Muutama jätteetön tapa on tullut osaksi arkeani. Olen puhunut niistä varmasti moneen kertaan ennenkin, mutta kokoan kaikkein eniten hämmästystä ja ihailua aiheuttavat nyt tähän yhteen.
1. MANDARIINIT (/TOMAATIT /OMENAT) ostoskassissa
Punnitsen marketissa vihannekset ja hedelmät jopa aivan irrallisina, joskus (harvoin) muistan ottaa mukaan varsinaisen kestopussukan niitä varten. Toisinaan käytän vihannespussina ostoskassia, joka minulla on mukana kuitenkin. Tämä tapani on herättänyt useamman kuin kerran kassahenkilössä hämmästynyttä ihailua.
Itselleni muovipussien välttely on sen verran tuttua touhua, että itse hämmästelen tätä hämmästelyä - kun ajatus muovipussin välttämisestä kotiutuu, pussi ei tule mukaan kuin jos mitään muuta vaihtoehtoa ihan todella ja oikeasti ei ole.
Mutta jaan siis nyt ne muutamat ihmisiä jatkuvasti hämmästyttävät vinkkini.
2. LASIPURKKIKAHVI. Jos et omista tyylikästä take away -kuppia, älä ostakaan sellaista. Lasipurkki toimii yhtä hyvin. Siihen voi haluamastaan materiaalia - esimerkiksi vanhan sukan varresta, villainen on paras - askarrella vielä tuubin, joka estää käsiä palamasta. Esimerkki tästä näkyy edellisessä postauksessani keramiikkakupin yllä.
3. KANKAINEN RUOKALIINA eli NAPKIN eli FUROSHIKI- yksinkertaisimmillaan pelkkä lakanakankaasta leikattu rätti, reipas tietenkin huolittelee reunat siksakilla, saumurilla tai kauniisti päärmäämällä.
Tällä voi tehdä ihan mitä vaan! Ilmeisin vaihtoehto on mikä tahansa tilanne, jossa käyttäisit paperiservettiä, vaikkapa linjastoruokalassa.
Furoshikiin voi kietaista kotona eväsleivät, tai sen avulla voi paketoida ja ostaa irtotuotteita tai lämpimäisiä paistopisteestä. Liina voi olla minkä kokoinen hyvänsä. FUROSHIKI on japania ja viittaa kylpylässä mukana pidettävään pyyhepussukkaan, mutta nykyään se on vakiintunut tarkoittamaan kätevää kankaan taittelua minkä tahansa suojaksi. Hakukoneesta (startpage.com) lisää, hyvät ihmiset (FUROSHIKI FOLDING). Nopeasti löysin esimerkiksi tällaisen kuvan:
Näin sinäkin voit saada super-ekologisen velhon maineen, ja työtoverisi kertovat sinusta lapsilleen (true story)! Ihan ansaitsemattomasti - minäkin synnytän jätettä edelleen.
Vähemmän tavaraa, vähemmän jätettä. Pyrkimyksiä turhien fyysisten ja henkisten kuormien hylkäämiseksi.
sunnuntai 9. joulukuuta 2018
torstai 3. toukokuuta 2018
Melko yksinkertainen ratkaisu
Yle kirjoittaa pahvikahvin roskaavasta vaikutuksesta. Olen huomannut, kuinka kaikenlaisten kestävien kuppien käyttö näkyisi yleistyneen, mutta lisääntyykö vastaavasti pahvikuppeja suosivien ihmisten innostus saada kahvi mukaan? Muoviton take-away-kuppi on syntynyt, mutta senkin valmistus vie resursseja ja satoja kertoja käytettävä, omistajalleen rakas kuppi on kuitenkin ekologisempi, varsinkin, jos sen hankkii käytettynä.
Jätteenvähentäjä tarvitsee sikäli tilavamman kassin, että sinne mahtuvat vesipullo, ruokaliinat, nenäliinat ja kahvikuppi, ja mukaankin nämä aarteet pitäisi muistaa ottaa. Vaihtoehtoisesti voi tietenkin pysähtyä ja hyödyntää kahvilan tiloja, juoda lasillisen vettä ja virvokkeet laseista - jos se on mahdollista. Supermarkettien aulat, kahviautomaatit, kioskit ja ilmaiset kahvitarjoilut kyllä varmistavat pahvikuppikasan kasvamisen. Jos vesipullon päättää ostaa marketista, voi siinäkin olla kyytipoikana mikromuovia.
Olisiko oman kupin ja pullon tuominen siis sittenkin vaihtoehto? Ainakin päätöksen siitä, ottaako kahvin kuitenkin mukaansa, saa tehdä itse. Itse unohtelen milloin mitäkin tärkeää, mutta enimmäkseen kuppi ja pullo pysyvät matkassa.
Muovitonta maaliskuuta hehkutettiin kaikkialla, mutta realistisia neuvoja muovin vähentämiseksi ei tullut vastaan. Kurkku tulee kondomiin pakattuna, samoin salaattia ja juustoa ei omaan pakkaukseen saa, vaikka haluaisi. Ei kahviakaan. Eikä varsinkaan oman reitin varrella olevasta kaupasta. Jos täytyy suunnitella viikkoon ylimääräisiä kauppareissuja erilaisia irtotuotteita myyviin kauppoihin, arki muuttuu vaivalloiseksi nopeasti.
Hollantilainen pop-up-kauppa myy biomuoviin ja pahviin pakattua kamaa, mutta minä kaipaisin parempia mahdollisuuksia tuoda oman pakkauksen lähikauppaan. Missä litroittain omaan pulloon myytävät mehut, kasvimaidot tai smoothiet, taaraavat vaa’at? Pakkaisin irtosuolakurkut ilomielin omaan lasipurkkiin!
Arki vie ja pioneerityötä on raskasta tehdä. Toistaiseksi täyttelen kangasnyssyköitä tai kevyitä pakasterasioita, milloin muistan ottaa ne mukaani. Vaikuttamistyötä ja epämukavia kysymyksiä riittää esitettäväksi. Onneksi nämä asiat alkavat olla pinnalla: kun aloitin tämän blogin, olin vielä kummajainen.
Jätteenvähentäjä tarvitsee sikäli tilavamman kassin, että sinne mahtuvat vesipullo, ruokaliinat, nenäliinat ja kahvikuppi, ja mukaankin nämä aarteet pitäisi muistaa ottaa. Vaihtoehtoisesti voi tietenkin pysähtyä ja hyödyntää kahvilan tiloja, juoda lasillisen vettä ja virvokkeet laseista - jos se on mahdollista. Supermarkettien aulat, kahviautomaatit, kioskit ja ilmaiset kahvitarjoilut kyllä varmistavat pahvikuppikasan kasvamisen. Jos vesipullon päättää ostaa marketista, voi siinäkin olla kyytipoikana mikromuovia.
Olisiko oman kupin ja pullon tuominen siis sittenkin vaihtoehto? Ainakin päätöksen siitä, ottaako kahvin kuitenkin mukaansa, saa tehdä itse. Itse unohtelen milloin mitäkin tärkeää, mutta enimmäkseen kuppi ja pullo pysyvät matkassa.
Muovitonta maaliskuuta hehkutettiin kaikkialla, mutta realistisia neuvoja muovin vähentämiseksi ei tullut vastaan. Kurkku tulee kondomiin pakattuna, samoin salaattia ja juustoa ei omaan pakkaukseen saa, vaikka haluaisi. Ei kahviakaan. Eikä varsinkaan oman reitin varrella olevasta kaupasta. Jos täytyy suunnitella viikkoon ylimääräisiä kauppareissuja erilaisia irtotuotteita myyviin kauppoihin, arki muuttuu vaivalloiseksi nopeasti.
Hollantilainen pop-up-kauppa myy biomuoviin ja pahviin pakattua kamaa, mutta minä kaipaisin parempia mahdollisuuksia tuoda oman pakkauksen lähikauppaan. Missä litroittain omaan pulloon myytävät mehut, kasvimaidot tai smoothiet, taaraavat vaa’at? Pakkaisin irtosuolakurkut ilomielin omaan lasipurkkiin!
Arki vie ja pioneerityötä on raskasta tehdä. Toistaiseksi täyttelen kangasnyssyköitä tai kevyitä pakasterasioita, milloin muistan ottaa ne mukaani. Vaikuttamistyötä ja epämukavia kysymyksiä riittää esitettäväksi. Onneksi nämä asiat alkavat olla pinnalla: kun aloitin tämän blogin, olin vielä kummajainen.
keskiviikko 29. marraskuuta 2017
Sairaana
Olen viettänyt viikon verkkareissa. Ulos olen pistänyt nokkani vain lyhyesti, koiran tai lähikauppareissun vuoksi. Enimmäkseen nämäkin toimet ovat langenneet puolison hoidettaviksi. Hänkin on ollut toipilas sen viikon aikana, jonka minä olen nyt sairastanut, mutta koska aloitti homman viikkoa aikaisemmin, tervehtyikin jo.
Olen kyllästynyt itseni viihdyttämiseen, netin tuijottamiseen, radio-ohjelmiin, kirjoihin. Sitä paitsi päänsärky tai silmien turvotus ja rähmä rajoittavat visuaalisten ärsykkeiden käyttöä ja kognitiivisia kykyjä. Sairastaminen on tosi tylsää.
Tietenkin se avaa myös uusia ovia. Pyykkien tai tiskien käsittely muuttuu ilahduttavaksi vaihteluksi, kun keholla jaksaa tehdä edes jotakin. Koira on aivan verrattoman ihana otus, koska on ainakin joku seuralainen, niin energisoiva ja hellyttävä lisäksi. (Koko koira on blogin lukijoille kenties yllätys. Tosiaan. Yli puolen vuoden blogihiljaisuus on pitänyt sisällään myös koiranomistajaksi ryhtymisen!) Väsymys, johon viime kirjoituksessa viittasin, saattoi liittyä tähän aluillaan olevaan tautiin. Kyseessä on siis raju flunssa, ellei influenssa. Joka päivä ilmaantuu uusi oire, tai niiden dominoivuus vaihtelee. Atshuu!
Olen koettanut myös nähdä sairastamisessa antoisia puolia. Kerrankin saa luvan kanssa levätä - sitähän minä olen kaivannut. Päivän täyttäminen kiinnostavilla kirjoilla sekä radio- ja televisio-ohjelmilla ei ole hassumpaa, ja on myös opettanut minulle paljon. Olen tutustunut talonrakennuksen tuskiin Sadan vuoden talo -tv-sarjan seurassa ja saanut paljon uutta tietoa Jari Hanskan Tulevaisuus hanskassa -podcastista. Yle Areena on kipeän kaveri. Olen kuunnellut sieltä kuunnelmia ja musiikkiohjelmia, kun päätä on särkenyt tai ei ole muuten jaksanut muuta kuin maata. (ps. Yle ei ole maksanut mulle tästä)
Kipeänäkin voi oppia ja etsiä uutta ajateltavaa, niissä rajoissa, kuin vointi sen sallii. Muissa väleissä voi vaikka lukea satuja tai valittaa vähän Facebookiin - näitäkin viikkoon mahtuu. Olo on jo vähän parempi. Itsenäisyyspäiväksi olen jo täysin terve.
tiistai 21. marraskuuta 2017
Huomioita
Konmaritin koko kämpän ennen putkiremonttia. Olin kuin riivattu, ajattelin kaiken vapaa-aikani vain sitä, minne sijoitan järkevämmin kaiken, mitä omistan. Tämä oli loistava valinta, vaikka se silloin uuvuttikin, koska sitä vapaa-aikaa ei paljon ollut. Kun plasimme kotiin kaikki piti ensin purkaa muoveista, ja pinnat siivota betonipölystä (ei sitä asbestipölyä asuntoihin tullut). Tavarat hakeutuivat paikalleen pikkuhiljaa. Silloin se paljastui: uusi järjestys, jossa kaikelle on paikka, on tosiaan auttanut minua pitämään asuntomme siistinä. Siisteyttä rajoittaa enää väsymys, ei se, että siivoaminen olisi vaikeaa.
Vaatteita minulla on edelleenkin hiukan liikaa. Luotan kuitenkin siihen, että luonto korjaa: en suunnittele ostavani mitään pitkään aikaan, ja puhki hapertuvia käytän erääseen patjaprojektiin. Olen viimeisen puolen vuoden aikana ostanut uutena vain trikoot, käytettynä villatakin, jakun, kahdet farkut ja yhdet trikoot. Ensi kuussa täytyy ostaa rintaliivejä.
Koska olen viime aikoina ollut muuten uupunut, olen kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että en jaksa siivota, ja jonkinlaista kuormitusta, johon liittyy ajatus, että elämä on yhtä siivoamista. Näiden ajatusten keskellä olen kuitenkin havahtunut yllämainittuun: olen viime vuosien aikana kuitekin onnistunut optimoimaan mahdollisuuteni siisteyden ylläpitämiseen. Se on todellista kehitystä! Tarkoitan tällä siis sitä, että kunhan saan aikaiseksi, siivoaminen on yksinkertaista: kaikelle on paikka ja ne mahtuvat paikalleen. On kuitenkin paljon mukavampaa pohtia, jaksaako, kuin sitä, kuinka mahdotonta tai vaikeaa kyseisen tehtävän suorittaminen on.
Koska kehittyminen on niin hidasta, että asioihin tottuu, kun ne tapahtuvat, omia ”voittojaan” on joskus vaikea nähdä. Se lienee haasteellisinta muutoksista nauttimisessa: niiden huomaaminen! Esimerkiksi tuossa asiassa olen huomannut kyllä sen, että en meinaa jaksaa tehdä hommia, mutta en sitä, että niiden tekeminen kuitenkin on nykyään helpompaa, kuin ennen. Tämä liittyy toki siihenkin, että kun elin enemmän kaaoksen keskellä, minulla toisaalta oli myös enemmän aikaa. Blogin päivittymistahdistakin on voinut huomata, että viimeiset pari vuotta minulla on ollut huomattavasti kiireisempi elämä, kuin ensimmäiset pari vuotta, kun tätä blogia olen kirjoittanut.
Löytääköhän tänne enää kukaan? Tervetuloa takaisin!
maanantai 13. helmikuuta 2017
Putkiremppa
Sepä tuli sitten meidänkin osalle. Siirrymme huhtikuun alussa huomattavasti pienempiin tiloihin ,ilman huonekalujamme, noin pariksi kuukaudeksi. "Noin", koska meillä ei ole uutta sijoituspaikkaa kolmanneksi kuukaudeksi, ja on myös epäselvää, voisiko silloin ehkä asua tässä nykyisessä kodissamme.
Teen listoja. Mietin, mitä voi jättää, miten ne pitää suojata (luvassa on asbestipölyä), miten saamme pakattua kaiken jäävän tarpeeksi tiiviisti näihin tiloihin (esimerkiksi varastot pitää tyhjentää) ja mitä sitten toisaalta otan mukaan. Tällä viikolla saanen vastauksia näihin kysymyksiin, mutta stressaa se silti.
Ennen kaikkea mietin, olenko karsinut tavaroitani tarpeeksi, kannattaisiko karsia pikkusen vielä ennen, kuin remppa alkaa. Ei inspiroi, kurkin vähän laatikohin jo ja ilokseni huomasin, että edellisten karsintakierrosten jäljiltä siellä oli toisaalta aika vähän karsittavaa.
On kuitenkin jälleen esimerkiksi paperihirviö, joka pitäisi kesyttää. Pari vuotta. Paljon paperia.
Elämä on tätä nykyä niin hektistä, ettei kaikelle tälle virallisesti tuntuisi olevan aikaa. Vaan silloin, kun päivärytmini oli iisimpi, en tehnyt näitä juttuja mitenkään raivokkaasti.
Nyt on pakko. Mites toi kirjahylly? Lähtiskö siitä kuitenkin jotain?
