maanantai 22. kesäkuuta 2015

Keho

Nykyaika on täynnä kehopropagandaa. Sitä tulee vastaamme bikinimainoksissa kadunvarsilla, aikakauslehdissä (niille, jotka niitä lukevat), internetin mainospalkeissa, tietokonepeleissä, TV-sarjoissa ja joogasalin esitteissä. Tuntuu, että liikunta ja kehonmuokkaus on uusi uskonto, ja hyvin hoikka ja rasvaton vartalo olemassaolon perusedellytys. Oman kehon rakastaminenkin on ehdollistettu treenaamisen määrälle: keho kaipaa kovaa rakkautta, jossa ruokavalio on oikea ja liikuntaa paljon, vaikka aina ei huvittaisikaan.

Toisaalta on olemassa toinenkin imperatiivi, juuri se itsensä rakastaminen. Oma keho tulisi hyväksyä ja sitä tulisi vaalia ja arvostaa. Mutta kuinka ihmisellä voi olla terve itsetunto ja kehonkuva, kun yhtäältä annetaan ymmärtää, että hän on täydellinen juuri sellaisena kuin on, ja toisaalta, että nimenomaan ei ole ilman oikeanlaista elämäntyyliä ja ihannevartaloa?

Oma kehonkuvani vastaa tätä yhdistelmää. Olen toisaalta sitä mieltä, että kehoni on ainutlaatuinen ja upea. Ihan totta: en häpeä yhteissaunomista, olen jopa työkseni poseerannut alasti taideryhmien mallina. Suhtaudun julkisiin alastomuustilanteisiin pää edellä -asenteella: nyt ei auta kuin olla vain, ja olla sellainen, kuin on. Tässä nyt saunotaan porukalla nakuna ja koska haluan saunoa ja seurustella, paskat siitä mitä kukaan kehostani ajattelee. Sitä paitsi se on minun, eikä se kenellekään edes kuulu.

Olen kuullut kovin erilaisia tulokulmia kehonkuvaan. Kuinka joku miettii seksin aikana, miltä näyttää mistäkin suunnasta, tai yhteissauna pelottaa, vaikka päältä katsoen on mahdotonta nähdä ihmisessä mitään sellaista "vikaa", miksi näin pitäisi olla. Ihmiset ovat eri kokoisia ja näköisiä. Minäkään en ole ihannevartaloinen, en ainakaan niiden bikinimallien perusteella, ja viimeksi kun vaa'alla käväisin, paino huiteli aivan painoindeksin määrittämän ihannepainon ylärajalla. Mahani kohdalla on kunnon kerros pehmeää läskiä, jos erehdyn kurkistamaan taakseni peilissä, näen pakaroissani selluliittikuoppia, lantionmitta ylittää metrin eivätkä rinnat ole ainakaan pystyt, ilman liivejä eivät kovin pyöreätkään. Kuitenkaan en eläissäni seksin yhteydessä ole miettinyt yhtään, miltä näytän. Sillon on ollut muuta mietittävää!  Sitä seksikumppaneistani ainoaa, joka vuosia sitten kehtasi antaa kehostani negatiivista palautetta, en katsellut tapauksen jälkeen kovinkaan kauaa. Koska totuus on se, että tämä on minun, ja minä en anna kenenkään puhua siitä pahaa. Jos siitä haluaa osansa, se on otettava sellaisenaan. Niin hauras oma kehoarvostukseni kuitenkin on, etten kaipaa sille haastajaa.

Joistakin asioista kehossani olen aina pitänyt. Minulla on tiimalasivartalo, ja kapea vyötärö kiloista huolimatta. Jalkani eivät ole pitkät, mutta ne ovat kauniin muotoiset, kapenevat polven kohdalta, pohkeet ovat pyöreät ja nilkat ja ranteet kapeat. Omaan silmääni vartaloani hallitsee jonkinlainen sopusuhtaisuus, joka miellyttää silmääni. Pidän kynsieni muodosta ja pitkistä sormistani ja varpaistani, ja kasvonikin ovat, erityisesti edestä katsottuna, varsin sievät. Olen varma, että kulloistenkin seurustelukumppaneiden positiivisesta palautteesta on ollut apua, mutta muistan kyllä jo teini-iässä, ennen yhtäkään seurustelua, pitäneeni samoista asioista ulkonäössäni.

