Beibamboo ei enää vuokraa

Minulla ei ole lapsia, mutta vauvanvaatteista tuli kuitenkin puhe tässä päivänä muutamana.  Olen tiennyt suomalaisesta Beibamboo -firmasta jo muutaman vuoden, mutta nyt kun kävin firman sivuilla, sain huomata, että se ei enää vuokraa vauvanvaatteita, kuten alunperin, ja että se on kasvanut melko suureksi ja kansainväliseksi - sivut olivatkin aluksi englanniksi ja maavalikon monet vaihtoehdot saivat minut pohtimaan, oliko tämä sittenkään suomalainen firma.  Mutta olihan se.  Kasvu on varmasti hyvä Nina Ignatiukselle, mutta harmi tämän vuokrausjutun osalta - mielestäni se oli fiksu idea.  Ja ekologinen ja käyttäjäystävällinen!

Esimerkiksi Project Mama -blogi ylistää kirjoituksessaan vuodelta 2011 nimenomaan vaatteiden vuokrattavuutta.

Vaatteista vaikka kuinka

Asuni muodostuu yleensä housuista tai hameesta (ja toki sukkiksista. leggingseistä, sukista, mitä nyt tarvitaan lämpötilojen ja siveyden nimissä), hihattomasta tai hyvin lyhythihaisesta paidasta (housujen/hameen vyötäröstä riippuen joko pidemmästä tai lyhyemmästä), jostakin avattavasta pitkähihaisesta - yleensä siis neuleesta, nykyään käytän huppareita vähemmän, mutta kyllä minulla niitäkin vielä on - sekä villatakista, säästä riippuen toki.  Jossakin vaiheessa elämääni olen todennut, että minua ahdistaa, jos joudun pitämään edestä suljettua, paksua vaatetta, joten en omista esimerkiksi neulepaitoja lainkaan.  Trikoopaitoja minulla on melko paljon, mutta ne ovat enimmäkseen urheilukäytössä.  Syy on yksinkertaisesti se, että kehoni lämpötilanvaihtelut tuntuvat olevan nopeita, ja haluan voida riisuutua helposti myös hihattomalle paidalle.  Talvisin en välttämättä ole niin helposti kuumissani, kuin suurimman osan vuodesta.  Mutta optio riisumiseen nopeasti on hyvä olla olemassa.

Villatakki on tärkeä osa asua.  Näihin aikoihin vuodesta kuljen edelleen välillä ilman päällystakkia, pelkkä villatakki kassissani tai ylläni.  Talvella mikään ei lämmitä niin kuin aito villa.  Vihaan akryylia melko kiihkeästi, ja minusta on suorastaan syntistä, kuinka sumeilematta akryylivaatteita myydään ja jopa väitetään kaupassa villavaatteiksi.  Ne ovat muovia.  Ne hiostavat, eivät lämmitä.

Kaikki villatakkini ovat kirpputorilöytöjä, yhden olen saanut kaverilta.

Sopivasti -blogin puhtauskirjoitus, tai oikeamminkin sen alla virinnyt keskustelu, jaksaa inspiroida.  Olen ottanut itseni suhteen tiukemman linjan puolipitoisten vaatteiden käyttämisessä.  Ehkä edellisessä kirjoituksessani mainitsemani paikanvaihdos auttoi myös.  Nyt kun käytössä olevat vaatteet ovat olleet paremmin saatavilla, olen ollut huomattavasti kurinalaisempi siinä, kuinka huolettomasti otan uusia vaatteita kaapista.

Tuntuu, että tämän uuden kierrätyksen sivuoireena orastaa tietoisuus siitä, kuinka paljon liikaa vaatteita minulla onkaan.  Jo viikon kokeilun jällkeen huomaan, että ne todelliset suosikit alkavat nousta näkyville.  Tämä minivaatekaappi on muuten inspiroiva, mutta tyyli on osittain hyvin erilainen kuin omani.  Pidän kyllä sekä mustasta että valkoisesta pukeutumisessa, ja toisinaan pienestä "bisnes-uskottavuudestakin" mutta silti värit ovat minulle tärkeitä.  Samoin useimmiten tietynlainen homssuisuus ja luovuus - vai kutsuisiko sitä sitten ronskisti hippimäisyydeksi.  En pukeudu varsinaisesti hippityyliin ihan päivittäin, enkä muutenkaan kautta linjan, mutta en tunnistaisi itseäni myöskään Oma koti valkoisen tapaisessa pelkistetyssä tyylissä.  Tietysti, jos tilanne vaatisi, sekin onnistuisi, ja esim. juhlissa nautin kyllä huoliteltuna ja siistinä olemisesta.  Toisaalta toiselta sivulta siiliksi ajeltu, toiselta puolelta pitkä tukkani pitää tietyn punk-henkisyyden läsnä tyylissä kuin tyylissä.

