina altistunut ns. vegaanipropagandalle. En siis tarkoita, että kukaan ihminen olisi varsinaisesti koettanut käännyttää minua tai saada minua muuttamaan ruokavaliotani. Pikemminkin olen itse tehnyt sitä, tai "saada muuttamaan" on ehkä vähän voimakas ilmaus. Ennemminkin olen alkanut kokea kasvavaa vastenmielisyyttä eläinkunnan tuotteiden käyttämistä kohtaan. Eivät ne pahalta maistu, mutta eko-omaatuntoa kolkuttaa.

Yhtään ei helpota ruoantuotannon tilastotiedon lukeminen (olen tarttunut uudelleen Nälkä ja yltäkylläisyys -kirjaan, joka jäi viime kesänä kesken) tai sen varsinaisen ns. vegaanipropagandan kohtaaminen. Tuntuu, että kaikki alkoi siitä, että valmistin eräisiin juhliin eräälle toiselle keliaakikolle, joka on myös vegaani, meille sopivaa tarjottavaa. Vegaaniset vaihtoehdot alkoivatkin näyttää runsailta ja helpoilta.

Mikäs tuossa, vaan ärsyttäväähän se on, kun omatunto kolkuttaa joka kerran, kun rikkoo kananmunan, ja kukkotipujen surkea kohtalo tulee heti mieleen. Toisaalta, niin taloudellisista, (maito on halvempaa kuin kasvimaito) sosiaalisista (ruokatalous hoidetaan yhdessä puolison kanssa, jota en halua alkaa propagoida näillä jutuilla, kun ne ahdistavat mua itseänikin) kuin käytännöllisistä (juusto) syistä.

Siinä mielessä tämä nyt ei ole ollenkaan huono juttu, että idealistista totaalivegaaniutta tärkeämpää olisikin, että eläintuotteiden kokonaiskulutus pysyisi pienenä, koska teoriassa kysynnän ivähentyminen vähentää myös tarjontaa. Eli jos siis alan korvata kokonaiskulutuksestani suuremman osan vegaanisella ravinnolla, siitä on joka tapauksessa enemmän hyötyä, kuin vaikkapa kuin vaikka yksittäisen viikon tai kuukauden vegaanitempauksesta.

Kaiken tämän ämpyilyn kunniaksi päätin nyt kuitenkin julkaista pienen perheemme ns. perusruoan, eli vegaanisen soijabologneseni, ohjeen. Kun dyykki ei anna lihaa, meillä turvaudutaan tähän usein. Itse syön tätä gluteenittoman, puoliso tietenkin tavallisen, pastan kanssa. Menee myös riisin tai perunoiden kaverina.

Soijabolognese

3 rkl mantelijauhoa
oliiviöljyä
sipuli
valkosipulinkynsi
tölkki tomaattimurskaa
1,5 dl soijarouhetta
srirachaa tai chilijauhetta oman maun mukaan
1 tl sokeria
monta reilua rouhausta mustapippuria myllystä
1 tl kaakaojauhetta
1 tl omenaviinietikkaa tai balsamicoa
kohtuullinen määrä herbs de provencea, timjamia, basilikaa ja/tai oreganoa, ainakin kahta näistä
1-2tl suolaa

Paahda ensin mantelijauho. Lämmitä pannu ilman öljyä, laita mantelijauho siihen, varo, ettei se pala. Heti kun alkaa tuoksua, laske lämpöä. Kun nyt saa vähän väriä, siirtele vähän pannulla ja laita sitten sivuun lautaselle.

Pilko sipuli ja siivuta valkosipulinkynsi. Kuullota sipulia pannulla, kun se on kuultavaa, lisää valkosipuli ja tomaattimurska. Lisää myös soijarouhe ja tilkka vettä, niin että koostumus on sopiva ja rouhe turpoaa. Vettä voi lisäillä tarvittaessa. Kastike on parempaa, jos ei ole kovin vetistä, eli mieluummin vähitellen.

Heittele kaikki mausteet, etikka ja kaakaojauhe pannulle, anna porista n. 15 min, vahdi, että vesi riittää. Lisää mantelijauhe ja tarvittaessa vettä. Laita pasta kiehumaan, anna kastikkeen kuplia hiljaisella lämmöllä vielä kastikkeen tekeytymisen ajan.

Kaikki maustemäärät ovat arvioita, teen tämän aina silmämääräisesti. Kaakaojauheen ja sokerin pointti on vahvistaa tomaatin aromia, käytän niitä aina tomaattiruoissa. Samoin etikka on ns. luonnollinen arominvahvenne.

Tähän voi lisätä vaikka mitä, esimerkiksi paprikaa, porkkanaa tai pinaattia. Sitä voi käyttää lasagnen "jauhelihakastikkeena". Annoksen voi syödä myös klassisesti parmesaanin kanssa, laittaa sekaan kermaa tai kasvikermaa, tai mitä tahansa juustoa - silloin mantelijauhon voi jättää pois. Mantelijauho on kyllä olennainen ja tosi herkullinen lisä, vaikka kokkailen samaa kastiketta joskus kokonaan ilmankin. Samoilla mausteilla maustan myös tomaattisen linssikeiton, johon joskus lisään joskus myös juustokuminaa, jauhettua korianteria ja/tai sarviapilaa intialaisemman tatsin aikaansaamiseksi. Silloin noista yrteistä voi käyttää vain basilikaa. Käytännössä nämä mausteet toimivat mille tahansa tomaattipohjaiselle ruoalle. Kokeilemalla löytyvät itseä miellyttävät määrät.

Toivottavasti maistuu!

Kesähommia

Kesäsäät ovat olleet pettymys. Olen usein kesäisin viettänyt aikaa mm. Alppipuistossa ja Pikkukosken uimarannalla, mutta nyt säät eivät ole houkutelleet ulos ollenkaan samalla tavalla. Vaikka on kaunista ja aurinkoista, kylmyys ei vain tunnu mukavalta.  Edes uimavedet eivät ole lämmenneet. Kävin heittämässä talviturkin vasta nyt, heinäkuun puolessa välissä, eikä kokemus ollut ollenkaan, kuten keskikesän uintireissut yleensä. Kuumuus puuttuu.

Korjautin Kumiluodissa polkupyöräni. Puoliso lainasi sitä ja haukkui jarrut, eikä saanut lukkoa toimimaan. Hyvä esimerkki siitä, miten keho oppii jotain, mitä ei voi selittää. Vaikka yritin, en osannut puhelimessa neuvoa niitä tarkkoja asentoja, joilla lukon saa auki. Jäykkä kapistus. Jarrujen osalta, no, olen ajanut huonojarruisilla vanhoilla mummopyörillä yli kymmenen vuotta, joten jarrujalkani toimii pehmeästi ja houkutellen. On ollut ihanaa pyöräillä paikasta toiseen!

Eilen olin mustikassa. Hidasta hommaa, aloin harkita poimurin hankkimista. Myös nokkosia olen keräillyt vielä nyt kesälläkin. Pienempiäkin löytyy vielä, isommista otan vain latvaosan, jos eivät ole kukkineet vielä. Olen myös niittänyt niitä keruupaikoiltani tarkoituksella, jotta voin palata hakemaan sieltä pieniä vielä tänä kesänä. Tein elämäni ensimmäisen nokkoskeiton. Siitä tuli ihanaa, vaikka ei ollut edes kermaa! Puolisokin tykkäsi.

Parvekepuutarhani kukoistaa, joskaan silkki- tai samettikukat eivät ole tehnyt yhtään kukkaa, eikä ruukkutomaatti myöskään. Toivottavasti niitä kuitenkin tulee! Kaikki lehtinä syötävät voivat hyvin, ja päivittäin napsin sieltä jotakin vihreää lautaselleni tai smoothieen. Vesikrassia, pinaattia, salaatteja...

Parvekkeella kuivuu myös sanomalehtien päällä mesiangervoa, "luonnon omaa aspiriinia." Tosin en ole saanut sitä koskaan toimimaan kivunlievityksessä, mutta maku on ihan hyvä, yksi kofeiiniton teevaihtoehto lisää kaappiin.

Alkukesästä/loppukeväästä teimme aivan mahtavan löydön. Olimme jo hyvän aikaa sadatelleet valurautapannujen monen kympin hintaa. Pohdimme, että pitää löytää käytetty jostakin, nehän ovat käytännössä oikealla käsittelyllä ikuisia. Lyhytikäiset pinnoitetut pannut ärsyttävät.