Kerran katsoin stailausohjelmaa, jossa muuttumisleikkiin osallistui bloggari Dudemom. Hän pukeutui pääasiassa verkkariasuihin tarkoituksenaan peittää raskauskilonsa. Pidin tavasta, jolla ohjelman gurut sanoivat kohteelleen: et välttämättä koskaan enää laihdu (kyseessähän ei ollut laihdutusohjelma) - mikset rakastaisi kehoasi sellaisena, kuin se on nyt, ja koettaisi pukeutua tavalla, joka auttaa sinua siinä? Jos sitten laihdutkin, on varmaan mukavaa ostaa uusia vaatteita. Mutta nyt on nyt.

On tietenkin hyvä pyrkiä liikkumaan, ja saamaan kehonsa sellaiseen kokoon, joka ei ole terveysriski. Mutta siitä huolimatta meidän tulisi - kuten elämämme ihmisten kanssa - katsoa itsessämme aina ensimmäiseksi hyviä puolia. Sikäli kuin kukkaro kestää, ei ilahduttava pukeutuminenkaan ole ollenkaan hassumpi juttu. Kaikki konstit, jotka auttavat meitä hyväksymään itsemme, on käytettävä. (Agendani mukaisesti en kuitenkaan kannusta ylenmääräiseen shoppailuun kehonkuvan hoitona.)

Millaisena sinä koet alastomuuden ja oman kehosi?

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Hiljaista tietoa niukasta elämästä

Suomen Akatemian rahoittama tutkimus pohtii, voisiko vaatimaton, niukka elämä olla ratkaisumalli ihmiskunnan tulevaisuutta ajatellen. Kuulostaa jännittävältä. Viimeaikaisten poliittisten tuulten hyytämänä olen silti pessimistinen. No, leikkaukset vievät kaikkein köyhimmiltä, joten toisaalta joudummeko käyttämään entistä enemmän luovuutta selviytyäksemme?

Tämä on yllättävä ja lohdullinenkin lause: "Vastauksia [siihen, miten ei-kulutuskeskeinen yhteiskunta toimisi] haetaan ihmisiltä, jotka ovat joutuneet työmarkkinoiden ulkopuolelle eli niin sanotusti talouskasvun tuolle puolen." - Vuosikausia jossain määrin tähän ihmisryhmään kuuluneena, mm. osaamiseltani vaikeasti työllistyvänä olen kuvitellut olevani kärjistetysti sanoen yhteiskunnan pohjasakka. Toisaalta hiljaa mielessäni olen pohtinutkin jotakin tämänsuuntaista. Koska loputon kuluttaminen ja jätemassojen kasvattaminen ei kerta kaikkiaan voi jatkua, kokonaisvaltaisen ihanneilmaston täytyy muuttua.

Me dyykkarirotat, vanhan tavaran ja jätteen kierrättäjät, vapaaehtoisesti vastavirtaan uivat, vähempään tyytyvät ja aktiiviset tavaranvähentäjät saatamme olla muutoksen eturintamassa. Valitettavasti historiallinen tosiasia on, että se ei näillä näkymin välttämättä meidän elinaikanamme tapahdu, ja saattaa tapahtua kaikkiaankin liian myöhään, mutta tietenkin niukka, vähäroskainen elämä voi olla yksilölle itselleen palkitseva valinta. Minulle ajatusmalli, jossa pyrin jättämään jälkeeni mahdollisimman vähän, on jo todellisuutta.