Koru- ja asustetyyli ei tuossa puvustossa miellytä mua ollenkaan - yllättävästi.  Olen aivan allerginen kaikenlaisille "aikuisille ja siisteille" laukuille ym. ja kalliiden merkkien, sekä niitä jäljitteleville, tyyleille.  En väitä, etteikö kalliiden merkkien joukosta voisi löytyä joitakin yksittäisiä korkealaatuisia tuotteita, jotka voisin hyväksyä käyttööni - mutta niiden maailma on minulle aivan vieras.  Omat aarteeni ovat vintagea ja/tai aivan erityisiä, joltakulta saatuja ja haalittuja.  Tietysti minulle on täysin vieras ajatus mennä vain kauppaan etsimään itselleni laukkua.  Miettisin ensin sen seitsemän kertaa, voinko löytää sellaisen jostakin käytettynä.  Koruja minulla on jonkin verran, ja niiden ytimenä ovat tunnearvo ja vitsikkyys.  Kaulakoruni ovat ystävien tekemiä tai muuten heiltä saatuja, korviksia olen ostanut (!) (jopa hiljattain!).

Yksi asia ihmetyttää minua kyllä tuossa minipuvustossa - jos on vain mustaa ja valkoista, miten saa koskaan täysiä koneellisia pyykkiä?  Käyttääkö kirjoittajan perhekin vain mustia ja valkoisia vaatteita?  Vai peseekö hän huoletta vajaita koneellisia?

Näyttäisi nimittäin siltä, että jos minä alkaisin karsia vaatekaappiani, ongelma ei olisi tumman pyykin riittävyys - siitä pitää avokin vaatevarasto huolen - ongelma olisivat ns. välivärit, eli ne, joita en uskalla pestä mustien kanssa, sekä valkoiset vaatteet.  Minulla on jo nyt hankaluuksia saada näistä täysiä koneellisia.  Värien monimuotoisuus vaatekaapissa olisi tosiaankin ihana säilyttää.

Nähtäväksi jää, mitä tapahtuu.  Nyt on ainakin tuntunut jotenkin mukavalta ja huolettomalta kiskaista suunnilleen samat vaatteet päälle monta päivää peräkkäin.  Olen myös joutunut antaumuksella haistelemaan niitä, ja pyykkiin mm. t-paidat ovat päätyneet ennemminkin näkyvien hikitahrojen takia, kuin siksi, että haisisivat.  Koska deodoranttini on sananmukaisesti de-odoranttia, eli poistaa hajua, eikä hikoilua (kuten anti-perspirantti tekisi), sellaisia läiskiä syntyy.  Otan sen kuitenkin mieluummin, kuin antiperspirantin kemikaalit.

Drop don't shop

Niin tosiaan, kuten viimeisessä postauksessani totesin, lähdin silloin kaupungille luopumaan tavaroista.  Kun pakkailin niitä kasseihin, ajattelin, että tällä kertaa tulen kaupungilta pienempien kantamusten kanssa.  Kuinka mukavaa!  Ajattelin kutsua tätä nimellä droppailu.

Vein siis vanhoja silmälaseja optikolle, mistä ne lähtevät eteenpäin tarvitseville.  Optikon työntekijä hihkui hiukan, kun kaivoin koteloista kolmet silmälasit.  En pidä juuri minään sitä, että täältä rikkaasta Suomesta lähettelen tavaraa alaspäin kapitalismin pyramidissa, mutta silti hänen kiitoksensa lämmitti, ja tuli hyvä mieli.  Apu se on pienikin apu,  ja toivottavasti vanhat kakkulani todellakin pääsevät käyttöön!

Seuraavaksi vein vanhat lääkkeet apteekkiin, ja lopetin droppailukierrokseni H&M:lle, missä vanhat pikkarini pääsivät lumppukeräykseen.  Olin ajatellut, etten ota lahjakuponkia vastaan, mutta sitten otin kuitenkin.  Kaupan ovella tyrkkäsin sen jollekin potentiaalisemmalle asiakkaalle, joka oli juuri matkalla ovesta sisään - toivottavasti hän ei päätä ostaa mitään vain alennuksen takia...

Menin erääseen tapahtumaan käymäseltään tämän jälkeen, ja siellä pääsin eroon myös toisesta tuomastani silmälasikotelosta.  Niitä olin koettanut tarjota myös silmälasiliikkeeseen (eri, kuin se, mihin jätin lasit, koska hoksasin vasta hetken päästä) asiakkaille annettaviksi, mutta eivät kelvanneet.  Voisimmeko korvata enemmänkin shoppailureissuja droppailulla?

