Kokopäivitys

Aarrevaatteiden myötä keskustelu luiskahti jotenkin painoon, tai sanoisinko kokoon: minullahan ei ole vaakaa, eikä ole koskaan ollutkaan. Mutta viime keväänä kävin vaa'alla uimahallissa ja vähän hämmästyin; tämän jälkeen olen seurannut kehoni kokoa mittanauhan avulla. Nyt se näyttää lantiolla pari senttiä vähemmän, kuin ennen kesää.

En tiedä, jatkaako kokoni matkaansa alaspäin, enkä oikeastaan välitäkään, kunhan ei menisi ylöspäin. Eikä oikeastaan siksi, että ylipaino minua juurikaan pelottaisi. On hyvä tietää, mitä omalle keholle kuuluu ja miksi. Olen itse ollut aina tämän ajan kauneusihanteiden korruptoima ja luullut, että laihuus on se juttu, mutta oma kehoni on tyypillisesti ollut jo viimeisistä teinivuosista keskikokoisen yläpäässä, eli vähintään noin puolessa välissä painoindeksin haitaria. Todella hoikka en siis ole ollut koskaan, mutta en varsinaisesti pulskakaan.

Kuitenkin, kuten pari päivitystä sitten sanoin, en meinannut tuolloin enää mahtua eräisiin itse tekemiini vaatteisiin. Käänne tapahtui, kun olin kaksi viikkoa "tanskalaisessa puskassa", eli osallistuin tapahtumaan, jossa asuin leiriolosuhteissa viikon. Heräsin aamuisin noin kymmeneltä, mutta päivän suurin ateria nautittiin vasta illalla seitsemän-kahdeksan aikaan. Siihen asti nälkää torjuttiiin paitsi isohkolla ja tuntikausia kestävällä aamupalalla, myös satunnaisilla välipaloilla. Kylmälaiteolosuhteet pakottivat pääasiassa tuoreruokaan: omenoihin, porkkanoihin, avokadoon. Leivänpaloja pestolla kului myös jonkin verran, samoin pähkinöitä ja kuivahedelmiä. Jonakin päivänä taisin syödä purkillisen papuja ikään kuin lounaaksi. Illan ateria oli useimmiten vegaaninen, runsas ja täyttävä. Syöminen tapahtui hyvässä seurassa yhdessä nautiskellen ennen illan juhlia, joita vietettiin joka ilta. 

Tämä rytmi verrattuna kotona völlymiseen ja/tai kiireiseen työpäivään potkaisi liikkeelle kehoni muutoksen hiukan pienempään suuntaan, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Reissun jälkeen olin reilun viikon kovassa flunssassa, mutta aloin sen jälkeen skeittailla ja ajaa pyörällä päivittäin. Kutistuminen on jatkunut. Lähtökoosta vyötäröltä ja lantiolta on kadonnut molemmista kolme senttiä. Tämän mittailun tuloksena tosin hämmästyin: ikiaikaiseen rinnanympärykseeni on jostakin tullut peräti kuusi senttiä lisää! Ei ihme, että jotkut paidat ovat kinnanneet rintojen kohdalta! Ja mistä se on tullut?! Toivoisin tämänkin lähtevän laskusuuntaan, mutta sen ei ole niin väliä, koska kokonaisuus on melko tasapainossa jo nyt.

En ole käynyt uimahallilla, enkä tiedä siis, mitä painan, ja vaatteiden mahtuminen onkin minulle tärkeämpää. Lisäksi kehon mietiskelyssä loistava löytö on ollut Linda Baconin Health at every size, jonka tilasin, kun en ollut varma, saanko kroppaani pienemmäksi. En ole mikään kuuri-ihminen, ja Bacon perusteleekin tieteellisesti, miksi dieetit ja kuurit eivät toimikaan, vaan päinvastoin häiritsevät kehon omia painonsäätelymekanismeja. Sanon tämään uudelleen:

Laihdutuskuurit eivät toimi, vaan häiritsevät kehon omia painonsäätelymekanismeja.

