tiistai 31. maaliskuuta 2015

Minimalismiharjoituksia matkalla

En ole mikään kokenut matkailija ainakaan siinä mielessä, että monien muiden hippien tapaan en ole viettänyt päivää tai hetkeäkään Intiassa, saati karkaa ulkomaille, kun yhtään ylimääräistä rahaa löytyy.

Tai kenties kuitenkin viimeistä, en tosin tiedä, onko se luettavissa hippitoiminnaksi. Lennänkin, sitä paitsi. Varsin vähän kylläkin, koska sitä ylimääräistä (mikä on ylimääräistä? Pidän matkoja kuitenkin investointeina) rahaa harvoin on.

Nyt olen kuitenkin matkalla. Aikaa kirjoittamiseenkaan ei kaikelta nauttimiselta ja näkemiseltä olisi, mutta kun sain (perhana) viimeisiksi päiviksi flunssan.  Poden sitä täällä uusien tuttavien sohvalla tyhjässä talossa. 

Olemme olleet reissussa paluupäiväämme (pitkäperjantai) mennessä melko tasan neljä viikkoa, viimeisessä etapissamme, Barcelonassakin, lähes kaksi, ja olen tuikannut koipeni Välimereen (siksiköhän olen kipeäkin..?! Kylmää se oli, mutta ei palellut.) joten en voi valittaa, etteikö kokemus olisi ollut jo hintansa veroinen. Kyseessä on kovan luokan budjettimatkailu. Kaikki välimatkat on taitettu busseilla.  Varmaankin haasteellisin seikka on ollut ruoan löytäminen keliaakikolle näissä tuoreiden leipien luvatuissa maissa, joissa leipomot levittävät huumaavia tuoksujaan harva se minuutti, kun kävelee kadulla.  Gluteenittoman ruokavalion muodikkuus (!?) on ollut avuksi. 

Nähty on: Saksa (kaksi kaupunkia ja matkalla vilauksia muutamasta muusta), Belgia (turistityyliin päivämatkoja eri kaupunkeihin, tukikohtana postikorttimainen Mechelen) Pariisi, sekä lopullinen määränpäämme, nyt jo tutuksi käynyt Barcelona. Jostain syystä B-kirjain muodostui matkaamme määrittäväksi aakkoseksi: Bremen, Bochum, Bryssel, Brügge, Barcelona. Syrjähyppyjä Antwerpeniin, Mecheleniin ja Pariisin.

Jatkuva paikan vaihtaminen kolmen-neljän päivän välein on ollut kovaa työtä.  Olemme asuneet enimmäkseen ihmisten luona, hostellissa vietimme alle viikon. Vinkki sohvasurffauksesta haaveileville: jos mielitte isoon kaupunkiin, varatkaa paikka ajoissa.  Pariisin ja Barcelonan kohdalla kirjoitimme lähes kymmenkunta hakemusta, mutta vastauksia ei joko tullut ollenkaan, tai majoittajien sohvat olivat täynnä.  Kavereista oli siis apua, olimme onnekkaita - Pariisista löytyi yksi tuttu ja Barcelonasta muutaman hostelliyön jälkeen tutun tuttu.

Blogin aiheeseen: miten voivat matkatavarat ja jätteentuotanto? Kierrätys on ollut omituista jo Saksasta alkaen, "plastic" käsittää niin siellä kuin täälläkin mm. metallitölkit.  Meillä on kauppakassit, joita olemme enimmäkseen onnistuneet käyttämään, vaikka myönnämme syyllisyytemme noin muutama muovikassin vastaanottamiseen, kun ruokalasti ei mahtunutkaan omiimme.  Kestohedelmäpusseja matkassa ei ole ollut, joten pieniäkin muovipusseja on käsiemme kautta kulkenut, kun olemme hankkineet tuoretavaraa. Jotta kaikki pakkauksitta ostettava olisi reissussa kunnolla hyödynnettävissä, pitäisikin mukana siis kantaa peruskauppakassien lisäksi myös jonkinlaisa rasioita tai vastaavia, ja sellaiset vievät tilaa.