Teen listoja. Mietin, mitä voi jättää, miten ne pitää suojata (luvassa on asbestipölyä), miten saamme pakattua kaiken jäävän tarpeeksi tiiviisti näihin tiloihin (esimerkiksi varastot pitää tyhjentää) ja mitä sitten toisaalta otan mukaan. Tällä viikolla saanen vastauksia näihin kysymyksiin, mutta stressaa se silti.
Ennen kaikkea mietin, olenko karsinut tavaroitani tarpeeksi, kannattaisiko karsia pikkusen vielä ennen, kuin remppa alkaa. Ei inspiroi, kurkin vähän laatikohin jo ja ilokseni huomasin, että edellisten karsintakierrosten jäljiltä siellä oli toisaalta aika vähän karsittavaa.
On kuitenkin jälleen esimerkiksi paperihirviö, joka pitäisi kesyttää. Pari vuotta. Paljon paperia.
Elämä on tätä nykyä niin hektistä, ettei kaikelle tälle virallisesti tuntuisi olevan aikaa. Vaan silloin, kun päivärytmini oli iisimpi, en tehnyt näitä juttuja mitenkään raivokkaasti.
Nyt on pakko. Mites toi kirjahylly? Lähtiskö siitä kuitenkin jotain?
maanantai 22. elokuuta 2016
Kokopäivitys
Aarrevaatteiden myötä keskustelu luiskahti jotenkin painoon, tai sanoisinko kokoon: minullahan ei ole vaakaa, eikä ole koskaan ollutkaan. Mutta viime keväänä kävin vaa'alla uimahallissa ja vähän hämmästyin; tämän jälkeen olen seurannut kehoni kokoa mittanauhan avulla. Nyt se näyttää lantiolla pari senttiä vähemmän, kuin ennen kesää.
En tiedä, jatkaako kokoni matkaansa alaspäin, enkä oikeastaan välitäkään, kunhan ei menisi ylöspäin. Eikä oikeastaan siksi, että ylipaino minua juurikaan pelottaisi. On hyvä tietää, mitä omalle keholle kuuluu ja miksi. Olen itse ollut aina tämän ajan kauneusihanteiden korruptoima ja luullut, että laihuus on se juttu, mutta oma kehoni on tyypillisesti ollut jo viimeisistä teinivuosista keskikokoisen yläpäässä, eli vähintään noin puolessa välissä painoindeksin haitaria. Todella hoikka en siis ole ollut koskaan, mutta en varsinaisesti pulskakaan.
Kuitenkin, kuten pari päivitystä sitten sanoin, en meinannut tuolloin enää mahtua eräisiin itse tekemiini vaatteisiin. Käänne tapahtui, kun olin kaksi viikkoa "tanskalaisessa puskassa", eli osallistuin tapahtumaan, jossa asuin leiriolosuhteissa viikon. Heräsin aamuisin noin kymmeneltä, mutta päivän suurin ateria nautittiin vasta illalla seitsemän-kahdeksan aikaan. Siihen asti nälkää torjuttiiin paitsi isohkolla ja tuntikausia kestävällä aamupalalla, myös satunnaisilla välipaloilla. Kylmälaiteolosuhteet pakottivat pääasiassa tuoreruokaan: omenoihin, porkkanoihin, avokadoon. Leivänpaloja pestolla kului myös jonkin verran, samoin pähkinöitä ja kuivahedelmiä. Jonakin päivänä taisin syödä purkillisen papuja ikään kuin lounaaksi. Illan ateria oli useimmiten vegaaninen, runsas ja täyttävä. Syöminen tapahtui hyvässä seurassa yhdessä nautiskellen ennen illan juhlia, joita vietettiin joka ilta.
Tämä rytmi verrattuna kotona völlymiseen ja/tai kiireiseen työpäivään potkaisi liikkeelle kehoni muutoksen hiukan pienempään suuntaan, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Reissun jälkeen olin reilun viikon kovassa flunssassa, mutta aloin sen jälkeen skeittailla ja ajaa pyörällä päivittäin. Kutistuminen on jatkunut. Lähtökoosta vyötäröltä ja lantiolta on kadonnut molemmista kolme senttiä. Tämän mittailun tuloksena tosin hämmästyin: ikiaikaiseen rinnanympärykseeni on jostakin tullut peräti kuusi senttiä lisää! Ei ihme, että jotkut paidat ovat kinnanneet rintojen kohdalta! Ja mistä se on tullut?! Toivoisin tämänkin lähtevän laskusuuntaan, mutta sen ei ole niin väliä, koska kokonaisuus on melko tasapainossa jo nyt.
En ole käynyt uimahallilla, enkä tiedä siis, mitä painan, ja vaatteiden mahtuminen onkin minulle tärkeämpää. Lisäksi kehon mietiskelyssä loistava löytö on ollut Linda Baconin Health at every size, jonka tilasin, kun en ollut varma, saanko kroppaani pienemmäksi. En ole mikään kuuri-ihminen, ja Bacon perusteleekin tieteellisesti, miksi dieetit ja kuurit eivät toimikaan, vaan päinvastoin häiritsevät kehon omia painonsäätelymekanismeja. Sanon tämään uudelleen:
Laihdutuskuurit eivät toimi, vaan häiritsevät kehon omia painonsäätelymekanismeja.
Erityisen vahingollista on tuttu "jojoiluksi" kutsuttu ilmiö. Bacon kehottaa hylkäämään kaikenlaiset lihavuuteen liittyvät myytit, esimerkiksi sen, että ylipaino aiheuttaa sairauksia. Laitetaanpa tämäkin tähän
Ylipaino ei aiheuta sairauksia. Monissa tapauksissa ylipaino saattaa jopa suojella sairauksilta. Ylipainon stigmatisointi on laihdutusteollisuuden luoma kuvio, koska se tuo loputtomia määriä rahaa kyseiselle bisnekselle.
Isojenkin ihmisten kannattaa pyrkiä elämään terveellisesti, mutta laihuuteen pyrkiminen ei ole millään tieteellisellä mittarilla tarpeellista. Jos muuten terveelliset elämäntavat - liikkuminen ja tasapainoinen ruokavalio, joka sisältää myös runsaasti nautintoa - johtaa painon putoamiseen, hieno juttu, mutta itseisarvona laihuus tai hoikkuus ei ole yhtään mitään, ja meidän kaikkien tulisi auttaa työssä, jossa poistetaan stigmaa lihavuuden ympäriltä.
Jos nämä ajatukset kiinnostavat, suosittelen Baconin kirjaa lämpimästi.
keskiviikko 8. kesäkuuta 2016
Au, afta! Hammastahnoista
Testasin hiljan hammastahnan tee-se-itse-version. Olen kuullut, että jotkut käyttävät kookosöljyä ja ruokasoodaa. Minä en laittanut mössöön öljyä, vaan tein muunnoksen täällä mainitusta hampaidenpesujauheesta. Laitoin siihen ruokasoodaa, nestemäistä steviaa ja minttuöljyä.
(Mitä kookosöljyyn tulee, onko oil pulling lukijoille tuttu? Voin kirjoittaa siitä jossakin vaiheessa, jos kiinnostaa. En itse tee sitä just nyt säännöllisesti, mutta kokemukset on periaatteessa hyviä.)
Kokemus oli ihan ok, ja jätettäkin syntyisi vähemmän, kuin hammastahnasta. En kuitenkaan uskalla siirtyä tähän kokonaan, koska mulla on just ne hampaat, joista takavuosien hammastahnamainos puhui uhkailevaan sävyyn. "Jos lopetat käytön..." ja se joku karsea vihlontaääni tai muu asiaa kuvaava juttu. Kuuma ja kylmä on kirous. Joten vannon Sensodynen tai Elmexin nimeen.
Kuulin just töissä, että Elmexissä on jotain ihan hirveetä ainetta, joka on kielletty ulkomailla. Tarkka tieto, eikös? No. Se varsinainen paholainen hammastahnoissa on tietenkin lauryylisulfaatti. Itse välttelen sitä muussakin kosmetiikassa. Erityisesti voiteissa potentiaalisesti syöpää aiheuttava aine tuntuu karmivalta, eikä erityisen mukavalta tunnu ajatus sellaisesta mun suussakaan. Yök. Käytän SLS (Sodium Lauryl Sulphate)-hammastahnaa vain, kun kyläilen jossakin, missä sellaista on, enkä ole muistanut ottaa omaa mukaan (tai olen jättänyt sen puoliskolle kotiin). Samainen henkilö töissä kertoi myös, että SLS aiheuttaa aftoja!
Noin puoli vuotta sitten ostin typeryyspäissäni jostain halpahallista Ayurvedisen hammastahnan, ja vihlonnan pitää poissa sekin, mutta arvatkaapas mitä?! Huijausta koko ayurveda, tässä tapauksessa, siinähän oli lauryylisulfaattia! Uhrauduin sitten kuitenkin käyttämään sen loppuun, mutta kuinkas kävikään... tällä hetkellä kieleni alla komeilee valtava afta. Muutama viikko sitten minulla oli samanlainen. Nämä aftat ovat siis niin valtavia ja hankalassa paikassa, että tuntuu, että olis vähän flunssa ja varsinkin happamien tai suolaisten asioiden syöminen on tuskaista, ja kiinteän ruoan ylipäätään. Nestemäinen ruoka menee parhaiten alas. Hello, vihersmoothiet!
Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut aftoja kielen alla. Nuorena minulla kyllä oli niitä muualla suussa. Siis aikana, jolloin asuin kotona ja käytin vanhempien ostamia lauryylisulfaattihammastahnoja. Nyt aikuisena niitä on ollut vain satunnaisesti ja hyvin harvoin.
Kun tämä toinen kielenalusafta ilmaantui, lopetin intialaisen hammastahnan käytön seinään. Siitä onkin enää jämät jäljellä. Pari päivää harjasin yllämainitulla yhdistelmällä, kunnes nyt taas ostin putkilon vanhaa tuttua Sensodynen Pro-Emaljia. Minun on kestettävä puolivuosittainen muovituubi.
(Mitä kookosöljyyn tulee, onko oil pulling lukijoille tuttu? Voin kirjoittaa siitä jossakin vaiheessa, jos kiinnostaa. En itse tee sitä just nyt säännöllisesti, mutta kokemukset on periaatteessa hyviä.)
Kokemus oli ihan ok, ja jätettäkin syntyisi vähemmän, kuin hammastahnasta. En kuitenkaan uskalla siirtyä tähän kokonaan, koska mulla on just ne hampaat, joista takavuosien hammastahnamainos puhui uhkailevaan sävyyn. "Jos lopetat käytön..." ja se joku karsea vihlontaääni tai muu asiaa kuvaava juttu. Kuuma ja kylmä on kirous. Joten vannon Sensodynen tai Elmexin nimeen.
Kuulin just töissä, että Elmexissä on jotain ihan hirveetä ainetta, joka on kielletty ulkomailla. Tarkka tieto, eikös? No. Se varsinainen paholainen hammastahnoissa on tietenkin lauryylisulfaatti. Itse välttelen sitä muussakin kosmetiikassa. Erityisesti voiteissa potentiaalisesti syöpää aiheuttava aine tuntuu karmivalta, eikä erityisen mukavalta tunnu ajatus sellaisesta mun suussakaan. Yök. Käytän SLS (Sodium Lauryl Sulphate)-hammastahnaa vain, kun kyläilen jossakin, missä sellaista on, enkä ole muistanut ottaa omaa mukaan (tai olen jättänyt sen puoliskolle kotiin). Samainen henkilö töissä kertoi myös, että SLS aiheuttaa aftoja!
Noin puoli vuotta sitten ostin typeryyspäissäni jostain halpahallista Ayurvedisen hammastahnan, ja vihlonnan pitää poissa sekin, mutta arvatkaapas mitä?! Huijausta koko ayurveda, tässä tapauksessa, siinähän oli lauryylisulfaattia! Uhrauduin sitten kuitenkin käyttämään sen loppuun, mutta kuinkas kävikään... tällä hetkellä kieleni alla komeilee valtava afta. Muutama viikko sitten minulla oli samanlainen. Nämä aftat ovat siis niin valtavia ja hankalassa paikassa, että tuntuu, että olis vähän flunssa ja varsinkin happamien tai suolaisten asioiden syöminen on tuskaista, ja kiinteän ruoan ylipäätään. Nestemäinen ruoka menee parhaiten alas. Hello, vihersmoothiet!
Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut aftoja kielen alla. Nuorena minulla kyllä oli niitä muualla suussa. Siis aikana, jolloin asuin kotona ja käytin vanhempien ostamia lauryylisulfaattihammastahnoja. Nyt aikuisena niitä on ollut vain satunnaisesti ja hyvin harvoin.
maanantai 6. kesäkuuta 2016
Ällö muovi ja itse tehdyt aarrevaatteet
Taisi olla kirja nimeltä Viipaloitu villatakki, jossa sympaattisten kierrätysohjeiden lomassa oli puolihuolimaton lausahdus siitä, että nykyisin, kun ihmiset "ovat siirtyneet fleeceen" ja muihin vastaaviin materiaaleihin, ei villapaidoilla ole enää käyttöä. Pfft! Eivät kaikki ole siirtyneet fleeceen! Monet meistä rakastavat luonnonkuituja edelleen, ja syystä: ne eivät hiosta!
Villa on ihanaa, jos vain ei allergisoi. Ja koska jos ei kosmetiikasta päädy mereen tarpeeksi mikromuovia, juuri esimerkiksi fleecestä päätyy, kertoi Hesari tänään. Minulla on onneksi vain kaksi fleecevaatetta, joista toista en pese kovin usein, sillä kun on jokseenkin spesifi käyttötarkoitus. Muuten käytän ainoastaan tekokuituisia uima-asuja ja urheilutoppeja.
Vaatteista on ollut viime aikoina taas hiukan harmia. Totuus on, että kehoni on muuttunut isommaksi, ja koska hyvä minimalisti ymmärtää, että ei kannata tukkia kaappeja liian pienillä vaatteilla, olen luopunut suurimmasta osasta kiristiäviä ja kinnaavia vaatekappaleita. Suunnittelen myös laihtumista, mutta Bea Johnson on sanonut viisaasti liian pienten vaatteiden säilyttämiseen liittyen: "jos laihdutkin, haluat hemmotella itseäsi uusilla vaatteilla". Uusilla tässä kielenkäytössä tarkoittaa tietenkin käytettyjä, mutta uusilla minulle yhtä kaikki. Sitten, jos laihdun. (Viime vuosien sen suuntaiset yritykset eivät ole oikein onnistuneet. Nyt olen tosissani, mutta haluan pitää asiaan kaikin puolin positiivista ja tervettä lähestymistapaa. Löysin esimerkiksi tämän kahdeksan kohdan ihanan artikkelin englanniksi siitä, miten laihduttaa lempeästi.)
Mutta mitä tehdä vaatteille, jotka olen itse tehnyt, ja jotka ovat nyt liian pieniä? Ne ovat täydellisesti tyyliini istuvia ja päällekin - silloin, kun olen ns. oikean kokoinen. Toistaiseksin päätin pitää ne. Kyseiset vermeet ovat sellaisia, ettei suurentaminenkaan ole kovin fiksu vaihtoehto, ja sitäkin voi koettaa vasta, jos näyttää siltä, että laihdutusyritykset eivät todellakaan tuota tulosta.
Fb tiesi etsiä myös loistavan Johanna Sinisalon viimevuotisen kolumnin muovista.
