tiistai 21. heinäkuuta 2015

Soijabolognese

Olen viime aikoina altistunut ns. vegaanipropagandalle. En siis tarkoita, että kukaan ihminen olisi varsinaisesti koettanut käännyttää minua tai saada minua muuttamaan ruokavaliotani. Pikemminkin olen itse tehnyt sitä, tai "saada muuttamaan" on ehkä vähän voimakas ilmaus. Ennemminkin olen alkanut kokea kasvavaa vastenmielisyyttä eläinkunnan tuotteiden käyttämistä kohtaan. Eivät ne pahalta maistu, mutta eko-omaatuntoa kolkuttaa.

Yhtään ei helpota ruoantuotannon tilastotiedon lukeminen (olen tarttunut uudelleen Nälkä ja yltäkylläisyys -kirjaan, joka jäi viime kesänä kesken) tai sen varsinaisen ns. vegaanipropagandan kohtaaminen. Tuntuu, että kaikki alkoi siitä, että valmistin eräisiin juhliin eräälle toiselle keliaakikolle, joka on myös vegaani, meille sopivaa tarjottavaa. Vegaaniset vaihtoehdot alkoivatkin näyttää runsailta ja helpoilta.

Mikäs tuossa, vaan ärsyttäväähän se on, kun omatunto kolkuttaa joka kerran, kun rikkoo kananmunan, ja kukkotipujen surkea kohtalo tulee heti mieleen. Toisaalta, niin taloudellisista, (maito on halvempaa kuin kasvimaito) sosiaalisista (ruokatalous hoidetaan yhdessä puolison kanssa, jota en halua alkaa propagoida näillä jutuilla, kun ne ahdistavat mua itseänikin) kuin käytännöllisistä (juusto) syistä.

Siinä mielessä tämä nyt ei ole ollenkaan huono juttu, että idealistista totaalivegaaniutta tärkeämpää olisikin, että eläintuotteiden kokonaiskulutus pysyisi pienenä, koska teoriassa kysynnän ivähentyminen vähentää myös tarjontaa. Eli jos siis alan korvata kokonaiskulutuksestani suuremman osan vegaanisella ravinnolla, siitä on joka tapauksessa enemmän hyötyä, kuin vaikkapa kuin vaikka yksittäisen viikon tai kuukauden vegaanitempauksesta.

Kaiken tämän ämpyilyn kunniaksi päätin nyt kuitenkin julkaista pienen perheemme ns. perusruoan, eli vegaanisen soijabologneseni, ohjeen. Kun dyykki ei anna lihaa, meillä turvaudutaan tähän usein. Itse syön tätä gluteenittoman, puoliso tietenkin tavallisen, pastan kanssa. Menee myös riisin tai perunoiden kaverina.

Soijabolognese

3 rkl mantelijauhoa
oliiviöljyä
sipuli
valkosipulinkynsi
tölkki tomaattimurskaa
1,5 dl soijarouhetta
srirachaa tai chilijauhetta oman maun mukaan
1 tl sokeria
monta reilua rouhausta mustapippuria myllystä
1 tl kaakaojauhetta
1 tl omenaviinietikkaa tai balsamicoa
kohtuullinen määrä herbs de provencea, timjamia, basilikaa ja/tai oreganoa, ainakin kahta näistä
1-2tl suolaa

Paahda ensin mantelijauho. Lämmitä pannu ilman öljyä, laita mantelijauho siihen, varo, ettei se pala. Heti kun alkaa tuoksua, laske lämpöä. Kun nyt saa vähän väriä, siirtele vähän pannulla ja laita sitten sivuun lautaselle.

Pilko sipuli ja siivuta valkosipulinkynsi. Kuullota sipulia pannulla, kun se on kuultavaa, lisää valkosipuli ja tomaattimurska. Lisää myös soijarouhe ja tilkka vettä, niin että koostumus on sopiva ja rouhe turpoaa. Vettä voi lisäillä tarvittaessa. Kastike on parempaa, jos ei ole kovin vetistä, eli mieluummin vähitellen.

