Vähemmän tavaraa, vähemmän jätettä. Pyrkimyksiä turhien fyysisten ja henkisten kuormien hylkäämiseksi.
lauantai 18. huhtikuuta 2015
Rohkeus
Minun rohkeudenpuutteeni ilmenee rasittavan pienissä asioissa. Pelkään helposti ihan arkista ihmettelyä ja paheksuntaa ja saatan siksi epäröidä jopa jostakin kulkemista tai jonkin asian kysymistä. Olenkin tehnyt lupauksen. Ehkä se on uudenvuodenlupaus? Se kuuluu näin: jos epäröintini johtuu rohkeuden puutteesta, minun on vain uskallettava.
Olen jo muistanut lupaukseni ja toiminut sen mukaisesti melkein joka päivä.
Syy lupauksen muotoiluun löytyy siitä, että toisinaan epäröinti on hyvä merkki. Tervettä epäröintiä voi esiintyä esimerkiksi tilanteissa, joissa tavoite ei ole realistinen tai muuten loppuun asti punnittu. Silloin epäröinti voi johtaa tilanteen uudelleenarviointiin, joka saattaa avata uusia näkökulmia ja olla todella avuksi.
Ovatko lukijani rohkeita, vai tunnistatteko itsessänne jotakin samanlaista, kuin minä?
tiistai 14. huhtikuuta 2015
Pikkuvaivat ja KonMari
En ole itse ainakaan toistaiseksi tarttumassa tuohon kirjaan. Taitteluprojekti sai minut kuitenkin jälleen kerran hyrisemään tyytyväisyydestä saman havainnon suhteen, jota hehkutin edellisessä: minulla alkaa olla varsin siedettävä määrä vaatteita! Ne mm. mahtuivat upeasti ns. "Kondo-riveihin", ja on ihanaa valita päällepantavaa, kun oikeasti näkee kaikki kunkin kategorian vaatekappaleet, jotka omistaa.
Tässä esimerkkikuvia siitä, miltä nyt näyttää:
Viimeisellä viikolla olen jopa hämmästellyt vaatteideni vähyyttä, kun olen valinnut jotain. En selvästikään ole yhden matkalaukullisen tyyppiä, tai sitten niiden parinkymmenen vaatekappaleen pitäisi olla todella hyviä.
Olen myös suorittanut jonkinlaisen laskennan vaatekaapeissani. Jos sukat ja alusvaatteetkin lasketaan, määrä nousee yli kolmensadan. Syy suureen määrään löytyykin juuri sukka- ja alusvaatelaatikoista: vaikka olen, esimerkiksi, luopunut kaarituellisten rintaliivien käytöstä, minun on vaikea heittää pois vanhoja kaarellisia liivejäni, koska osaa niistä olen jopa korjannut itselleni sopivammiksi, ja lisäksi - myönnettäköön - ne ovat niin nättejä ja seksikkäitä. Käytän kaarellisia liivejä enää aniharvoin juhla- tai teemapukeutumisessa, enkä sitä varten varmaankaan tarvitsisi seitsemää paria eri väreissä, mutta... tämä toimii kuitekin hupaisana esimerkkinä siitä, minkälaisia tunnekiinnikkeitä vaatteet(kin) voivat luoda. "Näitä oli niin vaikea löytää," ja "olen keräillyt näitä" toistuvat minun kohdallani usein. Tämä sama argumentaatio toimii myös sukkanauhaliivien kohdalla.
Toisaalta nämä aarteet eivät tosiasiassa vie kovinkaan paljon tilaa, ja se päivä, jolloin niitä tarvitaan, voi vielä tulla. Annan itselleni luvan pitää ne toistaiseksi.
Minulla on myös oikeasti aika iso joukko suhteellisen kulahtaneita alushousuja :D mutta kun ne pysyvät koossa vielä! Ja sukkiakin on varmasti liikaa - mutta onpahan, mitä käyttää, kun nykyisistä osa rei'ittyy. Sukkia ja alkkareita kun ei kuitenkaan voi kierrätää.