Fb tiesi etsiä myös loistavan Johanna Sinisalon viimevuotisen kolumnin muovista.
sunnuntai 5. kesäkuuta 2016
Tajunnanvirtaa ajasta, työttömyydestä ja blogin aiheesta
Olen viimeiset vuodet ollut sillä tavalla onnekas, että minulla on ollut aika paljon aikaa tehdä käytännössä ihan, mitä haluan. Koska sitä kuitenkin kutsutaan myös työttömyydeksi, ja elämme suoritus- ja tehokkuuskeskeisessä yhteiskunnassa, on se aika ikään kuin "tahriintunut" lievään syyllisyyteen siitä, ettei elämästä saisi nautiskella, kun pitäisi koko ajan olla etsimässä työtä. Olen kuitenkin nautiskellut. Vuodet 2003-2009 opiskelun parissa kun menivät niin, että kun lopulta olin valmistunut ja työtön, olin aivan lamaantunut monen vuoden aikana kasaantuneesta uupumuksesta.
Valmistumisesta on nyt jonkin aikaa, ja kaikki liika aika ilman ulkopuolisten paineiden sanelemaa tekemistä on välillä kuitenkin tuntunut myös kiroukselta. Toisaalta mielessä olevia mitä moninaisimpia projekteja ei ole saanut edistettyä, koska tämä on se kierre: nyt olis aikaa, mutta ei huvita.
Valmistumisesta on nyt jonkin aikaa, ja kaikki liika aika ilman ulkopuolisten paineiden sanelemaa tekemistä on välillä kuitenkin tuntunut myös kiroukselta. Toisaalta mielessä olevia mitä moninaisimpia projekteja ei ole saanut edistettyä, koska tämä on se kierre: nyt olis aikaa, mutta ei huvita.
...ja kun ei ole enää aikaa, toteaa vain, että olisipa kiva tehdä niitä kaikkia juttuja, joita en silloin saanut tehtyä.
Olen ollut paljon työttömänä, koska vaikka minulla tosiaan on korkeakoulututkinto, alani ei ole sellainen, että töitä kasvaisi joka oksalla. Liiton ihmiset, opiskelukaverit, kaikki, tietävät tämän. Meillä kaikilla on erilaisia keinoja tehdä työttömästä, ja, vaikka olisi työtäkin, taloudellisesti epävarmasta ja niukasta elämästä hiukan siedettävämpää. Minimalismi ja dyykkaus ovat olleet osa omaani.
Kuitenkin viimeisen vuoden aikana olen hankkinut itselleni tekemistä, minkä voi nähdä edellisistä postauksistanikin. Jopa liikaa tekemistä. Niin paljon, että vaikka esimerkiksi nyt en tee töitä joka päivä ja joka viikko, olen taas aivan uupunut... koska aikaisemmin tänä keväänä olin kiinni jossakin hommassa ensin 5-6 tuntia päivällä ja sitten opiskelin vielä kolme tuntia illalla, ja viikonloppuisin kotiläksyt päälle. Niiden parissa saattoi vierähtää koko sunnuntai.
Kuten yllä kuvasin, minun kohdallani tällainen uupumus tuntuu kasaantuvan, eli se ei helpota hti, kun itse paineet vähenevät. Vaikka aikataulu alkaa helpottaa, väsymys jatkuu. Syksyllä minulla oli lievä anemia, ja mietin nytkin, pitäisikö rauta-arvot tarkistuttaa.
Lisäksi tuo työttömän siunaus, aika, on tehnyt minusta hiukan snobin sen suhteen. Elättelen toivoa siitä, ettei minun tarvitsisi ruvetakaan tekemään kahdeksan tunnin työpäiviä. Niinku ikinä. Minimalistina (vink vink) saattaa olla, että kun olen oppinut tulemaan toimeen vähällä, arvojärjestelmässäni työ ei ole kovin korkealla, siis ainakaan työ työn takia. Tietysti on niin, että a) on olemassa ihan mahtavia töitä ja b) myös tärkeitä töitä, jotka pitää tehdä. Fakta on, että se työ, jota nyt olen tehnyt, oman alani työ, on mielestäni kyllä yksi maailman parhaista duuneista... Mutta juuri hiljan puhuin kollegani kanssa tästä: tekisinkö sitäkään ympäri vuoden kokopäiväisesti, jos voisin valita? Opiskelen nyt toista korkeakoulututkintoa iltaopintoina (kyllä! Saa onnitella! Vahingossa pääsin sisään!) ja toivon, että onnistuisin jotenkin yhdistämään tämän nykyisen ja tulevan ammattini ja/tai työskentelemään vaikkapa sopivissa pätkissä niin, että voisin tehdä molempia. Se toinen ala, jota siis opiskelen, menee kategoriaan b. Siis toisinaan kenties sekin voi olla mahtavaa yhtaikaa tärkeän kanssa.
Haaveita pitää olla.
Tänä vuonna puutarhani koostuu kahdesta tomaatintaimesta ja purkkiin törkkäämästäni kaupan basilikasta. Vesikrassia kenties saan ripoteltua vielä johonkin pönttöön kasvamaan. Niin vähäisiä olivat viime kesän saaliini, että tänä vuonna koetan pitää viljelyn jotenkin järkevänä. En ehdi tai jaksa dyykata. (Suunnitelmissa se on kyllä, mutta nyt on ollut pitkä tauko. Alkuvuoden saaliit täyttivät pakastimemme, emmekä edes tarvinneet mitään. Nyt pakastin ammottaa tyhjyyttään, mutta energiaa dyykkausreissuun ei ole ollut.) En kykene hoitamaan kaikkia eväitäni tai muita syömisiäni ilman pakkausjätteitä, kun se, että ylipäätään saa syötyä kaiken muun säädön lisäksi, on ponnistus. Olen ihminen, joka nälkäisenä ei saa mitään aikaan, joten syötävä tosiaan on, vaikka olisi kiirekin. Furoshiki-eväsliinat kyllä ja työpaikkaruokalan sijaan olen onnistunut pakkaamaan eväät mukaani oikein kiitettävästi, mutta en kykene kokonaan välttelemään muoviroskaa. Aina välillä ostan tarjoussushia lähikaupasta tai muoviin pakatun salaatin.
Yritän olla tuntematta syyllisyyttä tästä. Kuten olen aikaisemmassa postauksessani sanonut, on tasapaino kohtuullisen edullisen ja pakkaamattoman välillä toisinaan mahdoton yhtälö. Jos riisi maksaa pakkaamattomana 6 euroa kilolta ja pakattuna euron, kumpaan luulette köyhän päätyvän? Sitä minäkin. Systeemi suosii pakkauksia.
Tähän on tultu: minimalismi jää taka-alalle kun kiire ottaa vallan. Miten voi kapselivaatekaappi? No, vähän omituisesti...
Tosin just tänään, koska eilisen lepäsin, musta tuntuu, että haluan suorittaa joitakin erikoissiivoustehtäviä. Ja siis suoritin jo, koska istun parvekkeella tuolissa, jossa ei ole enää siitepölyä. Hyvää sunnuntaita.
PS. Voi vaikuttaa siltä, että tapani kirjoittaa ja kirjoittajanääneni on muuttunut. Ainakin itse olen huomaavinani sellaista. Siihen on syy: se mainitsemani opiskelu, nähkääs. Ei ole mitään, niin kuin pakko, joka ihmistä kehittää.
tiistai 23. helmikuuta 2016
Kiire! Linkkejä
Blogi on jäänyt yhä kiireisemmän elämäntavan jalkoihin.
Aikaa on vain muutamalle viime kuukausina kokoamalleni linkille:
Ostamaan huijaaminen
Merten muoviroskamantereet
Arvokasta kakkaa
Liian vähän kakkaa
Dirty dozen
Ilmastonmuutos ja ihmiskunta
Aikaa on vain muutamalle viime kuukausina kokoamalleni linkille:
Ostamaan huijaaminen
Merten muoviroskamantereet
Arvokasta kakkaa
Liian vähän kakkaa
Dirty dozen
Ilmastonmuutos ja ihmiskunta
sunnuntai 13. joulukuuta 2015
Vaatekaappini kipupiste
Trikoot ovat hankalin ja kätevin tietämäni vaatekappale.
Käytän näin talvisin trikoita hameiden ja mekkojen alla tiuhaan, mutta koska reiteni osuvat yhteen, on tämä kohtauspaikka mm. kävellessä jatkuvasti koetuksella. Housujen sisäsaumaan reiden kohdalle, sauman viereen, syntyy lohduton pikkuisten reikien rivi, jonka paikkaaminen ompelulangalla tiuhoin pistoin on mahdollista, mutta ei välttämättä useita vuosia käyttöikää jatkava toimenpide.
Siksi nyt kävi säkä, kun Satuin reiluja luomuvaatteita myyvään kauppaan tyhjennysalen aikaan. Olen ollut liian pihi ostamaan kolmen-neljänkympin leggareita aiemmin, mutta nyt sain kärryyni kahdet. Aikaisemmat ostokseni samasta kaupasta, monen vuoden takaa, ovat olleet huippulaatua - joten odotukseni ovat suuret.
Kävin juuri läpi trikookokoelmani. Minulla on nyt kuudet mustat ja yhdet violetit. Näistä viidet mustat, yhdet bambuiset ja neljät ketjuliikkeen luomuleggarit, ovat parsimisen tarpeessa. Ne ovat myös käyttökelpoisia vielä jonkin aikaa ilman parsimista - eiväthän reiät tuollaisesta paikasta näy minnekään - mutta tietenkin käyttörasitus ilman korjaustoimenpiteitä pahentaa ongelmaa. Pääosa trkoistani on kolmen vuoden takaa. Ihan siedettävä käyttöikä, mutta enempi olisi tietenkin parempi. Parasta olisi, jos tuota välttämättömältä vaikuttavaa reikäriviä ei syntyisi ollenkaan. Ja nähtäväksi jää, kuinka paljon parsintatalkoot ikää jatkavat.
Oletan ja toivon tämän uuden ostokseni valossa, että aikaisemmissa hankinnoissani olisi kyse myös huonosta materiaalista, ja vasta ostamani leggarit kestäisivät kauemmin kuin kolme vuotta.
Käytän näin talvisin trikoita hameiden ja mekkojen alla tiuhaan, mutta koska reiteni osuvat yhteen, on tämä kohtauspaikka mm. kävellessä jatkuvasti koetuksella. Housujen sisäsaumaan reiden kohdalle, sauman viereen, syntyy lohduton pikkuisten reikien rivi, jonka paikkaaminen ompelulangalla tiuhoin pistoin on mahdollista, mutta ei välttämättä useita vuosia käyttöikää jatkava toimenpide.
Siksi nyt kävi säkä, kun Satuin reiluja luomuvaatteita myyvään kauppaan tyhjennysalen aikaan. Olen ollut liian pihi ostamaan kolmen-neljänkympin leggareita aiemmin, mutta nyt sain kärryyni kahdet. Aikaisemmat ostokseni samasta kaupasta, monen vuoden takaa, ovat olleet huippulaatua - joten odotukseni ovat suuret.
Oletan ja toivon tämän uuden ostokseni valossa, että aikaisemmissa hankinnoissani olisi kyse myös huonosta materiaalista, ja vasta ostamani leggarit kestäisivät kauemmin kuin kolme vuotta.
torstai 22. lokakuuta 2015
Jatkuva ähky
Jo reilut kymmenen vuotta sitten, kun uutisten lukeminen netistä alkoi pikku hiljaa yleistyä, puhuttiin informaatioähkystä.
Nyt se on pahempaa kuin koskaan. Otin hullusta päivärytmistäni yhden päivän lomaa, koska yli viikon jatkunut yskä tuntuu helpottuvan levosta kaikkein eniten. (Mikä yllätys!) Lepopäiväni tiimoilta vietin tänään reilun tunnin ihan puhtaan hömpän äärellä... vaan eipä aikaakaan kun aloin tutkia vaikkapa tiettyjen ihmisten Instagram -seuraajien määrää ja miettiä, mistä erot johtuvat. Miksi meikkaileva blondi kiinnostaa ihmisiä enemmän, kuin runollinen pohdiskelija?
Historiantutkija E. J. Hobsbawm on sanonut: "Toisinaan kaikkein pinnallisimmat ilmiöt voivat olla kaikkein syvällisimpiä." Tällä on vinha perä. Mikä ihmisiä parhaiten viihdyttääkään, se heijastelee aikaa parhaimmalla tavalla.
Instagram, Twitter, Snapchat, Facebook ja Pinterest tarjoilevat informaation kuin suupalan, suurimman osan julkaisuista kohdalla ei edes konvehdin vaan kenties suklaarusinan kokoisena. Sitten siirrytään jo seuraavaan informaatiosirpaleeseen. Kuitenkin - onko tämä mahdollista - kun nämä kaikki kuvat ja sanat kerääntyvät aivoraukkoihimme päällekkäin, olemme jo tunnin selailun jälkeen helposti ähkyssä, vaikka kaikki nähty onkin ollut lähinnä triviaa. Tämän takia en harrasta paljonkaan kevyttä viihdettä, joskin välillä janoan sitä, kai siksi, että "kevyt informaatio" on helpompaa, kuin todellinen. On olevinaan.
Olen kirjoittanut suhteestani hömppään helmikuussa. Sieltä voin nyt lainata itseäni: kevyen viihteen äärellä "aivot voi laittaa lepotilaan ja tuudittautua hetkeksi maailmaan, jossa juuri vakavampia asioita ei ole." Tämä on ihan totta. Maahanmuuton ympärillä riehuvan median, ilmastonmuutosahdistuksen ja kaikkinaisen riiston ja sorron voi unohtaa edes hetkeksi ja katsoa, kuinka jotkut kertovat pikalounaista ja ripsenpidennyksistä, niin kuin ne olisivat jotenkin tärkeitä asioita.
Suuri osa myös kaikkein suosituimmasta blogimaailmasta on tällaista. Kelloja, laukkuja, hauskoja iltoja ja sisustusta. Uskon, että syy on sama oikeastaan kaikilla ihmisillä. On mukavaa teeskennellä, että maailma on kevyt, hauska ja yksinkertainen.
Ja kaikessa tässäkin on pohjavirta. Kuvia julkaisevat ihmiset. Niiden seuraajat ovat ihmisiä. Seuraajamäärät, kuvien tykkääjämäärät voisi tutkia, ja niistä voisi muodostaa jonkinlaisen analyysin ajastamme. Ja koska itse kirjoitan juuri tätä blogia, mietin minä tietenkin sitä jätteen määrää, joka hömpästä syntyy: vaikkapa I Love Me -messujen jäljestä tai miksei tosi-tv-sarjan kuvaamisesta. Sekin vielä. Pohjavirtoja ei ole vain yhtä, vaan useita.
Mutta tällaisessa maailmassa käyn vain lyhyillä vierailuilla. Enimmäkseen seuraan vapaahetkinäni minua kiinnostavia yhteiskunnallisia asioita. Poliittiset intohimoni sisältävät ihmisarvokysymykset, vallan jakautumisen kysymykset, eli rakenteellisen syrjinnän ja sen juuret, ympäristöasiat, ja näiden suhteen päivänpolitiikkaan. Sehän ei ole mitenkään upealla tolalla, tämänhetkinen poliittinen ilmasto keskittyy lyhytnäköisiin päätöksiin ja harvojen salaisissa kabineteissa masinoimaan valtaan. Tarkoituksella jätän myös paljon lukematta - koska nykyään info päivittyy niin julmettua vauhtia, ei yksi ihminen yksine aivoineen pysy mitenkään perässä.
Tämän lisäksi lukulistani minimalismia käsitteleviä blogeista käsittää kymmenen taajaan päivittyvää blogia, joita seuraan säännöllisen epäsäännöllisesti. Viime aikoina olen seurannut vain suomenkielisiä. Kun koetan seurata kaikkia, on uusien tarjottujen ajatusten virta kiihkeä. Siinä pysyminen on ollut vaikeaa aikataulullisesti väljempinäkin aikoina, saati nyt, kun jo opiskelu tarjoaa aivoilleni uutta apetta päivittäin.
