lauantai 24. tammikuuta 2015

Ompelemisen alkuun

Kannustan kaikkia ompelemisen pariin - jos ei uskalla omin neuvoin alkuun, aikuis- ja työväenopistot tarjoavat kursseja, ja myös kirjaston käsityöosaston tarjonta kannattaa tsekata.  Monissa ohjekirjoissa kerrataan myös seikkaperäisesti perusompeluohjeet. 

Ihmisille, joilla ei ole omia ompelukoneita, käyttöön tarjoaa Helsingissä ompelukoneen ja saumurin mm. Kaupunkiverstas (mahtava paikka muuten) ja asukastilat (nyt kun ne vielä ovat pystyssä).  Näissä tarjolla on aika ajoin myös neuvontaa.  Mahdollisuuksia ompelemiseen omassa kaupungissa kannattaa etsiä esimerkiksi hakukoneiden tai Facebookin avulla.  Nuorille nuorisotalot tarjoavat paljon kaikenlaisia käsityömahdollisuuksia, - ja muistakaahan, että mm. Hapessa ja Tyttöjen talolla nuoriksi luetaan alle 28-vuotiaat (eikä nuorisotaloilla muuten kysellä papereita, eli nuorennäköiset "vanhat" sinne myös vain).

On ihanaa osata korjata vaatteita, ja toivoisinkin, että mahdollisimman moni innostuisi tästä "vanhan hyvän ajan" katoavasta taidosta. On kerta kaikkiaan tyydyttävää, kun uusien farkkujen sijaan voi käyttää vanhoja vielä vuoden päivät, ja ylikin.

Joskus vaatteen alusta ompeleminen voi kyllä olla helpompaa ja nopeampaa, kuin vanhan korjaaminen, mm. jos kyseessä on vuorillinen vaate.  Ompelutaitoa kannattaa siis harjoitella kuitenkin alusta asti tehtävien vaatteiden kanssa. 

Haluaisin kuitenkin painottaa sitä, ettei ompeleminen ole ekologista ja taloudellista, jos käytetyt materiaalit eivät ole sitä myös.  Eli se, että menee Eurokankaaseen ostamaan uusia kankaita, joiden alkuperää ei tiedä, ja ompelee niistä vaatteita, ei ole kestävää kehitystä ylläpitävä teko sikäli, että se vaikuttaa kysyntään ja tarjontaan melko samalla tavoin, kuin uuden vaatteen ostaminen.  On toki mahdollista, että näin saa sopivamman ja oletusarvoisesti siis kauemmin kestävän vaatekappaleen itselleen.  Tässä mielessä uudesta kankaasta ompeleminen voi olla paremmin kestävän kehityksen asialla, kuin vaatekaupassa asiointi.   Myös tällainen ompeleminen kyllä kehittää tärkeää kädentaitoa, ja tarjoaa tyydytystä ja itsetuntoa, joita sitten voi taas hyödyntää omissa uusissa, entistä ekologisemmissa projekteissa.

Tämän tiimoilta haluan myös ilmaista syvän huoleni siitä, että samoin kuin valmisvaatteen, myös uutena myytävän kankaan laatu on laskusuunnassa.  Kaiken ne pilaa!

Onkin mahdollista, että parempilaatuista materiaalia löytää kirppareilta ja kuolinpesien kaapeista.  Omasta kangasvarastostani suurin osa on vanhoista vaatteista ja kirppislöydöistä peräisin.  Facebookin kierrätysryhmien avulla voi myös päästä hyviin vanhoihin materiaaleihin käsiksi, ja vieläpä suhteellisesti halvemmalla.   Kirpputorimateriaalit kannattaa aina pestä.

Jätettä ja tavarapaljoutta eniten vähentävää ompelemista on kierrätetystä materiaalista ompeleminen ja tuunaaminen, vanhan vaatteen muuntaminen käyttökelpoiseksi.  Näihin katsoisin, että pieniä määriä uuttakin kangasta voi ostaa, jos kirpputorilta ei löydy.  Aloittelijan kenties kannattaakin käyttää nimenomaan edullista materiaalia, jottei ainakaan rahaa mene hukkaan, jos taidot eivät riitäkään.  Lisäksi taitoja hioessa kannattaa ehkä säästää kaikkein ihanimmat kuosit myös hetkeen, jolloin itsetuntoa on enemmän.