Olen kuitenkin edelleen ihan fiiliksissä siitä, että tiedän ja näen nyt, mitä omistan. Hienointa tässä uudessa järjestyksessä on siis nimenomaan sen käytettävyys. Jo vain pintaraapaisutason tutustumisen myötä KonMarista on ollut minulle hyötyä.
maanantai 6. huhtikuuta 2015
Lisää matkustamisen tuomaa perspektiiviä
Lueskelin rästiin jääneitä tekstejä kanssaminimalisteilta, ja kas, Jennin arkijärki kirjoittikin jokin aika sitten todellisesta matkustavaisesta ja hänen tavaroistaan. Kaunis ja hauska sana tuo seikkailijatar, ja vaikuttaa myös mainiolta tyypiltä!
Kotimatkalla huomasin, että tavarani tosiaan mahtuivatkin käsimatkatavaroihin, joten onnistuin minipuvuston koostamisessa. Toinen havainto kuitenkin on, että olen onnellinen, kun vaatekaappini sisältää muutakin, kuin nuo mukana olleet tavarat. Tärkeä havainto siksi, että Bea Johnsonin esimerkki hiljattain sai minut fantasioimaan samanlaisesta minikaapillisesta tavaraa.
Nyt tiedän, etten voisi. Kaipaan oikeasti enemmän vaihtelua. Se, mikä tässä havainnossa on kuitenkin lohdullsita, on, että minulla on jo vaatteita noin suunnilleen loppuelämäkseni - se, että haluan säilyttää isomman puvuston ja mahdollisuuden vaihteluun, ei edellytä minulta minkäänlaisia toimenpiteitä. Tämä matkapuvuston kokoaminen ja sen käyttö onnistui siis luomaan parhaan mahdollisen tunteen: se auttoi minua näkemään, mitä minulla on, ja nauttimaan siitä.
Lisäksi kuitenkin haluan jatkaa sitä, mitä tässä olen tehnytkin, ja minkä suhteen olen ollut sokea: hirviömäisenä huonossa järjestyksessä kaapeissa vaanivan muun omaisuuteni järjestäminen. Jos olenkin saanut vaatevarastoni sellaiseen määrään ja järjestykseen, että voin todeta tyytyväisenä, että määrä (toistaiseksi: olen varma, että karsimiskärpänen vieläkin puraisee jossain vaiheessa) on sopiva, ja tiedän, mitä omistan ja olen siihen tyytyväinen, kaikkea muuta kamaa tämä havainto ei koske. Paitsi keittiötä; se on kunnossa, siivosin laatikotkin jo ennen matkaa.
Mutta syyhyn, miksi ne siivosin, liittyy tuo toinenkin havainto: asunnossamme oli vuokralaisia. Heidän takiaan siis puunasin kämpän ennennäkemättömällä tarkkuudella. Kamaa kannettiin myös kaapeista varastoon, jotta väliaikaisasukkaiden omaisuus olisi mahtunut niihin. Tähän juuri liittyi toinen havainto: kaappimme eivät ole sellaisessa kunnossa, etä omaisuus kovin helposti siirtyisi kompaktimpaan säilyytkseen ja sieltä takaisin. Haluaisimme niiden olevan
Minä ajattelin tätä jo siivousta tehdessäni (kun jo se sinänsä tuntui aivan loputtomalta), ja sitten myös puoliso, kun alkoi tyhjää omaa kaappiaan. Jos haluamme tehdä tämän uudelleen, kamaa on oltava vähemmän ja se on organisoitava paremmin. Vuokralaiset tuskin kävivät kaappejamme läpi, mutta ideaalitilanteessa niissä ei olisi kovin paljon läpikäytävääkään. Olisi mahtavaa, jos koko omaisuuden todella voisi melko helposti siirtää omaan tai sukulaisten varastoon, pakata olennaisen mukaan ja lähteä. Melko (yllättävän) nopeasti ja helposti se nytkin kävi, mutta paremmasta järjestyksestä ei todellakaan olisi mitään haittaakaan.