Erityisen vahingollista on tuttu "jojoiluksi" kutsuttu ilmiö. Bacon kehottaa hylkäämään kaikenlaiset lihavuuteen liittyvät myytit, esimerkiksi sen, että ylipaino aiheuttaa sairauksia. Laitetaanpa tämäkin tähän

Ylipaino ei aiheuta sairauksia. Monissa tapauksissa ylipaino saattaa jopa suojella sairauksilta. Ylipainon stigmatisointi on laihdutusteollisuuden luoma kuvio, koska se tuo loputtomia määriä rahaa kyseiselle bisnekselle. 

Isojenkin ihmisten kannattaa pyrkiä elämään terveellisesti, mutta laihuuteen pyrkiminen ei ole millään tieteellisellä mittarilla tarpeellista. Jos muuten terveelliset elämäntavat - liikkuminen ja tasapainoinen ruokavalio, joka sisältää myös runsaasti nautintoa - johtaa painon putoamiseen, hieno juttu, mutta itseisarvona laihuus tai hoikkuus ei ole yhtään mitään, ja meidän kaikkien tulisi auttaa työssä, jossa poistetaan stigmaa lihavuuden ympäriltä. 

Jos nämä ajatukset kiinnostavat, suosittelen Baconin kirjaa lämpimästi. 

Keho

Nykyaika on täynnä kehopropagandaa. Sitä tulee vastaamme bikinimainoksissa kadunvarsilla, aikakauslehdissä (niille, jotka niitä lukevat), internetin mainospalkeissa, tietokonepeleissä, TV-sarjoissa ja joogasalin esitteissä. Tuntuu, että liikunta ja kehonmuokkaus on uusi uskonto, ja hyvin hoikka ja rasvaton vartalo olemassaolon perusedellytys. Oman kehon rakastaminenkin on ehdollistettu treenaamisen määrälle: keho kaipaa kovaa rakkautta, jossa ruokavalio on oikea ja liikuntaa paljon, vaikka aina ei huvittaisikaan.

Toisaalta on olemassa toinenkin imperatiivi, juuri se itsensä rakastaminen. Oma keho tulisi hyväksyä ja sitä tulisi vaalia ja arvostaa. Mutta kuinka ihmisellä voi olla terve itsetunto ja kehonkuva, kun yhtäältä annetaan ymmärtää, että hän on täydellinen juuri sellaisena kuin on, ja toisaalta, että nimenomaan ei ole ilman oikeanlaista elämäntyyliä ja ihannevartaloa?

Oma kehonkuvani vastaa tätä yhdistelmää. Olen toisaalta sitä mieltä, että kehoni on ainutlaatuinen ja upea. Ihan totta: en häpeä yhteissaunomista, olen jopa työkseni poseerannut alasti taideryhmien mallina. Suhtaudun julkisiin alastomuustilanteisiin pää edellä -asenteella: nyt ei auta kuin olla vain, ja olla sellainen, kuin on. Tässä nyt saunotaan porukalla nakuna ja koska haluan saunoa ja seurustella, paskat siitä mitä kukaan kehostani ajattelee. Sitä paitsi se on minun, eikä se kenellekään edes kuulu.