Korjaatko tai ompeletko sinä vaatteita?

perjantai 23. tammikuuta 2015

Ulkoasun muutos

Ei huolta, olet samassa paikassa kuin ennenkin!  Ulkoasu vain on muuttunut minimalistisemmaksi.

torstai 22. tammikuuta 2015

Tavoite ja kaaos

En olekaan kirjoittanut hetkeen.

Olen tajunnut erään erittäin tärkeän seikan, joka liittyy siihen, mistä tässä blogissakin pohjimmiltaan on kyse.  Se kirkastui minulle pari päivää sitten aika jännällä tavalla: olin matkalla tapaamaan parasta ystävääni, ja mietin juttuja, joista minun teki mieli puhua hänelle.  Lopulta kävi niin, että emme puhuneet näistä asioista, koska puhumista riitti niin paljon muutenkin.

Silti pääni sisällä käymäni keskustelu auttoi minua hahmottamaan asiaa uudella tavalla: keksin vastauksen kysymykseen, mihin pyrin mm. minimalistisen ajattelun avulla.

Kuten rivien välistä, jos ei riveiltäkin, on jo käynyt kenties ilmi, olen aika kaoottinen tyyppi.  Haluan tehdä selväksi, että myös pidän tästä piirteestä itsessäni.  Sotkussa on jotakin samaa, kuin luovuudessa: luovassa työssä on aina kohta, jolloin asiat ovat levällään, kuin takkuinen lankavyyhti, useimmiten vieläpä lankavyyhti, jossa on erivärisiä lankoja.  Eivätkä ne suoristu muuten, kuin etsimällä kaikki eriväriset langapäät ja selvittelemällä ne erilleen toisistaan kärsivällisesti ja yksi väri kerrallaan.

Luovaa työtä ei ole ilman tätä kaaosta, ilman tiettyä epävarmuutta ja turhautumista omiin ideioihin, myös ehkä sitä, että huomaa jonkin langan pelkäksi pätkäksi joka ei ole kiinni missään toisessa, ja paljastuu lopulta eri väriseksikin.  Huonoja ideoita pitää hylätä, joskus rakkaitakin.

Luovuuden osalta siis katson, että ajatusteni myrskyisyys, voimakkuus, määrä, on hyvä asia.  Mutta tämä sama keskittymisen puute johtaa siihen, että saan ympäristöni hyvin sotkuiseksi hyvin nopeasti, ja vaikka siivoaisin, tietyn ajan kuluessa - viime aikoina yhä pidemmän, se täytyy sanoa - kaaos palaa jälleen.

Minimalismin tarkoitus elämässäni on toimia tämän vastavoimana.

Jos kykenen tekemään ympäristöstäni helpommin hallittavan - tavaraa ei ole niin paljon, kaikella on paikka, siivoaminen on helppoa - on luovalle, mielen sisäiselle kaaokselle vielä enemmän tilaa, mutta sen järjestäminenkin kenties käy helpommin.

Olen ihminen, jonka elämän keskeisin asia on luova työ ja luova ajattelu.  Tämä edellyttää tiettyä määrää kaaosta, mutta parempi järjestys sen ympärillä tuottaa parempaa luomista.  Tämän filosofian nimissä koetan vähä vähältä järjestää ympäristöni hallittavampaan ja helpommin siistinä pidettävään muotoon.

Osaatko sinä siivota jälkesi, vai oletko joutunut opettelemaan sitä?

torstai 25. joulukuuta 2014

Joulu, eikä krääsää

No helou!  Pistäydyn nopeasti ahkeran joulunvieton (suklaata, naksuja ja sushia) keskeltä kertomaan, että Luonto-Liitto haasteli minunkin blogiani Krääsätön joulu -tempaukseen.

En ole ostanut yhtäkään joululahjaa.  Vain raakasuklaatarpeita.  Pienet karamellivuoat, joihin tein niitä karkkeja, kompostoituvat.  Pakkasin ne maitopurkkirasioihin.