No, satuimmepa kohtaamaan ihan muuta dyykattavaa etsiessämme roskalavan, jolla oli valurautapannuja ihan kaksin kappalein. Eilen rasvapoltin ne oliiviöljyllä. Tuon linkin löysin sattumalta jo hyvinkin tutun Jennin Arkijärjen linkistä, kiitosta vain! Opettelen vielä valurautapannun käyttöä, mutta uskon jo parilla testipaistolla, että meistä tulee vielä hyviä ystäviä. Ja sanon vielä uudelleen, etten voi uskoa onneani. Löytää nyt upeita valurautapannuja roskiksesta juuri, kun sellaista on kaivannut! En uskoisi todeksi, ellen olisi sitä itse kokenut! Samoin kävi muuten muffinssivuoan kanssa. Olin harkinnut sellaisen ostoa, ja löysin mokoman syntymäpäiväni aattona läheisen kierrätyspisteen luota, mistä muutenkin olen löytänyt mitä ihmeellisintä tavaraa.

Alan pian uskoa manifestaatioon. Mutta miksi se toimii aina parhaiten tällaisissa pienen pienissä asioissa?!

torstai 2. heinäkuuta 2015

Äärimmäiset olosuhteet

Luin kesäkirjana dekkaria, jonka päähenkilö menetti muistinsa viimeisten parin viikon ajalta.. Hän joutuu kertomuksessa tilanteeseen, jossa käytännössä ei omista kuin "paidan päällään", kuten sanonta kuuluu - koska ei muista, minne on tavaransa vienyt. Huomasin, että ajatus oli jotenkin puhdistava: voida aloittaa alusta, ilman tavaroiden taakkaa.

Tällainen fantasiointi tietysti liittyy siihen, että kun hankalaa tilannetta tarkastelee arkipäivän pikkuasioiden keskeltä, näyttää, että onnettomuuden tullessa ihminen keskittyy ennen kaikkea olennaiseen.

Samanlaiseen tilanteeseen voisi joutua tulipalon tai tulvan myötä. Tällaiset katastrofit eivät todellisuudessa varmastikaan ole kovin puhdistavia kokemuksia. Stressi siitä, miten saa asiansa kuntoon, on todennäköisesti monessa tilanteessa niin valtava, että se ylittää uudelleen aloittamisen ilot, jos sellaisia on. Luultavasti uudesta alusta on mahdollista iloitakin - kunhan pääsee turvaan ja jotakin toivoa alkaa olla. Olen joskus lukenut tulipalotilanteesta, jossa mm. muiden ihmisten ystävällisyys ja se, miten nopeasti kaiken saikin järjestettyä kohtuullisen mukavasti, yllätti kovia kokeneen iloisesti ja sai kokemaan syvempää kiitollisuutta, kuin elämässä koskaan ennen sitä. Tällaisia tuntemuksia voi lukea muistakin selviytymistarinoista.

Toinen tätä muistuttava fantasia on ajatus pakotetusta askeesista. Rosa Meriläisen kolumnissa jo otsikko on naseva: Kuuluuko sinunkin lepofantasiaasi vankila tai sairaala? Itse kolumni tosin käsittelee kiireisen ihmisen arkea, josta en itse kärsi... mutta myönnän, että ko. paikkojen askeesi on joskus pyörinyt minunkin ajatuksissani. Jos olisi pakko elää askeettisesti, miten paljon voisikaan kehittyä! Siitä huolimatta en myönnä juurikaan nauttivani vuodepotilaana olosta. Kyllähän flunssassa nyt lukee, mutta ei mitään aivoja rassavaa. Eli sairaalaan liittyy se kaikki sairaana oleminen. Vankila taasen... no, jos Orange is the new black ja Oz mitään ovat opettaneet, ei vankilassa ainakaan rauhallista ole. Enkä usko, että Suomen sellit, jos elämä siellä nyt olisikin vähemmän dramaattista, olisivat sen inspiroivampi ympäristö.

Ei, kyllä rauhallinen ympäristö kannattaa luoda elämään, jossa muutenkin on kaikki hyvin. Arkielämän stressaamista ja sen vaikutuksia voi vähentää itse. Meditaatio puhdistaa mieltä ja auttaa kohtaamaan stressaavia tilanteita ja päästämään irti. Ruoan, viihteen ja tavaran säännöstely riittävälle tasolle liiallisen sijaan auttaa löytämään olennaisia merkityksiä. Huolimatta siitä, että elämme potentiaalisen yltäkylläisyyden keskellä, voi ihminen luoda oman luostaritunnelmansa (siinäpä kolmas esimerkki askeettisesta ympäristöstä). Helppoa se ei ole, koska nykymaailmassa kaikesta on jatkuvasti ylitarjontaa.

Lisäksi olen viime aikoina fantasioinut erilaisista minikodeista. Meillä on edelleen liikaa niin kirjoja, kuin vaatteitakin, jotta ne todella mahtuisivat esimerkiksi bussiin, mutta ei se mitään. Oman kapseliprojektini myötä uskon, että vaatteeni tulevat edelleen vähenemään - niiden kokoaminen kapselikokoelmiksi oikeastaan näyttää itse kunkin vaatteen täyden potentiaalin. Minulla ei enää ole karsimisen suhteen kiire, niin paljon väljyyttä ja uusia ideoita olen jo saanut aikaan. Niin Brooke McAlaryn kuin muidenkin minimalistien blogeista olen kuullut moneen kertaan, että karsimisprosessi kaikkiaan kesti vuosikausia. Minä olen tehnyt tätä vasta vuoden.

Hiljaa hyvä tulee.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Keho

Nykyaika on täynnä kehopropagandaa. Sitä tulee vastaamme bikinimainoksissa kadunvarsilla, aikakauslehdissä (niille, jotka niitä lukevat), internetin mainospalkeissa, tietokonepeleissä, TV-sarjoissa ja joogasalin esitteissä. Tuntuu, että liikunta ja kehonmuokkaus on uusi uskonto, ja hyvin hoikka ja rasvaton vartalo olemassaolon perusedellytys. Oman kehon rakastaminenkin on ehdollistettu treenaamisen määrälle: keho kaipaa kovaa rakkautta, jossa ruokavalio on oikea ja liikuntaa paljon, vaikka aina ei huvittaisikaan.

Toisaalta on olemassa toinenkin imperatiivi, juuri se itsensä rakastaminen. Oma keho tulisi hyväksyä ja sitä tulisi vaalia ja arvostaa. Mutta kuinka ihmisellä voi olla terve itsetunto ja kehonkuva, kun yhtäältä annetaan ymmärtää, että hän on täydellinen juuri sellaisena kuin on, ja toisaalta, että nimenomaan ei ole ilman oikeanlaista elämäntyyliä ja ihannevartaloa?

Oma kehonkuvani vastaa tätä yhdistelmää. Olen toisaalta sitä mieltä, että kehoni on ainutlaatuinen ja upea. Ihan totta: en häpeä yhteissaunomista, olen jopa työkseni poseerannut alasti taideryhmien mallina. Suhtaudun julkisiin alastomuustilanteisiin pää edellä -asenteella: nyt ei auta kuin olla vain, ja olla sellainen, kuin on. Tässä nyt saunotaan porukalla nakuna ja koska haluan saunoa ja seurustella, paskat siitä mitä kukaan kehostani ajattelee. Sitä paitsi se on minun, eikä se kenellekään edes kuulu.

Olen kuullut kovin erilaisia tulokulmia kehonkuvaan. Kuinka joku miettii seksin aikana, miltä näyttää mistäkin suunnasta, tai yhteissauna pelottaa, vaikka päältä katsoen on mahdotonta nähdä ihmisessä mitään sellaista "vikaa", miksi näin pitäisi olla. Ihmiset ovat eri kokoisia ja näköisiä. Minäkään en ole ihannevartaloinen, en ainakaan niiden bikinimallien perusteella, ja viimeksi kun vaa'alla käväisin, paino huiteli aivan painoindeksin määrittämän ihannepainon ylärajalla. Mahani kohdalla on kunnon kerros pehmeää läskiä, jos erehdyn kurkistamaan taakseni peilissä, näen pakaroissani selluliittikuoppia, lantionmitta ylittää metrin eivätkä rinnat ole ainakaan pystyt, ilman liivejä eivät kovin pyöreätkään. Kuitenkaan en eläissäni seksin yhteydessä ole miettinyt yhtään, miltä näytän. Sillon on ollut muuta mietittävää!  Sitä seksikumppaneistani ainoaa, joka vuosia sitten kehtasi antaa kehostani negatiivista palautetta, en katsellut tapauksen jälkeen kovinkaan kauaa. Koska totuus on se, että tämä on minun, ja minä en anna kenenkään puhua siitä pahaa. Jos siitä haluaa osansa, se on otettava sellaisenaan. Niin hauras oma kehoarvostukseni kuitenkin on, etten kaipaa sille haastajaa.