Heittele kaikki mausteet, etikka ja kaakaojauhe pannulle, anna porista n. 15 min, vahdi, että vesi riittää. Lisää mantelijauhe ja tarvittaessa vettä. Laita pasta kiehumaan, anna kastikkeen kuplia hiljaisella lämmöllä vielä kastikkeen tekeytymisen ajan.

Kaikki maustemäärät ovat arvioita, teen tämän aina silmämääräisesti. Kaakaojauheen ja sokerin pointti on vahvistaa tomaatin aromia, käytän niitä aina tomaattiruoissa. Samoin etikka on ns. luonnollinen arominvahvenne.

Tähän voi lisätä vaikka mitä, esimerkiksi paprikaa, porkkanaa tai pinaattia. Sitä voi käyttää lasagnen "jauhelihakastikkeena". Annoksen voi syödä myös klassisesti parmesaanin kanssa, laittaa sekaan kermaa tai kasvikermaa, tai mitä tahansa juustoa - silloin mantelijauhon voi jättää pois. Mantelijauho on kyllä olennainen ja tosi herkullinen lisä, vaikka kokkailen samaa kastiketta joskus kokonaan ilmankin. Samoilla mausteilla maustan myös tomaattisen linssikeiton, johon joskus lisään joskus myös juustokuminaa, jauhettua korianteria ja/tai sarviapilaa intialaisemman tatsin aikaansaamiseksi. Silloin noista yrteistä voi käyttää vain basilikaa. Käytännössä nämä mausteet toimivat mille tahansa tomaattipohjaiselle ruoalle. Kokeilemalla löytyvät itseä miellyttävät määrät.

Toivottavasti maistuu!

Kesähommia

Kesäsäät ovat olleet pettymys. Olen usein kesäisin viettänyt aikaa mm. Alppipuistossa ja Pikkukosken uimarannalla, mutta nyt säät eivät ole houkutelleet ulos ollenkaan samalla tavalla. Vaikka on kaunista ja aurinkoista, kylmyys ei vain tunnu mukavalta.  Edes uimavedet eivät ole lämmenneet. Kävin heittämässä talviturkin vasta nyt, heinäkuun puolessa välissä, eikä kokemus ollut ollenkaan, kuten keskikesän uintireissut yleensä. Kuumuus puuttuu.

Korjautin Kumiluodissa polkupyöräni. Puoliso lainasi sitä ja haukkui jarrut, eikä saanut lukkoa toimimaan. Hyvä esimerkki siitä, miten keho oppii jotain, mitä ei voi selittää. Vaikka yritin, en osannut puhelimessa neuvoa niitä tarkkoja asentoja, joilla lukon saa auki. Jäykkä kapistus. Jarrujen osalta, no, olen ajanut huonojarruisilla vanhoilla mummopyörillä yli kymmenen vuotta, joten jarrujalkani toimii pehmeästi ja houkutellen. On ollut ihanaa pyöräillä paikasta toiseen!

Eilen olin mustikassa. Hidasta hommaa, aloin harkita poimurin hankkimista. Myös nokkosia olen keräillyt vielä nyt kesälläkin. Pienempiäkin löytyy vielä, isommista otan vain latvaosan, jos eivät ole kukkineet vielä. Olen myös niittänyt niitä keruupaikoiltani tarkoituksella, jotta voin palata hakemaan sieltä pieniä vielä tänä kesänä. Tein elämäni ensimmäisen nokkoskeiton. Siitä tuli ihanaa, vaikka ei ollut edes kermaa! Puolisokin tykkäsi.

Parvekepuutarhani kukoistaa, joskaan silkki- tai samettikukat eivät ole tehnyt yhtään kukkaa, eikä ruukkutomaatti myöskään. Toivottavasti niitä kuitenkin tulee! Kaikki lehtinä syötävät voivat hyvin, ja päivittäin napsin sieltä jotakin vihreää lautaselleni tai smoothieen. Vesikrassia, pinaattia, salaatteja...

