Kirjojen lumoissa

Olen lukenut sen kokonaisuudessaan. Zero Waste Homen. Itse asiassa jo yli kuukausi sitten. Samaa haipakkaa kahlasin tänä kesänä läpi Laura Honkasalon Nuukaillen -teoksen ja vielä, kun se puolivahingossa kirjastossa eteeni sattui, Colin Beavanin Ekoelämää Manhattanilla.

Sanon sen taas. Tajuntani on räjähtänyt. Jälleen kerran. Ja tietenkin on.

Itse asiassa se jatkoi räjähtelyään koko näiden lukemisten ajan, ZWH:ssa oli jossain vaiheessa niin paljon sulateltavaa, että pidin taukoa ja harkitsin jo, etten luekaan sitä loppuun, mutta juuri silloin sain Nuukailun kirjastosta, ja saatoin tasapainottaa näillä teoksilla toisiaan.

Ajatuksiani teoksista:

Zero Waste Home, täysin jätettä tuottamaton elämä, on ajatuksena ja elämäntapana tietenkin yksi tämän blogin inspiraationlähteistä. Sen, ja samannimisen blogin kirjoittaja Bea Johnsonin elämäntapa on esitelty jo Edward Humesin Garbologyssa, joka taas on tämän blogin olemassaolon syy. ZWH on siis ollut lukulistalla pitkään, ja kerran se minulla jo olikin lainassa, mutta silloin joku ehti varata sen, ennen kuin pääsin kunnolla lukemisen alkuunkaan.

ZWH on jätteettömän elämäntavan käsikirja. Bea Johnson perheineen eli vielä ennen vuotta 2008 amerikkalaista unelmaa. Perhe yksinkertaisti elämäänsä aluksi väliaikaisesti, mutta vähemmällä eläminen toi mukanaan yllättävää lisäarvoa. Lisäksi ympäristöasioihin perehtymisen tuoma huoli maapallosta kasvoi niin Bean kuin hänen aviomiehensä mielissä - ja pyrkiminen nollajätettä kohti sai alkunsa.

Kirjassa esitellään eri huoneet ja elämänalueet, ja ne tavat, joilla nämä huoneet ja toiminnot (keittiöstä ja kylpyhuoneesta lasten koulunkäyntiin, kodin ulkopuolella liikkumiseen ja juhlapyhiin) saatetaan jätettä tuottamattomiksi. Perheen tarina integroidaan näihin aihepiireihin. Kuten yllä jo vihjailin, paketti on melko raskas informaatiopläjäys. Koin sen aikana paljon syyllisyyttä, huolta ja muutosvastarintaa.

Kuitenkin kirjan järjetön määrä vinkkejä ja ohjeita on jo nyt johtanut minut muuttamaan monia asioita arjessani. Kirjoitan niistä erikseen, koska omistan tämän postauksen kirjoille.

Nuukaillen - kuinka pelastin lompakkoni ja maailman on toimittaja Laura Honkasalon teos, ja sanan monessa merkityksessä kotikutoinen verrattuna ensin mainittuun teokseen. Jätteitä Honkasalon teos ei niinkään käsittelekään. Pikemminkin kyse on tavaranahneuden suitsimisesta ja vanhojen säästäväisyysniksien kokoelmasta. Kirja on omakohtainen ja kerronta etenee sikäli arkisten, tuttujen kuvioiden kautta, että lukeminen on hyvin helppoa. Suurena vanhojen aikojen ystävänä myös historialliset lainaukset miellyttävät minua kovastikin. Honkasalon persoona näkyy teksteissä - en itse esimerkiksi samastu kaikkiin hänen tavaranhimohinsa ;) mutta eräänlainen käsikirja tämäkin on. Molemmissa kirjoissa on sikäli rutkasti erilaisia ruoka- ja muita ohjeita, että niiden omistaminenkaan ei olisi hullumpi idea.

Ekovuosi Manhattanilla on jo vanhempi teos, ja siinä kenties liikuttavinta on, että Colin Beavan lähti karsimaan elämästään ekologisesti katsoen haitallisia tapoja ikään kuin soitellen sotaan mennen - ei ollenkaan yhtä sotilaallisen systemaattisesti, kuin madame Zero Waste Home. EM on täynnä ihanaa, arkista törmäilyä, kun jätteettömän elämän ensimmäinen vaihe on mm. se, että Colin ei tiedä, mihin niistää nenänsä tai vaipoittaa lapsensa, päätyy käyttämään kertakäyttöisiä tuotteita tällä ensimmäisellä kerralla, mutta lopulta löytää tähän ja moneen muuhunkin kysymykseen oikean vastauksen. Colinin nykyisiä ajatuksia ja hänen perheensä kuulumisia voi lueskella englanniksi hänen kotisivultaan. Ekovuosi Manhattanilla sisältää suorastaan hykerryttäviä ekologisuuden ja arkielämän kohtaamisia ja valtavia määriä pohdintaa ihmisen paikasta, oikeuksista ja tarkoituksesta maapallolla. Siihen on kirjoitettu myös paljon kipeää faktaa siitä, mitä maapallolle on todella tapahtumassa.

Ja se ei ole ollenkaan kaunista.

Luin muuten kesän alussa myös jo aiemmin mainitsemani Nälkä ja yltäkylläisyys -teoksen, joka ei sekään ole kovinkaan toivoa antava, mutta valaiseva kyllä. On aika hurja fiilis, kun lukee jokseenkin vaikeita asioita, pikkuhiljaa omaksuu ja ymmärtää lukemansa, ja huomaa myös, että kaikki uusi ja opittu muokkaa omaa käsitystä asioista. Tieto lisää tuskaa, sanotaan, mutta onneksi se välitön piikki, jonka uudet ja shokeeraavat faktat tuovat, lakkaa ennen pitkää, hitaasti, särkemästä. Itse asiassa tieto ei lisääkään tuskaa: informaatio lisää. Mutta kun informaatio muuttuu tiedoksi, tapahtuu parhaassa tapauksessa jotakin paljon upeampaa. Kun toimintakyky elpyy shokin jälkeen, yksilön luovuus alkaa askarrella uusien, opittujen asioiden parissa ja silloin käynnistyy muutos. Parhaassa tapauksessa tämä muutos auttaa yksilöä elämään uudella tavalla, joka on paitsi tyydyttävämpää hänelle itselleen, myös potentiaalisesti vaikuttaa maailmaan parantavasti.