Rinkkani painoksi lentokenttähenkilö ilmoitti 11,4 kiloa, alle sallitun 15 kilon siis jäi reilusti. Olin hämmentynyt siitä, että puolison paketti painoi vain kuutisen kiloa.  Miten tai mistä olen voinut saada viisi kiloa enemmän kamaa? Tosin pyykkipussimme paljastivat noin viikon matkailun jälkeen, että jotenkin myös muutamassa päivässä käyttämieni vaatteiden massa on paljon suurempi.  Vaihdan trikoot joka toinen päivä, mukana niitä lienee viidet, alaosan vaatteina kannan mukanani yksiä farkkuja, hametta ja haaremihousuja.  Minulla on ollut myös kaksi yöasua, joita kylmimmissä olosuhteissa olen käyttänyt yhtaikaa: pyjama ja lyhyt, t-paitahihainen yöpaita.  Yläosan vaatteita on neljä: kaksi mustaa avattavaa neuletta, collegepaita ja Bochumista uutena (!) ostamani paita. (Sinä päivänä palelin. Yleensäkin sään ennakoiminen on ollut Suomen kylmää kevättä etelämpään paenneille vaikeaa: suhteellinen kuumuus hämää luulemaan, että lämpö jatkuu iltaan asti. Kesäisinhän sellaista sattuu Suomessakin.)  Olemme pesseet pyykkiä neljästi, siis noin kerran viidessä tai kuudessa päivässä. Brysseliläiseen roskikseen (!) jäi eräs kirppisvillatakki, joka hiutui aina uudellen vierestä, kun sen jostakin parsin. Siihen asti se oli ollut korvaamaton ystäväni, koska mukanani oli vain kevättakki, mutta ikävä ei ole tullut. Erostamme voinee päätellä, että Brysselissä aurinko alkoi myös tosiaan lämmittää.

Täällä Barcelonassa vierailimme upeassa squat-puutarhamestassa, joka kuhisi eri ikäisiä hippejä. Opin termin WOOFing, working on organic farms, jota nuoremmat ympäristötietoiset tyypit tuntuvat harrastavan. Olen käynyt mitä moninaisimpia keskusteluita erilaisista poliittisista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä.  Tiedättehän - siitä, miten maailma just nyt makaa.

Kotiinlähdön yhteydessä jätän taakseni käyttämäni rinkan (puolison vanha, useasta kohtaa reikäinen) jonka tilalle hankin rullattavan lentolaukun, sekä makuupussini (kylmä ja ikivanha). Seuraavaa reissua varten hankintalistalla on siis uusi (eli jonkun vanha) rinkka, koska en aio ryhtyä kokonaan Samsonite-matkailijaksi.  Omaa rullalaukkua minulla ei ole koskaan ollut, olen lainaillut äidiltä ja kavereilta.

Nyt väsyttää silmiä. Menen keittelemään ihanan tuoreista aineksista sitruuna-inkiväärijuomaa.  Kaikki matkalla poimittu ja opittu odottaa porisemistaan oppimisen keitokseksi: olen hidas havaitsemaan, "mitä jäi käteen". Makustelen matkatunnelmia ja -ajatuksia ja -oppitunteja vielä pitkän aikaa jälkeenpäin. Siksi täältä vielä matkan keskeltä näin käytännönläheinen postaus. Vasta palattuani ja jonkin aikaa kotona oltuani tiedän ja tajuan, mitä todella on tapahtunut.  Nyt voin sanoa, että seuraavan matkani yhteydessä saatan olla jo taas vähän viisaampi, mitä tulee jätteisiin ja pakkaamisen. Tällä reissulla on kaikesta huolimatta ollut yhtä ja toista hukassa tämän tästä.

Minkälaisia matkoja te, lukijani, olette tehneet? Minkälaisia havaintoja olette tehneet muilla mailla - minimalismista, jätteistä, kierrättämisestä ja ympäristöasioista?  Kommentit ovat tervetulleita!

tiistai 24. helmikuuta 2015

Miksi tuntuu, että riittävästi on liian vähän?