Joistakin asioista kehossani olen aina pitänyt. Minulla on tiimalasivartalo, ja kapea vyötärö kiloista huolimatta. Jalkani eivät ole pitkät, mutta ne ovat kauniin muotoiset, kapenevat polven kohdalta, pohkeet ovat pyöreät ja nilkat ja ranteet kapeat. Omaan silmääni vartaloani hallitsee jonkinlainen sopusuhtaisuus, joka miellyttää silmääni. Pidän kynsieni muodosta ja pitkistä sormistani ja varpaistani, ja kasvonikin ovat, erityisesti edestä katsottuna, varsin sievät. Olen varma, että kulloistenkin seurustelukumppaneiden positiivisesta palautteesta on ollut apua, mutta muistan kyllä jo teini-iässä, ennen yhtäkään seurustelua, pitäneeni samoista asioista ulkonäössäni.

Kerran katsoin stailausohjelmaa, jossa muuttumisleikkiin osallistui bloggari Dudemom. Hän pukeutui pääasiassa verkkariasuihin tarkoituksenaan peittää raskauskilonsa. Pidin tavasta, jolla ohjelman gurut sanoivat kohteelleen: et välttämättä koskaan enää laihdu (kyseessähän ei ollut laihdutusohjelma) - mikset rakastaisi kehoasi sellaisena, kuin se on nyt, ja koettaisi pukeutua tavalla, joka auttaa sinua siinä? Jos sitten laihdutkin, on varmaan mukavaa ostaa uusia vaatteita. Mutta nyt on nyt.

On tietenkin hyvä pyrkiä liikkumaan, ja saamaan kehonsa sellaiseen kokoon, joka ei ole terveysriski. Mutta siitä huolimatta meidän tulisi - kuten elämämme ihmisten kanssa - katsoa itsessämme aina ensimmäiseksi hyviä puolia. Sikäli kuin kukkaro kestää, ei ilahduttava pukeutuminenkaan ole ollenkaan hassumpi juttu. Kaikki konstit, jotka auttavat meitä hyväksymään itsemme, on käytettävä. (Agendani mukaisesti en kuitenkaan kannusta ylenmääräiseen shoppailuun kehonkuvan hoitona.)

Millaisena sinä koet alastomuuden ja oman kehosi?

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Hiljaista tietoa niukasta elämästä

Suomen Akatemian rahoittama tutkimus pohtii, voisiko vaatimaton, niukka elämä olla ratkaisumalli ihmiskunnan tulevaisuutta ajatellen. Kuulostaa jännittävältä. Viimeaikaisten poliittisten tuulten hyytämänä olen silti pessimistinen. No, leikkaukset vievät kaikkein köyhimmiltä, joten toisaalta joudummeko käyttämään entistä enemmän luovuutta selviytyäksemme?

Tämä on yllättävä ja lohdullinenkin lause: "Vastauksia [siihen, miten ei-kulutuskeskeinen yhteiskunta toimisi] haetaan ihmisiltä, jotka ovat joutuneet työmarkkinoiden ulkopuolelle eli niin sanotusti talouskasvun tuolle puolen." - Vuosikausia jossain määrin tähän ihmisryhmään kuuluneena, mm. osaamiseltani vaikeasti työllistyvänä olen kuvitellut olevani kärjistetysti sanoen yhteiskunnan pohjasakka. Toisaalta hiljaa mielessäni olen pohtinutkin jotakin tämänsuuntaista. Koska loputon kuluttaminen ja jätemassojen kasvattaminen ei kerta kaikkiaan voi jatkua, kokonaisvaltaisen ihanneilmaston täytyy muuttua.

Me dyykkarirotat, vanhan tavaran ja jätteen kierrättäjät, vapaaehtoisesti vastavirtaan uivat, vähempään tyytyvät ja aktiiviset tavaranvähentäjät saatamme olla muutoksen eturintamassa. Valitettavasti historiallinen tosiasia on, että se ei näillä näkymin välttämättä meidän elinaikanamme tapahdu, ja saattaa tapahtua kaikkiaankin liian myöhään, mutta tietenkin niukka, vähäroskainen elämä voi olla yksilölle itselleen palkitseva valinta. Minulle ajatusmalli, jossa pyrin jättämään jälkeeni mahdollisimman vähän, on jo todellisuutta.

Ei silti tee mieli nuolaista, ennen kuin tipahtaa. Olen viime aikoina kokenut ähkyä kyllä myös minimalismiblogien määrän suhteen, joten on selvää, että yhä suureneva joukko ihmisiä etsii vaatimatonta, ekologista ja merkityksellistä elämää vapaaehtoisesti.  Mutta silti tuntuu, että kulutuskeskeinen ajattelu on viimeistään 50-luvulta alkaen jatkuvasti kasvavalla volyymilla juurrutettu siinä määrin ihmisten mieliin, että epäilen, etteivät massat opi koskaan pois siitä ajatuksesta, että ostamalla onnea saa.

torstai 14. toukokuuta 2015

Kutistamista ja kasvattamista

Kapseli

Iloni paluusta vaatekapilleni matkan jälkeen ei kestänytkään kovin kauan. En ole yllättynyt. On ihmismielelle aivan tyypillistä, että se keksii uusia "huolia" kun jostakin syntynyt innostus alkaa haaltua. Aloin siis jälleen kokea runsaudenpulaa.

Viime viikolla siis koostin P333-hengessä kapselivaatekaapin, joka toimii ja tuntuu jopa runsaalta. Toimin melko rennolla otteella, enkä tiedä kaappini vaatekappaleiden ja asusteiden aivan tarkkaa määrää, mutta riippuen siitä mitä mukaan lasketaan, se lienee noin 25-37.

Niukka vaatekaappini on toiminut loistavasti viikon ajan. Olen oleskellut aika paljon kotona, mutta uskoisin että tämä valikoima toimisi myös, vaikka olisin pyörinyt "ihmisten ilmoilla" enemmänkin. Pieni vaatevalikoima tuntuu juuri siltä, mitä niin monessa paikassa luvataan - kevyeltä.

Katsoin aiheesta myös pari Youtube-videota, joskaan en mitään kovin inspiroivaa, koska videoiden tekijöiden tyyli ja ajatusmalli ("ostin tämän H&M:stä") poikkesi niin paljon omastani. Wikipedia-määritelmästä opin mm., että kapselivaatekaapin idea olekaan uusi, vaikka ainakin minä olen kuullut sanan vasta nyt. Klassinen kapseli, joka tuossa artikkelissa listataan, on hieno, mutta aivan liian asiallinen minun kaltaiselleni maanläheiselle hipille, joka viettää enimmäkseen rentoa elämää.

Kesäkuun alussa aion vaihtaa enemmän vaaleaa ja kesäistä kapseliini.


Uutta elämää

Kylvin siemeniä kesän parvekepuutarhaani ajatellen. Viime kesän puutarhakokeilustani opin ainakin sen, että en viljele mitään, mitä en pääse käyttämään kunnolla. Viidakkokokoon kasvanut kesäkurpitsa, joka tuotti yhden hedelmän, tuntui jokseenkin turhalta yritykseltä (vaikka maukas olikin), kun kesäkurpitsaa sai loppukesästä alle euron kilohintaan.

Taimikasvatuksessa sisällä on ruohosipulia, basilikaa ja ruukkutomaatteja. Ulos aion laittaa silkki- ja samettikukkia ihan vai ilokseni (olen tekstiili-ihminen myös puutarhassa!) ja muutamaa salaattia.



Ulko-ulkona kasvavaa kevätherkkua, nokkosta, keräsin yhden muovipussillisen. Söimme niistä jo 4/5 piiraassa ja letuissa. Nokkonen on uskomattoman maukas kasvi! Suosittelen kaikille lämpimästi! Kumipäällysteiset puutarhahanskat ja sakset toimivat myös keruussa todella hienosti.