Enkä ole vielä lopussa. Lukulistalla on ainakin minimalismin perusteos, jo varsin vanhaa filosofiaa esittelevä Thoreaun Walden, sekä Beavanin että Johnsonin teoksissaan mainitsema Michael Braungartin Cradle to Cradle - Remaking the way we make things, ja Onni Tonkijankin blogissaan arvostelema, järisyttävältä vaikuttava Weismanin Maailma ilman meitä. Omassa kirjahyllyssäni luuraa myös Susan Freinkelin Plastic: A Toxic love story - ikään kuin en olisi muovien suhteen jo tarpeeksi paranoidi...

Jatkakoon tajunta räjähtelyään.

Pesupähkinät ja aamiaisvinkki

Pyöritin koneellisen pyykkiä pesupähkinöiden kanssa.  Muuten tässä ei varmaan olisi hipin sanomana mitään outoa, mutta minun pesupähkinäni ovat muhineet kaapin pohjalla jo kolmisen vuotta.  Pesupähkinät aiheuttivat minulle erään hyvin spesifin oireen, kun käytin niitä myös alusvaatteiden pesemiseen.  Samasta oireesta kärsin, jos käytän hajustettuja pyykinpesuaineita.  Joten ensikokeilujen jälkeen jouduin hylkäämään pesupähkinöiden käytön.  Tänä aamuna, kun oli kiire pestä pyykkiä - on tulossa yövieraita, joille ei ollut lakanoita, ja kiitos helteiden ne kuivuvat kyllä iltaan mennessä - ja pyykinpesuaine oli lopussa, tajusin ne pähkinät.  Olin kyllä jo matkalla kauppaan, mutta käytin niitä lopulta silti.  Arvelen, että lakanoiden peseminen pähkinöillä ei aiheuta mainitsemani oireen paluuta.

Pyykinpesuaineen valinta aiheuttikin melkoista pohdintaa, pyörin hyllyllä pitkän tovin.  En ole vihkiytynyt ekopesuaineiden käyttäjä (mistä poden hiukan huonoa omaatuntoa), enkä liioin ole ostellut pyykinpesuainetta irtomyynnistä, astianpesuainetta kylläkin.  Se on kyllä toimiva systeemi, on jotenkin uskomattoman tyydyttävää voida käyttää samaa pulloa uudelleen.  Jätteenä pesuainepullo tuntuu tosi suurelta.  Pesujen määrä - hinta - tuotettu jäte - ympäristö -asteikolla päädyin pussissa myytävään Lumme -pesuaineeseen.  Lumpeella on niin allergia- ja astmaliiton merkki, kuin ympäristömerkkikin.  Pakkaus mainostaa, että se vähentää 74% jätettä.  Litrahinta oli suurempi, kuin Pirkan Sensitive -aineella ja toisinaan suosimallani Erisanilla, mutta jälkimmäisellä ei ole ympäristömerkkiä.

Tältä erää en tutki esimerkiksi sitä, kumpi todella olisi ekologisempi hankinta, Ecover vai Lumme. Ecoverin litrahinta on Lumpeesen verrattuna kuitenkin ainakin kaksinkertainen, ja lisäksi Lumme on kotimainen tuote, joten ainakin sen rahtipäästöt ovat pienemmät.

Olen aiemmin linkkaillut pesuaineiden irtomyynnin loppumisesta, mutta mielestäni olen nähnyt esimerkiksi Ruohonjuuressa vielä suuria pumppupulloja, joista pesuaineita voi täyttää omaan pulloon.  Tämän Tampereen Ruohonjuuren viime syyskuisen tiedotteen mukaan irtomyynnin jatkamista olisi ainakin suunniteltu "toistaiseksi" muissa Ruohonjuurissa.  Koetin soittaa Kampin Ruohonjuureen kysyäkseni asiasta, mutta siellä ei ehditty vastata puhelimeen.  Nyt toukokuussa kokoomuslainen kansanedustaja näkyy myös avanneen aiheesta sanaisen arkkunsa kokoomuksen Verkkouutisissa.   

--

Tänä aamuna haistelin ja maistelin reilun viikon päiväyksensä ylittänyttä dyykkiraejuustoa, jota oli puolisen purkkia.  Söin sitä jo eilen, joten periaatteessa olin aika varma, että se on kunnossa.  Kumosin juuston munakkaani joukkoon.  Koossa munalätty ei kyllä pysynyt, vaan lopputulos oli ennemminkin munakokkelimainen, ja maustoin sen vain suolalla ja vastarouhitulla mustapippurilla - ja tiedättekö mitä?  Se oli todella maukasta.  En oikein pidä rasvattomasta raejuustosta sellaisenaan, mutta mitä ilmeisimmin lämpimänä toimii.  Toinen pointti on tuo säilyvyys.  Purkin päiväys oli todellakin 16.7.  Mätäkuu tai ei, jotkut tuotteet näköjään säilyvät yllättävänkin hienosti. 

Jo aikaisemmin olen hämmästellyt hapanmaitotuotteiden säilyvyyttä. Lisäksi maidoista jostakin syystä luomu säilyy paremmin, kuin tavallinen. 

Siivoushaaste ja lukemista

Seuraamissani blogeista löytyy toinen toistaan kunnianhimoisempia haasteita minimalistisempaan elämiseen.  Täytyy myöntää, että vaikkapa monet Jennin Arkijärjen haasteet olen ohittanut "en mä nyt jaksa" -periaatteella, mutta jämähaasteen kyllä toteutin melko riisuttuna versiona - kiitos jo sinänsä melko karsitun kauneudenhoitoarsenaalini.

Viime postaukseni hengessä olen kuitenkin kehittänyt kaltaiselleni laiskaperseelle sopivan haasteen, ja sen nimi on erikoissiivoustehtävä.  Raflaava nimi tietenkin siksi, että kokisin tehtävän suorittamisen vähemmän vaivalloisena.