Olen lueskellut useita kertoja, kommentoinutkin, Bea Johnsonin Zero Waste Home -blogin viimeisintä vaatepostausta.  Bean kaikesta turhasta kuorittu, yhteen matkalaukkuun mahtuva puvusto on vaikuttava.  Erityisesti ihastelen tätä huudahdusta:

"Add pieces to my wardrobe?  No way!  I'd lose mobility!"  (Vapaa suomennos: "Lisäisinkö jotakin?  Ei missään tapauksessa! Matkusteleminen vaikeutuisi!")

Blogikirjoituksen alla keskustelussa käydään läpi niin puuttuvat hiihtovaatteet, kuin toimistoympäristön vaativampi pukeutuminen. Eräässä kommentissaan Bea väittää, että pesty kirpparialusvaate on puhtaampi, kuin uusi, kaupasta ostettu.  En ole koskaan ajatellut tätä, ja pikaisella googlauksella löysin aiheesta esim. tämän artikkelin, jossa puhutaan muiden (esim. vaatteita sovittaneiden) ihmisten bakteereista vaatteissa, ja sitten on tietenkin myrkyt ja kaikenmaailman kemikaalit. 

Pari viikkoa minua vaivasi ajatus, joka eilen johti toimintaan: leikin oman vaatekaappini kanssa "jos ottaisin," -leikkiä.  Eli karsimista toisin päin: jos ottaisin vain kaksi mekkoa, mitkä ne olisivat?  Mitkä paidat valitsisin, jos valitsin kolme?  Huomasin, että kuten olin arvellutkin, minäkin voisin koostaa omasta kaapistani varsin toimivan minipuvuston, ja itse asiassa luultavasti valita mm. useampia vaatekappaleita, jotka voi pestä kuudessakympissä.  Hämmästyin siitä, kuinka runsaalta tämä valitsemani vaatejoukko sovelluksineen vaikutti.  Sillä tosiaan voisi "pärjätä" aivan hienosti!

Hämmästyin myös tunteita, joita tämä ajatusleikki minussa herätti.  Kun harkitsin kokeilua, jossa laittaisin varastoon tai poistaisin väliaikaisesti käytöstä kaikki muut, paitsi nämä "minipuvustoon" valitsemani vaatekappaleet, tunsin suorastaan pelkoa.  Pelkoa sitä kohtaan, etten sitten haluaisikaan takaisin vaatekappaleita, joita ilman pärjään. 

Siis ihan totta!  Kyseessä on selvästi luopumisen pelko, mutta sitä, mikä minua pelottaa, en osaa määritellä.  Jostain syystä ns. vain funktionaalinen määrä tavaraa ja jopa se keveys, jota Beankin elämässä tuntuu olevan, hämmentää minua.

Näinkö kiinni olen kuluttamisessa, siinä että ihminen vain tarvitsee enemmän?  Onko kyse jonkinlaisesta alkukantaisesta varautumisvietistä, missä riittävästi on liian vähän, koska - aivan klassinen, omalla tavallaan absurdikin pelko - mitä jos jotakin tapahtuu?

(Mitä muka?  Paita repeää?  Lähimmälle kirpparille on 700 metriä ja avomiehelläkin on paitoja kaapissaan.  Saattaisin selvitä siitä.)

Toisaalta tämä on myös peruspsykologiaa - ihminen kiinnittyy tavaroihin samalla tavalla, kuin uskomuksiin, tapoihin, tunteisiin ja riippuvuuksiin.  Jopa surusta luopuminen voi olla tuskallista - kiinnymme taakkoihimme.  Moni ihminen elää "tuskansa" kautta eikä osaisi kuvitella päiväänsä ilman surkeutensa syiden luettelemista.  Uhrina on turvallista, kun voi vakuuttaa itselleen, että mitään ei ole tehtävistä, vastuu ei ole minun.

Vapaus on pelottavaa.  Jopa vapaus omasta tavarataakasta. 

Ulkovaatteiden suhteen täällä Suomessa on otettava huomioon asioita, joita Bea ei huomioi.  Eivät tokikaan kaikki Suomalaiset varaudu tällä tavalla, mutta itse aion pitää kiinni "tulipalopakkasten" varusteistani: paksuimmasta takista, lammasrukkasista, toppahousuista.  Kun yli 15 pakkasastetta yllättää, pitää vaatetta löytyä vähintäänkin kellarista.  

