Miten maailma meille myydään

Katsoin Morgan Spurlockin elokuvan The Greatest Movie Ever Sold (2011).  Se kertoo tuotesijoittelusta ja siitä, miten kyseinen dokumentti koettaa saada itselleen sponsoreita, eli toteuttaa tuotesijoittelua käytännössä.  Samalla dokumentti käsittelee mainosten läpitunkevaa roolia nykymaailmassa.

Kaupalliset viestit tukkivat päivittäisen infovirtamme ja aivokapasiteettimme.

Viime käyntini Amerikassa sai kulmani kohoamaan sen kekseliäisyyden äärellä, mitä mainostilan löytämiseen ko. kansakunnassa on käytetty.  Mainoksia on paikoissa, jotka meillä eivät ole tulleet kenellekään edes mieleen - kuittien takapuolella, kertakäyttöisissä (phyi!) juomamukeissa, ostoskärryjen työntökahvoissa.  Tähän pommitukseen verrattuna meikäläinen mainoskulttuuri on vielä kesyä.  Kaupunkikuvassakaan meillä ei ole juurikaan koko seinän julisteita.

Tämä on minun mielestäni hyvä asia.  Koetan itse olla valveilla jatkuvan mainostykityksen suhteen, vaikka se ei täysin mahdollista olekaan.  Tällä on syvä pohjavire: kuten edellisessä postauksessa totesin, tai oikeastaan, kuten Bertolt Brecht sanoi: "Tällainen on maailma, mutta tällainen sen ei pitäisi olla." Roskaviihteen lisäksi meille tarjotaan loputonta määrää tuotteita, joita emme tarvitse.  Omasta elämästään voi eliminoida mainoksia mm. kiinnittämällä postilaatikkoonsa Ei mainoksia -merkinnän ja hankkimalla nettiselaimeensa Adblock -lisäosan.  Tässä ohjeet Adblockin asentamiseksi Firefoxiin ja Chromeen.

Haasteellisinta on välttää markkinapaikkoja, joissa markkinoinnille altistuu, eritoten ruokakauppaa.  Psykologiaa käytetään jopa pakkausten asettelemiseksi hyllyyn.  Parhaan katteen saavat tuotteet laitetaan hyllyissä parhaille paikoille, silmän ja käden ulottuville.  Käsittääkseni firmat voivat myös maksaa tuotteidensa hyvästä sijoittelusta liikkeissä.

Tuotteiden ja palveluiden markkinointi, mainonta, jatkuvan myyntimyllyn ylläpito, sekä koneiston palveleminen eri tavoin muodostavat työelämästä nykyisin neljäsosasta jopa kolmeen neljäsosaan, kertoo mm. David Graeberin erinomainen artikkeli syyskuulta 2013.  Graeberin mukaan jopa suurin osa työstä on jo järjetöntä, "paskaduunia".  Graeber katsoo, että tämä murentaa ihmisten moraalia - ja saman väitteen tekee Morgan Spurlock jossakin vaiheessa elokuvaansa.  Jos suuryhtiöt (Disney, McDonalds) kasvattavat lapsemme, he oppivat, että tuotteet tekevät onnellisiksi.  Ja tämä ei ole utopiaa: olen itse jo kasvanut mainosten ympäröimänä, joutunut pyristelemään tuoteuskovaisuuden manipulaatiosta eroon ja minua nuoremmissa aikuisissa aidosti mm. em. firmojen "kasvattamia" ihmisiä alkaa olla jo todellisuudessakin.  (Muistan olleeni lapsena kateellinen, kun itse leluiän ohittaneena näin, kuinka nuoremmat serkkuni saivat Happy Mealeja.  Meidän perheessämme ei niitä harrastettu, en oikeastaan tiedä, miksi.  Voi olla, etteivät ne 90-luvun alkuun mennessä olleet vielä lyöneet itseään läpi suomalaiseen kulttuuriin.  Lisäksi söimme ulkona muutenkin harvoin.)  Suuri osa blogeista sisältää tuotteita, tuotteita, tuotteita.

Dokkarissa esiteltiin myös myös Sao Paulo, joka on viisi vuotta sitten poistanut mainokset kaupunkitilasta kokonaan.  Idea on muuttanut markkinointikulttuuria - kauppiaat tähtäävät Sao Paulossa nyt todelliseen hyvään maineeseen mainostilan ostokilpailun sijasta. Kaupunkitila on siistiä ja tyhjää, ja on suorastaan yllättävää, kuinka mieli lepää noita kaupunkikuvia katsellessa.