Erikoussiivoustehtävän ydin on yksi päivässä, ja se yksi on jokin paikka tai tehtävä, jota en siisti normaalin siivouksen yhteydessä, mutta joka - minut tuntien - on todennäköisesti ollut siivoamatta/tekemättä joko kuukausia, ellei vuosia.  Viikonloppu opetti, että erikoissiivoustehtävä kannattaa keskittää arkipäiviin - aktiivisen sosiaalisen elämäni takia viikonlopun päivät voivat olla vähän väsähtäneitä liiallisiin ponnistuksiin.  Ja voitaneen sanoa, että vapaapäivät joustavat: kunhan erikoissiivouspäiviä on viisi viikossa, luulen, että hyvää alkaa syntyä.

Tähän mennessä olen - joko perjantaina tai lauantaina, en muista - siivonnut ja pyyhkinyt kylpyhuoneen peilikaapin.  Olisittepa nähneet ne hyllyt!  Tämä siis lasketaan todelliseksi sankariteoksi!  Tänään vein lasi- ja metalliroskat.  (Jättöpaikka on vain noin kolmensadan metrin päässä kotiovelta, pienessä taloyhtiössämme kun ei ole näille omia astioita.)

Näistä esimerkeistä voimme päätellä, ettei erikoissiivoustehtävän tarvitse olla kovin iso.  Tehtäviä on isoja ja pieniä siivouskaapin läpikäymisestä eri keittiönkaappeihin (yksi kaappi on aina yksi tehtävä) ja kirjoituspöydän laatikoihin.  (Minulla on kaksi kirjoituspöytää, joista toisen täytin heittämällä kaksi vuotta sitten, kun muutimme tänne.  Siellä on siis kaksi vuotta vanhoja läpikäytäviä paperikasoja.  Paperikasat ovat ehdoton inhokkini, mutta odotanpa hommasta sitä palkitsevampaa.)

--

Lukuosastossa tarjoilen pari linkkiä, jotka liittyvät kekseliäästi jaettuun omaisuuteen:

Taloyhtiöissä toivotaan enemmän yhteistiloja
HS.fi: Oma omenapuu ilman pihaa
Mustikkamaalle tulee syötävä puisto

Eikö olekin ihania juttuja!  Itse olen pohtinut tuota saunahommaa aika paljonkin - kuinka hullua on, että taloyhtiöihin ei rakenneta sitten vaikka useampia yhteissaunoja, vaan omansa joka asuntoon.  Mitä ilmeisimmin saunoillekin olisi tilausta.

Ja siis, paitsi että dyykkari löysi kirjastosta kesän ekan dekkarin, löytyi sieltä myöskin tämä:

Kyseessä on siis Nälkä ja yltäkylläisyys -niminen teos, jonka ovat kirjoittaneet Sanna Karttunen, Laura Kihlström ja Sanna-Liisa Taivalmaa.  Palaan raportoimaan, kun teos on luettu.  (Siihen saattaa kyllä mennä koko kesä, kun niitä dekkareitakin pitää ehtiä lukea.)  Mutta pääpointti tuntuu olevan minuakin paljon mietityttävä - ja hämmästyttävä - ruokatalouden järjettömyys maailmassa.  Ts. se tosiasia, että vaikka sitä riittäisi kaikille, ei sitä silti kaikille päädy.  Täältä tähän.

Kestävät eväsvehkeet

Urbaani retkeilijä voi kertakäyttöisten kahvimukien ja heppoisten vesipullojen sijaan varustautua kunnon tarvikkeilla ulkomaailman koitoksiin. Esittelen kuvien kanssa liikkuvan ihmisen ja roskanvähentäjän luottokamat niin ulkoilmaelämään kuin kotiinkin.

Keraaminen kestokuppi silikonikannella, spork, juomapulloni ja 2x Keep Cup

1. Lasipullo ja virkattu suoja

 

Joskus vuosi sitten kuulin huhuja PET-pullojen haitallisuudesta. En perehtynyt asiaan sen enempää, mutta olin tykönäni todennut, että muovipullossa oleva vesi alkaa helposti maistua ikävälle.  Näin Ruohonjuuressa komeita silikonilla suojattuja lasipulloja, mutta mielessäni - käsityöihmisenä - alkoi väikkyä ajatus virkatusta suojasta tavallisen, kaupasta ostetun lasisen pullon päälle.  

Jossain vaiheessa sain sitten aikaiseksi.  Hankkimassani lasipullossa ei ollut kierrekorkkia, joten jonkin kauan sitten äidiltä saadun mehupullon kumikorkki pääsi hyvään käyttöön.  Suojan alaosa on virkattu villalangasta, yläosa puuvillalangasta.  Osittain tämä johtuu ihan lankavarastoistani, mutta on siinä toimivaa ideaakin: villa pitää eristävänä materiaalina sisällön viileämpänä mutta toisaalta roiskeet, joita täytettäessä saattaa tulla, kuivuvat yläosasta nopeammin.  Täydellinen kaveri siis!  Ja kun ne silikonipäällysteiset oikeasti maksavat noin 25 euroa, myös huikeasti halvempi.  (Ja söpömpi!)

2. Kestokupit ja kupinlämmitin

Kestäviä kuppeja voi käyttää muulloinkin, kuin tiettyyn aikaan kuusta.  Itselläni on itse asiassa periaate, että en osta mitään juomia mukaan, jos minulla ei ole jokin kuvan kolmesta kestokupista mukana.  Kuppeja on aika monta, mutta sille on syitä... alun perin ostin oikealla näkyvät teetä ja kahvia varten.  (Tosin ne ovat jo menneet sekaisin, ainakin hetkittäin ja astianpesukone pesee ihan nätisti pois maut ja hajut.)  On mahtava fiilis lähteä joskus aamuisin kuuman kupin kanssa matkaan!  

Kyseisen tuotemerkin sivuilla on kone, jolla kuppinsa värin voi itse valita.  Kamalan viihdyttävä kone muuten, puljasin noiden värien kanssa aika kauan (mulla oli silloin turkoosi-keltainen kausi...) mutta nyt oma hifistely ehkä vähän naurattaa.  Tilasin kupit ulkomailta kai pari vuotta sitten.  Nykyään niitä saa joistakin paikoista Suomestakin.

Kolmannen kupin, joka on keraaminen, ja jonka kansi on silikonia, ja joka kuvassa majailee villaisen kupinlämmittimen sisällä, satuin löytämään kirpparilta, kun minulla jo oli nuo kaksi muuta.  Se maksoi vain €1,50, joten pakkohan se oli saada.  Siihen ei sitten tosiaan makuja ja hajuja tartukaan, vaikka sen pesisi käsinkin.  