Parvekkeella kuivuu myös sanomalehtien päällä mesiangervoa, "luonnon omaa aspiriinia." Tosin en ole saanut sitä koskaan toimimaan kivunlievityksessä, mutta maku on ihan hyvä, yksi kofeiiniton teevaihtoehto lisää kaappiin.

Alkukesästä/loppukeväästä teimme aivan mahtavan löydön. Olimme jo hyvän aikaa sadatelleet valurautapannujen monen kympin hintaa. Pohdimme, että pitää löytää käytetty jostakin, nehän ovat käytännössä oikealla käsittelyllä ikuisia. Lyhytikäiset pinnoitetut pannut ärsyttävät.

No, satuimmepa kohtaamaan ihan muuta dyykattavaa etsiessämme roskalavan, jolla oli valurautapannuja ihan kaksin kappalein. Eilen rasvapoltin ne oliiviöljyllä. Tuon linkin löysin sattumalta jo hyvinkin tutun Jennin Arkijärjen linkistä, kiitosta vain! Opettelen vielä valurautapannun käyttöä, mutta uskon jo parilla testipaistolla, että meistä tulee vielä hyviä ystäviä. Ja sanon vielä uudelleen, etten voi uskoa onneani. Löytää nyt upeita valurautapannuja roskiksesta juuri, kun sellaista on kaivannut! En uskoisi todeksi, ellen olisi sitä itse kokenut! Samoin kävi muuten muffinssivuoan kanssa. Olin harkinnut sellaisen ostoa, ja löysin mokoman syntymäpäiväni aattona läheisen kierrätyspisteen luota, mistä muutenkin olen löytänyt mitä ihmeellisintä tavaraa.

Alan pian uskoa manifestaatioon. Mutta miksi se toimii aina parhaiten tällaisissa pienen pienissä asioissa?!

torstai 2. heinäkuuta 2015

Äärimmäiset olosuhteet

Luin kesäkirjana dekkaria, jonka päähenkilö menetti muistinsa viimeisten parin viikon ajalta.. Hän joutuu kertomuksessa tilanteeseen, jossa käytännössä ei omista kuin "paidan päällään", kuten sanonta kuuluu - koska ei muista, minne on tavaransa vienyt. Huomasin, että ajatus oli jotenkin puhdistava: voida aloittaa alusta, ilman tavaroiden taakkaa.

Tällainen fantasiointi tietysti liittyy siihen, että kun hankalaa tilannetta tarkastelee arkipäivän pikkuasioiden keskeltä, näyttää, että onnettomuuden tullessa ihminen keskittyy ennen kaikkea olennaiseen.

Samanlaiseen tilanteeseen voisi joutua tulipalon tai tulvan myötä. Tällaiset katastrofit eivät todellisuudessa varmastikaan ole kovin puhdistavia kokemuksia. Stressi siitä, miten saa asiansa kuntoon, on todennäköisesti monessa tilanteessa niin valtava, että se ylittää uudelleen aloittamisen ilot, jos sellaisia on. Luultavasti uudesta alusta on mahdollista iloitakin - kunhan pääsee turvaan ja jotakin toivoa alkaa olla. Olen joskus lukenut tulipalotilanteesta, jossa mm. muiden ihmisten ystävällisyys ja se, miten nopeasti kaiken saikin järjestettyä kohtuullisen mukavasti, yllätti kovia kokeneen iloisesti ja sai kokemaan syvempää kiitollisuutta, kuin elämässä koskaan ennen sitä. Tällaisia tuntemuksia voi lukea muistakin selviytymistarinoista.

Toinen tätä muistuttava fantasia on ajatus pakotetusta askeesista. Rosa Meriläisen kolumnissa jo otsikko on naseva: Kuuluuko sinunkin lepofantasiaasi vankila tai sairaala? Itse kolumni tosin käsittelee kiireisen ihmisen arkea, josta en itse kärsi... mutta myönnän, että ko. paikkojen askeesi on joskus pyörinyt minunkin ajatuksissani. Jos olisi pakko elää askeettisesti, miten paljon voisikaan kehittyä! Siitä huolimatta en myönnä juurikaan nauttivani vuodepotilaana olosta. Kyllähän flunssassa nyt lukee, mutta ei mitään aivoja rassavaa. Eli sairaalaan liittyy se kaikki sairaana oleminen. Vankila taasen... no, jos Orange is the new black ja Oz mitään ovat opettaneet, ei vankilassa ainakaan rauhallista ole. Enkä usko, että Suomen sellit, jos elämä siellä nyt olisikin vähemmän dramaattista, olisivat sen inspiroivampi ympäristö.