Ei silti tee mieli nuolaista, ennen kuin tipahtaa. Olen viime aikoina kokenut ähkyä kyllä myös minimalismiblogien määrän suhteen, joten on selvää, että yhä suureneva joukko ihmisiä etsii vaatimatonta, ekologista ja merkityksellistä elämää vapaaehtoisesti.  Mutta silti tuntuu, että kulutuskeskeinen ajattelu on viimeistään 50-luvulta alkaen jatkuvasti kasvavalla volyymilla juurrutettu siinä määrin ihmisten mieliin, että epäilen, etteivät massat opi koskaan pois siitä ajatuksesta, että ostamalla onnea saa.

torstai 14. toukokuuta 2015

Kutistamista ja kasvattamista

Kapseli

Iloni paluusta vaatekapilleni matkan jälkeen ei kestänytkään kovin kauan. En ole yllättynyt. On ihmismielelle aivan tyypillistä, että se keksii uusia "huolia" kun jostakin syntynyt innostus alkaa haaltua. Aloin siis jälleen kokea runsaudenpulaa.

Viime viikolla siis koostin P333-hengessä kapselivaatekaapin, joka toimii ja tuntuu jopa runsaalta. Toimin melko rennolla otteella, enkä tiedä kaappini vaatekappaleiden ja asusteiden aivan tarkkaa määrää, mutta riippuen siitä mitä mukaan lasketaan, se lienee noin 25-37.

Niukka vaatekaappini on toiminut loistavasti viikon ajan. Olen oleskellut aika paljon kotona, mutta uskoisin että tämä valikoima toimisi myös, vaikka olisin pyörinyt "ihmisten ilmoilla" enemmänkin. Pieni vaatevalikoima tuntuu juuri siltä, mitä niin monessa paikassa luvataan - kevyeltä.

Katsoin aiheesta myös pari Youtube-videota, joskaan en mitään kovin inspiroivaa, koska videoiden tekijöiden tyyli ja ajatusmalli ("ostin tämän H&M:stä") poikkesi niin paljon omastani. Wikipedia-määritelmästä opin mm., että kapselivaatekaapin idea olekaan uusi, vaikka ainakin minä olen kuullut sanan vasta nyt. Klassinen kapseli, joka tuossa artikkelissa listataan, on hieno, mutta aivan liian asiallinen minun kaltaiselleni maanläheiselle hipille, joka viettää enimmäkseen rentoa elämää.

Kesäkuun alussa aion vaihtaa enemmän vaaleaa ja kesäistä kapseliini.


Uutta elämää

Kylvin siemeniä kesän parvekepuutarhaani ajatellen. Viime kesän puutarhakokeilustani opin ainakin sen, että en viljele mitään, mitä en pääse käyttämään kunnolla. Viidakkokokoon kasvanut kesäkurpitsa, joka tuotti yhden hedelmän, tuntui jokseenkin turhalta yritykseltä (vaikka maukas olikin), kun kesäkurpitsaa sai loppukesästä alle euron kilohintaan.

Taimikasvatuksessa sisällä on ruohosipulia, basilikaa ja ruukkutomaatteja. Ulos aion laittaa silkki- ja samettikukkia ihan vai ilokseni (olen tekstiili-ihminen myös puutarhassa!) ja muutamaa salaattia.



Ulko-ulkona kasvavaa kevätherkkua, nokkosta, keräsin yhden muovipussillisen. Söimme niistä jo 4/5 piiraassa ja letuissa. Nokkonen on uskomattoman maukas kasvi! Suosittelen kaikille lämpimästi! Kumipäällysteiset puutarhahanskat ja sakset toimivat myös keruussa todella hienosti.

Testasin myös vuohenputkea, maukasta sekin. Jos villivihannesten keräily kiinnostaa, nämä kaksi lajia, ja esimerkiksi maitohorsma, voivat olla suhteellisen helppoja ensimmäisiä kohteita.

Kirjalöytö

Alkuviikosta ajelehdin akateemisen englanninkielisten kirjojen osastolle ja törmäsin Playing Big -opukseen. Uskon, että siitä on apua mm. rohkeuden kasvattamisessa, ja koska hintakin oli edullinen, kirja pääsi mukaani. Alkusivujen perusteella Tara Mohrin sanat ovat ihanaa balsamia itsetunnolle. Suosittelen!