Kupinlämmittimen olen itse tehnyt vanhasta villasukanvarresta.  

3. Spork

...tai suomalaisittain luveha, lusikka-veitsi-haarukka.  Ei kaivanne tarkempia esittelyjä.  Suomessa näitä saa esimerkiksi retkeilykaupoista.  Metallinen olisi kyllä hienompi.  (*tsekkaa googlen ja toteaa että kyllä, sellaisia saa mm. Varustelekasta*)  

Pirtelöpurkki kestävän lautasliinan päällä, emalinen "festarikippo"

5. Festarikippo

Tässä kuvassa oikealla on emalinen Pikku Myy -mukini, josta kelpaa kipata viiniä, vettä ja kahvia festareilla tai puistopiknikillä sen sijaan, että ostaisi kojuista juomansa kertakäyttömukiin tai käyttäisi niitä teltalla.  Koska fiksulla on aina kuitenkin reippaat vesivarastot, kupin tiskaaminen käy kätevästi huuhtaisemalla tarvittaessa, jos tai kun juomat vaihtuu.  Näin kesän kynnyksellä ehdoton kaveri! 

6. Pirtelöpurkki 

Tuossa hiljan oli tapanani evästää itseni tanssitunnille "voimapirtelöllä", johon blendasin mantelia, pähkinöitä, raakakaakaojauhetta tai vastaavaa palauttavaa settiä.  Vähän vahingossa tuli tanssikaverilta idea laittaa pirtelö pullon sijaan hillopurkkiin.  Tahraavalta sotkulta tai mahdollisilta vuoto-onnettomuuksilta suojasin purkin reunoja kestävällä lautasliinalla, kas näin:

Siihen voi kietaista vielä kuminauhan kaveriksi, jos törppö ei ole tukevasti heilumatta kassissa.

7. Termokset (ei kuvaa)  

Termari on energiansäästäjän ystävä kotonakin, siihen voi tehdä isomman satsin kuumaa juomaa ja hörpiskellä siitä sitten pidemmällä aikavälillä useamman kupillisen.  Kodin ulkopuolella termoksen hyödyt ovat sanomattakin selvät: kun varustautuu omilla juomilla, varsinkin näin puistoiluaikaan voi skipata kahvilan vaikka kokonaan, ostaa pullat puodista ja pitää juhlat nurmikolla.  Oih!  Pikkutermos toimii tosi hyvin myös esim. junassa.

8. Kaikenkarvaiset rasiat ja muut sisältäjät  (ei kuvia näistäkään.  Niitä on liian paljon ja liian monenlaisia.)

Itsellänikin on vielä vaiheessa tuotteiden irtomyynnistä ostaminen omaan astiaan, jota mm. Zero Waste Home -guru Bea Johnson suosittaa.  En ole vielä päässyt edes siihen, että jos aion ostaa mukaan salaatin, ottaisin oman rasian mukaan  (ehkä osittain siksi, että harvoin suunnittelen jo lähtiessäni salaatin ostoa.  Jos taas suunnittelen noin pitkälle, saatan ottaa sen salaatin mukaan jo kotoa).  Ai ai minua...  mutta vinkki on kuitenkin meille kaikille: älä osta mitään pakattuna (edes paperipussiin, kuten irtomyynnissä usein) jos voit sen välttää.  

En halua väittää, että nämä mun välineeni olisivat mitenkään parhaat mahdolliset.  Mahdollisuuksia kestävään evästämiseen on monenlaisia.  Tämä jätteenvähentäminenkin on omalla tavallan sellaista varustelua, että jossain vaiheessa tulee hankittua jotakin, ja sitten jossakin vaiheessa saakin tietoa paremmasta.  Mutta näillä mennään, toistaiseksi.  

Jätteistä ja merkityksestä

Tällä kertaa olen linkkauksineni ajan hermolla.  Eilinen Hesari kirjoitti jo edellisessä linkittelyissäni mainitsemastani muutoksesta, eli siitä, että 

Sekajätteet kärrätään uuniin, ei Ämmässuolle

Paperilehdessä on komea kaavio siitä, mitä kaikille jätteillemme tapahtuu ja missä ne käsitellään.  

Tähän haluan toki silti muistuttaa, että ensisijainen tapa käsitellä jätteet on vähentää niiden syntyä omassa arjessaan.  Jättäkää muovipussit kauppaan, ostakaa mahdollisimman vähän pakattuja elintarvikkeita jne.

Linkkiä hakiessani törmäsin myös minimalismin teemaan sopivaan tiede-esseeseen, jonka on kirjoittanut suuri suosikkin Jani Kaaro:

Miksi niin monet ovat niin onnettomia materian keskellä?

Kaaro ei itse asiassa puhu juurikaan materiasta, vaikka siitäkin olisi tullut kiinnostava juttu.  Hän puhuu intiaanipäällikkö Plenty Coupsista, siitä, kuinka intiaanien elämä menetti merkityksensä, kun he joutuivat reservaatteihin ja kun puhvelit katosivat.  Kuinka elämä on tällaista vanhainkodissa ja BB-talossa.  

Mutta voisin itse puhua hiukan materiasta: suhteeni tavaroihin on muuttunut tosi paljon lapsuudestani.  Pienenä koko onneni oli sidottu tavaraan, olisin aina vain halunnut uusia leluja... enkä usko hetkeäkään, että tällainen ajattelu olisi kovinkaan luontaista.  Uskon että pieni vaikutteille altis mieleni oli ympäristön jatkuvan mainostykityksen uhri.  

Ihmismieli haluaa ja toivoo uutta ja vaihtelua, mutta olen varma, että sen ei ole pakko olla uutta, joka otetaan kiiltävästä laatikosta ulos.  Vaikkapa lelujen vaihtaminen kaverin kanssa joksikin aikaa voisi palvella "uutena".  Vanhempani eivät olleet näin nokkelia, ja tavaraa kasaantui järkyttävät määrät.  Kun menen heidän luokseen ja katselen kaikkia sinänsä nostalgisia, omia, vanhoja tavaroitani, tunnen avuttomuutta.  Mitä niille voi tehdä?