 

Vaatekaappien syövereistä

Sopivasti -blogin puhtauskirjoituksen keskustelu sysäsi liikkeelle muutamia muutoksia vaatekaapissani. Siirsin puolipitoiset helpommin saataville - ne ovat olleet hankalasti puoliskon takana, kun hän istuu tietokoneella.  Kaappi oli "nielaissut" puolipitoiset syvyyksiinsä niin, että niiden kierrättäminen päivän asuihin oli vaikeaa.  Puolipitoisten säilytyspaikasta oli tullut syöveri, jota ajattelin häpeällä ja ahdistuksella.  En tiennyt, mitä kaikkea siellä oli.  Se, että paikkaan oli hiukan vaikea päästä, ja sitä oli vaikea kaivaa, aiheutti myöskin hankaluuksia kierrättää vaatteita.

Joten: siirsin puhtaat hupparit, neuleet ja sen sellaiset vetokorihyllyköstä eteisen kaapista puolipitoisten tilalle.  Ne muodostivat siistit kasat kaapin takaosaan, ja litteähkö kasa trikoita ja shortseja hyllyn etualalla jättää ne kuitenkin niin hyvin näkyviin, että etsitty on helppo löytää.

Puolipitoiset taas ovat paljon kätevämmin saatavilla vetokoreissa, ja mikä parhainta, puolison puuhia häiritsemättä.

Samassa imussa siivosin sitten (heh heh) sukkahousu-, -nauha-, -nauhasukka-, uikkari- ja bikinikorit , joissa säilytän myös huonompia alkkareitani.  Ja sen laatikon, missä säilytän parempia alkkareita ja rintsikoita.  Tuloksena oli kasa alkkareita, jotka ovat lähtökohtaisesti vain toivottoman epämukavia kiristävine kuminauhoineen, vaikka ehjiä ovatkin, ja yhdet kulahtaneet rintsikat.  Aion viedä ne H&M:n lumppukeräykseen tänään - vanhoja alushousuja tuskin voi myydä kirpputorilla.  Hoidan talosta ulos myös vanhat lääkkeet ja silmälasit (laserleikkautin silmäni tänä vuonna, joten laseja ei enää tarvita).

Rintsikoiden kanssa minulla on ongelma.  En pidä kaarituista.  Ennen käytin surutta kaarituettuja liivejä, mutta nykyään tuntuu, että tuet hiertävät jo parin tunnin käytön jälkeen.  En tiedä mistä tämä johtuu - luultavasti siitä, että olen kiristykselle vain herkempi nykyisin.  Samasta syystä pukeudun farkkuihin tosi harvoin.  En vain tykkää, kun ne puristavat.

Olen löytänyt yhden kaarituettoman rintsikkamallin, jota saa minun koossani (koko on hiukan vaativa).  Niitä olenkin sitten keräillyt peräti kolmet.  Säilyttelen siis huomattavasti suurempaa määrää rintaliivejä, kuin käytössäni onkaan, koska ne kaarituelliset vielä mahtuvat, on mahdollista, että kaikki muut ovat likaisia, tai jokin asu yksinkertaisesti vaatii toisenlaisia liivejä.  Mutta en todellakaan tiedä, mitä tehdä kaikille kaarituetuille rintsikoille varastoissani.  Näillä mennään.

Tässä tulikin siis suoritettua aika monta erikoissiivoustehtävää kerralla.  Ja kun ylimääräistä häipyy, ai että miten ihanasti olo kevenee.

Kodin tavaroiden hankkimisesta

Kuten edellisessä postauksessa uumoilinkin, pesuaineiden myynti omaan pulloon sallitaan.  En itse edes ennättänyt lähettää painostusviestejä minnekään, kun Ruohonjuuren sivuilta päättelin, että kansalaisilla oli asia hallussa.

Olen itse mietiskellyt, voisiko shampoota säilyttää esim. metallisessa juomapullossa, tai miksei jopa lasipullossa (paitsi tietysti särkymisvaaran takia).  Bea Johnsonilla on teräksiset pumppupullot shampoolle ja hoitoaineelle.  Johnson on minua muovivastaisempi - itse käytän ja hyödynnän kyllä suuntaani tulleet muovisetkin esineet, sillä vaikka ne eivät ole yleensä kovin kauniita, ne voivat olla käytännöllisiä ja kestää vuosikausia.  Näinä päivinä pumppaan Santen pumppupullosta shampooni, ja se on kyllä näppärä, joten saatanpa hyvinkin ostaa sen täyteen uutta shampoota, jahka se tuosta tyhjenee.