Tämän karsintakierroksen jälkeen minulla on taas neljä isoa pussillista vaatetta menossa kierrätyslaatikkoon, joskin ainakin yksi kaveri taitaa käydä ne ensin läpi... yksi lumppukeräykseen ja yksi roskiin.  Viimeiseen käytin jo likaista dyykkipussia, johon laitoin vanhat villasukkani tajuamatta, että nekin olisi voinut viedä vielä lumpuiksi.  Nyt ne ovat kuitenkin jo niin likaisia, että roskis on ainoa mahdollinen osoite.  Samaan kassiin työnsin kaksi paria kenkiä, jotka alkavat olla jo liian rikki korjattaviksi - mutta niitä olenkin käyttänyt hartaudella, toiset ovat Kierrätystehtaalta alunperinkin ja toiset, vaelluskenkäni, olivat minulla käytössä 13 vuotta! 

Suurimmat henkien taistot kävin villavaatteiden kanssa.  Muutenkin, autenttista vanhaa tavaraa on vaikea heittää pois - en vieläkään luopunut parista villapaidasta, jotka ovat peräisin isoäitini vintiltä - enkä saattanut luopua niistä vieläkään.  Molemmissa on korkea poolokaulus, joka ei istu tyyliini mitenkään, mutta käsinneulottua laadukasta villaa on vain tosi tosi vaikea poistaa hallustaan.  Onneksi olen vähentänyt niin paljon muuta tavaraa, että villapaidat mahtuvat ihan hyvin olemaan. 

Olen nyt hyväksynyt sen, että karsiminen ja "hengitystilan" tekeminen on jopa vuosien projekti.  Kunhan saan nuokin pussit taas kannetuksi ulos asunnosta, uusi tila muuttuu todeksi, ja elämä jatkuu taas tilavampana.  Kunnes taas seuraava tavarakasa alkaa ahdistaa. 

Oletteko te lukijani harrastaneet karsintaa nyt kevään kynnyksellä?  Miltä Bean puvusto teidän mielestänne vaikuttaa, inspiroiko?

torstai 5. helmikuuta 2015

Miten maailma meille myydään

Katsoin Morgan Spurlockin elokuvan The Greatest Movie Ever Sold (2011).  Se kertoo tuotesijoittelusta ja siitä, miten kyseinen dokumentti koettaa saada itselleen sponsoreita, eli toteuttaa tuotesijoittelua käytännössä.  Samalla dokumentti käsittelee mainosten läpitunkevaa roolia nykymaailmassa.

Kaupalliset viestit tukkivat päivittäisen infovirtamme ja aivokapasiteettimme.

Viime käyntini Amerikassa sai kulmani kohoamaan sen kekseliäisyyden äärellä, mitä mainostilan löytämiseen ko. kansakunnassa on käytetty.  Mainoksia on paikoissa, jotka meillä eivät ole tulleet kenellekään edes mieleen - kuittien takapuolella, kertakäyttöisissä (phyi!) juomamukeissa, ostoskärryjen työntökahvoissa.  Tähän pommitukseen verrattuna meikäläinen mainoskulttuuri on vielä kesyä.  Kaupunkikuvassakaan meillä ei ole juurikaan koko seinän julisteita.

Tämä on minun mielestäni hyvä asia.  Koetan itse olla valveilla jatkuvan mainostykityksen suhteen, vaikka se ei täysin mahdollista olekaan.  Tällä on syvä pohjavire: kuten edellisessä postauksessa totesin, tai oikeastaan, kuten Bertolt Brecht sanoi: "Tällainen on maailma, mutta tällainen sen ei pitäisi olla." Roskaviihteen lisäksi meille tarjotaan loputonta määrää tuotteita, joita emme tarvitse.  Omasta elämästään voi eliminoida mainoksia mm. kiinnittämällä postilaatikkoonsa Ei mainoksia -merkinnän ja hankkimalla nettiselaimeensa Adblock -lisäosan.  Tässä ohjeet Adblockin asentamiseksi Firefoxiin ja Chromeen.