Ei, kyllä rauhallinen ympäristö kannattaa luoda elämään, jossa muutenkin on kaikki hyvin. Arkielämän stressaamista ja sen vaikutuksia voi vähentää itse. Meditaatio puhdistaa mieltä ja auttaa kohtaamaan stressaavia tilanteita ja päästämään irti. Ruoan, viihteen ja tavaran säännöstely riittävälle tasolle liiallisen sijaan auttaa löytämään olennaisia merkityksiä. Huolimatta siitä, että elämme potentiaalisen yltäkylläisyyden keskellä, voi ihminen luoda oman luostaritunnelmansa (siinäpä kolmas esimerkki askeettisesta ympäristöstä). Helppoa se ei ole, koska nykymaailmassa kaikesta on jatkuvasti ylitarjontaa.

Lisäksi olen viime aikoina fantasioinut erilaisista minikodeista. Meillä on edelleen liikaa niin kirjoja, kuin vaatteitakin, jotta ne todella mahtuisivat esimerkiksi bussiin, mutta ei se mitään. Oman kapseliprojektini myötä uskon, että vaatteeni tulevat edelleen vähenemään - niiden kokoaminen kapselikokoelmiksi oikeastaan näyttää itse kunkin vaatteen täyden potentiaalin. Minulla ei enää ole karsimisen suhteen kiire, niin paljon väljyyttä ja uusia ideoita olen jo saanut aikaan. Niin Brooke McAlaryn kuin muidenkin minimalistien blogeista olen kuullut moneen kertaan, että karsimisprosessi kaikkiaan kesti vuosikausia. Minä olen tehnyt tätä vasta vuoden.

Hiljaa hyvä tulee.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Keho

Nykyaika on täynnä kehopropagandaa. Sitä tulee vastaamme bikinimainoksissa kadunvarsilla, aikakauslehdissä (niille, jotka niitä lukevat), internetin mainospalkeissa, tietokonepeleissä, TV-sarjoissa ja joogasalin esitteissä. Tuntuu, että liikunta ja kehonmuokkaus on uusi uskonto, ja hyvin hoikka ja rasvaton vartalo olemassaolon perusedellytys. Oman kehon rakastaminenkin on ehdollistettu treenaamisen määrälle: keho kaipaa kovaa rakkautta, jossa ruokavalio on oikea ja liikuntaa paljon, vaikka aina ei huvittaisikaan.

Toisaalta on olemassa toinenkin imperatiivi, juuri se itsensä rakastaminen. Oma keho tulisi hyväksyä ja sitä tulisi vaalia ja arvostaa. Mutta kuinka ihmisellä voi olla terve itsetunto ja kehonkuva, kun yhtäältä annetaan ymmärtää, että hän on täydellinen juuri sellaisena kuin on, ja toisaalta, että nimenomaan ei ole ilman oikeanlaista elämäntyyliä ja ihannevartaloa?

Oma kehonkuvani vastaa tätä yhdistelmää. Olen toisaalta sitä mieltä, että kehoni on ainutlaatuinen ja upea. Ihan totta: en häpeä yhteissaunomista, olen jopa työkseni poseerannut alasti taideryhmien mallina. Suhtaudun julkisiin alastomuustilanteisiin pää edellä -asenteella: nyt ei auta kuin olla vain, ja olla sellainen, kuin on. Tässä nyt saunotaan porukalla nakuna ja koska haluan saunoa ja seurustella, paskat siitä mitä kukaan kehostani ajattelee. Sitä paitsi se on minun, eikä se kenellekään edes kuulu.