Testasin myös vuohenputkea, maukasta sekin. Jos villivihannesten keräily kiinnostaa, nämä kaksi lajia, ja esimerkiksi maitohorsma, voivat olla suhteellisen helppoja ensimmäisiä kohteita.

Kirjalöytö

Alkuviikosta ajelehdin akateemisen englanninkielisten kirjojen osastolle ja törmäsin Playing Big -opukseen. Uskon, että siitä on apua mm. rohkeuden kasvattamisessa, ja koska hintakin oli edullinen, kirja pääsi mukaani. Alkusivujen perusteella Tara Mohrin sanat ovat ihanaa balsamia itsetunnolle. Suosittelen!

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Jälleen dokkarisuositus

Tajuntani on taas räjähtänyt. Käytän tätä ilmausta, kun törmään kulttuurituotteeseen, joka ravistelee maailmankatsomustani syvällisesti, ja, siltä minusta tuntuu, muokkaa minua ihmisenä. Vallankumouksen siemen on taas kylvetty sisimpääni.

Toki olin kuullut ennenkin ilmiöstä nimeltä tahallinen vanhentaminen. Se on sitä, että laitteesta tehdään jo valmistettaessa sellainen, että se ei kestä yhtä kauan, kuin samanlainen tuote optimaalisella valmistustavalla voisi kestää. Käytännössä tätä periaatetta sovelletaan lähes kaikkeen, mitä käytämme. Jokapäiväiseen elämään se vaikuttaa erityisesti vaatteiden ja elektroniikan kohdalla. Ylen uutinen elektroniikkajätteen kasvavasta määrästä muistutti minua taas tästä.

Hehkulamppuhuijaus -dokumentista olin kuullut myös, ja se on ollut katselulistalla pitkään. Dokumentti löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta, ja lupaan, ettei sen katsomiseen kuluva aika mene hukkaan. Se kertoo kaiken olennaisen tahallisen vanhentamisen historiasta ja läpitunkevasta asemasta yhteiskunnassamme. Länsimainen elämäntapa on sidottu lyhytikäisiin kulutushyödykkeisiin ja hillittömään jätteentuotantoon.

Opin myös, että viattomalta kuulostava sanapari tuotteen elinkaari on itse asiassa tuotesuunnittelijoiden ja yrityksen välillä käytetty hämäystermi, joka tarkoittaa - yllätys yllätys - samaa asiaa, eli sitä, että tuotteesta alunperin valmistetaan sellainen, että se hajoaa nopeasti, ja täytyy korvata uudella. Dokumentissa kysellään myös, miltä tuntuu tehdä suunnittelutyötä, jonka tulokset on tarkoitettu huonolaatuisiksi.

Minulla on muuten pari DDR:ssä valmistettuja sukkanauhasukkia. Katsokaa dokkari, niin tiedätte, miksi mainitsen ne!

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Rohkeus

Olen todennut, että en ole kovin rohkea. Koska olen kuitenkin rempseä, moni, joka minut tuntee, voisi myös luulla rohkeaksi. Toki rohkeus on monitahoinen juttu ja hyvin henkilökohtaista, ja ihmiset pelkäävät erilaisia asioita. Minäkin saatan olla joissakin asioissa rohkea, mutta en kuitenkaan sillä tavalla, etten olisi huomannut, että usein oma kursailuni, arkuuteni saa minut epäröimään toimissani.  Se häiritsee minua, ja sellaisille asioille on syytä tehdä jotakin.

Minun rohkeudenpuutteeni ilmenee rasittavan pienissä asioissa. Pelkään helposti ihan arkista ihmettelyä ja paheksuntaa ja saatan siksi epäröidä jopa jostakin kulkemista tai jonkin asian kysymistä. Olenkin tehnyt lupauksen. Ehkä se on uudenvuodenlupaus? Se kuuluu näin: jos epäröintini johtuu rohkeuden puutteesta, minun on vain uskallettava.

Olen jo muistanut lupaukseni ja toiminut sen mukaisesti melkein joka päivä.

Syy lupauksen muotoiluun löytyy siitä, että toisinaan epäröinti on hyvä merkki. Tervettä epäröintiä voi esiintyä esimerkiksi tilanteissa, joissa tavoite ei ole realistinen tai muuten loppuun asti punnittu.  Silloin epäröinti voi johtaa tilanteen uudelleenarviointiin, joka saattaa avata uusia näkökulmia ja olla todella avuksi.

Ovatko lukijani rohkeita, vai tunnistatteko itsessänne jotakin samanlaista, kuin minä?

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Pikkuvaivat ja KonMari

Suomalaisissa minimalismiblogeissa on puhuttu paljon Marie Kondon kirjasta ja metodeista.  Olen lukenut ainoastaan ko. blogeja ja joitakin artikkeleita, ja Kondokärpänen puri siinä määrin, että järjestin vaatekaappini uudelleen.  Osasyy tähän oli se, että olen kärsinyt pikkuvaivoista: kävin jäsenkorjaajalla, minkä jäljiltä liikunta on ollut kiellettyä, ja aika ajoin myös päänsärkyisenä en ole oikein pystynyt tekemään mitään esim. ruuduntuijottamista vaativaa - joten olen ihan jopa ajankulukseni "kondonnut" vaatteeni, sukkia myöten.

En ole itse ainakaan toistaiseksi tarttumassa tuohon kirjaan.  Taitteluprojekti sai minut kuitenkin jälleen kerran hyrisemään tyytyväisyydestä saman havainnon suhteen, jota hehkutin edellisessä: minulla alkaa olla varsin siedettävä määrä vaatteita!  Ne mm. mahtuivat upeasti ns. "Kondo-riveihin", ja on ihanaa valita päällepantavaa, kun oikeasti näkee kaikki kunkin kategorian vaatekappaleet, jotka omistaa. 

Tässä esimerkkikuvia siitä, miltä nyt näyttää:



Viimeisellä viikolla olen jopa hämmästellyt vaatteideni vähyyttä, kun olen valinnut jotain.  En selvästikään ole yhden matkalaukullisen tyyppiä, tai sitten niiden parinkymmenen vaatekappaleen pitäisi olla todella hyviä. 

Olen myös suorittanut jonkinlaisen laskennan vaatekaapeissani.  Jos sukat ja alusvaatteetkin lasketaan, määrä nousee yli kolmensadan.  Syy suureen määrään löytyykin juuri sukka- ja alusvaatelaatikoista: vaikka olen, esimerkiksi, luopunut kaarituellisten rintaliivien käytöstä, minun on vaikea heittää pois vanhoja kaarellisia liivejäni, koska osaa niistä olen jopa korjannut itselleni sopivammiksi, ja lisäksi - myönnettäköön - ne ovat niin nättejä ja seksikkäitä.  Käytän kaarellisia liivejä enää aniharvoin juhla- tai teemapukeutumisessa, enkä sitä varten varmaankaan tarvitsisi seitsemää paria eri väreissä, mutta... tämä toimii kuitekin hupaisana esimerkkinä siitä, minkälaisia tunnekiinnikkeitä vaatteet(kin) voivat luoda.  "Näitä oli niin vaikea löytää," ja "olen keräillyt näitä" toistuvat minun kohdallani usein.  Tämä sama argumentaatio toimii myös sukkanauhaliivien kohdalla.

Toisaalta nämä aarteet eivät tosiasiassa vie kovinkaan paljon tilaa, ja se päivä, jolloin niitä tarvitaan, voi vielä tulla.  Annan itselleni luvan pitää ne toistaiseksi.

Minulla on myös oikeasti aika iso joukko suhteellisen kulahtaneita alushousuja :D mutta kun ne pysyvät koossa vielä!  Ja sukkiakin on varmasti liikaa - mutta onpahan, mitä käyttää, kun nykyisistä osa rei'ittyy.  Sukkia ja alkkareita kun ei kuitenkaan voi kierrätää.
 
Olen kuitenkin edelleen ihan fiiliksissä siitä, että tiedän ja näen nyt, mitä omistan. Hienointa tässä uudessa järjestyksessä on siis nimenomaan sen käytettävyys. Jo vain pintaraapaisutason tutustumisen myötä KonMarista on ollut minulle hyötyä.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Lisää matkustamisen tuomaa perspektiiviä

Lueskelin rästiin jääneitä tekstejä kanssaminimalisteilta, ja kas, Jennin arkijärki kirjoittikin jokin aika sitten todellisesta matkustavaisesta ja hänen tavaroistaan. Kaunis ja hauska sana tuo seikkailijatar, ja vaikuttaa myös mainiolta tyypiltä!