Haasteellisinta on välttää markkinapaikkoja, joissa markkinoinnille altistuu, eritoten ruokakauppaa.  Psykologiaa käytetään jopa pakkausten asettelemiseksi hyllyyn.  Parhaan katteen saavat tuotteet laitetaan hyllyissä parhaille paikoille, silmän ja käden ulottuville.  Käsittääkseni firmat voivat myös maksaa tuotteidensa hyvästä sijoittelusta liikkeissä.

Tuotteiden ja palveluiden markkinointi, mainonta, jatkuvan myyntimyllyn ylläpito, sekä koneiston palveleminen eri tavoin muodostavat työelämästä nykyisin neljäsosasta jopa kolmeen neljäsosaan, kertoo mm. David Graeberin erinomainen artikkeli syyskuulta 2013.  Graeberin mukaan jopa suurin osa työstä on jo järjetöntä, "paskaduunia".  Graeber katsoo, että tämä murentaa ihmisten moraalia - ja saman väitteen tekee Morgan Spurlock jossakin vaiheessa elokuvaansa.  Jos suuryhtiöt (Disney, McDonalds) kasvattavat lapsemme, he oppivat, että tuotteet tekevät onnellisiksi.  Ja tämä ei ole utopiaa: olen itse jo kasvanut mainosten ympäröimänä, joutunut pyristelemään tuoteuskovaisuuden manipulaatiosta eroon ja minua nuoremmissa aikuisissa aidosti mm. em. firmojen "kasvattamia" ihmisiä alkaa olla jo todellisuudessakin.  (Muistan olleeni lapsena kateellinen, kun itse leluiän ohittaneena näin, kuinka nuoremmat serkkuni saivat Happy Mealeja.  Meidän perheessämme ei niitä harrastettu, en oikeastaan tiedä, miksi.  Voi olla, etteivät ne 90-luvun alkuun mennessä olleet vielä lyöneet itseään läpi suomalaiseen kulttuuriin.  Lisäksi söimme ulkona muutenkin harvoin.)  Suuri osa blogeista sisältää tuotteita, tuotteita, tuotteita.

Dokkarissa esiteltiin myös myös Sao Paulo, joka on viisi vuotta sitten poistanut mainokset kaupunkitilasta kokonaan.  Idea on muuttanut markkinointikulttuuria - kauppiaat tähtäävät Sao Paulossa nyt todelliseen hyvään maineeseen mainostilan ostokilpailun sijasta. Kaupunkitila on siistiä ja tyhjää, ja on suorastaan yllättävää, kuinka mieli lepää noita kaupunkikuvia katsellessa.


Huolimatta syvällisesti katsottuna vakavastakin aiheesta, Spurlockin elokuva oli tosi hauska.  Nauroin ääneen monta kertaa.  Elokuvien parhaimmistoa siis - opettaa kriittistä ajattelua, kertoo nykymaailmasta todellisella tavalla, ja siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - naurattaa.  

Sitä paitsi, Morgan ei ehkä osaa suomea, mutta olisi varsin tyytyväinen jos tietäisi, että olin myyty, kun olin katsonut tämän elokuvan.

tiistai 3. helmikuuta 2015

Mediaroskaa

Minulla on pahe.  Pidän kevyestä viihteestä.  Olen katsellut kaksi viimeistä Putousta, ja nykyisin satunnaisesti ahnehdin jonkin verran Tosi-TV:tä.  Muutaman kuukauden välein pistäydyn kiinalaiseen ravintolaan, missä luen suurella mielihyvällä iltapäivälehtiä ja Seiskaa.  Kuten voimme huomata, olen nykyisin kohtuukäyttäjä.  Elämässäni on ollut jaksoja, jolloin kaikkea tätä meni enemmänkin, mutta nykyisin pärjään satunnaisilla annoksilla.