Olen kuullut kovin erilaisia tulokulmia kehonkuvaan. Kuinka joku miettii seksin aikana, miltä näyttää mistäkin suunnasta, tai yhteissauna pelottaa, vaikka päältä katsoen on mahdotonta nähdä ihmisessä mitään sellaista "vikaa", miksi näin pitäisi olla. Ihmiset ovat eri kokoisia ja näköisiä. Minäkään en ole ihannevartaloinen, en ainakaan niiden bikinimallien perusteella, ja viimeksi kun vaa'alla käväisin, paino huiteli aivan painoindeksin määrittämän ihannepainon ylärajalla. Mahani kohdalla on kunnon kerros pehmeää läskiä, jos erehdyn kurkistamaan taakseni peilissä, näen pakaroissani selluliittikuoppia, lantionmitta ylittää metrin eivätkä rinnat ole ainakaan pystyt, ilman liivejä eivät kovin pyöreätkään. Kuitenkaan en eläissäni seksin yhteydessä ole miettinyt yhtään, miltä näytän. Sillon on ollut muuta mietittävää!  Sitä seksikumppaneistani ainoaa, joka vuosia sitten kehtasi antaa kehostani negatiivista palautetta, en katsellut tapauksen jälkeen kovinkaan kauaa. Koska totuus on se, että tämä on minun, ja minä en anna kenenkään puhua siitä pahaa. Jos siitä haluaa osansa, se on otettava sellaisenaan. Niin hauras oma kehoarvostukseni kuitenkin on, etten kaipaa sille haastajaa.

Joistakin asioista kehossani olen aina pitänyt. Minulla on tiimalasivartalo, ja kapea vyötärö kiloista huolimatta. Jalkani eivät ole pitkät, mutta ne ovat kauniin muotoiset, kapenevat polven kohdalta, pohkeet ovat pyöreät ja nilkat ja ranteet kapeat. Omaan silmääni vartaloani hallitsee jonkinlainen sopusuhtaisuus, joka miellyttää silmääni. Pidän kynsieni muodosta ja pitkistä sormistani ja varpaistani, ja kasvonikin ovat, erityisesti edestä katsottuna, varsin sievät. Olen varma, että kulloistenkin seurustelukumppaneiden positiivisesta palautteesta on ollut apua, mutta muistan kyllä jo teini-iässä, ennen yhtäkään seurustelua, pitäneeni samoista asioista ulkonäössäni.

Kerran katsoin stailausohjelmaa, jossa muuttumisleikkiin osallistui bloggari Dudemom. Hän pukeutui pääasiassa verkkariasuihin tarkoituksenaan peittää raskauskilonsa. Pidin tavasta, jolla ohjelman gurut sanoivat kohteelleen: et välttämättä koskaan enää laihdu (kyseessähän ei ollut laihdutusohjelma) - mikset rakastaisi kehoasi sellaisena, kuin se on nyt, ja koettaisi pukeutua tavalla, joka auttaa sinua siinä? Jos sitten laihdutkin, on varmaan mukavaa ostaa uusia vaatteita. Mutta nyt on nyt.

On tietenkin hyvä pyrkiä liikkumaan, ja saamaan kehonsa sellaiseen kokoon, joka ei ole terveysriski. Mutta siitä huolimatta meidän tulisi - kuten elämämme ihmisten kanssa - katsoa itsessämme aina ensimmäiseksi hyviä puolia. Sikäli kuin kukkaro kestää, ei ilahduttava pukeutuminenkaan ole ollenkaan hassumpi juttu. Kaikki konstit, jotka auttavat meitä hyväksymään itsemme, on käytettävä. (Agendani mukaisesti en kuitenkaan kannusta ylenmääräiseen shoppailuun kehonkuvan hoitona.)

Millaisena sinä koet alastomuuden ja oman kehosi?

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Hiljaista tietoa niukasta elämästä

Suomen Akatemian rahoittama tutkimus pohtii, voisiko vaatimaton, niukka elämä olla ratkaisumalli ihmiskunnan tulevaisuutta ajatellen. Kuulostaa jännittävältä. Viimeaikaisten poliittisten tuulten hyytämänä olen silti pessimistinen. No, leikkaukset vievät kaikkein köyhimmiltä, joten toisaalta joudummeko käyttämään entistä enemmän luovuutta selviytyäksemme?