Suku, niin miehen, kuin oma, onnistui kyllä kantamaan kotiini joululahjan jos toisenkin, oikein paketeissa, tänä vuonna en kerinnyt estää.  En ole vielä oikein keksinyt, miten ne paketit saisi poistettua yhtälöstä - pitäisikö ommella kauniit pussit, jotka toimittaisi sukulaisille hyvissä ajoin ennen joulua, ja sanoisi, että meidän lahjat näihin kiitos?   Viime joulunahan sain ihan ennätyspienen määrän lahjoja, koska olin ajoissa kieltäytynyt toivomasta mitään.  Tänä vuonna en myöskään toivonut yhtä kirjaa lukuunottamatta (se oli tämä), mutta niin vain kuusemme alle kertyi yksi jos toinen paketti.  Ovelat sukulaiset yllättivät takavasemmalta.


"Kuusen" rakensin aatonaattona, kun näin jonkin tämänhenkisen linkin, jossa tosin oli aika samanlainen puu, kuin tämä minun, joskin isompi.  Vasemmalta voi nähdä, että minullakin olisi ollut lisää materiaalia, jos olisin halunnut tehdä korkeamman - mutta lähinnä ajattelin, että tulee varmaan puretuksi paremmin.

Eilen aatoiltana istuimme sitten vieretysten ja jaoimme lahjasaaliimme.  Anoppi oli arvioinut peppumme pienemmiksi, kuin ne ovatkaan - pyjamahousut mahtuivat, mutta kinnasivat.

Sain myös yhden jännittävän, aineettoman lahjan - käynnin jäsenkorjaajalla.  Huu!

Hyvää joulun jatkoa kaikille lukijoilleni.  Lisää luettavaa krääsättömyydestä täällä.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Huonot standardit

Katselen lifestyle-ohjelmaa Yle Areenasta, tarkemmin, Täydellinen elämä -nimistä norjalaista dokumentaarista sarjaa.  Olen kuluttanut hömppätosi-tv:tä enemmänkin jossakin vaiheessa, joten tyylilaji on tuttu.

Tässä kahdeksanosaisessa ohjelmassa Ida Fladen, radiotoimittaja, alkaa elää terveyslehtien vinkkien mukaan.  Ruokavalioremontin kohdalla superruoka-asiantuntija John tyhjää Idan jääkaapin prosessoiduista ruoista.  (Sivumennen sanoen, sisällöllisesti jäätävä kohtaus: minunkaan kohtuullisen terveelliseksi luulemani ruokavalioni ei ainakaan superruokanäkökulmasta ole juuri mistään kotoisin... no.  Eteenpäin:)  Ruoat kerätään lasipulloineen jne. isoon jätesäkkiin, ja kun tyypit käyvät kaupassa, kaikki pakataan tietenkin muovipusseihin.

Ymmärrän, ettei tämän ohjelman pointti ole ympäristön huomioiminen, vaan Idan elämäntavan korjaaminen.  Mutta olisiko mahdollista kunnioittaa myös pahoinvoivaa maapalloamme, ja, jos kerran syömäkelpoista ruokaa ON pakko heittää, pois, olisiko mahdollista lajitella biojätteet, lasi, metalli ja sekajätteet, tai edes kertoa, että ohjelma-ajan säästämiseksi emme lajittele nyt, vaan myöhemmin...

Koska jotenkin oman elämän parantamisen kanssa on mielestäni suorastaan ristiriidassa se, ettei elämäntaparemontissa ajatella myös ympäristöä.

Samanlaisia mutkia vedetään suoriksi kaikenlaisissa elämäntapaohjelmissa.  Kestävän kehityksen näkökulmaa ei huomioida.  Toivoisin kuitenkin, että myös yksilön elämän fiksaamisessa kunnioitettaisiin kestävän kehityksen periaatteita, ja esimerkiksi kierrätyksestä muistuttaminen olisi tällaisissa ohjelmissa standardi.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Minustako survivalisti?

Mielestäni survivalismissa, varautumisessa katastrofeihin elämäntapana, on jotakin viehättävää.  Luin  juuri muutaman vuoden ikäisen jutun Fifistä ja aiheen äärelle johdatti tänään Little Eco Footprints -blogin viimeisimmän julkaisun lukeminen.  (Upeat kuvat!  Bush skills oli minulle uusi, mielestäni aika hupaisa sanapari.)