Olen kuullut kovin erilaisia tulokulmia kehonkuvaan. Kuinka joku miettii seksin aikana, miltä näyttää mistäkin suunnasta, tai yhteissauna pelottaa, vaikka päältä katsoen on mahdotonta nähdä ihmisessä mitään sellaista "vikaa", miksi näin pitäisi olla. Ihmiset ovat eri kokoisia ja näköisiä. Minäkään en ole ihannevartaloinen, en ainakaan niiden bikinimallien perusteella, ja viimeksi kun vaa'alla käväisin, paino huiteli aivan painoindeksin määrittämän ihannepainon ylärajalla. Mahani kohdalla on kunnon kerros pehmeää läskiä, jos erehdyn kurkistamaan taakseni peilissä, näen pakaroissani selluliittikuoppia, lantionmitta ylittää metrin eivätkä rinnat ole ainakaan pystyt, ilman liivejä eivät kovin pyöreätkään. Kuitenkaan en eläissäni seksin yhteydessä ole miettinyt yhtään, miltä näytän. Sillon on ollut muuta mietittävää!  Sitä seksikumppaneistani ainoaa, joka vuosia sitten kehtasi antaa kehostani negatiivista palautetta, en katsellut tapauksen jälkeen kovinkaan kauaa. Koska totuus on se, että tämä on minun, ja minä en anna kenenkään puhua siitä pahaa. Jos siitä haluaa osansa, se on otettava sellaisenaan. Niin hauras oma kehoarvostukseni kuitenkin on, etten kaipaa sille haastajaa.

Joistakin asioista kehossani olen aina pitänyt. Minulla on tiimalasivartalo, ja kapea vyötärö kiloista huolimatta. Jalkani eivät ole pitkät, mutta ne ovat kauniin muotoiset, kapenevat polven kohdalta, pohkeet ovat pyöreät ja nilkat ja ranteet kapeat. Omaan silmääni vartaloani hallitsee jonkinlainen sopusuhtaisuus, joka miellyttää silmääni. Pidän kynsieni muodosta ja pitkistä sormistani ja varpaistani, ja kasvonikin ovat, erityisesti edestä katsottuna, varsin sievät. Olen varma, että kulloistenkin seurustelukumppaneiden positiivisesta palautteesta on ollut apua, mutta muistan kyllä jo teini-iässä, ennen yhtäkään seurustelua, pitäneeni samoista asioista ulkonäössäni.

Kerran katsoin stailausohjelmaa, jossa muuttumisleikkiin osallistui bloggari Dudemom. Hän pukeutui pääasiassa verkkariasuihin tarkoituksenaan peittää raskauskilonsa. Pidin tavasta, jolla ohjelman gurut sanoivat kohteelleen: et välttämättä koskaan enää laihdu (kyseessähän ei ollut laihdutusohjelma) - mikset rakastaisi kehoasi sellaisena, kuin se on nyt, ja koettaisi pukeutua tavalla, joka auttaa sinua siinä? Jos sitten laihdutkin, on varmaan mukavaa ostaa uusia vaatteita. Mutta nyt on nyt.

On tietenkin hyvä pyrkiä liikkumaan, ja saamaan kehonsa sellaiseen kokoon, joka ei ole terveysriski. Mutta siitä huolimatta meidän tulisi - kuten elämämme ihmisten kanssa - katsoa itsessämme aina ensimmäiseksi hyviä puolia. Sikäli kuin kukkaro kestää, ei ilahduttava pukeutuminenkaan ole ollenkaan hassumpi juttu. Kaikki konstit, jotka auttavat meitä hyväksymään itsemme, on käytettävä. (Agendani mukaisesti en kuitenkaan kannusta ylenmääräiseen shoppailuun kehonkuvan hoitona.)

Millaisena sinä koet alastomuuden ja oman kehosi?

Ekojuoksuaika vol. 2

Kävimme kompastelemassa pitkin polkuja ja kallioita läheisellä mäennyppylällä.  Tuollainen tyypillinen suomalaiskaupungin luontosaareke, noin hehtaarin verran heinää, kalliota, puita ja ryteikköä.  Paikka jonne ihmiset menevät reippailemaan koirien kanssa tai ilman, ja missä joku ottaa silloin tällöin satunnaisen pussikaljan.  Kevätaurinko lämmitti.