Kotimatkalla huomasin, että tavarani tosiaan mahtuivatkin käsimatkatavaroihin, joten onnistuin minipuvuston koostamisessa.  Toinen havainto kuitenkin on, että olen onnellinen, kun vaatekaappini sisältää muutakin, kuin nuo mukana olleet tavarat. Tärkeä havainto siksi, että Bea Johnsonin esimerkki hiljattain sai minut fantasioimaan samanlaisesta minikaapillisesta tavaraa.

Nyt tiedän, etten voisi. Kaipaan oikeasti enemmän vaihtelua. Se, mikä tässä havainnossa on kuitenkin lohdullsita, on, että minulla on jo vaatteita noin suunnilleen loppuelämäkseni - se, että haluan säilyttää isomman puvuston ja mahdollisuuden vaihteluun, ei edellytä minulta minkäänlaisia toimenpiteitä. Tämä matkapuvuston kokoaminen ja sen käyttö onnistui siis luomaan parhaan mahdollisen tunteen: se auttoi minua näkemään, mitä minulla on, ja nauttimaan siitä.

Lisäksi kuitenkin haluan jatkaa sitä, mitä tässä olen tehnytkin, ja minkä suhteen olen ollut sokea: hirviömäisenä huonossa järjestyksessä kaapeissa vaanivan muun omaisuuteni järjestäminen.  Jos olenkin saanut vaatevarastoni sellaiseen määrään ja järjestykseen, että voin todeta tyytyväisenä, että määrä (toistaiseksi: olen varma, että karsimiskärpänen vieläkin puraisee jossain vaiheessa) on sopiva, ja tiedän,  mitä omistan ja olen siihen tyytyväinen, kaikkea muuta kamaa tämä havainto ei koske.  Paitsi keittiötä; se on kunnossa, siivosin laatikotkin jo ennen matkaa.

Mutta syyhyn, miksi ne siivosin, liittyy tuo toinenkin havainto: asunnossamme oli vuokralaisia.  Heidän takiaan siis puunasin kämpän ennennäkemättömällä tarkkuudella. Kamaa kannettiin myös kaapeista varastoon, jotta väliaikaisasukkaiden omaisuus olisi mahtunut niihin. Tähän juuri liittyi toinen havainto: kaappimme eivät ole sellaisessa kunnossa, etä omaisuus kovin helposti siirtyisi kompaktimpaan säilyytkseen ja sieltä takaisin. Haluaisimme niiden olevan

Minä ajattelin tätä jo siivousta tehdessäni (kun jo se sinänsä tuntui aivan loputtomalta), ja sitten myös puoliso, kun alkoi tyhjää omaa kaappiaan. Jos haluamme tehdä tämän uudelleen, kamaa on oltava vähemmän ja se on organisoitava paremmin. Vuokralaiset tuskin kävivät kaappejamme läpi, mutta ideaalitilanteessa niissä ei olisi kovin paljon läpikäytävääkään. Olisi mahtavaa, jos koko omaisuuden todella voisi melko helposti siirtää omaan tai sukulaisten varastoon, pakata olennaisen mukaan ja lähteä. Melko (yllättävän) nopeasti ja helposti se nytkin kävi, mutta paremmasta järjestyksestä ei todellakaan olisi mitään haittaakaan.

Kaikkiaan nämä havainnot ovat ihania. Kyllä kannattaa lähteä pois hetkeksi! Ja lisäksi: kuinka ihanaa olikaan tulla talaisin omaan keittiöönsä omien tarvikkeidensa keskelle, missä asiat saa tehdä just niin kuin on tottunut! Kyläpaikoissa "selviäminen" on viehättävää ja kotouttavaa, mutta vaatii kuitenkin kompromisseja ja "versioita" omista totutuista tavoista.

Mutta eihän se kotiinpaluu tuntuisi palaamiselta ollenkaan, jos ei olis jossain ollutkin.

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Minimalismiharjoituksia matkalla

En ole mikään kokenut matkailija ainakaan siinä mielessä, että monien muiden hippien tapaan en ole viettänyt päivää tai hetkeäkään Intiassa, saati karkaa ulkomaille, kun yhtään ylimääräistä rahaa löytyy.

Tai kenties kuitenkin viimeistä, en tosin tiedä, onko se luettavissa hippitoiminnaksi. Lennänkin, sitä paitsi. Varsin vähän kylläkin, koska sitä ylimääräistä (mikä on ylimääräistä? Pidän matkoja kuitenkin investointeina) rahaa harvoin on.

Nyt olen kuitenkin matkalla. Aikaa kirjoittamiseenkaan ei kaikelta nauttimiselta ja näkemiseltä olisi, mutta kun sain (perhana) viimeisiksi päiviksi flunssan.  Poden sitä täällä uusien tuttavien sohvalla tyhjässä talossa. 

Olemme olleet reissussa paluupäiväämme (pitkäperjantai) mennessä melko tasan neljä viikkoa, viimeisessä etapissamme, Barcelonassakin, lähes kaksi, ja olen tuikannut koipeni Välimereen (siksiköhän olen kipeäkin..?! Kylmää se oli, mutta ei palellut.) joten en voi valittaa, etteikö kokemus olisi ollut jo hintansa veroinen. Kyseessä on kovan luokan budjettimatkailu. Kaikki välimatkat on taitettu busseilla.  Varmaankin haasteellisin seikka on ollut ruoan löytäminen keliaakikolle näissä tuoreiden leipien luvatuissa maissa, joissa leipomot levittävät huumaavia tuoksujaan harva se minuutti, kun kävelee kadulla.  Gluteenittoman ruokavalion muodikkuus (!?) on ollut avuksi. 

Nähty on: Saksa (kaksi kaupunkia ja matkalla vilauksia muutamasta muusta), Belgia (turistityyliin päivämatkoja eri kaupunkeihin, tukikohtana postikorttimainen Mechelen) Pariisi, sekä lopullinen määränpäämme, nyt jo tutuksi käynyt Barcelona. Jostain syystä B-kirjain muodostui matkaamme määrittäväksi aakkoseksi: Bremen, Bochum, Bryssel, Brügge, Barcelona. Syrjähyppyjä Antwerpeniin, Mecheleniin ja Pariisin.

Jatkuva paikan vaihtaminen kolmen-neljän päivän välein on ollut kovaa työtä.  Olemme asuneet enimmäkseen ihmisten luona, hostellissa vietimme alle viikon. Vinkki sohvasurffauksesta haaveileville: jos mielitte isoon kaupunkiin, varatkaa paikka ajoissa.  Pariisin ja Barcelonan kohdalla kirjoitimme lähes kymmenkunta hakemusta, mutta vastauksia ei joko tullut ollenkaan, tai majoittajien sohvat olivat täynnä.  Kavereista oli siis apua, olimme onnekkaita - Pariisista löytyi yksi tuttu ja Barcelonasta muutaman hostelliyön jälkeen tutun tuttu.

Blogin aiheeseen: miten voivat matkatavarat ja jätteentuotanto? Kierrätys on ollut omituista jo Saksasta alkaen, "plastic" käsittää niin siellä kuin täälläkin mm. metallitölkit.  Meillä on kauppakassit, joita olemme enimmäkseen onnistuneet käyttämään, vaikka myönnämme syyllisyytemme noin muutama muovikassin vastaanottamiseen, kun ruokalasti ei mahtunutkaan omiimme.  Kestohedelmäpusseja matkassa ei ole ollut, joten pieniäkin muovipusseja on käsiemme kautta kulkenut, kun olemme hankkineet tuoretavaraa. Jotta kaikki pakkauksitta ostettava olisi reissussa kunnolla hyödynnettävissä, pitäisikin mukana siis kantaa peruskauppakassien lisäksi myös jonkinlaisa rasioita tai vastaavia, ja sellaiset vievät tilaa.