Huolimatta syvällisesti katsottuna vakavastakin aiheesta, Spurlockin elokuva oli tosi hauska.  Nauroin ääneen monta kertaa.  Elokuvien parhaimmistoa siis - opettaa kriittistä ajattelua, kertoo nykymaailmasta todellisella tavalla, ja siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - naurattaa.  

Sitä paitsi, Morgan ei ehkä osaa suomea, mutta olisi varsin tyytyväinen jos tietäisi, että olin myyty, kun olin katsonut tämän elokuvan.

Mediaroskaa

Minulla on pahe.  Pidän kevyestä viihteestä.  Olen katsellut kaksi viimeistä Putousta, ja nykyisin satunnaisesti ahnehdin jonkin verran Tosi-TV:tä.  Muutaman kuukauden välein pistäydyn kiinalaiseen ravintolaan, missä luen suurella mielihyvällä iltapäivälehtiä ja Seiskaa.  Kuten voimme huomata, olen nykyisin kohtuukäyttäjä.  Elämässäni on ollut jaksoja, jolloin kaikkea tätä meni enemmänkin, mutta nykyisin pärjään satunnaisilla annoksilla.

Suhteeni tähän roskaan on ristiriitainen.   Toisaalta näissä ohjelmissa ja lehdissä esiintyy ihmisistä puoli, jonka kanssa en ole missään muualla tekemisissä: en seurustele ihmisten kanssa, joiden kaikki pyrkimykset ja elämäntapa pyörii pinnallisten asioiden ympärillä.  Toisaalta, koska niin roskalehdissä, kuin Tosi-TV:ssä esiintyvät kuitenkin aidot ihmiset, hömpän ja pinnan takaa väikkyy meitä kaikkia koskettava inhimillinen kärsimys ja toisaalta pyrkimys onnellisuuteen, vaikka pinnallisuus onkin näkyvämpi osa.  Katsoin aikanaan mm. Super-Marjo ja tytöt -sarjan kokonaisuudessaan.  Koska sarja pyörii eroottisen tanssiryhmän kuvioissa, suurin osa siitä oli bisnestä tämän varsin turhan viihteen ympärillä, treenaamista ja vaatteiden ja suihkukaappien ostelua.  Aika iso osa keskittyi myös erilaisten ihmisten toistensa ja itsensä kehumiseen.  Ei siis todellakaan mitään aivojumppaa, päinvastoin.

Toisaalta pointti on ehkä juuri se.  Aivot voi laittaa lepotilaan ja tuudittautua hetkeksi maailmaan, jossa juuri vakavampia asioita ei ole.  Ne pilkahtelevat siellä täällä - Super-Marjo kertoo, miten heidän perheessään vasemmistolaisuus ei vain käy päinsä, Henna taasen, ettei halua lapselleen alkoholistiperhettä, koska on itse sellaisesta taustasta - mutta vähintään yhtä vakavia asioita ovat uusien silikonirintojen noutaminen Tallinnasta tai niiden esittely Seiskassa tai tanssiryhmän uudet jäsenet.  Ja kamerat ovat, totta kai, kaikessa mukana.

Tällainen maailma nyt on.  Vaikka ihanteeni on käyttää kaikki aika uuden opiskeluun, paitsi äärimmäinen pinnallisuus, on ajalle, jossa elämme, tunnusomaista myös informaatioähky.  Joka tuutista pukkaa dataa ja tarinaa niin paljon, että aivot eivät mitenkään kykene käsittelemään kaikkea.  Osan siitä täytyy olla triviaa.

Tosiasiassa soisin, että käyttäisin tästäkin ajasta osan joko laadukkaamman viihteen kuluttamiseen, tai siihen, että aivot todella lepäisivät ilman ulkoisia, datapitoisia ärsykkeitä.   Liikunta ja meditaatio ovat niitä harrasteita, joiden parissa pitäisi viettää enemmän aikaa ja aivot tosiaan saisivat todellakin olla vain ihan ilman mitään.  Informaatiodieetti tekisi ajattelulle hyvää, kun taas kevyt viihde on tosiaankin koukuttavaa.

!!!!!!!

