Sairaana

Olen viettänyt viikon verkkareissa. Ulos olen pistänyt nokkani vain lyhyesti, koiran tai lähikauppareissun vuoksi. Enimmäkseen nämäkin toimet ovat langenneet puolison hoidettaviksi. Hänkin on ollut toipilas sen viikon aikana, jonka minä olen nyt sairastanut, mutta koska aloitti homman viikkoa aikaisemmin, tervehtyikin jo.

Olen kyllästynyt itseni viihdyttämiseen, netin tuijottamiseen, radio-ohjelmiin, kirjoihin. Sitä paitsi päänsärky tai silmien turvotus ja rähmä rajoittavat visuaalisten ärsykkeiden käyttöä ja kognitiivisia kykyjä. Sairastaminen on tosi tylsää. 

Tietenkin se avaa myös uusia ovia. Pyykkien tai tiskien käsittely muuttuu ilahduttavaksi vaihteluksi, kun keholla jaksaa tehdä edes jotakin. Koira on aivan verrattoman ihana otus, koska on ainakin joku seuralainen, niin energisoiva ja hellyttävä lisäksi. (Koko koira on blogin lukijoille kenties yllätys. Tosiaan. Yli puolen vuoden blogihiljaisuus on pitänyt sisällään myös koiranomistajaksi ryhtymisen!) Väsymys, johon viime kirjoituksessa viittasin, saattoi liittyä tähän aluillaan olevaan tautiin. Kyseessä on siis raju flunssa, ellei influenssa. Joka päivä ilmaantuu uusi oire, tai niiden dominoivuus vaihtelee. Atshuu!

Olen koettanut myös nähdä sairastamisessa antoisia puolia. Kerrankin saa luvan kanssa levätä - sitähän minä olen kaivannut. Päivän täyttäminen kiinnostavilla kirjoilla sekä radio- ja televisio-ohjelmilla ei ole hassumpaa, ja on myös opettanut minulle paljon. Olen tutustunut talonrakennuksen tuskiin Sadan vuoden talo -tv-sarjan seurassa ja saanut paljon uutta tietoa Jari Hanskan Tulevaisuus hanskassa -podcastista. Yle Areena on kipeän kaveri. Olen kuunnellut sieltä kuunnelmia ja musiikkiohjelmia, kun päätä on särkenyt tai ei ole muuten jaksanut muuta kuin maata. (ps. Yle ei ole maksanut mulle tästä)

Kipeänäkin voi oppia ja etsiä uutta ajateltavaa, niissä rajoissa, kuin vointi sen sallii. Muissa väleissä voi vaikka lukea satuja  tai valittaa vähän Facebookiin - näitäkin viikkoon mahtuu. Olo on jo vähän parempi. Itsenäisyyspäiväksi olen jo täysin terve. 

Huomioita

Konmaritin koko kämpän ennen putkiremonttia. Olin kuin riivattu, ajattelin kaiken vapaa-aikani vain sitä, minne sijoitan järkevämmin kaiken, mitä omistan. Tämä oli loistava valinta, vaikka se silloin uuvuttikin, koska sitä vapaa-aikaa ei paljon ollut. Kun plasimme kotiin kaikki piti ensin purkaa muoveista, ja pinnat siivota betonipölystä (ei sitä asbestipölyä asuntoihin tullut). Tavarat hakeutuivat paikalleen pikkuhiljaa. Silloin se paljastui: uusi järjestys, jossa kaikelle on paikka, on tosiaan auttanut minua pitämään asuntomme siistinä. Siisteyttä rajoittaa enää väsymys, ei se, että siivoaminen olisi vaikeaa. 

Vaatteita minulla on edelleenkin hiukan liikaa. Luotan kuitenkin siihen, että luonto korjaa: en suunnittele ostavani mitään pitkään aikaan, ja puhki hapertuvia käytän erääseen patjaprojektiin. Olen viimeisen puolen vuoden aikana ostanut uutena vain trikoot, käytettynä villatakin, jakun, kahdet farkut ja yhdet trikoot. Ensi kuussa täytyy ostaa rintaliivejä. 

Koska olen viime aikoina ollut muuten uupunut, olen kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että en jaksa siivota, ja jonkinlaista kuormitusta, johon liittyy ajatus, että elämä on yhtä siivoamista. Näiden ajatusten keskellä olen kuitenkin havahtunut yllämainittuun: olen viime vuosien aikana kuitekin onnistunut optimoimaan mahdollisuuteni siisteyden ylläpitämiseen. Se on todellista kehitystä! Tarkoitan tällä siis sitä, että kunhan saan aikaiseksi, siivoaminen on yksinkertaista: kaikelle on paikka ja ne mahtuvat paikalleen. On kuitenkin paljon mukavampaa pohtia, jaksaako, kuin sitä, kuinka mahdotonta tai vaikeaa kyseisen tehtävän suorittaminen on. 

Koska kehittyminen on niin hidasta, että asioihin tottuu, kun ne tapahtuvat, omia ”voittojaan” on joskus vaikea nähdä. Se lienee haasteellisinta muutoksista nauttimisessa: niiden huomaaminen! Esimerkiksi tuossa asiassa olen huomannut kyllä sen, että en meinaa jaksaa tehdä hommia, mutta en sitä, että niiden tekeminen kuitenkin on nykyään helpompaa, kuin ennen. Tämä liittyy toki siihenkin, että kun elin enemmän kaaoksen keskellä, minulla toisaalta oli myös enemmän aikaa. Blogin päivittymistahdistakin on voinut huomata, että viimeiset pari vuotta minulla on ollut huomattavasti kiireisempi elämä, kuin ensimmäiset pari vuotta, kun tätä blogia olen kirjoittanut.

Löytääköhän tänne enää kukaan? Tervetuloa takaisin!

Putkiremppa

Sepä tuli sitten meidänkin osalle. Siirrymme huhtikuun alussa huomattavasti pienempiin tiloihin ,ilman huonekalujamme, noin pariksi kuukaudeksi. "Noin", koska meillä ei ole uutta sijoituspaikkaa kolmanneksi kuukaudeksi, ja on myös epäselvää, voisiko silloin ehkä asua tässä nykyisessä kodissamme.

Teen listoja. Mietin, mitä voi jättää, miten ne pitää suojata (luvassa on asbestipölyä), miten saamme pakattua kaiken jäävän tarpeeksi tiiviisti näihin tiloihin (esimerkiksi varastot pitää tyhjentää) ja mitä sitten toisaalta otan mukaan. Tällä viikolla saanen vastauksia näihin kysymyksiin, mutta stressaa se silti.

Ennen kaikkea mietin, olenko karsinut tavaroitani tarpeeksi, kannattaisiko karsia pikkusen vielä ennen, kuin remppa alkaa. Ei inspiroi, kurkin vähän laatikohin jo ja ilokseni huomasin, että edellisten karsintakierrosten jäljiltä siellä oli toisaalta aika vähän karsittavaa.

On kuitenkin jälleen esimerkiksi paperihirviö, joka pitäisi kesyttää. Pari vuotta. Paljon paperia.

Elämä on tätä nykyä niin hektistä, ettei kaikelle tälle virallisesti tuntuisi olevan aikaa. Vaan silloin, kun päivärytmini oli iisimpi, en tehnyt näitä juttuja mitenkään raivokkaasti.

Nyt on pakko. Mites toi kirjahylly? Lähtiskö siitä kuitenkin jotain?