Ja eikö mieleni kaikesta kamasta huolimatta ole aina halunnut kuitenkin jotakin muuta, "ratkaisua", niin kuin Kaaro kolumnissaan esittää?  Olen huomannut, että usein lääkitsen levottomuutta ja turhautumista vaikkapa Facebookin selailulla.  Oikeastaan juuri äsken mietin tätä, kun jäin FB:hen kiinni oikeasti hyvien linkkien takia: näin sitä pitäisi käyttää.  Ei niin, että sieltä etsii jotakin...  ratkaisua.  Omalle levottomuudelleen.

Ihminen katoaa, jos elämän merkitys katoaa.  Nykymaailmassa on oikeastaan vaikea löytää merkitystä: monenlainen työ esimerkiksi pyrkii vain tuottamaan kyseiselle yritykselle voittoa.  Ja lähes kaikkien yritysten etiikassa on jotakin kyseenalaista. 

Jani Kaaro sanoo: "Ihmisten on vaikea säilyttää ihanteita, joiden varassa he ovat eläneet siihen asti, ja tilalle astuu henkinen lamaannus."  

Minä tunnistan tämän tilan parin vuoden ajalta.  Olen ollut ymmälläni, kun olen kasvanut aikuiseksi ja ympäröivä maailma on muuttunut täysin erilaiseksi, kuin olin ajatellut sen olevan: olen alkanut ymmärtää, että riistoa on kaikkialla, että koko kulttuurimme ja yhteiskuntafilosofiamme oikeastaan perustuu riistolle ja huijaamiselle, ja minä olen kasvanut sellaisen maailman keskellä.  Muksuna minulle ei oikein kukaan kertonut siitä, miten maailma toimii, eikä yhteiskuntaopin sisältökään ole auennut kuin vasta muutaman viime vuoden sisällä huolellisesti pureskeltuna.

Tänään näin kuvan jossa luki vapaasti suomennettuna: kapitalismi on psykopaattinen idea, jonka mukaan toiset ovat enemmän oikeutettuja ruokaan, veteen ja suojaan kuin toiset.  

Olen hämmästellyt sitä, että vaikka esimerkiksi väkivalta tuomitaan yhteiskunnassamme melko yleisesti, sitä, että perusturva on edelleen maksukyvyn varassa, ei tuomita.  Yhteiskunnan tulisi perustua sille, että jokainen pysyy hengissä.  Ihmisarvo ei voi olla suorituksista kiinni.  Meillä Suomessa on kohtuullinen sosiaaliturva (tosin näillä ruoan hinnoilla sillä ei elä kovin leveästi), mutta monessa muussa maailman kolkassa ihminen joutuu kadulle, jos töitä ei ole.  

Mitä riisto ja huijaaminen siis tarkoittaa:  70-luvun aikana kulutushysteria ja ajatus siitä, että tavarat tuovat onnea, alkoi nousta.  (Ympäristötietoisuus nousi myös, mutta kuluttamiseen kannustaminen oli äänekkäämpää ja tuottoisampaa, ja näytti seksikkäämmältä, eli möi paremmin - kuten nykymaailmasta voimme huomata...)  Takana oli köyhä 60-luku, jolloin esimerkiksi suuri osa vaatteista tehtiin itse, väännettiin, käännettiin, paikattiin ja puljattiin.  Ihmiset olivat kyllästyneet kituuttamiseen ja nyt kun rahalla sai (ulkomailla halvalla tuotettua), sitä myös haluttiin ostaa, ja oi, ostettiinkin!

Tämä kehitys kohti ajatusta jossa ostaminen rakentaa identiteettiä ja näin lisää onnellisuutta, alkoi jo aikaisemmin, 40-50-luvulla, jolloin mainosteollisuus alkoi kehittyä toden teolla.  Silloin mainosmiehet pyrkivät aivan tietoisesti opettamaan ihmisille kulttuuria, jossa käyttökelpoista korvattiin uudella vain, koska se oli mahdollista.  Mainos itsessään luo tyhjiön, jonka se sitten tarjoutuu täyttämään.  Kaikki meistä tietävät, miten tämä toimii, kun katsomme uusia, kauniita kenkiä, vaikka vanhat ovat vielä aivan toimivat.

Tämä kehitys johti siihen, että vaatteita haluttiin valmistaa halvemmalla.  Ja missähän se kävisi päinsä?  Halvemmissa maissa tietenkin.  Suomesta katosi vaateteollisuus ja esimerkiksi minun sukupolveni käsityötaito on edellisiin verrattuna surkea.  Ja kas näin homma nyt toimii:

Reiman paita 13 euroa, ompelijalle 2 senttiä.

Ja kuten hiljan bloggasin, tai siis linkkasin, ekologisella brändilläkin senkun pyritään jälleen kerran huijaamaan.

Olen pyrkinyt välttämään sitä, että tämä blogi muuttuisi kapitalisminvastaiseksi paasaukseksi, mutta näin tässä tällä kertaa sitten kävi.

Vähemmän roskaa kylpyhuoneessa

Viimeksi bloggasin täydellisestä deodorantista, jota olin etsinyt jo vuosia.  Lupailin myös toisen blogin kommentteihin hiljattain, että kertoisin enemmänkin kemikaalittomasta kaudeudenhoidosta, ja nyt on sen aika.

Olen käyttänyt luonnonkosmetiikkaa jo useita vuosia, ostamalla aika tavalla fiilispohjalta asioita kulloistenkin tarpeideni mukaan.  Minulle on muodostunut käsityksiä eri merkeistä, mutta esimerkiksi kun tilasin vähän normaalia lempeämpiä hiusvärejä amerikkalaisesta nettikaupasta, päätin samaan postimaksuun ostaa summamutikassa hyvältä kuulostavia shampoota ja hoitoainetta, koska valikoima oli huomattavasti suurempi ja hinnat huokeammat, kuin meikäläisten luomukaupoissa.  Samoin, kun matkailin rapakon taakse, tarttui mukaan shampoo, kasvojenpesuaine ja kasvovesi.  Olen tunnollisesti käyttänyt kaikki nämä loppuun asti, vaikka en niitä varsin rakastanutkaan.  Hiusjutuista lisää myöhemmin...