Mutta muovin täydellistä välttämistä en ymmärrä. Ymmärrän, että uusia tavaroita ostaessa olisi syytä välttää muovisia tuotteita, mutta jos/kun niitä kotoa löytyy, en näe järkeä siinä, että varta vasten korvaa ehjän, muovisen kulhon emalisella ja heittää muovisen roskiin.  Olen ajatellut itse pyrkiä käyttämään loppuun omistamani tavarat, vaikka ne eivät silmää juuri miellyttäisikään.

Olen vuosia suhtautunut nihkeästi sisustamiseen, koska ajattelen, että se mm. kerryttää asuntoon tavaroita, joilla ei ole muuta tarkoitusta, kuin näyttää hyvältä.  Kutsun niitä esineiksi.  Sisustaminen aiheuttaa myös ylimääräistä ostamista, kun ulkonäöllisistä syistä korvataan vielä toimivia esineitä uusilla.  Tästä huolimatta olen mielelläni katsellut sisustus- ja remonttiohjelmia. Tykkään designista.  Mutta noissa ohjelmissa, kuten myös stailausohjelmissa, joita myös mielelläni joskus katsoin, mua usein häiritsee se, olisiko enemmän vanhasta kuitenkin voitu säästää ja hyödyntää.  (Stailausohjelmissa siis: olisiko ihmisen omaa tyyliä ja vanhoja vaatteita kuitenkin voitu integroida tyyliin paremmin - tämä mahdollistaisi myös tyylin muutoksen pysyvyyttä, kun ihminen olisi enemmän "itsensä".)

Oma kotini on sisustettu lukuisin värein.  Kolo näyttää mummolalta, on pöytäliinaa ja räsymattoa.  Entinen makuuhuoneenkalustoni, kirjoituspöytä ja lipasto, on tuunattu kiiltokuvin.  Mutta ei ole sisustettu, koskaan, ollenkaan.  En oikein osaa arvioida, miltä koti näyttää ulkopuolisin silmin.  Huonekalut ovat lähes kaikki aitoa puuta, mikä on minulle ajatuksena tärkeää, mutta niitä on niin maalattuja, kuin puun värisiäkin. Minulla on joitakin esineitä, mutta suurin osa niistä on niin vanhoja, että ne ovat olleet minulla jo ennen kuin aloin dissata niitä.  Haluaisin oikeastaan verhot olohuoneeseen, jonkinlaiset, jotka vaikuttaisivat tunnelmaan enemmän, kuin nykyiset harmaat kaitaleet, jotka ovat edellisen asukkaan jäljiltä.  En vain voi sallia itselleni uuden kankaan ostamista kangaskaupasta.  Se olisi sisustamista.  Enkä edes oikein tiedä, millaiset haluan - verhot pakottaisivat luomaan jonkin linjan tähän kotini visuaalisuuteen, enkä jaksa ajatella sellaista.

Mutta vaikka tykkään kauniista tiloista, elämänasenteeni - minimalismi, ostamisen välttäminen, kierrätyksen arvostaminen - pakottavat minut kevyempiin esteettisiin valintoihin mm. kotini suhteen. Käytin edellisessä kirjoituksessani ilmausta kotoisan anarkistinen ja niin on, että dyykkarirotan himassa on todellakin myös esteettisiä ratkaisuja, ne vain on tehty vaatimattomuuteen perustuvan ajattelutavan ehdoilla, tavaroista, jotkaon useimmiten saatu ilmaiseksi sukulaisilta, tuotu lapsuudenkodista, haalittu tarpeeseen vuosia sitten yksittäin, tai kirppareilta.  Kun ajattelen ystävärottieni koteja - koska lähipiiriini kuuluu niin fanaattisempaa sisustajaa, kuin varsin kaltaistani metsästäjä-keräilijää - miten kotoisia ovatkaan tovereideni kolot eriparilaseineen.  Meillähän ollaan suorastaan snobeja, kun kattaessa pöyään ilmaantuukin Iittalaa ja Arabiaa - tosin sievässä sekamelskassa Ikean ja muun halpiksen kanssa.  Meillä on juomalaseina vanhoja hillopurkkeja, mutta myös joitakin Iittalasta ja Anttilasta. 

Ehkä vielä joskus innostun ja sisustan, kuka tietää? Mutta teen sen varmasti kierrättäen.  Etsin kirpparilta tarpeeksi pitkän pätkän uudeksi verhoksi sopivaa kangasta.