Tämä on yllättävä ja lohdullinenkin lause: "Vastauksia [siihen, miten ei-kulutuskeskeinen yhteiskunta toimisi] haetaan ihmisiltä, jotka ovat joutuneet työmarkkinoiden ulkopuolelle eli niin sanotusti talouskasvun tuolle puolen." - Vuosikausia jossain määrin tähän ihmisryhmään kuuluneena, mm. osaamiseltani vaikeasti työllistyvänä olen kuvitellut olevani kärjistetysti sanoen yhteiskunnan pohjasakka. Toisaalta hiljaa mielessäni olen pohtinutkin jotakin tämänsuuntaista. Koska loputon kuluttaminen ja jätemassojen kasvattaminen ei kerta kaikkiaan voi jatkua, kokonaisvaltaisen ihanneilmaston täytyy muuttua.

Me dyykkarirotat, vanhan tavaran ja jätteen kierrättäjät, vapaaehtoisesti vastavirtaan uivat, vähempään tyytyvät ja aktiiviset tavaranvähentäjät saatamme olla muutoksen eturintamassa. Valitettavasti historiallinen tosiasia on, että se ei näillä näkymin välttämättä meidän elinaikanamme tapahdu, ja saattaa tapahtua kaikkiaankin liian myöhään, mutta tietenkin niukka, vähäroskainen elämä voi olla yksilölle itselleen palkitseva valinta. Minulle ajatusmalli, jossa pyrin jättämään jälkeeni mahdollisimman vähän, on jo todellisuutta.

Ei silti tee mieli nuolaista, ennen kuin tipahtaa. Olen viime aikoina kokenut ähkyä kyllä myös minimalismiblogien määrän suhteen, joten on selvää, että yhä suureneva joukko ihmisiä etsii vaatimatonta, ekologista ja merkityksellistä elämää vapaaehtoisesti.  Mutta silti tuntuu, että kulutuskeskeinen ajattelu on viimeistään 50-luvulta alkaen jatkuvasti kasvavalla volyymilla juurrutettu siinä määrin ihmisten mieliin, että epäilen, etteivät massat opi koskaan pois siitä ajatuksesta, että ostamalla onnea saa.

torstai 14. toukokuuta 2015

Kutistamista ja kasvattamista

Kapseli

Iloni paluusta vaatekapilleni matkan jälkeen ei kestänytkään kovin kauan. En ole yllättynyt. On ihmismielelle aivan tyypillistä, että se keksii uusia "huolia" kun jostakin syntynyt innostus alkaa haaltua. Aloin siis jälleen kokea runsaudenpulaa.

Viime viikolla siis koostin P333-hengessä kapselivaatekaapin, joka toimii ja tuntuu jopa runsaalta. Toimin melko rennolla otteella, enkä tiedä kaappini vaatekappaleiden ja asusteiden aivan tarkkaa määrää, mutta riippuen siitä mitä mukaan lasketaan, se lienee noin 25-37.

Niukka vaatekaappini on toiminut loistavasti viikon ajan. Olen oleskellut aika paljon kotona, mutta uskoisin että tämä valikoima toimisi myös, vaikka olisin pyörinyt "ihmisten ilmoilla" enemmänkin. Pieni vaatevalikoima tuntuu juuri siltä, mitä niin monessa paikassa luvataan - kevyeltä.

Katsoin aiheesta myös pari Youtube-videota, joskaan en mitään kovin inspiroivaa, koska videoiden tekijöiden tyyli ja ajatusmalli ("ostin tämän H&M:stä") poikkesi niin paljon omastani. Wikipedia-määritelmästä opin mm., että kapselivaatekaapin idea olekaan uusi, vaikka ainakin minä olen kuullut sanan vasta nyt. Klassinen kapseli, joka tuossa artikkelissa listataan, on hieno, mutta aivan liian asiallinen minun kaltaiselleni maanläheiselle hipille, joka viettää enimmäkseen rentoa elämää.