Kykyni ottaa informaatiota vastaan on rajallinen. Taistelen väsymyksen kanssa, vaikka tiedonjanoni olisikin rajaton. Mistä löytäisin lempeyden ja realismin siihen, mitä kaikkea jaksan? On kuvaavaa, että olen flunssassa, joka ei oikein ota parantuakseen. Otin hengähdyspäivän. Kun en henkisestikään en ole pysynyt mukana kaikessa, mitä tapahtuu, huutaa kehoni huutaa lepoa siinä missä aivonikin.
Miten te, lukijani, koette tämänhetkisen maailman ja sen loputtomat informaatiovirrat?
Nyt se on pahempaa kuin koskaan. Otin hullusta päivärytmistäni yhden päivän lomaa, koska yli viikon jatkunut yskä tuntuu helpottuvan levosta kaikkein eniten. (Mikä yllätys!) Lepopäiväni tiimoilta vietin tänään reilun tunnin ihan puhtaan hömpän äärellä... vaan eipä aikaakaan kun aloin tutkia vaikkapa tiettyjen ihmisten Instagram -seuraajien määrää ja miettiä, mistä erot johtuvat. Miksi meikkaileva blondi kiinnostaa ihmisiä enemmän, kuin runollinen pohdiskelija?
Historiantutkija E. J. Hobsbawm on sanonut: "Toisinaan kaikkein pinnallisimmat ilmiöt voivat olla kaikkein syvällisimpiä." Tällä on vinha perä. Mikä ihmisiä parhaiten viihdyttääkään, se heijastelee aikaa parhaimmalla tavalla.
Instagram, Twitter, Snapchat, Facebook ja Pinterest tarjoilevat informaation kuin suupalan, suurimman osan julkaisuista kohdalla ei edes konvehdin vaan kenties suklaarusinan kokoisena. Sitten siirrytään jo seuraavaan informaatiosirpaleeseen. Kuitenkin - onko tämä mahdollista - kun nämä kaikki kuvat ja sanat kerääntyvät aivoraukkoihimme päällekkäin, olemme jo tunnin selailun jälkeen helposti ähkyssä, vaikka kaikki nähty onkin ollut lähinnä triviaa. Tämän takia en harrasta paljonkaan kevyttä viihdettä, joskin välillä janoan sitä, kai siksi, että "kevyt informaatio" on helpompaa, kuin todellinen. On olevinaan.
Olen kirjoittanut suhteestani hömppään helmikuussa. Sieltä voin nyt lainata itseäni: kevyen viihteen äärellä "aivot voi laittaa lepotilaan ja tuudittautua hetkeksi maailmaan, jossa juuri vakavampia asioita ei ole." Tämä on ihan totta. Maahanmuuton ympärillä riehuvan median, ilmastonmuutosahdistuksen ja kaikkinaisen riiston ja sorron voi unohtaa edes hetkeksi ja katsoa, kuinka jotkut kertovat pikalounaista ja ripsenpidennyksistä, niin kuin ne olisivat jotenkin tärkeitä asioita.
Suuri osa myös kaikkein suosituimmasta blogimaailmasta on tällaista. Kelloja, laukkuja, hauskoja iltoja ja sisustusta. Uskon, että syy on sama oikeastaan kaikilla ihmisillä. On mukavaa teeskennellä, että maailma on kevyt, hauska ja yksinkertainen.
Ja kaikessa tässäkin on pohjavirta. Kuvia julkaisevat ihmiset. Niiden seuraajat ovat ihmisiä. Seuraajamäärät, kuvien tykkääjämäärät voisi tutkia, ja niistä voisi muodostaa jonkinlaisen analyysin ajastamme. Ja koska itse kirjoitan juuri tätä blogia, mietin minä tietenkin sitä jätteen määrää, joka hömpästä syntyy: vaikkapa I Love Me -messujen jäljestä tai miksei tosi-tv-sarjan kuvaamisesta. Sekin vielä. Pohjavirtoja ei ole vain yhtä, vaan useita.
Mutta tällaisessa maailmassa käyn vain lyhyillä vierailuilla. Enimmäkseen seuraan vapaahetkinäni minua kiinnostavia yhteiskunnallisia asioita. Poliittiset intohimoni sisältävät ihmisarvokysymykset, vallan jakautumisen kysymykset, eli rakenteellisen syrjinnän ja sen juuret, ympäristöasiat, ja näiden suhteen päivänpolitiikkaan. Sehän ei ole mitenkään upealla tolalla, tämänhetkinen poliittinen ilmasto keskittyy lyhytnäköisiin päätöksiin ja harvojen salaisissa kabineteissa masinoimaan valtaan. Tarkoituksella jätän myös paljon lukematta - koska nykyään info päivittyy niin julmettua vauhtia, ei yksi ihminen yksine aivoineen pysy mitenkään perässä.
Tämän lisäksi lukulistani minimalismia käsitteleviä blogeista käsittää kymmenen taajaan päivittyvää blogia, joita seuraan säännöllisen epäsäännöllisesti. Viime aikoina olen seurannut vain suomenkielisiä. Kun koetan seurata kaikkia, on uusien tarjottujen ajatusten virta kiihkeä. Siinä pysyminen on ollut vaikeaa aikataulullisesti väljempinäkin aikoina, saati nyt, kun jo opiskelu tarjoaa aivoilleni uutta apetta päivittäin.
Kykyni ottaa informaatiota vastaan on rajallinen. Taistelen väsymyksen kanssa, vaikka tiedonjanoni olisikin rajaton. Mistä löytäisin lempeyden ja realismin siihen, mitä kaikkea jaksan? On kuvaavaa, että olen flunssassa, joka ei oikein ota parantuakseen. Otin hengähdyspäivän. Kun en henkisestikään en ole pysynyt mukana kaikessa, mitä tapahtuu, huutaa kehoni huutaa lepoa siinä missä aivonikin.
Miten te, lukijani, koette tämänhetkisen maailman ja sen loputtomat informaatiovirrat?
sunnuntai 18. lokakuuta 2015
Tasapainottelua pakkaamattoman ja edullisen välillä
En ole aikoihin kirjoittanut, koska päivärytmini on muuttunut. Minulla on nyt tekemistä arkisin, herään kuudelta ja seitsemältä olen jo kotioven ulkopuolella. Tulen kotiin myöhään iltapäivällä. Näin on nyt sujunut kolme viikkoa.
Minimalismi, tai sen jatkuva ajatteleminen, on näin väistynyt taka-alalle. Niukka vaatekaappi helpottaa arkeani, samoin kuin lähes huomaamatta syntynyt sälänsiivousrutiini. Nautin jopa siitä, että vaikka en mitään muuta tärkeää jaksa päivän mittaan tehdä, siivoan keittiön ja muut huoneet vähintään pari kertaa viikossa irtotavarasta.
Edellisessä kirjoituksessani olin kirjojen lumoissa, ja arkeen syntynyt ja jäänyt yksi jos toinenkin uusi rutiini. Näistä on kiittäminen ennen kaikkea Zero Waste Home -kirjaa.
Kirjan ohjeita pitää soveltaa Suomeen, ja tietenkin itse kunkin täytyy soveltaa niitä omaan elämäänsä. Omalla kohdallani suurimpia muutoksia on ollut muovivälineiden karsiminen keittiössä ja omien ruoka- ym. ostostapojen muuttuminen.
ZWH tiettyyn ruokalistaan perustuvien ruokaostosten tekoa vain kerran viikossa bensakulujen säästämiseksi. Tämä tietenkin olettaa, että kaikki hoitavat ruokaostoksensa autolla. Meillä ei tarvitse säästää bensakuluissa, ja päinvastoin koko viikon tarpeiden raahaaminen kotiin tuntuu typerältä, kun kaupan ohi tulee kuljettua ja yhtä ja toista puuttuu kuitenkin joka päivä. Olen aina ollut niin köyhä ja elänyt kädestä suuhun, että varautuminen ei muutenkaan ole kuulunut rutiineihini.
Lisäksi olen:
1. Ommellut pieniä puuvillapusseja, jotka suljetaan trikoonauhalla. Olen käyttänyt niitä jo lukemattomia kertoja erilaisten irrallaan myytävien kuivatuotteiden ja myös porkkanoiden ja perunoiden ostamiseen.
2. Kokeillut säilöntää. Säilöin myös tavallisiin lasipurkkeihin puolalaista tomaattia Bean ohjeilla, kun sitä sai eurolla kilo, sekä dyykattuja avomaankurkkuja. Ne ovat jo kadonneet, mistä voinee päätellä, että hyviä olivat. Ensi kesänä vielä enemmän ja organisoidummin!
3. Leipoa itse gluteenittomat leipäni. Irtona tarvikkeista saa kaikki muut, paitsi psylliumin ja hiivan.
4. Vähentänyt muovisten keittiötarvikkeiden käyttöä ja lahjoittanut ison osan poiskin.
5. Alkanut liottaa ja keittää säännöllisesti papuja pakkaseen, jotta niitä voi käyttää sieltä ruokiin nopeasti. Papuja saa ostettua irrallaan mm. Punnitse ja säästä -liikkeestä. Sieltä ostan myös jauhoni.
6. Ylipäätään alkanut käydä tarkemmin läpi kaikkien hankintojen kohdalla sitä, olisiko pakkaamaton tai ekologisemmin pakattu vaihtoehto olemassa, tai voisinko luopua hankinnasta kokonaan.
7. Kokeillut asiointia lounassalaattibaarissa kahden maitopurkin puolikkaan kanssa. Alemmassa punnitsin ostokseni. Tähän "rasiaan" ostin ns. "täytteitä". Vihannekset voi ostaa vihannesosastolta paljon edullisempaan kilohintaan ja koostaa kotona salaatin lasipurkkiin.
8. Ommellut monikäyttöisiä Furoshiki-liinoja, jotka eväiden kanssa toimivat niin lautasliinoina, kuin pakkauksena.
Mikä ei ole muuttunut:
1. Joudumme edelleen ostamaan joitakin pakattuja elintarvikkeita. Koska emme ole vegaaneja, esimerkiksi juusto kuuluu näihin. Sitä ei Suomessa saa pakkaamatta. En kylläkään vielä ole kysynyt, josko jokin kaupoista, joka kelmuttaa erikoisjuustoja paikan päällä (kuten lähimarkettini) voisi ennen purkittamista laittaa minulle juustoa omaan astiaan. Tätä jarruttaa sekin, että ostan erikoisjuustoa vain satunnaisesti. Jatkuvasti me syömme pääasiassa halvinta kermajuustoa.
2. Riisin ja pastan ostamme pakattuna - halvimmatkin riisit pakkaamatta maksavat kahdeksan euroa kilolta, gluteenitonta pastaa ei irtona edes saa. Ei tunnu mahdolliselta syödä pelkkää perunaa ja uhrata vaihtelua, vaikka muovin kantaminen kotiin ei mukavalta tunnukaan.
3. Maidot - soija- tai laktoosittomat - joudumme ostamaan myös tölkeissä. Meillä molemmilla on laktoosi-intoleranssi, joten minkäänlainen tilamaidon tilailu omiin pulloihin, vaikka mulla siihen olisikin kontakteja, ei ole valitettavasti mahdollista. Maitoa kuluu enimmäkseen espresson kanssa, jota emme kohtuuhinnalla saa myöskään pakkaamattomana.
Yritin kyllä tehdä itse soijamaitoa, tämäkin oli Bean ohje. Se oli hirveää. Käytin sen kyllä, mutta en tee toista kertaa. En enää ole yllättynyt siitä, ettei markkinoillakaan olevista soijamaidoista löydä helpolla kovin hyvää. Myöskään itsetehtyjen pähkinämaitojen laatuun en ole koskaan ollut oikein tyytyväinen - valitettavasti. Käyttäisin mielelläni kasvimaitoa, jos se onnistuisi tai olisi edullisempaa.
Ostin myös ensimmäistä kertaa shampoota omaan pulloon. Vaikka olen ollut aiemmin kriittinen Ole Hyvä! -kosmetiikkaa kohtaan, olen päättänyt antaa näille tuotteille uuden mahdollisuuden - ne kun ovat ainoat, joita täällä Suomessa saa ilman pakkausjätettä.
Kuten monesta asiasta käy ilmi, pienillä tuloillani minun on tasapainoteltava kohtuullisten hintojen tai pakkaamattomuuden valitsemisen välillä. Tuntuu jotenkin nurinkuriselta, että pakkaamattomina (ja paikallisesti tuotettuina) elintarvikkeet voivat maksaa moninkertaisesti. Tämä on tietenkin myös politiikkaa - toistaiseksi ruoan tuotantomenetelmät ovat sidottuja pakkauksiin. Siitä huolimatta, askel kerrallaan, pienin teoin, liike etenee, ja kenties muuttaa tuota tarjontaa.
Hartaimmin tietenkin toivon, että oma toimeentuloni tulisi tasolle, jonka turvin voisin vetää jätetuotantoni nollaan tinkimättä kovin vakavasti elintasostani. Nyt en voi. Siihen asti joudun tekemään kompromisseja ja tyytymään hiukan vähempään vaikuttamiseen. Voin ihailla kaukaa itseäni - ja jopa Bea Johnsonia - radikaalimpia yksilöitä. Ja kiitollinen pitäisi muistaa olla, koska vaikka suurin osa meistä täällä lännessä elää suhteellisesti suorastaan yltäkylläisesti (oli tulotaso vaikka se kaikkein alhaisin), eivät kuitenkaan kaikki.
"Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa." - Mahatma Gandhi
Minimalismi, tai sen jatkuva ajatteleminen, on näin väistynyt taka-alalle. Niukka vaatekaappi helpottaa arkeani, samoin kuin lähes huomaamatta syntynyt sälänsiivousrutiini. Nautin jopa siitä, että vaikka en mitään muuta tärkeää jaksa päivän mittaan tehdä, siivoan keittiön ja muut huoneet vähintään pari kertaa viikossa irtotavarasta.
Edellisessä kirjoituksessani olin kirjojen lumoissa, ja arkeen syntynyt ja jäänyt yksi jos toinenkin uusi rutiini. Näistä on kiittäminen ennen kaikkea Zero Waste Home -kirjaa.
Kirjan ohjeita pitää soveltaa Suomeen, ja tietenkin itse kunkin täytyy soveltaa niitä omaan elämäänsä. Omalla kohdallani suurimpia muutoksia on ollut muovivälineiden karsiminen keittiössä ja omien ruoka- ym. ostostapojen muuttuminen.
ZWH tiettyyn ruokalistaan perustuvien ruokaostosten tekoa vain kerran viikossa bensakulujen säästämiseksi. Tämä tietenkin olettaa, että kaikki hoitavat ruokaostoksensa autolla. Meillä ei tarvitse säästää bensakuluissa, ja päinvastoin koko viikon tarpeiden raahaaminen kotiin tuntuu typerältä, kun kaupan ohi tulee kuljettua ja yhtä ja toista puuttuu kuitenkin joka päivä. Olen aina ollut niin köyhä ja elänyt kädestä suuhun, että varautuminen ei muutenkaan ole kuulunut rutiineihini.
Lisäksi olen:
1. Ommellut pieniä puuvillapusseja, jotka suljetaan trikoonauhalla. Olen käyttänyt niitä jo lukemattomia kertoja erilaisten irrallaan myytävien kuivatuotteiden ja myös porkkanoiden ja perunoiden ostamiseen.
2. Kokeillut säilöntää. Säilöin myös tavallisiin lasipurkkeihin puolalaista tomaattia Bean ohjeilla, kun sitä sai eurolla kilo, sekä dyykattuja avomaankurkkuja. Ne ovat jo kadonneet, mistä voinee päätellä, että hyviä olivat. Ensi kesänä vielä enemmän ja organisoidummin!