Suhteeni tähän roskaan on ristiriitainen.   Toisaalta näissä ohjelmissa ja lehdissä esiintyy ihmisistä puoli, jonka kanssa en ole missään muualla tekemisissä: en seurustele ihmisten kanssa, joiden kaikki pyrkimykset ja elämäntapa pyörii pinnallisten asioiden ympärillä.  Toisaalta, koska niin roskalehdissä, kuin Tosi-TV:ssä esiintyvät kuitenkin aidot ihmiset, hömpän ja pinnan takaa väikkyy meitä kaikkia koskettava inhimillinen kärsimys ja toisaalta pyrkimys onnellisuuteen, vaikka pinnallisuus onkin näkyvämpi osa.  Katsoin aikanaan mm. Super-Marjo ja tytöt -sarjan kokonaisuudessaan.  Koska sarja pyörii eroottisen tanssiryhmän kuvioissa, suurin osa siitä oli bisnestä tämän varsin turhan viihteen ympärillä, treenaamista ja vaatteiden ja suihkukaappien ostelua.  Aika iso osa keskittyi myös erilaisten ihmisten toistensa ja itsensä kehumiseen.  Ei siis todellakaan mitään aivojumppaa, päinvastoin.

Toisaalta pointti on ehkä juuri se.  Aivot voi laittaa lepotilaan ja tuudittautua hetkeksi maailmaan, jossa juuri vakavampia asioita ei ole.  Ne pilkahtelevat siellä täällä - Super-Marjo kertoo, miten heidän perheessään vasemmistolaisuus ei vain käy päinsä, Henna taasen, ettei halua lapselleen alkoholistiperhettä, koska on itse sellaisesta taustasta - mutta vähintään yhtä vakavia asioita ovat uusien silikonirintojen noutaminen Tallinnasta tai niiden esittely Seiskassa tai tanssiryhmän uudet jäsenet.  Ja kamerat ovat, totta kai, kaikessa mukana.

Tällainen maailma nyt on.  Vaikka ihanteeni on käyttää kaikki aika uuden opiskeluun, paitsi äärimmäinen pinnallisuus, on ajalle, jossa elämme, tunnusomaista myös informaatioähky.  Joka tuutista pukkaa dataa ja tarinaa niin paljon, että aivot eivät mitenkään kykene käsittelemään kaikkea.  Osan siitä täytyy olla triviaa.

Tosiasiassa soisin, että käyttäisin tästäkin ajasta osan joko laadukkaamman viihteen kuluttamiseen, tai siihen, että aivot todella lepäisivät ilman ulkoisia, datapitoisia ärsykkeitä.   Liikunta ja meditaatio ovat niitä harrasteita, joiden parissa pitäisi viettää enemmän aikaa ja aivot tosiaan saisivat todellakin olla vain ihan ilman mitään.  Informaatiodieetti tekisi ajattelulle hyvää, kun taas kevyt viihde on tosiaankin koukuttavaa.

!!!!!!!

Roskaa on kiva kuluttaa seurassa - osa Seiskanlukukokemuksesta kiinalaisessa muodostuu siitä, että vastapäätä istuu ystävä, jonka kanssa voidaan haukkua journalismin tasoa ja mehustella lukemimme "todella tärkeitä uutisia" ja metatasolla haukkua sitä, että (tällaisia) julkaisu(ja) on ylipäätään olemassa.  Minulla on eräs ystävä, joka on täysi räyhämimmi ja HC-maailmanpelastaja, mutta tietää Tuksun elämän käänteet ja vauva.fi-foorumin "tarjonnan" laadun yhtä hyvin kuin minä.  Ja toisaalta minulla on myös ystävä, joka kauhistelee joka kerta yhtä paljon sitä, miksi tiedän häistä ja hääohjelmista niin paljon.

Mutta minun ammattini ja elämäntapani on tarinankerronta, ja tarinat tarvitsevat materiaalia.  Maailmasta ei voi kertoa totena, jos ei tiedä, millainen se on.  Tarinankerronta pelaa aina tunnistettavuudella.  Siksi luulen, että vaikka käyttäisin päiväni "hyödyllisen" kirjallisuuden parissa - koska mitä tulee ns. "oikeaan kirjallisuuteen", sitä on aina loputtomasti luettavaksi.  Emme koskaan näe päivää, jolloin olemme lukeeneet kaiken maailmassa olevan lukemisen arvoisen.  ...mutta jos pelataan tunnistettavuudella, hahmojen uskottavuudella, roska on materiaalia siinä, missä hyväkin kirjallisuus.  Joissakin tapauksissa jopa parempaa.