Kesäkuun alussa aion vaihtaa enemmän vaaleaa ja kesäistä kapseliini.


Uutta elämää

Kylvin siemeniä kesän parvekepuutarhaani ajatellen. Viime kesän puutarhakokeilustani opin ainakin sen, että en viljele mitään, mitä en pääse käyttämään kunnolla. Viidakkokokoon kasvanut kesäkurpitsa, joka tuotti yhden hedelmän, tuntui jokseenkin turhalta yritykseltä (vaikka maukas olikin), kun kesäkurpitsaa sai loppukesästä alle euron kilohintaan.

Taimikasvatuksessa sisällä on ruohosipulia, basilikaa ja ruukkutomaatteja. Ulos aion laittaa silkki- ja samettikukkia ihan vai ilokseni (olen tekstiili-ihminen myös puutarhassa!) ja muutamaa salaattia.



Ulko-ulkona kasvavaa kevätherkkua, nokkosta, keräsin yhden muovipussillisen. Söimme niistä jo 4/5 piiraassa ja letuissa. Nokkonen on uskomattoman maukas kasvi! Suosittelen kaikille lämpimästi! Kumipäällysteiset puutarhahanskat ja sakset toimivat myös keruussa todella hienosti.

Testasin myös vuohenputkea, maukasta sekin. Jos villivihannesten keräily kiinnostaa, nämä kaksi lajia, ja esimerkiksi maitohorsma, voivat olla suhteellisen helppoja ensimmäisiä kohteita.

Kirjalöytö

Alkuviikosta ajelehdin akateemisen englanninkielisten kirjojen osastolle ja törmäsin Playing Big -opukseen. Uskon, että siitä on apua mm. rohkeuden kasvattamisessa, ja koska hintakin oli edullinen, kirja pääsi mukaani. Alkusivujen perusteella Tara Mohrin sanat ovat ihanaa balsamia itsetunnolle. Suosittelen!

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Jälleen dokkarisuositus

Tajuntani on taas räjähtänyt. Käytän tätä ilmausta, kun törmään kulttuurituotteeseen, joka ravistelee maailmankatsomustani syvällisesti, ja, siltä minusta tuntuu, muokkaa minua ihmisenä. Vallankumouksen siemen on taas kylvetty sisimpääni.

Toki olin kuullut ennenkin ilmiöstä nimeltä tahallinen vanhentaminen. Se on sitä, että laitteesta tehdään jo valmistettaessa sellainen, että se ei kestä yhtä kauan, kuin samanlainen tuote optimaalisella valmistustavalla voisi kestää. Käytännössä tätä periaatetta sovelletaan lähes kaikkeen, mitä käytämme. Jokapäiväiseen elämään se vaikuttaa erityisesti vaatteiden ja elektroniikan kohdalla. Ylen uutinen elektroniikkajätteen kasvavasta määrästä muistutti minua taas tästä.

Hehkulamppuhuijaus -dokumentista olin kuullut myös, ja se on ollut katselulistalla pitkään. Dokumentti löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta, ja lupaan, ettei sen katsomiseen kuluva aika mene hukkaan. Se kertoo kaiken olennaisen tahallisen vanhentamisen historiasta ja läpitunkevasta asemasta yhteiskunnassamme. Länsimainen elämäntapa on sidottu lyhytikäisiin kulutushyödykkeisiin ja hillittömään jätteentuotantoon.

Opin myös, että viattomalta kuulostava sanapari tuotteen elinkaari on itse asiassa tuotesuunnittelijoiden ja yrityksen välillä käytetty hämäystermi, joka tarkoittaa - yllätys yllätys - samaa asiaa, eli sitä, että tuotteesta alunperin valmistetaan sellainen, että se hajoaa nopeasti, ja täytyy korvata uudella. Dokumentissa kysellään myös, miltä tuntuu tehdä suunnittelutyötä, jonka tulokset on tarkoitettu huonolaatuisiksi.

Minulla on muuten pari DDR:ssä valmistettuja sukkanauhasukkia. Katsokaa dokkari, niin tiedätte, miksi mainitsen ne!