3. Leipoa itse gluteenittomat leipäni. Irtona tarvikkeista saa kaikki muut, paitsi psylliumin ja hiivan.
4. Vähentänyt muovisten keittiötarvikkeiden käyttöä ja lahjoittanut ison osan poiskin.
5. Alkanut liottaa ja keittää säännöllisesti papuja pakkaseen, jotta niitä voi käyttää sieltä ruokiin nopeasti. Papuja saa ostettua irrallaan mm. Punnitse ja säästä -liikkeestä. Sieltä ostan myös jauhoni.
6. Ylipäätään alkanut käydä tarkemmin läpi kaikkien hankintojen kohdalla sitä, olisiko pakkaamaton tai ekologisemmin pakattu vaihtoehto olemassa, tai voisinko luopua hankinnasta kokonaan.
7. Kokeillut asiointia lounassalaattibaarissa kahden maitopurkin puolikkaan kanssa. Alemmassa punnitsin ostokseni. Tähän "rasiaan" ostin ns. "täytteitä". Vihannekset voi ostaa vihannesosastolta paljon edullisempaan kilohintaan ja koostaa kotona salaatin lasipurkkiin.
8. Ommellut monikäyttöisiä Furoshiki-liinoja, jotka eväiden kanssa toimivat niin lautasliinoina, kuin pakkauksena.
Mikä ei ole muuttunut:
1. Joudumme edelleen ostamaan joitakin pakattuja elintarvikkeita. Koska emme ole vegaaneja, esimerkiksi juusto kuuluu näihin. Sitä ei Suomessa saa pakkaamatta. En kylläkään vielä ole kysynyt, josko jokin kaupoista, joka kelmuttaa erikoisjuustoja paikan päällä (kuten lähimarkettini) voisi ennen purkittamista laittaa minulle juustoa omaan astiaan. Tätä jarruttaa sekin, että ostan erikoisjuustoa vain satunnaisesti. Jatkuvasti me syömme pääasiassa halvinta kermajuustoa.
2. Riisin ja pastan ostamme pakattuna - halvimmatkin riisit pakkaamatta maksavat kahdeksan euroa kilolta, gluteenitonta pastaa ei irtona edes saa. Ei tunnu mahdolliselta syödä pelkkää perunaa ja uhrata vaihtelua, vaikka muovin kantaminen kotiin ei mukavalta tunnukaan.
3. Maidot - soija- tai laktoosittomat - joudumme ostamaan myös tölkeissä. Meillä molemmilla on laktoosi-intoleranssi, joten minkäänlainen tilamaidon tilailu omiin pulloihin, vaikka mulla siihen olisikin kontakteja, ei ole valitettavasti mahdollista. Maitoa kuluu enimmäkseen espresson kanssa, jota emme kohtuuhinnalla saa myöskään pakkaamattomana.
Yritin kyllä tehdä itse soijamaitoa, tämäkin oli Bean ohje. Se oli hirveää. Käytin sen kyllä, mutta en tee toista kertaa. En enää ole yllättynyt siitä, ettei markkinoillakaan olevista soijamaidoista löydä helpolla kovin hyvää. Myöskään itsetehtyjen pähkinämaitojen laatuun en ole koskaan ollut oikein tyytyväinen - valitettavasti. Käyttäisin mielelläni kasvimaitoa, jos se onnistuisi tai olisi edullisempaa.
Ostin myös ensimmäistä kertaa shampoota omaan pulloon. Vaikka olen ollut aiemmin kriittinen Ole Hyvä! -kosmetiikkaa kohtaan, olen päättänyt antaa näille tuotteille uuden mahdollisuuden - ne kun ovat ainoat, joita täällä Suomessa saa ilman pakkausjätettä.
Kuten monesta asiasta käy ilmi, pienillä tuloillani minun on tasapainoteltava kohtuullisten hintojen tai pakkaamattomuuden valitsemisen välillä. Tuntuu jotenkin nurinkuriselta, että pakkaamattomina (ja paikallisesti tuotettuina) elintarvikkeet voivat maksaa moninkertaisesti. Tämä on tietenkin myös politiikkaa - toistaiseksi ruoan tuotantomenetelmät ovat sidottuja pakkauksiin. Siitä huolimatta, askel kerrallaan, pienin teoin, liike etenee, ja kenties muuttaa tuota tarjontaa.
Hartaimmin tietenkin toivon, että oma toimeentuloni tulisi tasolle, jonka turvin voisin vetää jätetuotantoni nollaan tinkimättä kovin vakavasti elintasostani. Nyt en voi. Siihen asti joudun tekemään kompromisseja ja tyytymään hiukan vähempään vaikuttamiseen. Voin ihailla kaukaa itseäni - ja jopa Bea Johnsonia - radikaalimpia yksilöitä. Ja kiitollinen pitäisi muistaa olla, koska vaikka suurin osa meistä täällä lännessä elää suhteellisesti suorastaan yltäkylläisesti (oli tulotaso vaikka se kaikkein alhaisin), eivät kuitenkaan kaikki.
"Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa." - Mahatma Gandhi
keskiviikko 9. syyskuuta 2015
Kirjojen lumoissa
Olen lukenut sen kokonaisuudessaan. Zero Waste Homen. Itse asiassa jo yli kuukausi sitten. Samaa haipakkaa kahlasin tänä kesänä läpi Laura Honkasalon Nuukaillen -teoksen ja vielä, kun se puolivahingossa kirjastossa eteeni sattui, Colin Beavanin Ekoelämää Manhattanilla.
Sanon sen taas. Tajuntani on räjähtänyt. Jälleen kerran. Ja tietenkin on.
Itse asiassa se jatkoi räjähtelyään koko näiden lukemisten ajan, ZWH:ssa oli jossain vaiheessa niin paljon sulateltavaa, että pidin taukoa ja harkitsin jo, etten luekaan sitä loppuun, mutta juuri silloin sain Nuukailun kirjastosta, ja saatoin tasapainottaa näillä teoksilla toisiaan.
Ajatuksiani teoksista:
Zero Waste Home, täysin jätettä tuottamaton elämä, on ajatuksena ja elämäntapana tietenkin yksi tämän blogin inspiraationlähteistä. Sen, ja samannimisen blogin kirjoittaja Bea Johnsonin elämäntapa on esitelty jo Edward Humesin Garbologyssa, joka taas on tämän blogin olemassaolon syy. ZWH on siis ollut lukulistalla pitkään, ja kerran se minulla jo olikin lainassa, mutta silloin joku ehti varata sen, ennen kuin pääsin kunnolla lukemisen alkuunkaan.
ZWH on jätteettömän elämäntavan käsikirja. Bea Johnson perheineen eli vielä ennen vuotta 2008 amerikkalaista unelmaa. Perhe yksinkertaisti elämäänsä aluksi väliaikaisesti, mutta vähemmällä eläminen toi mukanaan yllättävää lisäarvoa. Lisäksi ympäristöasioihin perehtymisen tuoma huoli maapallosta kasvoi niin Bean kuin hänen aviomiehensä mielissä - ja pyrkiminen nollajätettä kohti sai alkunsa.
Kirjassa esitellään eri huoneet ja elämänalueet, ja ne tavat, joilla nämä huoneet ja toiminnot (keittiöstä ja kylpyhuoneesta lasten koulunkäyntiin, kodin ulkopuolella liikkumiseen ja juhlapyhiin) saatetaan jätettä tuottamattomiksi. Perheen tarina integroidaan näihin aihepiireihin. Kuten yllä jo vihjailin, paketti on melko raskas informaatiopläjäys. Koin sen aikana paljon syyllisyyttä, huolta ja muutosvastarintaa.
Kuitenkin kirjan järjetön määrä vinkkejä ja ohjeita on jo nyt johtanut minut muuttamaan monia asioita arjessani. Kirjoitan niistä erikseen, koska omistan tämän postauksen kirjoille.
Nuukaillen - kuinka pelastin lompakkoni ja maailman on toimittaja Laura Honkasalon teos, ja sanan monessa merkityksessä kotikutoinen verrattuna ensin mainittuun teokseen. Jätteitä Honkasalon teos ei niinkään käsittelekään. Pikemminkin kyse on tavaranahneuden suitsimisesta ja vanhojen säästäväisyysniksien kokoelmasta. Kirja on omakohtainen ja kerronta etenee sikäli arkisten, tuttujen kuvioiden kautta, että lukeminen on hyvin helppoa. Suurena vanhojen aikojen ystävänä myös historialliset lainaukset miellyttävät minua kovastikin. Honkasalon persoona näkyy teksteissä - en itse esimerkiksi samastu kaikkiin hänen tavaranhimohinsa ;) mutta eräänlainen käsikirja tämäkin on. Molemmissa kirjoissa on sikäli rutkasti erilaisia ruoka- ja muita ohjeita, että niiden omistaminenkaan ei olisi hullumpi idea.
Ekovuosi Manhattanilla on jo vanhempi teos, ja siinä kenties liikuttavinta on, että Colin Beavan lähti karsimaan elämästään ekologisesti katsoen haitallisia tapoja ikään kuin soitellen sotaan mennen - ei ollenkaan yhtä sotilaallisen systemaattisesti, kuin madame Zero Waste Home. EM on täynnä ihanaa, arkista törmäilyä, kun jätteettömän elämän ensimmäinen vaihe on mm. se, että Colin ei tiedä, mihin niistää nenänsä tai vaipoittaa lapsensa, päätyy käyttämään kertakäyttöisiä tuotteita tällä ensimmäisellä kerralla, mutta lopulta löytää tähän ja moneen muuhunkin kysymykseen oikean vastauksen. Colinin nykyisiä ajatuksia ja hänen perheensä kuulumisia voi lueskella englanniksi hänen kotisivultaan. Ekovuosi Manhattanilla sisältää suorastaan hykerryttäviä ekologisuuden ja arkielämän kohtaamisia ja valtavia määriä pohdintaa ihmisen paikasta, oikeuksista ja tarkoituksesta maapallolla. Siihen on kirjoitettu myös paljon kipeää faktaa siitä, mitä maapallolle on todella tapahtumassa.
Ja se ei ole ollenkaan kaunista.
Luin muuten kesän alussa myös jo aiemmin mainitsemani Nälkä ja yltäkylläisyys -teoksen, joka ei sekään ole kovinkaan toivoa antava, mutta valaiseva kyllä. On aika hurja fiilis, kun lukee jokseenkin vaikeita asioita, pikkuhiljaa omaksuu ja ymmärtää lukemansa, ja huomaa myös, että kaikki uusi ja opittu muokkaa omaa käsitystä asioista. Tieto lisää tuskaa, sanotaan, mutta onneksi se välitön piikki, jonka uudet ja shokeeraavat faktat tuovat, lakkaa ennen pitkää, hitaasti, särkemästä. Itse asiassa tieto ei lisääkään tuskaa: informaatio lisää. Mutta kun informaatio muuttuu tiedoksi, tapahtuu parhaassa tapauksessa jotakin paljon upeampaa. Kun toimintakyky elpyy shokin jälkeen, yksilön luovuus alkaa askarrella uusien, opittujen asioiden parissa ja silloin käynnistyy muutos. Parhaassa tapauksessa tämä muutos auttaa yksilöä elämään uudella tavalla, joka on paitsi tyydyttävämpää hänelle itselleen, myös potentiaalisesti vaikuttaa maailmaan parantavasti.
Enkä ole vielä lopussa. Lukulistalla on ainakin minimalismin perusteos, jo varsin vanhaa filosofiaa esittelevä Thoreaun Walden, sekä Beavanin että Johnsonin teoksissaan mainitsema Michael Braungartin Cradle to Cradle - Remaking the way we make things, ja Onni Tonkijankin blogissaan arvostelema, järisyttävältä vaikuttava Weismanin Maailma ilman meitä. Omassa kirjahyllyssäni luuraa myös Susan Freinkelin Plastic: A Toxic love story - ikään kuin en olisi muovien suhteen jo tarpeeksi paranoidi...
Jatkakoon tajunta räjähtelyään.
Sanon sen taas. Tajuntani on räjähtänyt. Jälleen kerran. Ja tietenkin on.
Itse asiassa se jatkoi räjähtelyään koko näiden lukemisten ajan, ZWH:ssa oli jossain vaiheessa niin paljon sulateltavaa, että pidin taukoa ja harkitsin jo, etten luekaan sitä loppuun, mutta juuri silloin sain Nuukailun kirjastosta, ja saatoin tasapainottaa näillä teoksilla toisiaan.
Ajatuksiani teoksista:
Zero Waste Home, täysin jätettä tuottamaton elämä, on ajatuksena ja elämäntapana tietenkin yksi tämän blogin inspiraationlähteistä. Sen, ja samannimisen blogin kirjoittaja Bea Johnsonin elämäntapa on esitelty jo Edward Humesin Garbologyssa, joka taas on tämän blogin olemassaolon syy. ZWH on siis ollut lukulistalla pitkään, ja kerran se minulla jo olikin lainassa, mutta silloin joku ehti varata sen, ennen kuin pääsin kunnolla lukemisen alkuunkaan.
ZWH on jätteettömän elämäntavan käsikirja. Bea Johnson perheineen eli vielä ennen vuotta 2008 amerikkalaista unelmaa. Perhe yksinkertaisti elämäänsä aluksi väliaikaisesti, mutta vähemmällä eläminen toi mukanaan yllättävää lisäarvoa. Lisäksi ympäristöasioihin perehtymisen tuoma huoli maapallosta kasvoi niin Bean kuin hänen aviomiehensä mielissä - ja pyrkiminen nollajätettä kohti sai alkunsa.
Kirjassa esitellään eri huoneet ja elämänalueet, ja ne tavat, joilla nämä huoneet ja toiminnot (keittiöstä ja kylpyhuoneesta lasten koulunkäyntiin, kodin ulkopuolella liikkumiseen ja juhlapyhiin) saatetaan jätettä tuottamattomiksi. Perheen tarina integroidaan näihin aihepiireihin. Kuten yllä jo vihjailin, paketti on melko raskas informaatiopläjäys. Koin sen aikana paljon syyllisyyttä, huolta ja muutosvastarintaa.
Kuitenkin kirjan järjetön määrä vinkkejä ja ohjeita on jo nyt johtanut minut muuttamaan monia asioita arjessani. Kirjoitan niistä erikseen, koska omistan tämän postauksen kirjoille.
Nuukaillen - kuinka pelastin lompakkoni ja maailman on toimittaja Laura Honkasalon teos, ja sanan monessa merkityksessä kotikutoinen verrattuna ensin mainittuun teokseen. Jätteitä Honkasalon teos ei niinkään käsittelekään. Pikemminkin kyse on tavaranahneuden suitsimisesta ja vanhojen säästäväisyysniksien kokoelmasta. Kirja on omakohtainen ja kerronta etenee sikäli arkisten, tuttujen kuvioiden kautta, että lukeminen on hyvin helppoa. Suurena vanhojen aikojen ystävänä myös historialliset lainaukset miellyttävät minua kovastikin. Honkasalon persoona näkyy teksteissä - en itse esimerkiksi samastu kaikkiin hänen tavaranhimohinsa ;) mutta eräänlainen käsikirja tämäkin on. Molemmissa kirjoissa on sikäli rutkasti erilaisia ruoka- ja muita ohjeita, että niiden omistaminenkaan ei olisi hullumpi idea.
Ekovuosi Manhattanilla on jo vanhempi teos, ja siinä kenties liikuttavinta on, että Colin Beavan lähti karsimaan elämästään ekologisesti katsoen haitallisia tapoja ikään kuin soitellen sotaan mennen - ei ollenkaan yhtä sotilaallisen systemaattisesti, kuin madame Zero Waste Home. EM on täynnä ihanaa, arkista törmäilyä, kun jätteettömän elämän ensimmäinen vaihe on mm. se, että Colin ei tiedä, mihin niistää nenänsä tai vaipoittaa lapsensa, päätyy käyttämään kertakäyttöisiä tuotteita tällä ensimmäisellä kerralla, mutta lopulta löytää tähän ja moneen muuhunkin kysymykseen oikean vastauksen. Colinin nykyisiä ajatuksia ja hänen perheensä kuulumisia voi lueskella englanniksi hänen kotisivultaan. Ekovuosi Manhattanilla sisältää suorastaan hykerryttäviä ekologisuuden ja arkielämän kohtaamisia ja valtavia määriä pohdintaa ihmisen paikasta, oikeuksista ja tarkoituksesta maapallolla. Siihen on kirjoitettu myös paljon kipeää faktaa siitä, mitä maapallolle on todella tapahtumassa.