Kaikkiaan nämä havainnot ovat ihania. Kyllä kannattaa lähteä pois hetkeksi! Ja lisäksi: kuinka ihanaa olikaan tulla talaisin omaan keittiöönsä omien tarvikkeidensa keskelle, missä asiat saa tehdä just niin kuin on tottunut! Kyläpaikoissa "selviäminen" on viehättävää ja kotouttavaa, mutta vaatii kuitenkin kompromisseja ja "versioita" omista totutuista tavoista.
Mutta eihän se kotiinpaluu tuntuisi palaamiselta ollenkaan, jos ei olis jossain ollutkin.
tiistai 31. maaliskuuta 2015
Minimalismiharjoituksia matkalla
En ole mikään kokenut matkailija ainakaan siinä mielessä, että monien muiden hippien tapaan en ole viettänyt päivää tai hetkeäkään Intiassa, saati karkaa ulkomaille, kun yhtään ylimääräistä rahaa löytyy.
Tai kenties kuitenkin viimeistä, en tosin tiedä, onko se luettavissa hippitoiminnaksi. Lennänkin, sitä paitsi. Varsin vähän kylläkin, koska sitä ylimääräistä (mikä on ylimääräistä? Pidän matkoja kuitenkin investointeina) rahaa harvoin on.
Nyt olen kuitenkin matkalla. Aikaa kirjoittamiseenkaan ei kaikelta nauttimiselta ja näkemiseltä olisi, mutta kun sain (perhana) viimeisiksi päiviksi flunssan. Poden sitä täällä uusien tuttavien sohvalla tyhjässä talossa.
Olemme olleet reissussa paluupäiväämme (pitkäperjantai) mennessä melko tasan neljä viikkoa, viimeisessä etapissamme, Barcelonassakin, lähes kaksi, ja olen tuikannut koipeni Välimereen (siksiköhän olen kipeäkin..?! Kylmää se oli, mutta ei palellut.) joten en voi valittaa, etteikö kokemus olisi ollut jo hintansa veroinen. Kyseessä on kovan luokan budjettimatkailu. Kaikki välimatkat on taitettu busseilla. Varmaankin haasteellisin seikka on ollut ruoan löytäminen keliaakikolle näissä tuoreiden leipien luvatuissa maissa, joissa leipomot levittävät huumaavia tuoksujaan harva se minuutti, kun kävelee kadulla. Gluteenittoman ruokavalion muodikkuus (!?) on ollut avuksi.
Nähty on: Saksa (kaksi kaupunkia ja matkalla vilauksia muutamasta muusta), Belgia (turistityyliin päivämatkoja eri kaupunkeihin, tukikohtana postikorttimainen Mechelen) Pariisi, sekä lopullinen määränpäämme, nyt jo tutuksi käynyt Barcelona. Jostain syystä B-kirjain muodostui matkaamme määrittäväksi aakkoseksi: Bremen, Bochum, Bryssel, Brügge, Barcelona. Syrjähyppyjä Antwerpeniin, Mecheleniin ja Pariisin.
Jatkuva paikan vaihtaminen kolmen-neljän päivän välein on ollut kovaa työtä. Olemme asuneet enimmäkseen ihmisten luona, hostellissa vietimme alle viikon. Vinkki sohvasurffauksesta haaveileville: jos mielitte isoon kaupunkiin, varatkaa paikka ajoissa. Pariisin ja Barcelonan kohdalla kirjoitimme lähes kymmenkunta hakemusta, mutta vastauksia ei joko tullut ollenkaan, tai majoittajien sohvat olivat täynnä. Kavereista oli siis apua, olimme onnekkaita - Pariisista löytyi yksi tuttu ja Barcelonasta muutaman hostelliyön jälkeen tutun tuttu.