Rinkkani painoksi lentokenttähenkilö ilmoitti 11,4 kiloa, alle sallitun 15 kilon siis jäi reilusti. Olin hämmentynyt siitä, että puolison paketti painoi vain kuutisen kiloa.  Miten tai mistä olen voinut saada viisi kiloa enemmän kamaa? Tosin pyykkipussimme paljastivat noin viikon matkailun jälkeen, että jotenkin myös muutamassa päivässä käyttämieni vaatteiden massa on paljon suurempi.  Vaihdan trikoot joka toinen päivä, mukana niitä lienee viidet, alaosan vaatteina kannan mukanani yksiä farkkuja, hametta ja haaremihousuja.  Minulla on ollut myös kaksi yöasua, joita kylmimmissä olosuhteissa olen käyttänyt yhtaikaa: pyjama ja lyhyt, t-paitahihainen yöpaita.  Yläosan vaatteita on neljä: kaksi mustaa avattavaa neuletta, collegepaita ja Bochumista uutena (!) ostamani paita. (Sinä päivänä palelin. Yleensäkin sään ennakoiminen on ollut Suomen kylmää kevättä etelämpään paenneille vaikeaa: suhteellinen kuumuus hämää luulemaan, että lämpö jatkuu iltaan asti. Kesäisinhän sellaista sattuu Suomessakin.)  Olemme pesseet pyykkiä neljästi, siis noin kerran viidessä tai kuudessa päivässä. Brysseliläiseen roskikseen (!) jäi eräs kirppisvillatakki, joka hiutui aina uudellen vierestä, kun sen jostakin parsin. Siihen asti se oli ollut korvaamaton ystäväni, koska mukanani oli vain kevättakki, mutta ikävä ei ole tullut. Erostamme voinee päätellä, että Brysselissä aurinko alkoi myös tosiaan lämmittää.

Täällä Barcelonassa vierailimme upeassa squat-puutarhamestassa, joka kuhisi eri ikäisiä hippejä. Opin termin WOOFing, working on organic farms, jota nuoremmat ympäristötietoiset tyypit tuntuvat harrastavan. Olen käynyt mitä moninaisimpia keskusteluita erilaisista poliittisista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä.  Tiedättehän - siitä, miten maailma just nyt makaa.

Kotiinlähdön yhteydessä jätän taakseni käyttämäni rinkan (puolison vanha, useasta kohtaa reikäinen) jonka tilalle hankin rullattavan lentolaukun, sekä makuupussini (kylmä ja ikivanha). Seuraavaa reissua varten hankintalistalla on siis uusi (eli jonkun vanha) rinkka, koska en aio ryhtyä kokonaan Samsonite-matkailijaksi.  Omaa rullalaukkua minulla ei ole koskaan ollut, olen lainaillut äidiltä ja kavereilta.

Nyt väsyttää silmiä. Menen keittelemään ihanan tuoreista aineksista sitruuna-inkiväärijuomaa.  Kaikki matkalla poimittu ja opittu odottaa porisemistaan oppimisen keitokseksi: olen hidas havaitsemaan, "mitä jäi käteen". Makustelen matkatunnelmia ja -ajatuksia ja -oppitunteja vielä pitkän aikaa jälkeenpäin. Siksi täältä vielä matkan keskeltä näin käytännönläheinen postaus. Vasta palattuani ja jonkin aikaa kotona oltuani tiedän ja tajuan, mitä todella on tapahtunut.  Nyt voin sanoa, että seuraavan matkani yhteydessä saatan olla jo taas vähän viisaampi, mitä tulee jätteisiin ja pakkaamisen. Tällä reissulla on kaikesta huolimatta ollut yhtä ja toista hukassa tämän tästä.

Minkälaisia matkoja te, lukijani, olette tehneet? Minkälaisia havaintoja olette tehneet muilla mailla - minimalismista, jätteistä, kierrättämisestä ja ympäristöasioista?  Kommentit ovat tervetulleita!

tiistai 24. helmikuuta 2015

Miksi tuntuu, että riittävästi on liian vähän?

Olen lueskellut useita kertoja, kommentoinutkin, Bea Johnsonin Zero Waste Home -blogin viimeisintä vaatepostausta.  Bean kaikesta turhasta kuorittu, yhteen matkalaukkuun mahtuva puvusto on vaikuttava.  Erityisesti ihastelen tätä huudahdusta:

"Add pieces to my wardrobe?  No way!  I'd lose mobility!"  (Vapaa suomennos: "Lisäisinkö jotakin?  Ei missään tapauksessa! Matkusteleminen vaikeutuisi!")

Blogikirjoituksen alla keskustelussa käydään läpi niin puuttuvat hiihtovaatteet, kuin toimistoympäristön vaativampi pukeutuminen. Eräässä kommentissaan Bea väittää, että pesty kirpparialusvaate on puhtaampi, kuin uusi, kaupasta ostettu.  En ole koskaan ajatellut tätä, ja pikaisella googlauksella löysin aiheesta esim. tämän artikkelin, jossa puhutaan muiden (esim. vaatteita sovittaneiden) ihmisten bakteereista vaatteissa, ja sitten on tietenkin myrkyt ja kaikenmaailman kemikaalit

Pari viikkoa minua vaivasi ajatus, joka eilen johti toimintaan: leikin oman vaatekaappini kanssa "jos ottaisin," -leikkiä.  Eli karsimista toisin päin: jos ottaisin vain kaksi mekkoa, mitkä ne olisivat?  Mitkä paidat valitsisin, jos valitsin kolme?  Huomasin, että kuten olin arvellutkin, minäkin voisin koostaa omasta kaapistani varsin toimivan minipuvuston, ja itse asiassa luultavasti valita mm. useampia vaatekappaleita, jotka voi pestä kuudessakympissä.  Hämmästyin siitä, kuinka runsaalta tämä valitsemani vaatejoukko sovelluksineen vaikutti.  Sillä tosiaan voisi "pärjätä" aivan hienosti!

Hämmästyin myös tunteita, joita tämä ajatusleikki minussa herätti.  Kun harkitsin kokeilua, jossa laittaisin varastoon tai poistaisin väliaikaisesti käytöstä kaikki muut, paitsi nämä "minipuvustoon" valitsemani vaatekappaleet, tunsin suorastaan pelkoa.  Pelkoa sitä kohtaan, etten sitten haluaisikaan takaisin vaatekappaleita, joita ilman pärjään. 

Siis ihan totta!  Kyseessä on selvästi luopumisen pelko, mutta sitä, mikä minua pelottaa, en osaa määritellä.  Jostain syystä ns. vain funktionaalinen määrä tavaraa ja jopa se keveys, jota Beankin elämässä tuntuu olevan, hämmentää minua.

Näinkö kiinni olen kuluttamisessa, siinä että ihminen vain tarvitsee enemmän?  Onko kyse jonkinlaisesta alkukantaisesta varautumisvietistä, missä riittävästi on liian vähän, koska - aivan klassinen, omalla tavallaan absurdikin pelko - mitä jos jotakin tapahtuu?

(Mitä muka?  Paita repeää?  Lähimmälle kirpparille on 700 metriä ja avomiehelläkin on paitoja kaapissaan.  Saattaisin selvitä siitä.)

Toisaalta tämä on myös peruspsykologiaa - ihminen kiinnittyy tavaroihin samalla tavalla, kuin uskomuksiin, tapoihin, tunteisiin ja riippuvuuksiin.  Jopa surusta luopuminen voi olla tuskallista - kiinnymme taakkoihimme.  Moni ihminen elää "tuskansa" kautta eikä osaisi kuvitella päiväänsä ilman surkeutensa syiden luettelemista.  Uhrina on turvallista, kun voi vakuuttaa itselleen, että mitään ei ole tehtävistä, vastuu ei ole minun.

Vapaus on pelottavaa.  Jopa vapaus omasta tavarataakasta. 

Ulkovaatteiden suhteen täällä Suomessa on otettava huomioon asioita, joita Bea ei huomioi.  Eivät tokikaan kaikki Suomalaiset varaudu tällä tavalla, mutta itse aion pitää kiinni "tulipalopakkasten" varusteistani: paksuimmasta takista, lammasrukkasista, toppahousuista.  Kun yli 15 pakkasastetta yllättää, pitää vaatetta löytyä vähintäänkin kellarista.  