Ja se ei ole ollenkaan kaunista.
Luin muuten kesän alussa myös jo aiemmin mainitsemani Nälkä ja yltäkylläisyys -teoksen, joka ei sekään ole kovinkaan toivoa antava, mutta valaiseva kyllä. On aika hurja fiilis, kun lukee jokseenkin vaikeita asioita, pikkuhiljaa omaksuu ja ymmärtää lukemansa, ja huomaa myös, että kaikki uusi ja opittu muokkaa omaa käsitystä asioista. Tieto lisää tuskaa, sanotaan, mutta onneksi se välitön piikki, jonka uudet ja shokeeraavat faktat tuovat, lakkaa ennen pitkää, hitaasti, särkemästä. Itse asiassa tieto ei lisääkään tuskaa: informaatio lisää. Mutta kun informaatio muuttuu tiedoksi, tapahtuu parhaassa tapauksessa jotakin paljon upeampaa. Kun toimintakyky elpyy shokin jälkeen, yksilön luovuus alkaa askarrella uusien, opittujen asioiden parissa ja silloin käynnistyy muutos. Parhaassa tapauksessa tämä muutos auttaa yksilöä elämään uudella tavalla, joka on paitsi tyydyttävämpää hänelle itselleen, myös potentiaalisesti vaikuttaa maailmaan parantavasti.
Enkä ole vielä lopussa. Lukulistalla on ainakin minimalismin perusteos, jo varsin vanhaa filosofiaa esittelevä Thoreaun Walden, sekä Beavanin että Johnsonin teoksissaan mainitsema Michael Braungartin Cradle to Cradle - Remaking the way we make things, ja Onni Tonkijankin blogissaan arvostelema, järisyttävältä vaikuttava Weismanin Maailma ilman meitä. Omassa kirjahyllyssäni luuraa myös Susan Freinkelin Plastic: A Toxic love story - ikään kuin en olisi muovien suhteen jo tarpeeksi paranoidi...
Jatkakoon tajunta räjähtelyään.
maanantai 7. syyskuuta 2015
Mitähän mulla on päällä?
Syksy on tullut, ja niin myös uusi kapselivaatekaappi.
Olen huomannut karsitun vaatevalikoiman ja kapselivaatekaapin käyttämisessä hupaisan ilmiön. Nyt kaikki vaatteeni ovat sellaisia, että ne tuntuvat hyvinkin "omilta" ja tutuilta. Tämä johtaa siihen, että ei koskaan ole oloa, jonka muistan eritoten teini-iästä - että on päällä jotakin, mitä ei voi olla miettimättä koko ajan, koska ei ole oikein varma, onko se "hyvä".
Tämän myötä olen niin rento ja oma itseni, että en oikein meinaa edes muistaa, mitä minulla on päällä. Pitää oikein vilkaista alaspäin, jos joku kehuu jotakin, tai yleensäkin kehut aiheuttavat vähän sellaisen "jaa mikä", koska vaatteeni ovat minulle itselleni niin tuttuja ja luontevia, ja pidän niistä niin paljon, että on vähän niin kuin vaatteita ei olisi olemassakaan. Olen pohdiskellut tätä luonnoslehtiööni lokakuussa 2013, kun tein jotain jännittävää. Silloin tuntui tärkeältä myös, miltä näytän:
Ja ohoi, kuinka niukka uusin kapselini on - nyt, vaikka takit, korut ja kengätkin laskettaisiin, luulisin, että P333 -hengessä määrä ei ylitä 33:a kuin ehkä parilla-kolmella artikkelilla. Niukalla vaatekaapilla harjoittelusta on selvästi ollut hyötyä. Suoraan sanottuna tätäkin määrää katselin sitä valitessani vähän oudoksuen: onpa paljon vaatteita, edelleen! Mutta tämä, että ne kaikki tuntuisivat omilta - siis tuntuivat jo kesäkapselissa olevat - en osannut ennustaa.
Olen myös lopultakin uskaltanut kierrättää valkoiset vaatteet, joita en voinut pestä kuudessakympissä. Minulla on aikapäiviä ollut niin vähän valkoista pyykkiä, että koneellisen kertymistä on pitänyt odotella loputtomiin, ja valkoiset vaatteeni ovat siis lojuneet pyykkikorissa jopa kuukausia. Nyt voin pestä ne lakanapyykin joukossa, joten kaikki pääsevät kiertoon ja käyttöön säännöllisesti.
Olen huomannut karsitun vaatevalikoiman ja kapselivaatekaapin käyttämisessä hupaisan ilmiön. Nyt kaikki vaatteeni ovat sellaisia, että ne tuntuvat hyvinkin "omilta" ja tutuilta. Tämä johtaa siihen, että ei koskaan ole oloa, jonka muistan eritoten teini-iästä - että on päällä jotakin, mitä ei voi olla miettimättä koko ajan, koska ei ole oikein varma, onko se "hyvä".
Tämän myötä olen niin rento ja oma itseni, että en oikein meinaa edes muistaa, mitä minulla on päällä. Pitää oikein vilkaista alaspäin, jos joku kehuu jotakin, tai yleensäkin kehut aiheuttavat vähän sellaisen "jaa mikä", koska vaatteeni ovat minulle itselleni niin tuttuja ja luontevia, ja pidän niistä niin paljon, että on vähän niin kuin vaatteita ei olisi olemassakaan. Olen pohdiskellut tätä luonnoslehtiööni lokakuussa 2013, kun tein jotain jännittävää. Silloin tuntui tärkeältä myös, miltä näytän:
Ja ohoi, kuinka niukka uusin kapselini on - nyt, vaikka takit, korut ja kengätkin laskettaisiin, luulisin, että P333 -hengessä määrä ei ylitä 33:a kuin ehkä parilla-kolmella artikkelilla. Niukalla vaatekaapilla harjoittelusta on selvästi ollut hyötyä. Suoraan sanottuna tätäkin määrää katselin sitä valitessani vähän oudoksuen: onpa paljon vaatteita, edelleen! Mutta tämä, että ne kaikki tuntuisivat omilta - siis tuntuivat jo kesäkapselissa olevat - en osannut ennustaa.
Olen myös lopultakin uskaltanut kierrättää valkoiset vaatteet, joita en voinut pestä kuudessakympissä. Minulla on aikapäiviä ollut niin vähän valkoista pyykkiä, että koneellisen kertymistä on pitänyt odotella loputtomiin, ja valkoiset vaatteeni ovat siis lojuneet pyykkikorissa jopa kuukausia. Nyt voin pestä ne lakanapyykin joukossa, joten kaikki pääsevät kiertoon ja käyttöön säännöllisesti.
lauantai 5. syyskuuta 2015
Nerokkaita hoitoniksejä uusille ja vanhoille nahkakengille
Ostin muutaman viikon sisään kahdet uudet kengät. Viime vuonna ostin kengät Viron-reissulla. Uusi minimalistinen makuni, eli vaatimus klassisista, monen kanssa yhteensopivista jalkineista teki etsinnästä tuskaisen pitkän operaation. Samassa ajassa, kun matkaseuranani oleva äitini kokeili kahtakymmentä paria, minä löysin ehkä seitsemät. Lopulta jotakin kivaa kuitenkin osui kohdalle; tumman beigensävyiset mokkaiset nauhakengät, joissa oli hyvin litteät pohjat, ja jotka käytännössä tuntuivat siltä, ettei niitä ollut olemassakaan, niin keveät ja ohuet ne ovat. Keveydellä on kuitenkin hintansa: kengät ovat nyt, toisen kesänsä jäljiltä, jo aivan kuluneet, pohja on kulunut niin, että sen ilmataskut ovat paljastuneet, ja materiaali on puhki jo yhdestä kohtaa, ja pian olisi monesta muustakin, jos kenkien käyttöä jatkaisin. Tasainen pinta ei oikein salli paikkaamistakaan.
Päätin siis pelata tänä syksynä varman päälle ja ostin ensi kevättä ja kesää ajatellen kengät, joiden toivon kestävän mahdollisimman pitkään. Toinen valintaperuste oli löytää jotakin samanlaista, kuin ne hajoamispisteessä olevat, koska niitä kuitenkin rakastin. Elämäni ensimmäisiä "replace" - tai korvaus- - -kokemuksia - minimalistinen ilmiö, jossa ostetaan hyvän tuotteen tilalle vastaava tai parempi, mutta joka tapauksessa samaa virkaa toimittava. En löytänyt beigeä, enkä ruskeaa, mutta punaista löysin. Uskaltauduin tilaamaan kengät nettikaupasta. Käännyin Eccon puoleen, koska Sanna ilmiantoi taannoin ko. merkin ekologisena. Minullakin on Eccosta hyvä kokemus, kaapissani ovat edelleen ko. firman valmistamat urheilulliset vapaa-ajankengät ehkä noin vuodelta 2001, ja ne ovat aivan ehjät. Toivottavasti nyt ostamani klassiset jalkineet kestävät yhtä kauan! Hintakaan ei päätä huimannut, kun siitä oli höylätty puolet pois. Valitsin tarkoituksella myös paksumman pohjan ja materiaalin. Niin ihanaa kuin edellisten kenkieni keveys olikin, se valitettavasti aiheuttaa aivan liian tiheän tarpeen ostaa uusia.
Toisetkin kengät ovat hajoamassa: heitin eilen roskiin kuusi vuotta vanhat Gomusait, jotka oli jo kertaalleen korjautettu suutarilla, joskin jo sinne mennessään niin huonossa kunnossa, ettei korjaus kestänyt kauaa. Kengät olivat linttaantuneet ja hajalla kannan takaosasta, pohjan yläpuolelta. Nykyiseen malliin The Company on korjannut mallin sittemmin kannasta korokepalalla paksummiksi. Gomusait olivat mahtavat kengät, mutta niin kalliit, etten moisia toista kertaa ostaisi, varsinkaan, kun en oikein usko sen puolen sentin paksuntamisen estävän kantapään rikkoutumista. Näitä löysin korvaamaan (toinen!) eilen Puman tennarit kirpputorilta seitsemällä eurolla.
Kun sain Eccon kengät, ne puristivat himpun verran jalkapöydän ympäriltä. Nykyään, kun kengät tehdään standardilestiin, jonkinlaista puristamista tai hankausta esiintyy miltei aina. Olen kuitenkin urani varrella oppinut muutaman kikan sekä sen, että nahkakenkä muotoutuu ylipäätään melko hyvin käyttäjän jalan mukaan.
Kengät tekivät joihinkin kohtiin jaloistani rakkoja, ja suoraan sanottuna minua kyllä jännitti, muokkaantuisivatko ne todella sopiviksi. Mutta onneksi luotin kikkaani: ensimmäisellä kerralla käytin kenkiä normaalisti noin puoli tuntia, ja ne hankasivat hiukan joistakin kohdista. Toisella kerralla käytin kenkiä parin päiän tauon jälkeen, jotta rakon alut kerkisivät parantua. Tässä tulee se kikka: kenkään laitetaan märkä, ohut sukka, esimerkiksi nailonsukka. Ne hankasivat hiukan tälläkin kerralla, mutta tuntui, kuin se olisi jo hiukan alkanut helpottaa. Kolmannella kerralla käytin kenkiä jo muutaman tunnin ajan, ja nyt ne hankasivat, mutta jo selvästi vähemmän (tässä kohtaa minua vähän jännitti, onnistunko). Mutta kas ihmettä: eilen laitoin popot jalkaani taaskin muutaman tunnin ajaksi, ja kävelinkin melko paljon, ja nyt ne alkoivat olla varsin sopivat.
Jos kengät puristavat selkeästi ja paljon, ja tuntuvat hankaavan pahasti jo ensimmäisessä sovituksessa, niitä ei kannata tietenkään ostaa ainakaan kovin suurella hinnalla, koska silloin muokkaus ei välttämättä onnistu. Mutta tällaiset pienet istumattomuudet saa kyllä tällä tekniikalla hiottua ohuehkoista nahkakengistä.
Neuvon saman tien toisenkin kikan: maihareihin tai saappaisiin tulee ajan myötä nilkan kohdalle ruttu, joka hankaa akillesjännettä. Tämän rutun saa samantyyppisellä tempulla suoraksi. Ruttuun suihkutetaan vettä sisäpuolelta, ja kengät ripustetaan varren yläreunan takaosasta roikkumaan, kunnes ne ovat kuivat. Monissa maihareissa ainakin on tarkoitukseen sopivat lenkit, ja joka tapauksessa verhonipsujen tai pyykkipoikien avulla maiharin voi saada tukevasti kiinni reunastaan asianmukaisiin naruihin. Itse olen ripustellut maihareitani pyykkitelineestä.
Päätin siis pelata tänä syksynä varman päälle ja ostin ensi kevättä ja kesää ajatellen kengät, joiden toivon kestävän mahdollisimman pitkään. Toinen valintaperuste oli löytää jotakin samanlaista, kuin ne hajoamispisteessä olevat, koska niitä kuitenkin rakastin. Elämäni ensimmäisiä "replace" - tai korvaus- - -kokemuksia - minimalistinen ilmiö, jossa ostetaan hyvän tuotteen tilalle vastaava tai parempi, mutta joka tapauksessa samaa virkaa toimittava. En löytänyt beigeä, enkä ruskeaa, mutta punaista löysin. Uskaltauduin tilaamaan kengät nettikaupasta. Käännyin Eccon puoleen, koska Sanna ilmiantoi taannoin ko. merkin ekologisena. Minullakin on Eccosta hyvä kokemus, kaapissani ovat edelleen ko. firman valmistamat urheilulliset vapaa-ajankengät ehkä noin vuodelta 2001, ja ne ovat aivan ehjät. Toivottavasti nyt ostamani klassiset jalkineet kestävät yhtä kauan! Hintakaan ei päätä huimannut, kun siitä oli höylätty puolet pois. Valitsin tarkoituksella myös paksumman pohjan ja materiaalin. Niin ihanaa kuin edellisten kenkieni keveys olikin, se valitettavasti aiheuttaa aivan liian tiheän tarpeen ostaa uusia.
Toisetkin kengät ovat hajoamassa: heitin eilen roskiin kuusi vuotta vanhat Gomusait, jotka oli jo kertaalleen korjautettu suutarilla, joskin jo sinne mennessään niin huonossa kunnossa, ettei korjaus kestänyt kauaa. Kengät olivat linttaantuneet ja hajalla kannan takaosasta, pohjan yläpuolelta. Nykyiseen malliin The Company on korjannut mallin sittemmin kannasta korokepalalla paksummiksi. Gomusait olivat mahtavat kengät, mutta niin kalliit, etten moisia toista kertaa ostaisi, varsinkaan, kun en oikein usko sen puolen sentin paksuntamisen estävän kantapään rikkoutumista. Näitä löysin korvaamaan (toinen!) eilen Puman tennarit kirpputorilta seitsemällä eurolla.
Kun sain Eccon kengät, ne puristivat himpun verran jalkapöydän ympäriltä. Nykyään, kun kengät tehdään standardilestiin, jonkinlaista puristamista tai hankausta esiintyy miltei aina. Olen kuitenkin urani varrella oppinut muutaman kikan sekä sen, että nahkakenkä muotoutuu ylipäätään melko hyvin käyttäjän jalan mukaan.