Blogin aiheeseen: miten voivat matkatavarat ja jätteentuotanto? Kierrätys on ollut omituista jo Saksasta alkaen, "plastic" käsittää niin siellä kuin täälläkin mm. metallitölkit. Meillä on kauppakassit, joita olemme enimmäkseen onnistuneet käyttämään, vaikka myönnämme syyllisyytemme noin muutama muovikassin vastaanottamiseen, kun ruokalasti ei mahtunutkaan omiimme. Kestohedelmäpusseja matkassa ei ole ollut, joten pieniäkin muovipusseja on käsiemme kautta kulkenut, kun olemme hankkineet tuoretavaraa. Jotta kaikki pakkauksitta ostettava olisi reissussa kunnolla hyödynnettävissä, pitäisikin mukana siis kantaa peruskauppakassien lisäksi myös jonkinlaisa rasioita tai vastaavia, ja sellaiset vievät tilaa.
Rinkkani painoksi lentokenttähenkilö ilmoitti 11,4 kiloa, alle sallitun 15 kilon siis jäi reilusti. Olin hämmentynyt siitä, että puolison paketti painoi vain kuutisen kiloa. Miten tai mistä olen voinut saada viisi kiloa enemmän kamaa? Tosin pyykkipussimme paljastivat noin viikon matkailun jälkeen, että jotenkin myös muutamassa päivässä käyttämieni vaatteiden massa on paljon suurempi. Vaihdan trikoot joka toinen päivä, mukana niitä lienee viidet, alaosan vaatteina kannan mukanani yksiä farkkuja, hametta ja haaremihousuja. Minulla on ollut myös kaksi yöasua, joita kylmimmissä olosuhteissa olen käyttänyt yhtaikaa: pyjama ja lyhyt, t-paitahihainen yöpaita. Yläosan vaatteita on neljä: kaksi mustaa avattavaa neuletta, collegepaita ja Bochumista uutena (!) ostamani paita. (Sinä päivänä palelin. Yleensäkin sään ennakoiminen on ollut Suomen kylmää kevättä etelämpään paenneille vaikeaa: suhteellinen kuumuus hämää luulemaan, että lämpö jatkuu iltaan asti. Kesäisinhän sellaista sattuu Suomessakin.) Olemme pesseet pyykkiä neljästi, siis noin kerran viidessä tai kuudessa päivässä. Brysseliläiseen roskikseen (!) jäi eräs kirppisvillatakki, joka hiutui aina uudellen vierestä, kun sen jostakin parsin. Siihen asti se oli ollut korvaamaton ystäväni, koska mukanani oli vain kevättakki, mutta ikävä ei ole tullut. Erostamme voinee päätellä, että Brysselissä aurinko alkoi myös tosiaan lämmittää.
Täällä Barcelonassa vierailimme upeassa squat-puutarhamestassa, joka kuhisi eri ikäisiä hippejä. Opin termin WOOFing, working on organic farms, jota nuoremmat ympäristötietoiset tyypit tuntuvat harrastavan. Olen käynyt mitä moninaisimpia keskusteluita erilaisista poliittisista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä. Tiedättehän - siitä, miten maailma just nyt makaa.
Kotiinlähdön yhteydessä jätän taakseni käyttämäni rinkan (puolison vanha, useasta kohtaa reikäinen) jonka tilalle hankin rullattavan lentolaukun, sekä makuupussini (kylmä ja ikivanha). Seuraavaa reissua varten hankintalistalla on siis uusi (eli jonkun vanha) rinkka, koska en aio ryhtyä kokonaan Samsonite-matkailijaksi. Omaa rullalaukkua minulla ei ole koskaan ollut, olen lainaillut äidiltä ja kavereilta.
Nyt väsyttää silmiä. Menen keittelemään ihanan tuoreista aineksista sitruuna-inkiväärijuomaa. Kaikki matkalla poimittu ja opittu odottaa porisemistaan oppimisen keitokseksi: olen hidas havaitsemaan, "mitä jäi käteen". Makustelen matkatunnelmia ja -ajatuksia ja -oppitunteja vielä pitkän aikaa jälkeenpäin. Siksi täältä vielä matkan keskeltä näin käytännönläheinen postaus. Vasta palattuani ja jonkin aikaa kotona oltuani tiedän ja tajuan, mitä todella on tapahtunut. Nyt voin sanoa, että seuraavan matkani yhteydessä saatan olla jo taas vähän viisaampi, mitä tulee jätteisiin ja pakkaamisen. Tällä reissulla on kaikesta huolimatta ollut yhtä ja toista hukassa tämän tästä.