Tämän karsintakierroksen jälkeen minulla on taas neljä isoa pussillista vaatetta menossa kierrätyslaatikkoon, joskin ainakin yksi kaveri taitaa käydä ne ensin läpi... yksi lumppukeräykseen ja yksi roskiin.  Viimeiseen käytin jo likaista dyykkipussia, johon laitoin vanhat villasukkani tajuamatta, että nekin olisi voinut viedä vielä lumpuiksi.  Nyt ne ovat kuitenkin jo niin likaisia, että roskis on ainoa mahdollinen osoite.  Samaan kassiin työnsin kaksi paria kenkiä, jotka alkavat olla jo liian rikki korjattaviksi - mutta niitä olenkin käyttänyt hartaudella, toiset ovat Kierrätystehtaalta alunperinkin ja toiset, vaelluskenkäni, olivat minulla käytössä 13 vuotta! 

Suurimmat henkien taistot kävin villavaatteiden kanssa.  Muutenkin, autenttista vanhaa tavaraa on vaikea heittää pois - en vieläkään luopunut parista villapaidasta, jotka ovat peräisin isoäitini vintiltä - enkä saattanut luopua niistä vieläkään.  Molemmissa on korkea poolokaulus, joka ei istu tyyliini mitenkään, mutta käsinneulottua laadukasta villaa on vain tosi tosi vaikea poistaa hallustaan.  Onneksi olen vähentänyt niin paljon muuta tavaraa, että villapaidat mahtuvat ihan hyvin olemaan. 

Olen nyt hyväksynyt sen, että karsiminen ja "hengitystilan" tekeminen on jopa vuosien projekti.  Kunhan saan nuokin pussit taas kannetuksi ulos asunnosta, uusi tila muuttuu todeksi, ja elämä jatkuu taas tilavampana.  Kunnes taas seuraava tavarakasa alkaa ahdistaa. 

Oletteko te lukijani harrastaneet karsintaa nyt kevään kynnyksellä?  Miltä Bean puvusto teidän mielestänne vaikuttaa, inspiroiko?

torstai 5. helmikuuta 2015

Miten maailma meille myydään

Katsoin Morgan Spurlockin elokuvan The Greatest Movie Ever Sold (2011).  Se kertoo tuotesijoittelusta ja siitä, miten kyseinen dokumentti koettaa saada itselleen sponsoreita, eli toteuttaa tuotesijoittelua käytännössä.  Samalla dokumentti käsittelee mainosten läpitunkevaa roolia nykymaailmassa.

Kaupalliset viestit tukkivat päivittäisen infovirtamme ja aivokapasiteettimme.

Viime käyntini Amerikassa sai kulmani kohoamaan sen kekseliäisyyden äärellä, mitä mainostilan löytämiseen ko. kansakunnassa on käytetty.  Mainoksia on paikoissa, jotka meillä eivät ole tulleet kenellekään edes mieleen - kuittien takapuolella, kertakäyttöisissä (phyi!) juomamukeissa, ostoskärryjen työntökahvoissa.  Tähän pommitukseen verrattuna meikäläinen mainoskulttuuri on vielä kesyä.  Kaupunkikuvassakaan meillä ei ole juurikaan koko seinän julisteita.

Tämä on minun mielestäni hyvä asia.  Koetan itse olla valveilla jatkuvan mainostykityksen suhteen, vaikka se ei täysin mahdollista olekaan.  Tällä on syvä pohjavire: kuten edellisessä postauksessa totesin, tai oikeastaan, kuten Bertolt Brecht sanoi: "Tällainen on maailma, mutta tällainen sen ei pitäisi olla." Roskaviihteen lisäksi meille tarjotaan loputonta määrää tuotteita, joita emme tarvitse.  Omasta elämästään voi eliminoida mainoksia mm. kiinnittämällä postilaatikkoonsa Ei mainoksia -merkinnän ja hankkimalla nettiselaimeensa Adblock -lisäosan.  Tässä ohjeet Adblockin asentamiseksi Firefoxiin ja Chromeen.

Haasteellisinta on välttää markkinapaikkoja, joissa markkinoinnille altistuu, eritoten ruokakauppaa.  Psykologiaa käytetään jopa pakkausten asettelemiseksi hyllyyn.  Parhaan katteen saavat tuotteet laitetaan hyllyissä parhaille paikoille, silmän ja käden ulottuville.  Käsittääkseni firmat voivat myös maksaa tuotteidensa hyvästä sijoittelusta liikkeissä.

Tuotteiden ja palveluiden markkinointi, mainonta, jatkuvan myyntimyllyn ylläpito, sekä koneiston palveleminen eri tavoin muodostavat työelämästä nykyisin neljäsosasta jopa kolmeen neljäsosaan, kertoo mm. David Graeberin erinomainen artikkeli syyskuulta 2013.  Graeberin mukaan jopa suurin osa työstä on jo järjetöntä, "paskaduunia".  Graeber katsoo, että tämä murentaa ihmisten moraalia - ja saman väitteen tekee Morgan Spurlock jossakin vaiheessa elokuvaansa.  Jos suuryhtiöt (Disney, McDonalds) kasvattavat lapsemme, he oppivat, että tuotteet tekevät onnellisiksi.  Ja tämä ei ole utopiaa: olen itse jo kasvanut mainosten ympäröimänä, joutunut pyristelemään tuoteuskovaisuuden manipulaatiosta eroon ja minua nuoremmissa aikuisissa aidosti mm. em. firmojen "kasvattamia" ihmisiä alkaa olla jo todellisuudessakin.  (Muistan olleeni lapsena kateellinen, kun itse leluiän ohittaneena näin, kuinka nuoremmat serkkuni saivat Happy Mealeja.  Meidän perheessämme ei niitä harrastettu, en oikeastaan tiedä, miksi.  Voi olla, etteivät ne 90-luvun alkuun mennessä olleet vielä lyöneet itseään läpi suomalaiseen kulttuuriin.  Lisäksi söimme ulkona muutenkin harvoin.)  Suuri osa blogeista sisältää tuotteita, tuotteita, tuotteita.

Dokkarissa esiteltiin myös myös Sao Paulo, joka on viisi vuotta sitten poistanut mainokset kaupunkitilasta kokonaan.  Idea on muuttanut markkinointikulttuuria - kauppiaat tähtäävät Sao Paulossa nyt todelliseen hyvään maineeseen mainostilan ostokilpailun sijasta. Kaupunkitila on siistiä ja tyhjää, ja on suorastaan yllättävää, kuinka mieli lepää noita kaupunkikuvia katsellessa.


Huolimatta syvällisesti katsottuna vakavastakin aiheesta, Spurlockin elokuva oli tosi hauska.  Nauroin ääneen monta kertaa.  Elokuvien parhaimmistoa siis - opettaa kriittistä ajattelua, kertoo nykymaailmasta todellisella tavalla, ja siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - naurattaa.  

Sitä paitsi, Morgan ei ehkä osaa suomea, mutta olisi varsin tyytyväinen jos tietäisi, että olin myyty, kun olin katsonut tämän elokuvan.

tiistai 3. helmikuuta 2015

Mediaroskaa

Minulla on pahe.  Pidän kevyestä viihteestä.  Olen katsellut kaksi viimeistä Putousta, ja nykyisin satunnaisesti ahnehdin jonkin verran Tosi-TV:tä.  Muutaman kuukauden välein pistäydyn kiinalaiseen ravintolaan, missä luen suurella mielihyvällä iltapäivälehtiä ja Seiskaa.  Kuten voimme huomata, olen nykyisin kohtuukäyttäjä.  Elämässäni on ollut jaksoja, jolloin kaikkea tätä meni enemmänkin, mutta nykyisin pärjään satunnaisilla annoksilla.

Suhteeni tähän roskaan on ristiriitainen.   Toisaalta näissä ohjelmissa ja lehdissä esiintyy ihmisistä puoli, jonka kanssa en ole missään muualla tekemisissä: en seurustele ihmisten kanssa, joiden kaikki pyrkimykset ja elämäntapa pyörii pinnallisten asioiden ympärillä.  Toisaalta, koska niin roskalehdissä, kuin Tosi-TV:ssä esiintyvät kuitenkin aidot ihmiset, hömpän ja pinnan takaa väikkyy meitä kaikkia koskettava inhimillinen kärsimys ja toisaalta pyrkimys onnellisuuteen, vaikka pinnallisuus onkin näkyvämpi osa.  Katsoin aikanaan mm. Super-Marjo ja tytöt -sarjan kokonaisuudessaan.  Koska sarja pyörii eroottisen tanssiryhmän kuvioissa, suurin osa siitä oli bisnestä tämän varsin turhan viihteen ympärillä, treenaamista ja vaatteiden ja suihkukaappien ostelua.  Aika iso osa keskittyi myös erilaisten ihmisten toistensa ja itsensä kehumiseen.  Ei siis todellakaan mitään aivojumppaa, päinvastoin.