Kengät tekivät joihinkin kohtiin jaloistani rakkoja, ja suoraan sanottuna minua kyllä jännitti, muokkaantuisivatko ne todella sopiviksi. Mutta onneksi luotin kikkaani: ensimmäisellä kerralla käytin kenkiä normaalisti noin puoli tuntia, ja ne hankasivat hiukan joistakin kohdista. Toisella kerralla käytin kenkiä parin päiän tauon jälkeen, jotta rakon alut kerkisivät parantua. Tässä tulee se kikka: kenkään laitetaan märkä, ohut sukka, esimerkiksi nailonsukka. Ne hankasivat hiukan tälläkin kerralla, mutta tuntui, kuin se olisi jo hiukan alkanut helpottaa. Kolmannella kerralla käytin kenkiä jo muutaman tunnin ajan, ja nyt ne hankasivat, mutta jo selvästi vähemmän (tässä kohtaa minua vähän jännitti, onnistunko). Mutta kas ihmettä: eilen laitoin popot jalkaani taaskin muutaman tunnin ajaksi, ja kävelinkin melko paljon, ja nyt ne alkoivat olla varsin sopivat.
Jos kengät puristavat selkeästi ja paljon, ja tuntuvat hankaavan pahasti jo ensimmäisessä sovituksessa, niitä ei kannata tietenkään ostaa ainakaan kovin suurella hinnalla, koska silloin muokkaus ei välttämättä onnistu. Mutta tällaiset pienet istumattomuudet saa kyllä tällä tekniikalla hiottua ohuehkoista nahkakengistä.
Neuvon saman tien toisenkin kikan: maihareihin tai saappaisiin tulee ajan myötä nilkan kohdalle ruttu, joka hankaa akillesjännettä. Tämän rutun saa samantyyppisellä tempulla suoraksi. Ruttuun suihkutetaan vettä sisäpuolelta, ja kengät ripustetaan varren yläreunan takaosasta roikkumaan, kunnes ne ovat kuivat. Monissa maihareissa ainakin on tarkoitukseen sopivat lenkit, ja joka tapauksessa verhonipsujen tai pyykkipoikien avulla maiharin voi saada tukevasti kiinni reunastaan asianmukaisiin naruihin. Itse olen ripustellut maihareitani pyykkitelineestä.
tiistai 28. heinäkuuta 2015
Mistä ne bloggarit saa ilmaisia vaatteita?
Bloggarit kuulemma saavat aina ilmaista kamaa. Minäkin olen saanut. Nyt minä paljastan, mistä.
Mitään tekemistähän asialla ei ole blogini kanssa. Vaan kun olen jossakin vaiheessa lupaillut postausta ilmaisista vaatteistani, se tulee tässä.
Olen testaillut jo kohta kaksi kuukautta kesäistä kapselivaatekaappiani (ja se muuten toimii, oikeastaan minulla on siinä liikaakin vaatteita). Kaikkien ilmaisten vaatteideni sisällyttäminen yhteen postaukseen voisi olla melko kova homma, joten keksin tässä vaiheessa, että voisin esitellä nimenomaan tästä kesäkapselista ne vaatteet, jotka ovat päätyneet minulle ilmaiseksi.
Tuntui hassulta hiljattain lukea esimerkiksi tätä postausta vaatteiden hinnoista, kun koko ajan ajattelin vain sitä, kuinka suuri osa omista vaatteistani on ollut ilmaisia. On totta, että olen ostanut myös kallista - tai alunperin kallista, suurin osa on ollut alennuksessa - vaatteita ja asusteita elämäni aikana, ja kestävyys on minulle tärkeämpää, kuin huokea hinta. Mutta pidän aina parempana vaatteiden hankkimista käytettyinä, vain, koska se on mahdollista. Voisin tietysti jossakin vaiheessa tutkia myös uutena saamani vaatteet.
Nyt kuitenkin esittelen tämän kirjoituksen tähdet:
Punaisen ponchon olen ottanut mukaani toissa vuonna Kierrätystehtaan ilmaistorilta. Se on erityisen mahtava viileinä päivinä parvekkeella oleskelemiseen. Siinä on villaa, joten se on lämpöinen. Sen on joku omin käsin tai koneella neulonut, joten mitään lappua, mistä saisi lisää tietoa kuitukoostumuksesta, ei valitettavasti ole. Mutta toisaalta tämä tuntemattoman jonkun vaivannäkö saa minut arvostamaan ponchoa entisestään. Jopa väri lämmittää.
Keltainen paita on niinikään kierrätystehtaalta 2014, samoin turkoosi toppi. Muistelisin ystäväni tuoneen sen mukanaan, ja siitähän se lähti varsin mukavasti minun matkaani. Toppi minulla on säännöllisesti treenikäytössä. Keltaista käytän vähän harvakseltaan, koska se ei korosta vyötäröä... mutta erityisesti tykkään siitä maastonruskeiden housujeni kanssa.
Ratian (Ristomatin, oletan) suunnitteleman musta-valkoisen neulepaidan olen saanut, kun erään kirppistapahtuman päätteeksti tutkin järjestävän tahon kanssa jäljelle jääneitä tavaroita. Alkujaan luultavasti jostakin 80-90-luvulta peräisin oleva paita on yllättävän muodikas taas, esimerkiksi Monki oli talvella täynnä tämänmallisia, ylisuuria, lyhyitä ja leveitä paitoja. En ole mikään muotihirmu, mutta havaintoja kulloisestakin muodista teen lähes puolihuomaamatta.
Pinkki Jemma -toppi on tapahtumasta, jota olin viime vuonna järjestämässä. Eräs porukassa puuhaava toi paikalle toppeja taloyhtiönsä kierrätyshuoneesta. Teksti jää itse asiassa rintojeni alle, mutta toppi on samaa pitkää ja napakkaa mallia, kuin ylläoleva turkoosi, ja siksi sopii treenaamiseen loistavasti, vaikka siinä on pari tahraakin. Liikuntavaatteessa kun sillä ei ole minulle niin väliä.
Raidallinen saksilla tuunattu Marimekko-paita on samalta ystävältä, kuin turkoosi toppi, samoin molemmat rintsikat ja ruskea neulehame. Rintsikoiden imetysominaisuus ei ole minua juurikaan hyödyttänyt, mutta koska poveni koko on melko haasteellinen, sopivien löytyessä kelpaa vaikka imetysliivit, varsinkin ilmaiseksi. Lisäksi kaarituettomuudesta plussaa.
Toiselta ystävältä olen saanut valkoisen mekon ja harmaat farkut. Niskan taakse sidottavan mallinsa takia se ei henkarilla kuvattuna oikein pääse oikeuksiinsa, mutta on yksi suosikkivaatteistani. Jos kuvassa erottuu vähän tahroja, sori. Se on juuri ollut käytössä. Farkut ovat makeat, mutta nykyään käytän yleensäkään kovin tiukkoja vaatteita harvoin, varsinkaan kesällä, joten ne ovat olleet kapselissa koko kesän turhaan, ilman käyttöä.
Alunperin valitsin kesäkapseliin paljon vaaleita värejä, joka näin jälkikäteen oli aika turhaa - tämä kesähän ei ole ollut missään vaiheessa niin kuuma, että vaatteiden värillä olisi ollut merkitystä. Mikä antikliimaksi.
Mitä tulee ystäviltä saatuihin vaatteisiin... tosiaan, ei ole välttämättä tarpeen järjestää erityisiä vaatteidenvaihtoiltamia, vaikka ne ovat tietysti usein mukavia tapahtumia. Sen sijaan suosittelen kaikille tavaksi sitä, että ennen kuin rahtaa vaatteet kierrätykseen, säilyttelee niitä nurkissa sen aikaa, että kaveri jos parikin kerkiää katsoa ne läpi. Itse tiedotin Facebookissa huhtikuussa, että täällä olisi otettavaa - ja neljä muovikassillista kierrätyslaatikkoon menevää supistui yhteen. Sama tietysti toimii toisinkin päin. Yllämainittujen ystävien luota olen lukemattomia kertoja lähtenyt kassissa kasa minulle uusia vaatteita. Ja kun toinen ystävistä on tehnyt ostoksia paljon ulkomailla, on aika kivaa, että vaatteet ovat sellaisia, joita ei edes Suomesta saisi.
Mielestäni tässä kokoelmassa hauskaa on se, että ne mukanaan voisi tehdä noin viikon matkan, jos pakkaisi reppuun lisäksi pikkuhousuja, sukkia ja ehkä parit sukkahousut. Eli ilmaiseksi voi saada jopa ikään kuin riittävän vaatevaraston.
Mitään tekemistähän asialla ei ole blogini kanssa. Vaan kun olen jossakin vaiheessa lupaillut postausta ilmaisista vaatteistani, se tulee tässä.
Olen testaillut jo kohta kaksi kuukautta kesäistä kapselivaatekaappiani (ja se muuten toimii, oikeastaan minulla on siinä liikaakin vaatteita). Kaikkien ilmaisten vaatteideni sisällyttäminen yhteen postaukseen voisi olla melko kova homma, joten keksin tässä vaiheessa, että voisin esitellä nimenomaan tästä kesäkapselista ne vaatteet, jotka ovat päätyneet minulle ilmaiseksi.
Tuntui hassulta hiljattain lukea esimerkiksi tätä postausta vaatteiden hinnoista, kun koko ajan ajattelin vain sitä, kuinka suuri osa omista vaatteistani on ollut ilmaisia. On totta, että olen ostanut myös kallista - tai alunperin kallista, suurin osa on ollut alennuksessa - vaatteita ja asusteita elämäni aikana, ja kestävyys on minulle tärkeämpää, kuin huokea hinta. Mutta pidän aina parempana vaatteiden hankkimista käytettyinä, vain, koska se on mahdollista. Voisin tietysti jossakin vaiheessa tutkia myös uutena saamani vaatteet.
Nyt kuitenkin esittelen tämän kirjoituksen tähdet:
Punaisen ponchon olen ottanut mukaani toissa vuonna Kierrätystehtaan ilmaistorilta. Se on erityisen mahtava viileinä päivinä parvekkeella oleskelemiseen. Siinä on villaa, joten se on lämpöinen. Sen on joku omin käsin tai koneella neulonut, joten mitään lappua, mistä saisi lisää tietoa kuitukoostumuksesta, ei valitettavasti ole. Mutta toisaalta tämä tuntemattoman jonkun vaivannäkö saa minut arvostamaan ponchoa entisestään. Jopa väri lämmittää.
Keltainen paita on niinikään kierrätystehtaalta 2014, samoin turkoosi toppi. Muistelisin ystäväni tuoneen sen mukanaan, ja siitähän se lähti varsin mukavasti minun matkaani. Toppi minulla on säännöllisesti treenikäytössä. Keltaista käytän vähän harvakseltaan, koska se ei korosta vyötäröä... mutta erityisesti tykkään siitä maastonruskeiden housujeni kanssa.
Ratian (Ristomatin, oletan) suunnitteleman musta-valkoisen neulepaidan olen saanut, kun erään kirppistapahtuman päätteeksti tutkin järjestävän tahon kanssa jäljelle jääneitä tavaroita. Alkujaan luultavasti jostakin 80-90-luvulta peräisin oleva paita on yllättävän muodikas taas, esimerkiksi Monki oli talvella täynnä tämänmallisia, ylisuuria, lyhyitä ja leveitä paitoja. En ole mikään muotihirmu, mutta havaintoja kulloisestakin muodista teen lähes puolihuomaamatta.
Pinkki Jemma -toppi on tapahtumasta, jota olin viime vuonna järjestämässä. Eräs porukassa puuhaava toi paikalle toppeja taloyhtiönsä kierrätyshuoneesta. Teksti jää itse asiassa rintojeni alle, mutta toppi on samaa pitkää ja napakkaa mallia, kuin ylläoleva turkoosi, ja siksi sopii treenaamiseen loistavasti, vaikka siinä on pari tahraakin. Liikuntavaatteessa kun sillä ei ole minulle niin väliä.
Raidallinen saksilla tuunattu Marimekko-paita on samalta ystävältä, kuin turkoosi toppi, samoin molemmat rintsikat ja ruskea neulehame. Rintsikoiden imetysominaisuus ei ole minua juurikaan hyödyttänyt, mutta koska poveni koko on melko haasteellinen, sopivien löytyessä kelpaa vaikka imetysliivit, varsinkin ilmaiseksi. Lisäksi kaarituettomuudesta plussaa.
Toiselta ystävältä olen saanut valkoisen mekon ja harmaat farkut. Niskan taakse sidottavan mallinsa takia se ei henkarilla kuvattuna oikein pääse oikeuksiinsa, mutta on yksi suosikkivaatteistani. Jos kuvassa erottuu vähän tahroja, sori. Se on juuri ollut käytössä. Farkut ovat makeat, mutta nykyään käytän yleensäkään kovin tiukkoja vaatteita harvoin, varsinkaan kesällä, joten ne ovat olleet kapselissa koko kesän turhaan, ilman käyttöä.
Alunperin valitsin kesäkapseliin paljon vaaleita värejä, joka näin jälkikäteen oli aika turhaa - tämä kesähän ei ole ollut missään vaiheessa niin kuuma, että vaatteiden värillä olisi ollut merkitystä. Mikä antikliimaksi.
Mitä tulee ystäviltä saatuihin vaatteisiin... tosiaan, ei ole välttämättä tarpeen järjestää erityisiä vaatteidenvaihtoiltamia, vaikka ne ovat tietysti usein mukavia tapahtumia. Sen sijaan suosittelen kaikille tavaksi sitä, että ennen kuin rahtaa vaatteet kierrätykseen, säilyttelee niitä nurkissa sen aikaa, että kaveri jos parikin kerkiää katsoa ne läpi. Itse tiedotin Facebookissa huhtikuussa, että täällä olisi otettavaa - ja neljä muovikassillista kierrätyslaatikkoon menevää supistui yhteen. Sama tietysti toimii toisinkin päin. Yllämainittujen ystävien luota olen lukemattomia kertoja lähtenyt kassissa kasa minulle uusia vaatteita. Ja kun toinen ystävistä on tehnyt ostoksia paljon ulkomailla, on aika kivaa, että vaatteet ovat sellaisia, joita ei edes Suomesta saisi.
Mielestäni tässä kokoelmassa hauskaa on se, että ne mukanaan voisi tehdä noin viikon matkan, jos pakkaisi reppuun lisäksi pikkuhousuja, sukkia ja ehkä parit sukkahousut. Eli ilmaiseksi voi saada jopa ikään kuin riittävän vaatevaraston.
keskiviikko 22. heinäkuuta 2015
Muovia, kasseja ja muovikasseja
HS Kaupunki kertoo, että muovipakkausten kierrätys alkaa Helsingin seudulla. Nyt peukut pystyyn, että keräyspiste löytyisi myös minun lähistöltäni. Pieni taloyhtiömme kerää vain bio-, seka- ja paperijätettä. Sadan metrin päässä kodistani on kierrätyspisteiden Cadillac: on vaate- ja tavarakeräys, kartonki, lasi, metalli sekä jopa muovipussit. Toivottavasti - ja luultavasti, pistettä yllä pitää HSY - muovinkeräysastia ilmaantuu joukkoon tammikuussa. Taannoin HSY tyhjensi kartongit pisteeltä aivan liian harvoin - ihmiset joutuivat jättämään osan kartonkijätteestään keräysastioiden eteen sateen ja tuulen armoille.
Mutta mitä ne vastarakennetut voimalat nyt sitten enää polttavat? Luultavasti kaikkien niiden jätteitä, jotka eivät kierrätä, koska jutun mukaan
Muovien kierrätyksen "pakollisuus" koskee pakkausten valmistajia. Suomessa muovinvalmistajat ovat perustaneet Uusiomuovi-nimisen yhtiön tätä varten. Tavallisille kaupunkilaisille kierrätys on vapaaehtoista eikä sen laiminlyönnistä rangaista.
