Suomen Akatemian rahoittama tutkimus pohtii, voisiko vaatimaton, niukka elämä olla ratkaisumalli ihmiskunnan tulevaisuutta ajatellen. Kuulostaa jännittävältä. Viimeaikaisten poliittisten tuulten hyytämänä olen silti pessimistinen. No, leikkaukset vievät kaikkein köyhimmiltä, joten toisaalta joudummeko käyttämään entistä enemmän luovuutta selviytyäksemme?
Tämä on yllättävä ja lohdullinenkin lause: "Vastauksia [siihen, miten ei-kulutuskeskeinen yhteiskunta toimisi] haetaan ihmisiltä, jotka ovat joutuneet työmarkkinoiden ulkopuolelle eli niin sanotusti talouskasvun tuolle puolen." - Vuosikausia jossain määrin tähän ihmisryhmään kuuluneena, mm. osaamiseltani vaikeasti työllistyvänä olen kuvitellut olevani kärjistetysti sanoen yhteiskunnan pohjasakka. Toisaalta hiljaa mielessäni olen pohtinutkin jotakin tämänsuuntaista. Koska loputon kuluttaminen ja jätemassojen kasvattaminen ei kerta kaikkiaan voi jatkua, kokonaisvaltaisen ihanneilmaston täytyy muuttua.
Me dyykkarirotat, vanhan tavaran ja jätteen kierrättäjät, vapaaehtoisesti vastavirtaan uivat, vähempään tyytyvät ja aktiiviset tavaranvähentäjät saatamme olla muutoksen eturintamassa. Valitettavasti historiallinen tosiasia on, että se ei näillä näkymin välttämättä meidän elinaikanamme tapahdu, ja saattaa tapahtua kaikkiaankin liian myöhään, mutta tietenkin niukka, vähäroskainen elämä voi olla yksilölle itselleen palkitseva valinta. Minulle ajatusmalli, jossa pyrin jättämään jälkeeni mahdollisimman vähän, on jo todellisuutta.
Ei silti tee mieli nuolaista, ennen kuin tipahtaa. Olen viime aikoina kokenut ähkyä kyllä myös minimalismiblogien määrän suhteen, joten on selvää, että yhä suureneva joukko ihmisiä etsii vaatimatonta, ekologista ja merkityksellistä elämää vapaaehtoisesti. Mutta silti tuntuu, että kulutuskeskeinen ajattelu on viimeistään 50-luvulta alkaen jatkuvasti kasvavalla volyymilla juurrutettu siinä määrin ihmisten mieliin, että epäilen, etteivät massat opi koskaan pois siitä ajatuksesta, että ostamalla onnea saa.