Friday, December 5, 2014

Minustako survivalisti?

Mielestäni survivalismissa, varautumisessa katastrofeihin elämäntapana, on jotakin viehättävää.  Luin  juuri muutaman vuoden ikäisen jutun Fifistä ja aiheen äärelle johdatti tänään Little Eco Footprints -blogin viimeisimmän julkaisun lukeminen.  (Upeat kuvat!  Bush skills oli minulle uusi, mielestäni aika hupaisa sanapari.)

Googlasin myös erätaitokurssit, luonnossa selviytyminen on ajatuksena kovin kiehtova, vaikka minä en todellakaan ole mikään partiolainen, en edes innokas marjastaja ja sienestäjä.  Katselin joskus Maailmanlopun odottajat -ohjelmaa.  Siinähän on jos jonkinlaista paranoidia sotahullua, mutta eniten tykkäsin kaverista, joka oli opetellut tuntemaan asuinalueensa villivihannekset.  (Ydinlaskeuman aikaan tosin ei parhaita selviytymiskeinoja, vanha kunnon säilykeruoka sopisi siihen tilanteeseen paremmin.)  Ukon selviytymispakkaukseen kuului salaattikastiketta, ja niin vain hän pyöräytti puskasta syömäkelpoisen salaatin.

Mikä minua siis pääasiassa viehättää survivalismissa, on nimenomaan minimalisminkin keskeinen ajatus: tarvepakkaus, jossa on kaikki oleellinen.  Tämä saattaa liittyä luonnostaan hiukan kaoottiseen luonteeseeni: jos kaiken onnistuisi kasaamaan niin kompaktiin pakettiin, ettei tavaroita koko ajan katoilisi, kuinka paljon helpompaa elämä olisikaan.  Minä tarvitsisin tällaista pakkausajattelua siis jo pelkän kaupunkireissun yhteyteen, tai kun pakkaan parin päivän työmatkalle.  Tämä lienee taas näitä design -perversioitani.  Selviytymispakkaus (mistä tahansa) on konsepti.  Tykkään konsepteista.  Myös minimalistinen koti tai vaatekaappi on konsepti.

Jos varautuu TV-sarjan esimerkkien tavoin johonkin spesifiin maailmanloppuskenaarioon, siinä on sitten jo vähän isompi konsepti.  Mutta tämä saattaa olla puhtaasti sitä, että ihmiset haluavat tarkoituksen elämälleen.  Itsensä ja perheensä pelastaminen katastrofitilanteessa on ainakin mielekäs tarkoitus, joka selvästikin valtaa monien ajatukset kokonaan.

En ole toistaiseksi ainakaan varautuja, mutta ehkä minusta tulee vaeltava mummo, sen verran huonossa jamassa eräharrastus on toistaiseksi.  Eli jos ei tänään, niin ehkä neljänkymmenen vuoden päästä, tahi sisällä.

Olen viime aikoina myös pelotellut itseäni ilmastonmuutoksella, kiitos Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -fiktion.  Pelkoon auttoi pikkuisen tämä artikkeli.  Roskavuoret lisääntyvät, vedet kemikalisoituvat, ja merenpinta nousee, mutta voi olla, että mikään näistä ei kuitenkaan hävitä maapallon pahinta loista.

No.  Pelasin eilen puolison kanssa tiukkaa zombiapokalypsipeliä, jossa tyhjennetään reippaasti taloja kelvollisista tarvikkeista.  Muistuttaa dyykkaamista olennaisesti, joskin hylätyissä taloissa.  Roskisdyykkauksessahan olenkin harjaantunut paljon peruspetteriä pidemmälle - ei pelota työntää näppejään sontaan, jos sieltä vaikka löytyy jotain syömäkelpoista.  Joten jos maailma muuttuisi suureksi selviytymistaisteluksi, jonkinlaisia selviytymistaitoja taitaisi tosiaan löytyä minultakin, vaikkei kotona varastoja olekaan.  Kynttiöitä on ja tulitikkuja.  Elokuvia katsomalla olen tosin havainnut, että maailmanloppuskenaariossa toiset ihmiset ovat myös vaaratekijä.  Miten olisi itsepuolustustaitojen opettelu?

Miten lukija ajatteli selviytyä, jos paska lentää tuulettimeen?  (SHTF, virallinen pienemmän katastrofin määritelmä.  Tarkemmin Fifin jutussa.)

No comments:

Post a Comment