Roskaa on kiva kuluttaa seurassa - osa Seiskanlukukokemuksesta kiinalaisessa muodostuu siitä, että vastapäätä istuu ystävä, jonka kanssa voidaan haukkua journalismin tasoa ja mehustella lukemimme "todella tärkeitä uutisia" ja metatasolla haukkua sitä, että (tällaisia) julkaisu(ja) on ylipäätään olemassa.  Minulla on eräs ystävä, joka on täysi räyhämimmi ja HC-maailmanpelastaja, mutta tietää Tuksun elämän käänteet ja vauva.fi-foorumin "tarjonnan" laadun yhtä hyvin kuin minä.  Ja toisaalta minulla on myös ystävä, joka kauhistelee joka kerta yhtä paljon sitä, miksi tiedän häistä ja hääohjelmista niin paljon.

Mutta minun ammattini ja elämäntapani on tarinankerronta, ja tarinat tarvitsevat materiaalia.  Maailmasta ei voi kertoa totena, jos ei tiedä, millainen se on.  Tarinankerronta pelaa aina tunnistettavuudella.  Siksi luulen, että vaikka käyttäisin päiväni "hyödyllisen" kirjallisuuden parissa - koska mitä tulee ns. "oikeaan kirjallisuuteen", sitä on aina loputtomasti luettavaksi.  Emme koskaan näe päivää, jolloin olemme lukeeneet kaiken maailmassa olevan lukemisen arvoisen.  ...mutta jos pelataan tunnistettavuudella, hahmojen uskottavuudella, roska on materiaalia siinä, missä hyväkin kirjallisuus.  Joissakin tapauksissa jopa parempaa.

Jos haluaa kertomillaan tarinoilla saavuttaa ihmsiä, ja herättää heissä tunnistamista, ihmiset on tunnettava.  Ja ihmisiä on muuallakin kuin laatujournalismin ja korkeakirjallisuuden parissa - hitto, ihmisiä taitaa olla jatkuvasti enemmän viihteellisen journalismin ja roskaviihteen äärellä.

Kaikkea ei voi  nähdä ja lukea, mutta kun yrittää, jonkinlainen kirjo on säilytettävä.

Huonot standardit

Katselen lifestyle-ohjelmaa Yle Areenasta, tarkemmin, Täydellinen elämä -nimistä norjalaista dokumentaarista sarjaa.  Olen kuluttanut hömppätosi-tv:tä enemmänkin jossakin vaiheessa, joten tyylilaji on tuttu.

Tässä kahdeksanosaisessa ohjelmassa Ida Fladen, radiotoimittaja, alkaa elää terveyslehtien vinkkien mukaan.  Ruokavalioremontin kohdalla superruoka-asiantuntija John tyhjää Idan jääkaapin prosessoiduista ruoista.  (Sivumennen sanoen, sisällöllisesti jäätävä kohtaus: minunkaan kohtuullisen terveelliseksi luulemani ruokavalioni ei ainakaan superruokanäkökulmasta ole juuri mistään kotoisin... no.  Eteenpäin:)  Ruoat kerätään lasipulloineen jne. isoon jätesäkkiin, ja kun tyypit käyvät kaupassa, kaikki pakataan tietenkin muovipusseihin.

Ymmärrän, ettei tämän ohjelman pointti ole ympäristön huomioiminen, vaan Idan elämäntavan korjaaminen.  Mutta olisiko mahdollista kunnioittaa myös pahoinvoivaa maapalloamme, ja, jos kerran syömäkelpoista ruokaa ON pakko heittää, pois, olisiko mahdollista lajitella biojätteet, lasi, metalli ja sekajätteet, tai edes kertoa, että ohjelma-ajan säästämiseksi emme lajittele nyt, vaan myöhemmin...

Koska jotenkin oman elämän parantamisen kanssa on mielestäni suorastaan ristiriidassa se, ettei elämäntaparemontissa ajatella myös ympäristöä.

Samanlaisia mutkia vedetään suoriksi kaikenlaisissa elämäntapaohjelmissa.  Kestävän kehityksen näkökulmaa ei huomioida.  Toivoisin kuitenkin, että myös yksilön elämän fiksaamisessa kunnioitettaisiin kestävän kehityksen periaatteita, ja esimerkiksi kierrätyksestä muistuttaminen olisi tällaisissa ohjelmissa standardi.