Minkälaisia matkoja te, lukijani, olette tehneet? Minkälaisia havaintoja olette tehneet muilla mailla - minimalismista, jätteistä, kierrättämisestä ja ympäristöasioista? Kommentit ovat tervetulleita!
tiistai 24. helmikuuta 2015
Miksi tuntuu, että riittävästi on liian vähän?
"Add pieces to my wardrobe? No way! I'd lose mobility!" (Vapaa suomennos: "Lisäisinkö jotakin? Ei missään tapauksessa! Matkusteleminen vaikeutuisi!")
Blogikirjoituksen alla keskustelussa käydään läpi niin puuttuvat hiihtovaatteet, kuin toimistoympäristön vaativampi pukeutuminen. Eräässä kommentissaan Bea väittää, että pesty kirpparialusvaate on puhtaampi, kuin uusi, kaupasta ostettu. En ole koskaan ajatellut tätä, ja pikaisella googlauksella löysin aiheesta esim. tämän artikkelin, jossa puhutaan muiden (esim. vaatteita sovittaneiden) ihmisten bakteereista vaatteissa, ja sitten on tietenkin myrkyt ja kaikenmaailman kemikaalit.
Pari viikkoa minua vaivasi ajatus, joka eilen johti toimintaan: leikin oman vaatekaappini kanssa "jos ottaisin," -leikkiä. Eli karsimista toisin päin: jos ottaisin vain kaksi mekkoa, mitkä ne olisivat? Mitkä paidat valitsisin, jos valitsin kolme? Huomasin, että kuten olin arvellutkin, minäkin voisin koostaa omasta kaapistani varsin toimivan minipuvuston, ja itse asiassa luultavasti valita mm. useampia vaatekappaleita, jotka voi pestä kuudessakympissä. Hämmästyin siitä, kuinka runsaalta tämä valitsemani vaatejoukko sovelluksineen vaikutti. Sillä tosiaan voisi "pärjätä" aivan hienosti!
Hämmästyin myös tunteita, joita tämä ajatusleikki minussa herätti. Kun harkitsin kokeilua, jossa laittaisin varastoon tai poistaisin väliaikaisesti käytöstä kaikki muut, paitsi nämä "minipuvustoon" valitsemani vaatekappaleet, tunsin suorastaan pelkoa. Pelkoa sitä kohtaan, etten sitten haluaisikaan takaisin vaatekappaleita, joita ilman pärjään.
Siis ihan totta! Kyseessä on selvästi luopumisen pelko, mutta sitä, mikä minua pelottaa, en osaa määritellä. Jostain syystä ns. vain funktionaalinen määrä tavaraa ja jopa se keveys, jota Beankin elämässä tuntuu olevan, hämmentää minua.
Näinkö kiinni olen kuluttamisessa, siinä että ihminen vain tarvitsee enemmän? Onko kyse jonkinlaisesta alkukantaisesta varautumisvietistä, missä riittävästi on liian vähän, koska - aivan klassinen, omalla tavallaan absurdikin pelko - mitä jos jotakin tapahtuu?
(Mitä muka? Paita repeää? Lähimmälle kirpparille on 700 metriä ja avomiehelläkin on paitoja kaapissaan. Saattaisin selvitä siitä.)
Toisaalta tämä on myös peruspsykologiaa - ihminen kiinnittyy tavaroihin samalla tavalla, kuin uskomuksiin, tapoihin, tunteisiin ja riippuvuuksiin. Jopa surusta luopuminen voi olla tuskallista - kiinnymme taakkoihimme. Moni ihminen elää "tuskansa" kautta eikä osaisi kuvitella päiväänsä ilman surkeutensa syiden luettelemista. Uhrina on turvallista, kun voi vakuuttaa itselleen, että mitään ei ole tehtävistä, vastuu ei ole minun.