Googlasin myös erätaitokurssit, luonnossa selviytyminen on ajatuksena kovin kiehtova, vaikka minä en todellakaan ole mikään partiolainen, en edes innokas marjastaja ja sienestäjä.  Katselin joskus Maailmanlopun odottajat -ohjelmaa.  Siinähän on jos jonkinlaista paranoidia sotahullua, mutta eniten tykkäsin kaverista, joka oli opetellut tuntemaan asuinalueensa villivihannekset.  (Ydinlaskeuman aikaan tosin ei parhaita selviytymiskeinoja, vanha kunnon säilykeruoka sopisi siihen tilanteeseen paremmin.)  Ukon selviytymispakkaukseen kuului salaattikastiketta, ja niin vain hän pyöräytti puskasta syömäkelpoisen salaatin.

Mikä minua siis pääasiassa viehättää survivalismissa, on nimenomaan minimalisminkin keskeinen ajatus: tarvepakkaus, jossa on kaikki oleellinen.  Tämä saattaa liittyä luonnostaan hiukan kaoottiseen luonteeseeni: jos kaiken onnistuisi kasaamaan niin kompaktiin pakettiin, ettei tavaroita koko ajan katoilisi, kuinka paljon helpompaa elämä olisikaan.  Minä tarvitsisin tällaista pakkausajattelua siis jo pelkän kaupunkireissun yhteyteen, tai kun pakkaan parin päivän työmatkalle.  Tämä lienee taas näitä design -perversioitani.  Selviytymispakkaus (mistä tahansa) on konsepti.  Tykkään konsepteista.  Myös minimalistinen koti tai vaatekaappi on konsepti.

Jos varautuu TV-sarjan esimerkkien tavoin johonkin spesifiin maailmanloppuskenaarioon, siinä on sitten jo vähän isompi konsepti.  Mutta tämä saattaa olla puhtaasti sitä, että ihmiset haluavat tarkoituksen elämälleen.  Itsensä ja perheensä pelastaminen katastrofitilanteessa on ainakin mielekäs tarkoitus, joka selvästikin valtaa monien ajatukset kokonaan.

En ole toistaiseksi ainakaan varautuja, mutta ehkä minusta tulee vaeltava mummo, sen verran huonossa jamassa eräharrastus on toistaiseksi.  Eli jos ei tänään, niin ehkä neljänkymmenen vuoden päästä, tahi sisällä.

Olen viime aikoina myös pelotellut itseäni ilmastonmuutoksella, kiitos Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -fiktion.  Pelkoon auttoi pikkuisen tämä artikkeli.  Roskavuoret lisääntyvät, vedet kemikalisoituvat, ja merenpinta nousee, mutta voi olla, että mikään näistä ei kuitenkaan hävitä maapallon pahinta loista.

No.  Pelasin eilen puolison kanssa tiukkaa zombiapokalypsipeliä, jossa tyhjennetään reippaasti taloja kelvollisista tarvikkeista.  Muistuttaa dyykkaamista olennaisesti, joskin hylätyissä taloissa.  Roskisdyykkauksessahan olenkin harjaantunut paljon peruspetteriä pidemmälle - ei pelota työntää näppejään sontaan, jos sieltä vaikka löytyy jotain syömäkelpoista.  Joten jos maailma muuttuisi suureksi selviytymistaisteluksi, jonkinlaisia selviytymistaitoja taitaisi tosiaan löytyä minultakin, vaikkei kotona varastoja olekaan.  Kynttiöitä on ja tulitikkuja.  Elokuvia katsomalla olen tosin havainnut, että maailmanloppuskenaariossa toiset ihmiset ovat myös vaaratekijä.  Miten olisi itsepuolustustaitojen opettelu?

Miten lukija ajatteli selviytyä, jos paska lentää tuulettimeen?  (SHTF, virallinen pienemmän katastrofin määritelmä.  Tarkemmin Fifin jutussa.)

torstai 6. marraskuuta 2014

Sekavaa pohdintaa mielenhallinnasta (paradoksi?)

Olen todella rakastunut Zen Habits -blogiin.  Joka kerta, kun luen Leon juttuja, ne sekä inspiroivat että rauhoittavat minua yhtäikaa.  Babautan ote, jolla hän syvällisesti ymmärtää ihmisen rajallisuutta ja kehityksen hitautta, mutta samaan aikaan antaa käytännöllisiä vinkkejä elämän puhdistamiseen turhasta...  se on hurmaavaa.  Se on huumaavaa.  Ahmin taannoin Leon aiemman blogin, mnmlistin vanhoja postauksia.  (Löytyvät all posts -linkistä onneksi edelleen.)