Tähän pitää sanoa, että viime elokuisen Jenkkilän-reissuni jälkeen olen havainnut esim. Stockan kemikaaliosaston tarjonnan kasvaneen huomattavasti.  Tutkin kemikaaliosastoja aika vähän juuri, koska käyttöni on koko ajan vähenemään päin, mutta siis Stockalla näin myynnissä monia merkkejä siellä viimeksi vieraillessani, joita en ennen sitä ollut nähnyt, kuin Yhdysvalloissa.

Luomukosmetiikan käyttö ja tarjonta on siis Suomessakin kasvamaan päin.

Nyt kuitenkin tämänhetkisiin kauneudenhoitorutiineihini.

KASVOJENHOITO

Minun oli tarkoitus käyttää loppuun Amerikasta ostamani kasvojenpuhdistuaine, mutta sitten törmäsin tähän ohjeeseen (listan numero 1) ja uteliaisuus voitti.  Nyt aion lahjoittaa sen aineen kaverilleni - olen nimittäin jäänyt koukkuun tähän uuteen rutiiniin.

Puhdistan siis ihoni manteli- tai jojobaöljyllä - sillä samalla, jota laitan kainaloihini aamulla ;)

Käytän apuna puhdistuksessa kuumaan veteen kasteltua kasvojen kokoista froteelappua.  Otan öljyä kämmenelle, hieron sen kasvoihini ja asetan märän kuuman pyyhkeen kasvoilleni jäähtymään.  Sitten poistan jäähtyneen pyyhkeen ja toistan proseduurin.  (Froteelaput olen tehnyt vanhasta isosta pyyhkeestä.  Leikkasin sen sopivankokoisiksi paloiksi ja saumuroin niiden reunat.  Isosta pyyhkeestä tuli 20 lappua.)

Myös tämänhetkinen iltainen kasvovesikäytäntöni on löytynyt Care2 -sivustolta, numero kuusi.  (Care 2 on muuten ehdottomasti lempisivustojani internetissä - harvoin löydän yhdestä paikasta niin paljon asiaa erilaisista minua kiinnostavista asioista.)  Pyyhin siis kasvoilleni laimennettua luomuomenaviinietikkaa.  Se haisee aika tymäkältä, mutta haju haihtuu pian.  Mulla on finnejä, ja nyt parin viikon jälkeen ainakin tuntuisi, että ne paranevat nopeammin, kun käytän omenaviinietikkaa.

Aamuisin käytän pois jämäprojektin henkeen jompaa kumpaa kahdesta kasvovedestä, jotka mulla on kaapissani.  Kasvovetenä voi käyttää myös vihreää teetä tai kurkkusiivua.  Jos teehen lisää minttua, se tuntuu kasvoilla ihanan viileältä. 

Kosmetologini on sanonut, että ongelmaihoni kanssa minun pitäisi käyttää joka ilta savinaamiota, mutta täytyy myöntää, etten ole taas jaksanut moneen viikkoon.  (Enpä ole kyllä käynyt kosmetologillakaan...)  Minulla on Frantsilan savisuikula.  En jaksa käyttää sitä, koska sitä pitää pitää kasvoillelaiton jälkeen kosteana 10-20 minuuttia ja se fiilis on jotenkin rasittava.  Suihkuttelen vanhasta kasvovesipullosta vettä naamalleni, mut on vaikea tehdä mitään naamio naamassa, kun pelkään et se valuu jonnekin.  Teoriassa siis naamio on tosi ylellinen juttu, mut en vain jaksa.

Sama koskee kuorintaa.  Sitä voi tehdä joko merisuolalla tai luomuruokosokerilla, joita molempia meiltä löytyy aina kaapista.  Kyytipojaksi voi lorauttaa vähän öljyä, esim. yllä mainittua tai oliivia, joka tosin on aika rasvaista.  

Finnejä torjun paikallisesti laventeliöljyllä.  Eteerisiä öljyjä ei suositella laitettavaksi suoraan iholle, mutta en tottele.  Sen verran pikaisesti laventeli kuivattaa tunkeilijan, etten halua luopua siitä.

SHAMPOO JA SAIPPUA

Normaalista kosmetiikasta eritoten olen alkanut inhota tavan shampoota, jota olen käyttänyt vain satunnaisesti viime vuosina.  Minusta se sähköinen ilmavuus, jonka se tekee hiuksiin, on karmiva.

Täytyy myöntää, että olen aika vapautuneesti vain kokeillut erilaisia lauryylisulfaatittomia shampoita.  Kontroversiaalista coco sulfateakin olen välttänyt, mutta kun olen asioinut muuten amerikkalaisissa terveyskaupoissa (netissä ja vähän livenäkin), on sieltä tarttunut ostoskoriin erilaisia luomutuotteita.  INCI-listoissa ei kyllä ole kehumista, ne ovat pitkiä kuin nälkävuosi, eli ylittävät kirkkaasti sen viisi suositeltua (En tosin ole koskaan löytänyt mitään kemiallista tuotetta, missä olisi vain viisi ainesosaa.  Kuusi olen tainnut nähdä.)  Joten shampoiden kanssa on ollut aikamoista rulettia.  Olen varma, että luomuina myydyissä shampoissa on jotka tapauksessa jotakin, mikä on ihan yhtä pahaa kuin lauryylisulfaatti, mutten toisaalta ole jaksanut käydä INCI-listoja Totuus kosmetiikasta -kirjan kanssa läpi.

Käytin siis juuri viimeisen Amerikan-pulloni tyhjäksi ja olen siirtymävaiheessa.  Käytän oliivisaippuaa hiusteni pesuun, enkä oikein tiedä, mitä mieltä olen siitä.  Hätäpäissäni ostin myös Urtekramin Aloe Vera -hoitoaineen, enkä ole siitäkään järin innoissani.

Näiden loppuessa arvelen tähtääväni kohti uutta No poo -kokeilua, eli tukanpesua ruokasoodalla ja etikalla.  Olen sitä joskus kokeillut ja ikävintä siinä oli se, että ne eivät tuoksuneet miltään :D Nyt, kun olen löytäny eteeriset öljyt, en usko sen enää niin paljon haittaavan.  Voin tuoksua muuten, tukkani ei tarvitse.  Ehkä ylimääräinen vaivannäkökin oli hiukan ikävää...  tukka myös kuivuu hitaammin, kuin shampoolla pesty, mutta niin se tekee myös oliivisaippuan kanssa.  No poo ei myöskään tehnyt sitä, mitä odotin: tehnyt mahdolliseksi pelkkää vesipesua, ei ainakaan sen kuukauden aikana, kuin olisin halunnut.  No. En ole siellä vielä, joten katsotaan miten käy.