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Jälleen dokkarisuositus

Tajuntani on taas räjähtänyt. Käytän tätä ilmausta, kun törmään kulttuurituotteeseen, joka ravistelee maailmankatsomustani syvällisesti, ja, siltä minusta tuntuu, muokkaa minua ihmisenä. Vallankumouksen siemen on taas kylvetty sisimpääni.

Toki olin kuullut ennenkin ilmiöstä nimeltä tahallinen vanhentaminen. Se on sitä, että laitteesta tehdään jo valmistettaessa sellainen, että se ei kestä yhtä kauan, kuin samanlainen tuote optimaalisella valmistustavalla voisi kestää. Käytännössä tätä periaatetta sovelletaan lähes kaikkeen, mitä käytämme. Jokapäiväiseen elämään se vaikuttaa erityisesti vaatteiden ja elektroniikan kohdalla. Ylen uutinen elektroniikkajätteen kasvavasta määrästä muistutti minua taas tästä.

Hehkulamppuhuijaus -dokumentista olin kuullut myös, ja se on ollut katselulistalla pitkään. Dokumentti löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta, ja lupaan, ettei sen katsomiseen kuluva aika mene hukkaan. Se kertoo kaiken olennaisen tahallisen vanhentamisen historiasta ja läpitunkevasta asemasta yhteiskunnassamme. Länsimainen elämäntapa on sidottu lyhytikäisiin kulutushyödykkeisiin ja hillittömään jätteentuotantoon.

Opin myös, että viattomalta kuulostava sanapari tuotteen elinkaari on itse asiassa tuotesuunnittelijoiden ja yrityksen välillä käytetty hämäystermi, joka tarkoittaa - yllätys yllätys - samaa asiaa, eli sitä, että tuotteesta alunperin valmistetaan sellainen, että se hajoaa nopeasti, ja täytyy korvata uudella. Dokumentissa kysellään myös, miltä tuntuu tehdä suunnittelutyötä, jonka tulokset on tarkoitettu huonolaatuisiksi.

Minulla on muuten pari DDR:ssä valmistettuja sukkanauhasukkia. Katsokaa dokkari, niin tiedätte, miksi mainitsen ne!

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Rohkeus

Olen todennut, että en ole kovin rohkea. Koska olen kuitenkin rempseä, moni, joka minut tuntee, voisi myös luulla rohkeaksi. Toki rohkeus on monitahoinen juttu ja hyvin henkilökohtaista, ja ihmiset pelkäävät erilaisia asioita. Minäkin saatan olla joissakin asioissa rohkea, mutta en kuitenkaan sillä tavalla, etten olisi huomannut, että usein oma kursailuni, arkuuteni saa minut epäröimään toimissani.  Se häiritsee minua, ja sellaisille asioille on syytä tehdä jotakin.

Minun rohkeudenpuutteeni ilmenee rasittavan pienissä asioissa. Pelkään helposti ihan arkista ihmettelyä ja paheksuntaa ja saatan siksi epäröidä jopa jostakin kulkemista tai jonkin asian kysymistä. Olenkin tehnyt lupauksen. Ehkä se on uudenvuodenlupaus? Se kuuluu näin: jos epäröintini johtuu rohkeuden puutteesta, minun on vain uskallettava.

Olen jo muistanut lupaukseni ja toiminut sen mukaisesti melkein joka päivä.

Syy lupauksen muotoiluun löytyy siitä, että toisinaan epäröinti on hyvä merkki. Tervettä epäröintiä voi esiintyä esimerkiksi tilanteissa, joissa tavoite ei ole realistinen tai muuten loppuun asti punnittu.  Silloin epäröinti voi johtaa tilanteen uudelleenarviointiin, joka saattaa avata uusia näkökulmia ja olla todella avuksi.

Ovatko lukijani rohkeita, vai tunnistatteko itsessänne jotakin samanlaista, kuin minä?