Toisaalta pointti on ehkä juuri se.  Aivot voi laittaa lepotilaan ja tuudittautua hetkeksi maailmaan, jossa juuri vakavampia asioita ei ole.  Ne pilkahtelevat siellä täällä - Super-Marjo kertoo, miten heidän perheessään vasemmistolaisuus ei vain käy päinsä, Henna taasen, ettei halua lapselleen alkoholistiperhettä, koska on itse sellaisesta taustasta - mutta vähintään yhtä vakavia asioita ovat uusien silikonirintojen noutaminen Tallinnasta tai niiden esittely Seiskassa tai tanssiryhmän uudet jäsenet.  Ja kamerat ovat, totta kai, kaikessa mukana.

Tällainen maailma nyt on.  Vaikka ihanteeni on käyttää kaikki aika uuden opiskeluun, paitsi äärimmäinen pinnallisuus, on ajalle, jossa elämme, tunnusomaista myös informaatioähky.  Joka tuutista pukkaa dataa ja tarinaa niin paljon, että aivot eivät mitenkään kykene käsittelemään kaikkea.  Osan siitä täytyy olla triviaa.

Tosiasiassa soisin, että käyttäisin tästäkin ajasta osan joko laadukkaamman viihteen kuluttamiseen, tai siihen, että aivot todella lepäisivät ilman ulkoisia, datapitoisia ärsykkeitä.   Liikunta ja meditaatio ovat niitä harrasteita, joiden parissa pitäisi viettää enemmän aikaa ja aivot tosiaan saisivat todellakin olla vain ihan ilman mitään.  Informaatiodieetti tekisi ajattelulle hyvää, kun taas kevyt viihde on tosiaankin koukuttavaa.

!!!!!!!

Roskaa on kiva kuluttaa seurassa - osa Seiskanlukukokemuksesta kiinalaisessa muodostuu siitä, että vastapäätä istuu ystävä, jonka kanssa voidaan haukkua journalismin tasoa ja mehustella lukemimme "todella tärkeitä uutisia" ja metatasolla haukkua sitä, että (tällaisia) julkaisu(ja) on ylipäätään olemassa.  Minulla on eräs ystävä, joka on täysi räyhämimmi ja HC-maailmanpelastaja, mutta tietää Tuksun elämän käänteet ja vauva.fi-foorumin "tarjonnan" laadun yhtä hyvin kuin minä.  Ja toisaalta minulla on myös ystävä, joka kauhistelee joka kerta yhtä paljon sitä, miksi tiedän häistä ja hääohjelmista niin paljon.

Mutta minun ammattini ja elämäntapani on tarinankerronta, ja tarinat tarvitsevat materiaalia.  Maailmasta ei voi kertoa totena, jos ei tiedä, millainen se on.  Tarinankerronta pelaa aina tunnistettavuudella.  Siksi luulen, että vaikka käyttäisin päiväni "hyödyllisen" kirjallisuuden parissa - koska mitä tulee ns. "oikeaan kirjallisuuteen", sitä on aina loputtomasti luettavaksi.  Emme koskaan näe päivää, jolloin olemme lukeeneet kaiken maailmassa olevan lukemisen arvoisen.  ...mutta jos pelataan tunnistettavuudella, hahmojen uskottavuudella, roska on materiaalia siinä, missä hyväkin kirjallisuus.  Joissakin tapauksissa jopa parempaa.

Jos haluaa kertomillaan tarinoilla saavuttaa ihmsiä, ja herättää heissä tunnistamista, ihmiset on tunnettava.  Ja ihmisiä on muuallakin kuin laatujournalismin ja korkeakirjallisuuden parissa - hitto, ihmisiä taitaa olla jatkuvasti enemmän viihteellisen journalismin ja roskaviihteen äärellä.

Kaikkea ei voi  nähdä ja lukea, mutta kun yrittää, jonkinlainen kirjo on säilytettävä.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Ompelemisen alkuun

Kannustan kaikkia ompelemisen pariin - jos ei uskalla omin neuvoin alkuun, aikuis- ja työväenopistot tarjoavat kursseja, ja myös kirjaston käsityöosaston tarjonta kannattaa tsekata.  Monissa ohjekirjoissa kerrataan myös seikkaperäisesti perusompeluohjeet. 

Ihmisille, joilla ei ole omia ompelukoneita, käyttöön tarjoaa Helsingissä ompelukoneen ja saumurin mm. Kaupunkiverstas (mahtava paikka muuten) ja asukastilat (nyt kun ne vielä ovat pystyssä).  Näissä tarjolla on aika ajoin myös neuvontaa.  Mahdollisuuksia ompelemiseen omassa kaupungissa kannattaa etsiä esimerkiksi hakukoneiden tai Facebookin avulla.  Nuorille nuorisotalot tarjoavat paljon kaikenlaisia käsityömahdollisuuksia, - ja muistakaahan, että mm. Hapessa ja Tyttöjen talolla nuoriksi luetaan alle 28-vuotiaat (eikä nuorisotaloilla muuten kysellä papereita, eli nuorennäköiset "vanhat" sinne myös vain).

On ihanaa osata korjata vaatteita, ja toivoisinkin, että mahdollisimman moni innostuisi tästä "vanhan hyvän ajan" katoavasta taidosta. On kerta kaikkiaan tyydyttävää, kun uusien farkkujen sijaan voi käyttää vanhoja vielä vuoden päivät, ja ylikin.

Joskus vaatteen alusta ompeleminen voi kyllä olla helpompaa ja nopeampaa, kuin vanhan korjaaminen, mm. jos kyseessä on vuorillinen vaate.  Ompelutaitoa kannattaa siis harjoitella kuitenkin alusta asti tehtävien vaatteiden kanssa. 

Haluaisin kuitenkin painottaa sitä, ettei ompeleminen ole ekologista ja taloudellista, jos käytetyt materiaalit eivät ole sitä myös.  Eli se, että menee Eurokankaaseen ostamaan uusia kankaita, joiden alkuperää ei tiedä, ja ompelee niistä vaatteita, ei ole kestävää kehitystä ylläpitävä teko sikäli, että se vaikuttaa kysyntään ja tarjontaan melko samalla tavoin, kuin uuden vaatteen ostaminen.  On toki mahdollista, että näin saa sopivamman ja oletusarvoisesti siis kauemmin kestävän vaatekappaleen itselleen.  Tässä mielessä uudesta kankaasta ompeleminen voi olla paremmin kestävän kehityksen asialla, kuin vaatekaupassa asiointi.   Myös tällainen ompeleminen kyllä kehittää tärkeää kädentaitoa, ja tarjoaa tyydytystä ja itsetuntoa, joita sitten voi taas hyödyntää omissa uusissa, entistä ekologisemmissa projekteissa.

Tämän tiimoilta haluan myös ilmaista syvän huoleni siitä, että samoin kuin valmisvaatteen, myös uutena myytävän kankaan laatu on laskusuunnassa.  Kaiken ne pilaa!

Onkin mahdollista, että parempilaatuista materiaalia löytää kirppareilta ja kuolinpesien kaapeista.  Omasta kangasvarastostani suurin osa on vanhoista vaatteista ja kirppislöydöistä peräisin.  Facebookin kierrätysryhmien avulla voi myös päästä hyviin vanhoihin materiaaleihin käsiksi, ja vieläpä suhteellisesti halvemmalla.   Kirpputorimateriaalit kannattaa aina pestä.

Jätettä ja tavarapaljoutta eniten vähentävää ompelemista on kierrätetystä materiaalista ompeleminen ja tuunaaminen, vanhan vaatteen muuntaminen käyttökelpoiseksi.  Näihin katsoisin, että pieniä määriä uuttakin kangasta voi ostaa, jos kirpputorilta ei löydy.  Aloittelijan kenties kannattaakin käyttää nimenomaan edullista materiaalia, jottei ainakaan rahaa mene hukkaan, jos taidot eivät riitäkään.  Lisäksi taitoja hioessa kannattaa ehkä säästää kaikkein ihanimmat kuosit myös hetkeen, jolloin itsetuntoa on enemmän.

Korjaatko tai ompeletko sinä vaatteita?