Sooda-öljy-dödö on tehnyt myös kehon saippuapesun tarpeettomaksi, iltaisin ja aamuisin pesen kainaloni vain vedellä.  Suihkussa tosin käytän kaikkiin saippuatarpeisiini Amerikasta ostamaani intiimipesuun tarkoitettua saippuaa, jonka pH on lähellä ihon omaa.  Sebamedin pesuöljyssä on myös hyvä pH, saatan ostaa sitä sheivaus- ja saippuatarkoituksiin kun tuo joskus loppuu.  En saippuoi kuin kainalot ja jalat.

SHEIVAUS JA KARVOJENPOISTO

Yllättäen viimeinen konventionaalinen kemikaalituotteeni onkin karvojenpoistohöylä.  Käytän nimittäin juuri sitä kalleinta mallia, missä on typerä liukasta saippuaa erittävä kemikaaliraita.  Viisiteräisiä höyliä kun ei saa muunlaisina enää, ja lisäksi tarvitsen sellaisen mallin, jossa karvat menevät höylän läpi - sheivaan nimittän jalkojani niin harvoin, että halpishöyliin yli puolisenttinen karva jää auttamatta kiinni ja tukkii höylän saman tien.  Ajon liukastamiseen tarvitaan myös saippuaa - tällä hetkellä saippuvarastoni ovat tosin niin täydet, että minun vähäisellä käytölläni pääsen harkitsemaan seuraavan saippuan ostoa kenties noin vuoden päästä.

Bikinikauden lähestyessä pitää harkita myös intiimialueen karvanpoistoa.  En ole sen suhteen kovin intohimoinen - viimeistään tässä vaiheessa paljastuu, että aito boheemihan täällä kirjoittelee.  Mutta uikkarikauden lähestyessä tupsun sivut on vain pakko trimmata - ja koska herkkä ihoni ei kestä höylää näillä main, teen sen vahalla.  Body shopin Sugaring -vahapurkki on kestänyt vähäisiä tarpeitani jo vuosikaudet, enkä tiedä milloin se loppuu.  Kun repäisen kunnolla kaksi tai kolme kertaa vuodessa, ei se kovin nopeasti pääse kulumaan. Sugaringissa on ainoastaan santelipuuöljyä, sokeria ja vettä.  Kaveriksi tupsuttelen joskus äidiltä saamaani talkkia.

---

Eli tosiasiassa pärjäisin kauneudenhoidossani - jos meikkaamista ei lasketa - ainoastaan näillä eväillä: ruokasooda, omenaviinietikka, manteli- tai jojobaöljy, kurkku tai vihreä tee, (mintunlehdet), eteeriset öljyt, saippua, höylät, talkki ja karvanpoistovaha.  Nyt en ihan vielä ole näin vähäisessä listassa, mutta matkalla sinne.

Jätettä tällainen homma vähentää, kun pulloja ja purkkeja on paljon vähemmän.  Öljyä ja etikkaa voi ostaa myös kierrätettävissä lasipulloissa.

Vihdoinkin todella toimiva luomudeodorantti

Aion postata piakkoin erilaisten kauneudenhoitotuotteiden korvaamisesta keittiöstä löytyvillä aineksilla, mutta ensin huomion saa eräs elämääni mitä myönteisimmin vaikuttanut löytö.  Vuosien ajan kokeilin toiveikkaana, mutta ilman hyviä tuloksia erilaisia luomudödöjä: ihanalta tuoksuvaa Jasonia, mineraalikiveä puhtaana, tai nesteessä tuoksulla ryyditettynä, pelkkää kookosöljyä, Lushin paladödöä yhdistettynä saman kaupan tuoksutalkkiin...  mikään ei toiminut.  Hienhaju puski aina lopulta läpi joskus jo muutaman tunnin, toisinaan parin viikon käytön jälkeen.

Sitten hiljan jostakin kuulin, että ihmeaine ruokasoodaa voisi käyttää deodoranttina.  Olin tässä vaiheessa jo tutustunut paitsi perussuomalaisen taidemaalarin ihottuman ihmeparantumiseen ruokasoodan ja perusvoiteen avulla, myös manteliöljyyn ihonhoidossa.  Koska en ole perusvoiteiden ystävä, päätin itse pehmentää ruokasoodan vaikutusta ihooni manteliöljyllä.

Voitelin siis kainaloni manteliöljyllä ja tupsuttelin ruokasoodaa päälle.  Ja ihme tapahtui.  En haissut hieltä koko päivänä.  Tämä päivä oli toinen helmikuuta - ja yhdistelmä toimii edelleenkin, yli kuukautta myöhemmin, pidempään kuin yksikään aiemmin koettamani luomumpi vaihtoehto.  En sen päivän jälkeen ole käyttänyt mitään muuta deodoranttia.

Olen jo alkanut levittää tämän yhdistelmän ilosanomaa kaveripiirissäni, ja se on otettu innostuksella vastaan.  Miehenikin kokeili, eikä hänkään haissut miltään - vielä seuraavana päivänäkään, vaikkei pessyt illalla kainaloitaan.  (Joidenkin deodoranttien tapaan sitäpaitsi tämä yhdistelmä toimii mielestäni myös niin, että sen hajua estävä vaikutus saattaa kestää, vaikka sen olisi pessytä välissä pois.  Ilmeisesti jotain jää kuitenkin huokosiin.  Ehkä reilun päivän päästä pesusta haju kuitenkin palaa, olen huomannut kotoillessani, kun olen mielelläni ilman dödöä.)

Oikeastaan tarkoitukseni oli kokeilla tätä vasta, kun viimeisin myrkkydödöpurkkini oli lopussa, mutta suoraan sanoen inhosin sen laittamista kainaloihini, kun tiesin, että se on täynnä alumiinia ja ties mitä, eli kun INCI-lista on reilusti yli suositellun viiden aineen pituinen - niin kuin suuressa osassa käyttämiämme kauneuskemikaaleja on.  Uteliaisuus kuitenkin voitti, enkä voisi olla onnellisempi, vaikka joudunkin heittämään sen myrkkydödön roskikseen.