Olin varustautunut tällä kertaa yhdellä dyykkaamiseen käytetyllä muovipussilla ja työhanskoilla, ja päätinkin kalliolla istuskelun sijaan ryhtyä poimimaan roskia.  Pussi tuli täyteen yllättävän nopeasti.  Kauan maassa maanneita likaisia muovipusseja, korkkeja, pulloja, lasinpalasia.  Jouduin/ pääsin kurkottelemaan, koikkelehtimaan ja kiipeilemäänkin ryteikössä ihan kiitettävästi.  Luonnollista liikkumista, kuten kultani sanoi, ja ihan ilmaiseksi!  Tuosta otsikon juoksemisesta ei kyllä ollut tietoakaan.  Kenties vaihdan termin ekolenkkeilyyn.  Kun keskittyy roskiin, juokseminen saattaa olla hommassa vähän ylimääräistä.

Roskapussillisen lisäksi matkaan tarttui myös lyttyyn painunut metallikori, sellainen, joita on vaatekaappien säilytysjärjestelmissä.  Toisinaan olisi mukava tietää, miksi roskat päätyvät sinne, missä ne ovat.  Tässäkin on varmasti jokin tarina.

Heitin nämä aarteet läheisen taloyhtiön sekajäteroskikseen (kiitos ja anteeksi!) ja päätin, että teen tämän piakkoin uudelleen.

Ekojuoksuaika vol. 1

Helsingissä alkaa lumi sulaa, ja kevään kummalliset tuoksut lennähtävät tämän tästä nenään.  Hiljattain, loskaisena, mutta vielä valkoisena lauantaina, vieraanani oli pietarilainen nuori nainen, joka ihasteli meidänkin kaupunginosamme lukuisia puita ja metsämäisiä ulkoilulenkkejä.  Pietarin puistot ovat graafisia ja hyvinhoidettuja, ja suurkaupunki leviää muutenkin laajalle, metsään on pitkä matka.  Helsinki on pikkuinen kyläpahanen todellisen miljoonakaupungin asukkaalle, talot on rakennettu väljästi ja pieniä ja vähän isompiakin metsiköitä kohoaa siellä täällä.

Mutta mitä huomaankaan, kun kävelen tuon metsikön ohitse?  Vierellä on kiireisiä kävelyreittejä, autoteitä ja junaratakin... lumen alta paljastuneella, vielä kasvittomalla ja karulla maalla, ja junaradan varsilla eritoten laiduntaa isompien ja pienempien roskien karja, jota ei reippainkaan paimenkoira saa liikkumaan omin jaloin.  Tarvitaan työhanskat tai roskapiikki, iso jätesäkki ja urheilumieltä.

Suosikkisivustoihini kuuluva Care2 listaa joukon muitakin hupaisia juoksutrendejä, mutta kaltaiseni hippiäisen kiinnostuksen herättää erityisesti "eco-running", ekojuoksu, vaikka en juoksua ole oikein harrastanutkaan.  Toisaalta roskanbongaajan ei ole pakko juosta. kävelytreenikin monipuolistuu kummasti kyykkimällä ja kumartelemalla.  Sitä paitsi lähipusikoideni roskan määrällä ei ehdi juosta askeltakaan, kun jo taas pitää kumartua poimimaan jotakin.  Pahimmissa kohdissa roskia on neliömetrilläkin jo useampi.

Garbology kertoi Amerikan rantojen siivoamisessa kunnostautuneesta Kim Masonerista ja tämän miehestä, jotka yksinkertaisesti otti kävelylenkeilleen mukaan pussin ja keräsi siihen roskia sitä mukaa, kun niitä tuli vastaan.  Ennen pitkää harrastus johti siihen, että heiltä alettiin kysellä ylimääräisten pussien perään.  Vastaantulijatkin halusivat kerätä roskia, kun näkivät hyvän esimerkin.

Tänään suunnittelinkin seuraavaa: oikein roskaisista maisemista voisin ottaa ennen- ja jälkeen- kuvat, kuin meikattavasta ihmisestä ikään, ja postata ne tänne blogiin.

Palaan raportoimaan, kun pääsen tuumasta toimeen!