Vapaus on pelottavaa. Jopa vapaus omasta tavarataakasta.
Ulkovaatteiden suhteen täällä Suomessa on otettava huomioon asioita, joita Bea ei huomioi. Eivät tokikaan kaikki Suomalaiset varaudu tällä tavalla, mutta itse aion pitää kiinni "tulipalopakkasten" varusteistani: paksuimmasta takista, lammasrukkasista, toppahousuista. Kun yli 15 pakkasastetta yllättää, pitää vaatetta löytyä vähintäänkin kellarista.
Tämän karsintakierroksen jälkeen minulla on taas neljä isoa pussillista vaatetta menossa kierrätyslaatikkoon, joskin ainakin yksi kaveri taitaa käydä ne ensin läpi... yksi lumppukeräykseen ja yksi roskiin. Viimeiseen käytin jo likaista dyykkipussia, johon laitoin vanhat villasukkani tajuamatta, että nekin olisi voinut viedä vielä lumpuiksi. Nyt ne ovat kuitenkin jo niin likaisia, että roskis on ainoa mahdollinen osoite. Samaan kassiin työnsin kaksi paria kenkiä, jotka alkavat olla jo liian rikki korjattaviksi - mutta niitä olenkin käyttänyt hartaudella, toiset ovat Kierrätystehtaalta alunperinkin ja toiset, vaelluskenkäni, olivat minulla käytössä 13 vuotta!
Suurimmat henkien taistot kävin villavaatteiden kanssa. Muutenkin, autenttista vanhaa tavaraa on vaikea heittää pois - en vieläkään luopunut parista villapaidasta, jotka ovat peräisin isoäitini vintiltä - enkä saattanut luopua niistä vieläkään. Molemmissa on korkea poolokaulus, joka ei istu tyyliini mitenkään, mutta käsinneulottua laadukasta villaa on vain tosi tosi vaikea poistaa hallustaan. Onneksi olen vähentänyt niin paljon muuta tavaraa, että villapaidat mahtuvat ihan hyvin olemaan.
Olen nyt hyväksynyt sen, että karsiminen ja "hengitystilan" tekeminen on jopa vuosien projekti. Kunhan saan nuokin pussit taas kannetuksi ulos asunnosta, uusi tila muuttuu todeksi, ja elämä jatkuu taas tilavampana. Kunnes taas seuraava tavarakasa alkaa ahdistaa.
Oletteko te lukijani harrastaneet karsintaa nyt kevään kynnyksellä? Miltä Bean puvusto teidän mielestänne vaikuttaa, inspiroiko?
torstai 5. helmikuuta 2015
Miten maailma meille myydään
tiistai 3. helmikuuta 2015
Mediaroskaa
Suhteeni tähän roskaan on ristiriitainen. Toisaalta näissä ohjelmissa ja lehdissä esiintyy ihmisistä puoli, jonka kanssa en ole missään muualla tekemisissä: en seurustele ihmisten kanssa, joiden kaikki pyrkimykset ja elämäntapa pyörii pinnallisten asioiden ympärillä. Toisaalta, koska niin roskalehdissä, kuin Tosi-TV:ssä esiintyvät kuitenkin aidot ihmiset, hömpän ja pinnan takaa väikkyy meitä kaikkia koskettava inhimillinen kärsimys ja toisaalta pyrkimys onnellisuuteen, vaikka pinnallisuus onkin näkyvämpi osa. Katsoin aikanaan mm. Super-Marjo ja tytöt -sarjan kokonaisuudessaan. Koska sarja pyörii eroottisen tanssiryhmän kuvioissa, suurin osa siitä oli bisnestä tämän varsin turhan viihteen ympärillä, treenaamista ja vaatteiden ja suihkukaappien ostelua. Aika iso osa keskittyi myös erilaisten ihmisten toistensa ja itsensä kehumiseen. Ei siis todellakaan mitään aivojumppaa, päinvastoin.