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Pikkuvaivat ja KonMari

Suomalaisissa minimalismiblogeissa on puhuttu paljon Marie Kondon kirjasta ja metodeista.  Olen lukenut ainoastaan ko. blogeja ja joitakin artikkeleita, ja Kondokärpänen puri siinä määrin, että järjestin vaatekaappini uudelleen.  Osasyy tähän oli se, että olen kärsinyt pikkuvaivoista: kävin jäsenkorjaajalla, minkä jäljiltä liikunta on ollut kiellettyä, ja aika ajoin myös päänsärkyisenä en ole oikein pystynyt tekemään mitään esim. ruuduntuijottamista vaativaa - joten olen ihan jopa ajankulukseni "kondonnut" vaatteeni, sukkia myöten.

En ole itse ainakaan toistaiseksi tarttumassa tuohon kirjaan.  Taitteluprojekti sai minut kuitenkin jälleen kerran hyrisemään tyytyväisyydestä saman havainnon suhteen, jota hehkutin edellisessä: minulla alkaa olla varsin siedettävä määrä vaatteita!  Ne mm. mahtuivat upeasti ns. "Kondo-riveihin", ja on ihanaa valita päällepantavaa, kun oikeasti näkee kaikki kunkin kategorian vaatekappaleet, jotka omistaa. 

Tässä esimerkkikuvia siitä, miltä nyt näyttää:



Viimeisellä viikolla olen jopa hämmästellyt vaatteideni vähyyttä, kun olen valinnut jotain.  En selvästikään ole yhden matkalaukullisen tyyppiä, tai sitten niiden parinkymmenen vaatekappaleen pitäisi olla todella hyviä. 

Olen myös suorittanut jonkinlaisen laskennan vaatekaapeissani.  Jos sukat ja alusvaatteetkin lasketaan, määrä nousee yli kolmensadan.  Syy suureen määrään löytyykin juuri sukka- ja alusvaatelaatikoista: vaikka olen, esimerkiksi, luopunut kaarituellisten rintaliivien käytöstä, minun on vaikea heittää pois vanhoja kaarellisia liivejäni, koska osaa niistä olen jopa korjannut itselleni sopivammiksi, ja lisäksi - myönnettäköön - ne ovat niin nättejä ja seksikkäitä.  Käytän kaarellisia liivejä enää aniharvoin juhla- tai teemapukeutumisessa, enkä sitä varten varmaankaan tarvitsisi seitsemää paria eri väreissä, mutta... tämä toimii kuitekin hupaisana esimerkkinä siitä, minkälaisia tunnekiinnikkeitä vaatteet(kin) voivat luoda.  "Näitä oli niin vaikea löytää," ja "olen keräillyt näitä" toistuvat minun kohdallani usein.  Tämä sama argumentaatio toimii myös sukkanauhaliivien kohdalla.

Toisaalta nämä aarteet eivät tosiasiassa vie kovinkaan paljon tilaa, ja se päivä, jolloin niitä tarvitaan, voi vielä tulla.  Annan itselleni luvan pitää ne toistaiseksi.

Minulla on myös oikeasti aika iso joukko suhteellisen kulahtaneita alushousuja :D mutta kun ne pysyvät koossa vielä!  Ja sukkiakin on varmasti liikaa - mutta onpahan, mitä käyttää, kun nykyisistä osa rei'ittyy.  Sukkia ja alkkareita kun ei kuitenkaan voi kierrätää.
 
Olen kuitenkin edelleen ihan fiiliksissä siitä, että tiedän ja näen nyt, mitä omistan. Hienointa tässä uudessa järjestyksessä on siis nimenomaan sen käytettävyys. Jo vain pintaraapaisutason tutustumisen myötä KonMarista on ollut minulle hyötyä.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Lisää matkustamisen tuomaa perspektiiviä

Lueskelin rästiin jääneitä tekstejä kanssaminimalisteilta, ja kas, Jennin arkijärki kirjoittikin jokin aika sitten todellisesta matkustavaisesta ja hänen tavaroistaan. Kaunis ja hauska sana tuo seikkailijatar, ja vaikuttaa myös mainiolta tyypiltä!