Eräs ongelma oli kuitenkin vielä jäljellä.  Joihinkin paitoihini oli pinttynyt hienhaju, joka kainalon lämmetessä alkoi leyhyä huolimatta siitä, etten minä haissut millekään.  Siihenkin löysin ratkaisun viime viikolla.  Tippa eteeristä öljyä vanupuikkoon, pyyhkäisy pinttyneen paidan kainaloihin - ja voin tuoksua melkein miltä tahansa, eteerisissä öljyissä kun valinnanvaraa on... mutta paita ei ala haista hieltä.

Tässä vaiheessa täytyy korostaa yhtä asiaa runsaasti hikoileville: kyseessä todellakin on de-odorantti, eli yhdistelmä estää hienhajua, ei sen muodostumista - mikä ymmärtääkseni on keholle paljon terveellisempää.  Mutta jos pelkää hikiläikkiä kainaloissa, kannattanee pysytellä antiperspirantissa (vaikka minulle on kyllä kerrottu, että mm. antiperspiranttia käyttävillä, työssään luonnollisesti paljon hikoilevilla tanssijoilla hikeä pukkaa sitten muista kehonosista.  Älkää kysykö, kuka kertoi ;) )

Ekojuoksuaika vol. 1

Helsingissä alkaa lumi sulaa, ja kevään kummalliset tuoksut lennähtävät tämän tästä nenään.  Hiljattain, loskaisena, mutta vielä valkoisena lauantaina, vieraanani oli pietarilainen nuori nainen, joka ihasteli meidänkin kaupunginosamme lukuisia puita ja metsämäisiä ulkoilulenkkejä.  Pietarin puistot ovat graafisia ja hyvinhoidettuja, ja suurkaupunki leviää muutenkin laajalle, metsään on pitkä matka.  Helsinki on pikkuinen kyläpahanen todellisen miljoonakaupungin asukkaalle, talot on rakennettu väljästi ja pieniä ja vähän isompiakin metsiköitä kohoaa siellä täällä.

Mutta mitä huomaankaan, kun kävelen tuon metsikön ohitse?  Vierellä on kiireisiä kävelyreittejä, autoteitä ja junaratakin... lumen alta paljastuneella, vielä kasvittomalla ja karulla maalla, ja junaradan varsilla eritoten laiduntaa isompien ja pienempien roskien karja, jota ei reippainkaan paimenkoira saa liikkumaan omin jaloin.  Tarvitaan työhanskat tai roskapiikki, iso jätesäkki ja urheilumieltä.

Suosikkisivustoihini kuuluva Care2 listaa joukon muitakin hupaisia juoksutrendejä, mutta kaltaiseni hippiäisen kiinnostuksen herättää erityisesti "eco-running", ekojuoksu, vaikka en juoksua ole oikein harrastanutkaan.  Toisaalta roskanbongaajan ei ole pakko juosta. kävelytreenikin monipuolistuu kummasti kyykkimällä ja kumartelemalla.  Sitä paitsi lähipusikoideni roskan määrällä ei ehdi juosta askeltakaan, kun jo taas pitää kumartua poimimaan jotakin.  Pahimmissa kohdissa roskia on neliömetrilläkin jo useampi.

Garbology kertoi Amerikan rantojen siivoamisessa kunnostautuneesta Kim Masonerista ja tämän miehestä, jotka yksinkertaisesti otti kävelylenkeilleen mukaan pussin ja keräsi siihen roskia sitä mukaa, kun niitä tuli vastaan.  Ennen pitkää harrastus johti siihen, että heiltä alettiin kysellä ylimääräisten pussien perään.  Vastaantulijatkin halusivat kerätä roskia, kun näkivät hyvän esimerkin.

Tänään suunnittelinkin seuraavaa: oikein roskaisista maisemista voisin ottaa ennen- ja jälkeen- kuvat, kuin meikattavasta ihmisestä ikään, ja postata ne tänne blogiin.

Palaan raportoimaan, kun pääsen tuumasta toimeen!

Alku

Olen kolmikymppinen helsinkiläinen.  Asun kohtuullisen kokoisessa kaksiossa avomiehen kanssa, kuljen pyörällä ja julkisilla liikennevälineillä.

Olen harrastanut "ekologisia juttuja" jo monen monta vuotta.  Alkusysäyksenä lienee ollut asiaan kallellaan olleet ystävät ja oma kiinnostukseni kaikenlaiseen maailmanpelastamiseen.

Ekologisen ja niukkaan kulutukseen tähtäävä ajattelu on vallannut aivokapasiteettiani pikkuhiljaa ja muuttunut normiksi.  

Olen erittäin huolissani omasta ja muiden länsimaalaisten jälkeensä jättämästä jätemäärästä.  Suomalainen tuottaa vuodessa 400-500 kiloa jätettä.  

Hiljattain tielleni osui ihmeellinen kirja.  Se käsittelee amerikkalaista jätefilosofiaa, tutkimusta, jätteenkäsittelykäytäntöjä, sekä erilaisia radikaaleja yksilöitä, jotka toimivat jätteiden vähentämisen alueella.  

Kirja on nimeltään

Garbology - Our Dirty Love Affair with Trash -teoksen on kirjoittanut Edward Humes, ja vaikka en toistaiseksi ole tutustunut miehen muuhun tuotantoon, jo tämä riitti minut vakuuttamaan siitä, että hän on oikealla asialla.  Hän tuo vilpittömästi, lukuisin esimerkein, elävästi ja uskottavasti esille kiistämättömän tosiasian: me emme voi jatkaa tällä tavalla.  Meidän täytyy muuttaa elämämme.

Maailma on epäilemättä hukkumassa roskaan, ja suurin syy siihen on länsimainen elämäntapa, jonka keskiössä on kuluttaminen.

Tässä blogissa pyrin kertomaan omasta matkastani vähemmän jätettä tuottavaan elämäntapaan.  Eikä siinä vielä kaikki - tuottamani jätteen vähentämisen lisäksi haluaisin omistaa vähemmän tavaraa.  Olen aina ollut surkea siivoamaan.  Mitä vähemmän tavaraa omistan, sitä helpommaksi se muuttuu.  Lisäksi uskon, että vaatimaton määrä omaisuutta auttaa pitämään myös mielen kirkkaampana.