Toisaalta pointti on ehkä juuri se. Aivot voi laittaa lepotilaan ja tuudittautua hetkeksi maailmaan, jossa juuri vakavampia asioita ei ole. Ne pilkahtelevat siellä täällä - Super-Marjo kertoo, miten heidän perheessään vasemmistolaisuus ei vain käy päinsä, Henna taasen, ettei halua lapselleen alkoholistiperhettä, koska on itse sellaisesta taustasta - mutta vähintään yhtä vakavia asioita ovat uusien silikonirintojen noutaminen Tallinnasta tai niiden esittely Seiskassa tai tanssiryhmän uudet jäsenet. Ja kamerat ovat, totta kai, kaikessa mukana.
Tällainen maailma nyt on. Vaikka ihanteeni on käyttää kaikki aika uuden opiskeluun, paitsi äärimmäinen pinnallisuus, on ajalle, jossa elämme, tunnusomaista myös informaatioähky. Joka tuutista pukkaa dataa ja tarinaa niin paljon, että aivot eivät mitenkään kykene käsittelemään kaikkea. Osan siitä täytyy olla triviaa.
Tosiasiassa soisin, että käyttäisin tästäkin ajasta osan joko laadukkaamman viihteen kuluttamiseen, tai siihen, että aivot todella lepäisivät ilman ulkoisia, datapitoisia ärsykkeitä. Liikunta ja meditaatio ovat niitä harrasteita, joiden parissa pitäisi viettää enemmän aikaa ja aivot tosiaan saisivat todellakin olla vain ihan ilman mitään. Informaatiodieetti tekisi ajattelulle hyvää, kun taas kevyt viihde on tosiaankin koukuttavaa.
!!!!!!!
Roskaa on kiva kuluttaa seurassa - osa Seiskanlukukokemuksesta kiinalaisessa muodostuu siitä, että vastapäätä istuu ystävä, jonka kanssa voidaan haukkua journalismin tasoa ja mehustella lukemimme "todella tärkeitä uutisia" ja metatasolla haukkua sitä, että (tällaisia) julkaisu(ja) on ylipäätään olemassa. Minulla on eräs ystävä, joka on täysi räyhämimmi ja HC-maailmanpelastaja, mutta tietää Tuksun elämän käänteet ja vauva.fi-foorumin "tarjonnan" laadun yhtä hyvin kuin minä. Ja toisaalta minulla on myös ystävä, joka kauhistelee joka kerta yhtä paljon sitä, miksi tiedän häistä ja hääohjelmista niin paljon.
Mutta minun ammattini ja elämäntapani on tarinankerronta, ja tarinat tarvitsevat materiaalia. Maailmasta ei voi kertoa totena, jos ei tiedä, millainen se on. Tarinankerronta pelaa aina tunnistettavuudella. Siksi luulen, että vaikka käyttäisin päiväni "hyödyllisen" kirjallisuuden parissa - koska mitä tulee ns. "oikeaan kirjallisuuteen", sitä on aina loputtomasti luettavaksi. Emme koskaan näe päivää, jolloin olemme lukeeneet kaiken maailmassa olevan lukemisen arvoisen. ...mutta jos pelataan tunnistettavuudella, hahmojen uskottavuudella, roska on materiaalia siinä, missä hyväkin kirjallisuus. Joissakin tapauksissa jopa parempaa.
Jos haluaa kertomillaan tarinoilla saavuttaa ihmsiä, ja herättää heissä tunnistamista, ihmiset on tunnettava. Ja ihmisiä on muuallakin kuin laatujournalismin ja korkeakirjallisuuden parissa - hitto, ihmisiä taitaa olla jatkuvasti enemmän viihteellisen journalismin ja roskaviihteen äärellä.
Kaikkea ei voi nähdä ja lukea, mutta kun yrittää, jonkinlainen kirjo on säilytettävä.