Kotimatkalla huomasin, että tavarani tosiaan mahtuivatkin käsimatkatavaroihin, joten onnistuin minipuvuston koostamisessa.  Toinen havainto kuitenkin on, että olen onnellinen, kun vaatekaappini sisältää muutakin, kuin nuo mukana olleet tavarat. Tärkeä havainto siksi, että Bea Johnsonin esimerkki hiljattain sai minut fantasioimaan samanlaisesta minikaapillisesta tavaraa.

Nyt tiedän, etten voisi. Kaipaan oikeasti enemmän vaihtelua. Se, mikä tässä havainnossa on kuitenkin lohdullsita, on, että minulla on jo vaatteita noin suunnilleen loppuelämäkseni - se, että haluan säilyttää isomman puvuston ja mahdollisuuden vaihteluun, ei edellytä minulta minkäänlaisia toimenpiteitä. Tämä matkapuvuston kokoaminen ja sen käyttö onnistui siis luomaan parhaan mahdollisen tunteen: se auttoi minua näkemään, mitä minulla on, ja nauttimaan siitä.

Lisäksi kuitenkin haluan jatkaa sitä, mitä tässä olen tehnytkin, ja minkä suhteen olen ollut sokea: hirviömäisenä huonossa järjestyksessä kaapeissa vaanivan muun omaisuuteni järjestäminen.  Jos olenkin saanut vaatevarastoni sellaiseen määrään ja järjestykseen, että voin todeta tyytyväisenä, että määrä (toistaiseksi: olen varma, että karsimiskärpänen vieläkin puraisee jossain vaiheessa) on sopiva, ja tiedän,  mitä omistan ja olen siihen tyytyväinen, kaikkea muuta kamaa tämä havainto ei koske.  Paitsi keittiötä; se on kunnossa, siivosin laatikotkin jo ennen matkaa.

Mutta syyhyn, miksi ne siivosin, liittyy tuo toinenkin havainto: asunnossamme oli vuokralaisia.  Heidän takiaan siis puunasin kämpän ennennäkemättömällä tarkkuudella. Kamaa kannettiin myös kaapeista varastoon, jotta väliaikaisasukkaiden omaisuus olisi mahtunut niihin. Tähän juuri liittyi toinen havainto: kaappimme eivät ole sellaisessa kunnossa, etä omaisuus kovin helposti siirtyisi kompaktimpaan säilyytkseen ja sieltä takaisin. Haluaisimme niiden olevan

Minä ajattelin tätä jo siivousta tehdessäni (kun jo se sinänsä tuntui aivan loputtomalta), ja sitten myös puoliso, kun alkoi tyhjää omaa kaappiaan. Jos haluamme tehdä tämän uudelleen, kamaa on oltava vähemmän ja se on organisoitava paremmin. Vuokralaiset tuskin kävivät kaappejamme läpi, mutta ideaalitilanteessa niissä ei olisi kovin paljon läpikäytävääkään. Olisi mahtavaa, jos koko omaisuuden todella voisi melko helposti siirtää omaan tai sukulaisten varastoon, pakata olennaisen mukaan ja lähteä. Melko (yllättävän) nopeasti ja helposti se nytkin kävi, mutta paremmasta järjestyksestä ei todellakaan olisi mitään haittaakaan.

Kaikkiaan nämä havainnot ovat ihania. Kyllä kannattaa lähteä pois hetkeksi! Ja lisäksi: kuinka ihanaa olikaan tulla talaisin omaan keittiöönsä omien tarvikkeidensa keskelle, missä asiat saa tehdä just niin kuin on tottunut! Kyläpaikoissa "selviäminen" on viehättävää ja kotouttavaa, mutta vaatii kuitenkin kompromisseja ja "versioita" omista totutuista tavoista.

Mutta eihän se kotiinpaluu tuntuisi palaamiselta ollenkaan, jos ei olis jossain ollutkin.