Jos haluaa kertomillaan tarinoilla saavuttaa ihmsiä, ja herättää heissä tunnistamista, ihmiset on tunnettava.  Ja ihmisiä on muuallakin kuin laatujournalismin ja korkeakirjallisuuden parissa - hitto, ihmisiä taitaa olla jatkuvasti enemmän viihteellisen journalismin ja roskaviihteen äärellä.

Kaikkea ei voi  nähdä ja lukea, mutta kun yrittää, jonkinlainen kirjo on säilytettävä.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Ompelemisen alkuun

Kannustan kaikkia ompelemisen pariin - jos ei uskalla omin neuvoin alkuun, aikuis- ja työväenopistot tarjoavat kursseja, ja myös kirjaston käsityöosaston tarjonta kannattaa tsekata.  Monissa ohjekirjoissa kerrataan myös seikkaperäisesti perusompeluohjeet. 

Ihmisille, joilla ei ole omia ompelukoneita, käyttöön tarjoaa Helsingissä ompelukoneen ja saumurin mm. Kaupunkiverstas (mahtava paikka muuten) ja asukastilat (nyt kun ne vielä ovat pystyssä).  Näissä tarjolla on aika ajoin myös neuvontaa.  Mahdollisuuksia ompelemiseen omassa kaupungissa kannattaa etsiä esimerkiksi hakukoneiden tai Facebookin avulla.  Nuorille nuorisotalot tarjoavat paljon kaikenlaisia käsityömahdollisuuksia, - ja muistakaahan, että mm. Hapessa ja Tyttöjen talolla nuoriksi luetaan alle 28-vuotiaat (eikä nuorisotaloilla muuten kysellä papereita, eli nuorennäköiset "vanhat" sinne myös vain).

On ihanaa osata korjata vaatteita, ja toivoisinkin, että mahdollisimman moni innostuisi tästä "vanhan hyvän ajan" katoavasta taidosta. On kerta kaikkiaan tyydyttävää, kun uusien farkkujen sijaan voi käyttää vanhoja vielä vuoden päivät, ja ylikin.

Joskus vaatteen alusta ompeleminen voi kyllä olla helpompaa ja nopeampaa, kuin vanhan korjaaminen, mm. jos kyseessä on vuorillinen vaate.  Ompelutaitoa kannattaa siis harjoitella kuitenkin alusta asti tehtävien vaatteiden kanssa. 

Haluaisin kuitenkin painottaa sitä, ettei ompeleminen ole ekologista ja taloudellista, jos käytetyt materiaalit eivät ole sitä myös.  Eli se, että menee Eurokankaaseen ostamaan uusia kankaita, joiden alkuperää ei tiedä, ja ompelee niistä vaatteita, ei ole kestävää kehitystä ylläpitävä teko sikäli, että se vaikuttaa kysyntään ja tarjontaan melko samalla tavoin, kuin uuden vaatteen ostaminen.  On toki mahdollista, että näin saa sopivamman ja oletusarvoisesti siis kauemmin kestävän vaatekappaleen itselleen.  Tässä mielessä uudesta kankaasta ompeleminen voi olla paremmin kestävän kehityksen asialla, kuin vaatekaupassa asiointi.   Myös tällainen ompeleminen kyllä kehittää tärkeää kädentaitoa, ja tarjoaa tyydytystä ja itsetuntoa, joita sitten voi taas hyödyntää omissa uusissa, entistä ekologisemmissa projekteissa.

Tämän tiimoilta haluan myös ilmaista syvän huoleni siitä, että samoin kuin valmisvaatteen, myös uutena myytävän kankaan laatu on laskusuunnassa.  Kaiken ne pilaa!

Onkin mahdollista, että parempilaatuista materiaalia löytää kirppareilta ja kuolinpesien kaapeista.  Omasta kangasvarastostani suurin osa on vanhoista vaatteista ja kirppislöydöistä peräisin.  Facebookin kierrätysryhmien avulla voi myös päästä hyviin vanhoihin materiaaleihin käsiksi, ja vieläpä suhteellisesti halvemmalla.   Kirpputorimateriaalit kannattaa aina pestä.