Itse pohdiskelen elämäni tarkoitusta tämän tästä.  Leo on kirjoittanut aiheesta tällaisen postauksen, josta eritoten yksi kohta takertui minuun, kun kirjoituksen muutama kuukausi sitten luin.  "When you can't stick to habits, or have a hard time with a diet you're in the bubble." 

Omassa mielenhallintapostauksessani toivon lisää kurinalaisuutta harjoitteluuni.  Meditaation kanssa on ollut viime aikoina taas vähän niin ja näin.  Tosin olen saanut uutta puhtia niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin harjoituksen lyhentämisestä.  Olen todennut itselleni, että jos saan lyhyemmän (viisiminuuttisen) harjoituksen tehtyä useammin, hyöty on kuitenkin suurempi, kuin jos "unohdan" (eli keksin jonkin tekosyyn) olla tekemättä pidempää (20-25 minuutin) harjoitusta.  

Toinen syy sille, että olen palannut istumameditaatioon, on, että luin uudelleen Chris Prentissin Zen ja onnellisuuden taito -kirjan.  Siis uudelleen ainakin kolmannen, jollen neljännen kerran.  Mutta pitkästä aikaa nimenomaan kannesta kanteen.  "Zen" on hyvin amerikkalainen teos, ja sen sävy saattaa paikoitellen olla ärsyttävä, mutta nimenomaan kannesta kanteen luettuna se auttaa minua tekemään omalle mielelleni tietyn, mielenhallinnalle olennaisen kepposen.  

Alan olla tietoisesti onnellinen ja nähdä asiat sellaisenaan.  Alan myös uskoa, että vastoinkäymiset ovat olemassa, jotta hyötyisin niistä ja kasvaisin niiden avulla.  

Ja kas, valo löytää luokseni.  [Näin vuoden pimeimpään aikaan se on mahtava juttu.  (Infantiilin huumorin ystäville tiedoksi, että kirjoitin pimpeimpään ja nauroin ääneen hetken aikaa.  Myös nauru pidentää ikää.)]

Mutta palataanpa Leon viisauksiin.  "Kun et kykene opettelemaan uusia tapoja, tai sinulla on vaikeuksia pysytellä ruokavaliossa, olet kuplassa." (Suomensin nyt tällä tavalla tämän, jatkan siitä:) uusien tapojen opetteleminen tässä siis ajatuksena takertui minuun, koska minä haluaisin olla siinä parempi.  

Viime aikoina olen jonkin verran onnistunutkin - !!  Syyt ovat hurmaavan monimutkaisia.  Tässä vaatteiden vähentämistä ja kiertoa koskevassa postauksessani vinkkaankin jo, että Iitun jutut auttoivat minua organisoimaan puolipitoiset vaatteeni uudelleen.  Uskokaa tai älkää, vaatteiden uusi paikka sai minut pitämään yllä siisteyttä kodissa muutenkin useiden viikkojen ajan - muutuin siksi siistiksi ihmiseksi, joka olin aina halunnut olla.  Kasat alkoivat kyllä kertyä kohta sen jälkeen taas, mutta eilen raivasin ne ja tänään onkin siivouspäivä, siis tuuletus-, tomutus- ja niin edelleen.  

Mutta siis pikkuhiljaa olen ehkä muuttumassa siistimmäksi ihmiseksi, hitaasti.  Viiden minuutin istahtelutkin putsaavat mieltä (tosin täytyy todeta, että kahteenkymmeneen minuuttiin tottuneelle ne ovat olleet kovin lyhyitä.  Ehkä pitäisi tähdätä 20 min aamulla 5 min illalla -malliin).  

Entä se kupla?  Kannattaa tosiaan pohdiskella.  Kyseinen postaus elämän tarkoituksesta ei todellakaan ole mikään tsup vaan -juttu, vaan sitä kannattaa ajatella, ja katsoa, saisiko ajattelun toimimaan omassa elämässään ja muuttamaan omaa olemistaan.

Chris Prentissin kirjasta opittu temppu kuitenkin kannattaa: kun päättää olla onnellinen, on onnellinen.   Tsup vaan.

Ovatko lukijani onnellisia?  Miten vastoinkäymiset vaikuttavat teihin?