Jätettä ja tavarapaljoutta eniten vähentävää ompelemista on kierrätetystä materiaalista ompeleminen ja tuunaaminen, vanhan vaatteen muuntaminen käyttökelpoiseksi.  Näihin katsoisin, että pieniä määriä uuttakin kangasta voi ostaa, jos kirpputorilta ei löydy.  Aloittelijan kenties kannattaakin käyttää nimenomaan edullista materiaalia, jottei ainakaan rahaa mene hukkaan, jos taidot eivät riitäkään.  Lisäksi taitoja hioessa kannattaa ehkä säästää kaikkein ihanimmat kuosit myös hetkeen, jolloin itsetuntoa on enemmän.

Korjaatko tai ompeletko sinä vaatteita?

perjantai 23. tammikuuta 2015

Ulkoasun muutos

Ei huolta, olet samassa paikassa kuin ennenkin!  Ulkoasu vain on muuttunut minimalistisemmaksi.

torstai 22. tammikuuta 2015

Tavoite ja kaaos

En olekaan kirjoittanut hetkeen.

Olen tajunnut erään erittäin tärkeän seikan, joka liittyy siihen, mistä tässä blogissakin pohjimmiltaan on kyse.  Se kirkastui minulle pari päivää sitten aika jännällä tavalla: olin matkalla tapaamaan parasta ystävääni, ja mietin juttuja, joista minun teki mieli puhua hänelle.  Lopulta kävi niin, että emme puhuneet näistä asioista, koska puhumista riitti niin paljon muutenkin.

Silti pääni sisällä käymäni keskustelu auttoi minua hahmottamaan asiaa uudella tavalla: keksin vastauksen kysymykseen, mihin pyrin mm. minimalistisen ajattelun avulla.

Kuten rivien välistä, jos ei riveiltäkin, on jo käynyt kenties ilmi, olen aika kaoottinen tyyppi.  Haluan tehdä selväksi, että myös pidän tästä piirteestä itsessäni.  Sotkussa on jotakin samaa, kuin luovuudessa: luovassa työssä on aina kohta, jolloin asiat ovat levällään, kuin takkuinen lankavyyhti, useimmiten vieläpä lankavyyhti, jossa on erivärisiä lankoja.  Eivätkä ne suoristu muuten, kuin etsimällä kaikki eriväriset langapäät ja selvittelemällä ne erilleen toisistaan kärsivällisesti ja yksi väri kerrallaan.

Luovaa työtä ei ole ilman tätä kaaosta, ilman tiettyä epävarmuutta ja turhautumista omiin ideioihin, myös ehkä sitä, että huomaa jonkin langan pelkäksi pätkäksi joka ei ole kiinni missään toisessa, ja paljastuu lopulta eri väriseksikin.  Huonoja ideoita pitää hylätä, joskus rakkaitakin.

Luovuuden osalta siis katson, että ajatusteni myrskyisyys, voimakkuus, määrä, on hyvä asia.  Mutta tämä sama keskittymisen puute johtaa siihen, että saan ympäristöni hyvin sotkuiseksi hyvin nopeasti, ja vaikka siivoaisin, tietyn ajan kuluessa - viime aikoina yhä pidemmän, se täytyy sanoa - kaaos palaa jälleen.

Minimalismin tarkoitus elämässäni on toimia tämän vastavoimana.

Jos kykenen tekemään ympäristöstäni helpommin hallittavan - tavaraa ei ole niin paljon, kaikella on paikka, siivoaminen on helppoa - on luovalle, mielen sisäiselle kaaokselle vielä enemmän tilaa, mutta sen järjestäminenkin kenties käy helpommin.

Olen ihminen, jonka elämän keskeisin asia on luova työ ja luova ajattelu.  Tämä edellyttää tiettyä määrää kaaosta, mutta parempi järjestys sen ympärillä tuottaa parempaa luomista.  Tämän filosofian nimissä koetan vähä vähältä järjestää ympäristöni hallittavampaan ja helpommin siistinä pidettävään muotoon.

Osaatko sinä siivota jälkesi, vai oletko joutunut opettelemaan sitä?