Itse asiassa juttu on ristiriitainen, koska se alkaa lauseella: Pian kotona syntyvää puhdasta muovijätettä ei saa heittää sekajätteeseen. Teoriassa edelleen kyllä saa. Päätellen oman taloyhtiöni taajaan täyttyvästä sekajätteestä, josta löytyy silloin tällöin suurempaa ja pienempää kartonkia, muun muassa, monet heittävätkin.
On valtavasti ihmisiä, jotka eivät kierrätä jätteitään, tai tekevät sen puuttellisesti. Esimerkiksi tämä L&T:n mainosjuttu vihjaa, että edes puolet jätteistä ei pääse kierrätykseen, vaikka saman jutun mukaan heidän laitoksensa pystyvät hyödyntämään lähes 90% käsiteltävästä jätteestä uusiokäytössä tai energiana.
Myönnän rehellisesti, etten tiedä, mitä ajattelevat ihmiset, jotka eivät kierrätä esimerkiksi kännykkää. Se muuten kannattaa, kertoo ESS:n juttu kahden vuoden takaa. "Mikäli kaikkien maailman kännykänkäyttäjien omistamista viidestä puhelimesta yksikin kierrätettäisiin asianmukaisesti, säästäisi se 240 miljoonaa kiloa raakamateriaaleja."
Eipä silti, muovi onkin meidän kotitalouden lähes ainoa jäte, joka ei ole mennyt kierrätykseen. Lisätyötä tämä tulee teettämään, kun dyykkauksen ryvettämät muovit pitää kaikki pestä, mutta puhtaampi omatunto minulle kyllä kelpaa.
Jutussa ei kerrota, kerätäänkö myös pehmeitä muoveja - sellofaani ja muut sellaiset, joita pakkausjätteessä on paljonkin. Mutta totuus on, että jos nekin saa muovin kierrätykseen laittaa, meillä on kohta jätteetön kotitalous. Hurraa!
Sitten kassiasiaa, HS:n juttu tämäkin: se kertoo "yllättävästä" ongelmasta kotitalouksissa, joissa ei käytetä muovipusseja tavaroiden kuljettamiseen. Vuosikaudet muovipusseja vältelleenä juuri mitään yllättävää en tässä näe. Myös juttua varten haastatellun HSY:n ympäristöasiantuntija Mia Tarvaisen esittämät ajatukset osoittavat, että hän ei itse ainakaan välttele muovipusseja aktiivisesti. "Ei muovipusseja ole järkeä ostaa varta vasten roskapusseiksi, jos on muuten päässyt muovipussien käyttämisestä eroon", Tarvainen sanoo.Hän uskoo, että ongelma ei ole yleinen, koska jostain muovipusseja aina tarttuu mukaan.
Ei muuten tartu. Jos asiaan on ollenkaan aitoa harrastusta, muovipusseja pystyy tosiaan välttämään sataprosenttisesti. Itse laitan vessan roskikseen roskapussiksi vessapaperipussin, mutta sekajätteelle meillä ei olisi roskapusseja lainkaan - ellemme dyykkaisi rullamuovikasseihin, jotka voimme sitten uudelleenkäyttää roskapusseina. Rullamuovikassi on myös ohuempi, kuin kaupan muovikassi.
Myöskään neuvo hedelmäpussien käytöstä tarkoitukseen ei ole kovin pitkälle pohdittu. Hedelmäpussien tuloa kotiin nimittäin on myös erittäin helppoa vähentää. Meillä niitä otetaan kaupasta mukaan tietoisesti, koska niille on erilaisia käyttötarkoituksia: viimeksi keräsin niihin nokkosta ja mesiangervoa, ylipäätään esimerkiksi potentiaalisesti vuotavat tuotteet on hyvä sulkea hedelmäpussiin (mikäli siinä ei ole reikää), ja puoliso siirtää mm. paperipussissa dyykatut leivät hedelmäpusseihin, joissa ne säilyvät pidempään pehmeinä. Mutta jos hedelmäpusseja ei halua, kestäviä vaihtoehtoja sietää kyllä pitää mukana, irtotuotteet voi punnita ilman pussia ja laittaa suoraan ostoskassiin, ja monet kaupat tarjoavat nykyisin joko biohajoavia muovipusseja tai paperipusseja vaihtoehdoksi hedelmäpussille.
Ja mitä ovat ne "suuret muovipakkaukset", joihin voi kerätä jätteitä? Mainitsemani WC-paperipussi nyt ehkä voi olla sellainen, mutta muuten - no, minä en ainakaan tunnista kuvausta mistään. Tietysti voi olla, että useamman kuin kahden hengen talouksessa ostetaan jotakin suuremmissa muovipakkauksissa. Mitä?
Ainoat ns. "kaupan muovipussit", jotka meille päätyvät, tulevat muiden ihmisten mukana. Joskus joku kyläilee ja tuo kaljansa tai eväänsä muovipussissa, joskus esimerkiksi jomman kumman vanhemmat toimittavat niissä tavaroita. Samalla metodilla minulle on kertynyt ärsyttävä kokoelma lahjapaperia ja lahjapusseja. En varmaankaan tule ikinä itse antamaan lahjoja, jotka eivät mahdu niihin pakkauksiin, jotka minulla jo on.
Kestokassista täytyy kuitenkin mainita usein unohtuva seikka. Jotta puuvillakassin hiili- ja vesijalanjälki tulee kuitatuksi, sen täytyy tosiaan päästä käyttöön, ja sen pitäisi tehdä 324 kauppareissua, jotta sen viemät valmistusresurssit tulisivat oikeutetuiksi suhteessa kierrätysmuovikassiin. Muovikassin ongelma on tietenkin se, ettei sitä noin montaa kertaa voi käyttää. Muovi on lisäksi periaatteessa ikuista - paitsi että ei ole. Nyt, kun jätettä poltetaan energiaksi ja/tai muovien keräystä tehostetaan, ei muovin käyttökään enää ole niin ongelmallista. Tässä vielä hiukan kassivertailua.
Sain hiljattain ilmaiseksi mainitunlaisen, kierrätystä materiaalista tehdyn, tekokuituisen kestokassin. Ongelmana on vain, että jo noin viidenkymmenen käyttökerran jälkeen se on kulunut nyppyiseksi ja aika pahan näköiseksi. Se kyllä kävi jo reissussakin rähjääntymässä, kun pakkasin siihen makuupussini Euroopan-matkalla.
Nyt täytyykin skarpata ja tarkastaa, tehdäänkö meidän käyttämämme rullamuovipussit kierrätystä muovista.
Mutta mitä ne vastarakennetut voimalat nyt sitten enää polttavat? Luultavasti kaikkien niiden jätteitä, jotka eivät kierrätä, koska jutun mukaan
Muovien kierrätyksen "pakollisuus" koskee pakkausten valmistajia. Suomessa muovinvalmistajat ovat perustaneet Uusiomuovi-nimisen yhtiön tätä varten. Tavallisille kaupunkilaisille kierrätys on vapaaehtoista eikä sen laiminlyönnistä rangaista.
Itse asiassa juttu on ristiriitainen, koska se alkaa lauseella: Pian kotona syntyvää puhdasta muovijätettä ei saa heittää sekajätteeseen. Teoriassa edelleen kyllä saa. Päätellen oman taloyhtiöni taajaan täyttyvästä sekajätteestä, josta löytyy silloin tällöin suurempaa ja pienempää kartonkia, muun muassa, monet heittävätkin.
On valtavasti ihmisiä, jotka eivät kierrätä jätteitään, tai tekevät sen puuttellisesti. Esimerkiksi tämä L&T:n mainosjuttu vihjaa, että edes puolet jätteistä ei pääse kierrätykseen, vaikka saman jutun mukaan heidän laitoksensa pystyvät hyödyntämään lähes 90% käsiteltävästä jätteestä uusiokäytössä tai energiana.
Myönnän rehellisesti, etten tiedä, mitä ajattelevat ihmiset, jotka eivät kierrätä esimerkiksi kännykkää. Se muuten kannattaa, kertoo ESS:n juttu kahden vuoden takaa. "Mikäli kaikkien maailman kännykänkäyttäjien omistamista viidestä puhelimesta yksikin kierrätettäisiin asianmukaisesti, säästäisi se 240 miljoonaa kiloa raakamateriaaleja."
Eipä silti, muovi onkin meidän kotitalouden lähes ainoa jäte, joka ei ole mennyt kierrätykseen. Lisätyötä tämä tulee teettämään, kun dyykkauksen ryvettämät muovit pitää kaikki pestä, mutta puhtaampi omatunto minulle kyllä kelpaa.
Jutussa ei kerrota, kerätäänkö myös pehmeitä muoveja - sellofaani ja muut sellaiset, joita pakkausjätteessä on paljonkin. Mutta totuus on, että jos nekin saa muovin kierrätykseen laittaa, meillä on kohta jätteetön kotitalous. Hurraa!
Sitten kassiasiaa, HS:n juttu tämäkin: se kertoo "yllättävästä" ongelmasta kotitalouksissa, joissa ei käytetä muovipusseja tavaroiden kuljettamiseen. Vuosikaudet muovipusseja vältelleenä juuri mitään yllättävää en tässä näe. Myös juttua varten haastatellun HSY:n ympäristöasiantuntija Mia Tarvaisen esittämät ajatukset osoittavat, että hän ei itse ainakaan välttele muovipusseja aktiivisesti. "Ei muovipusseja ole järkeä ostaa varta vasten roskapusseiksi, jos on muuten päässyt muovipussien käyttämisestä eroon", Tarvainen sanoo.Hän uskoo, että ongelma ei ole yleinen, koska jostain muovipusseja aina tarttuu mukaan.
Ei muuten tartu. Jos asiaan on ollenkaan aitoa harrastusta, muovipusseja pystyy tosiaan välttämään sataprosenttisesti. Itse laitan vessan roskikseen roskapussiksi vessapaperipussin, mutta sekajätteelle meillä ei olisi roskapusseja lainkaan - ellemme dyykkaisi rullamuovikasseihin, jotka voimme sitten uudelleenkäyttää roskapusseina. Rullamuovikassi on myös ohuempi, kuin kaupan muovikassi.
Myöskään neuvo hedelmäpussien käytöstä tarkoitukseen ei ole kovin pitkälle pohdittu. Hedelmäpussien tuloa kotiin nimittäin on myös erittäin helppoa vähentää. Meillä niitä otetaan kaupasta mukaan tietoisesti, koska niille on erilaisia käyttötarkoituksia: viimeksi keräsin niihin nokkosta ja mesiangervoa, ylipäätään esimerkiksi potentiaalisesti vuotavat tuotteet on hyvä sulkea hedelmäpussiin (mikäli siinä ei ole reikää), ja puoliso siirtää mm. paperipussissa dyykatut leivät hedelmäpusseihin, joissa ne säilyvät pidempään pehmeinä. Mutta jos hedelmäpusseja ei halua, kestäviä vaihtoehtoja sietää kyllä pitää mukana, irtotuotteet voi punnita ilman pussia ja laittaa suoraan ostoskassiin, ja monet kaupat tarjoavat nykyisin joko biohajoavia muovipusseja tai paperipusseja vaihtoehdoksi hedelmäpussille.
Ja mitä ovat ne "suuret muovipakkaukset", joihin voi kerätä jätteitä? Mainitsemani WC-paperipussi nyt ehkä voi olla sellainen, mutta muuten - no, minä en ainakaan tunnista kuvausta mistään. Tietysti voi olla, että useamman kuin kahden hengen talouksessa ostetaan jotakin suuremmissa muovipakkauksissa. Mitä?
Ainoat ns. "kaupan muovipussit", jotka meille päätyvät, tulevat muiden ihmisten mukana. Joskus joku kyläilee ja tuo kaljansa tai eväänsä muovipussissa, joskus esimerkiksi jomman kumman vanhemmat toimittavat niissä tavaroita. Samalla metodilla minulle on kertynyt ärsyttävä kokoelma lahjapaperia ja lahjapusseja. En varmaankaan tule ikinä itse antamaan lahjoja, jotka eivät mahdu niihin pakkauksiin, jotka minulla jo on.
Kestokassista täytyy kuitenkin mainita usein unohtuva seikka. Jotta puuvillakassin hiili- ja vesijalanjälki tulee kuitatuksi, sen täytyy tosiaan päästä käyttöön, ja sen pitäisi tehdä 324 kauppareissua, jotta sen viemät valmistusresurssit tulisivat oikeutetuiksi suhteessa kierrätysmuovikassiin. Muovikassin ongelma on tietenkin se, ettei sitä noin montaa kertaa voi käyttää. Muovi on lisäksi periaatteessa ikuista - paitsi että ei ole. Nyt, kun jätettä poltetaan energiaksi ja/tai muovien keräystä tehostetaan, ei muovin käyttökään enää ole niin ongelmallista. Tässä vielä hiukan kassivertailua.
Sain hiljattain ilmaiseksi mainitunlaisen, kierrätystä materiaalista tehdyn, tekokuituisen kestokassin. Ongelmana on vain, että jo noin viidenkymmenen käyttökerran jälkeen se on kulunut nyppyiseksi ja aika pahan näköiseksi. Se kyllä kävi jo reissussakin rähjääntymässä, kun pakkasin siihen makuupussini Euroopan-matkalla.
Nyt täytyykin skarpata ja tarkastaa, tehdäänkö meidän käyttämämme rullamuovipussit kierrätystä muovista.
tiistai 21. heinäkuuta 2015
Soijabolognese
Olen viime aikoina altistunut ns. vegaanipropagandalle. En siis tarkoita, että kukaan ihminen olisi varsinaisesti koettanut käännyttää minua tai saada minua muuttamaan ruokavaliotani. Pikemminkin olen itse tehnyt sitä, tai "saada muuttamaan" on ehkä vähän voimakas ilmaus. Ennemminkin olen alkanut kokea kasvavaa vastenmielisyyttä eläinkunnan tuotteiden käyttämistä kohtaan. Eivät ne pahalta maistu, mutta eko-omaatuntoa kolkuttaa.
Yhtään ei helpota ruoantuotannon tilastotiedon lukeminen (olen tarttunut uudelleen Nälkä ja yltäkylläisyys -kirjaan, joka jäi viime kesänä kesken) tai sen varsinaisen ns. vegaanipropagandan kohtaaminen. Tuntuu, että kaikki alkoi siitä, että valmistin eräisiin juhliin eräälle toiselle keliaakikolle, joka on myös vegaani, meille sopivaa tarjottavaa. Vegaaniset vaihtoehdot alkoivatkin näyttää runsailta ja helpoilta.
Mikäs tuossa, vaan ärsyttäväähän se on, kun omatunto kolkuttaa joka kerran, kun rikkoo kananmunan, ja kukkotipujen surkea kohtalo tulee heti mieleen. Toisaalta, niin taloudellisista, (maito on halvempaa kuin kasvimaito) sosiaalisista (ruokatalous hoidetaan yhdessä puolison kanssa, jota en halua alkaa propagoida näillä jutuilla, kun ne ahdistavat mua itseänikin) kuin käytännöllisistä (juusto) syistä.
Siinä mielessä tämä nyt ei ole ollenkaan huono juttu, että idealistista totaalivegaaniutta tärkeämpää olisikin, että eläintuotteiden kokonaiskulutus pysyisi pienenä, koska teoriassa kysynnän ivähentyminen vähentää myös tarjontaa. Eli jos siis alan korvata kokonaiskulutuksestani suuremman osan vegaanisella ravinnolla, siitä on joka tapauksessa enemmän hyötyä, kuin vaikkapa kuin vaikka yksittäisen viikon tai kuukauden vegaanitempauksesta.
Kaiken tämän ämpyilyn kunniaksi päätin nyt kuitenkin julkaista pienen perheemme ns. perusruoan, eli vegaanisen soijabologneseni, ohjeen. Kun dyykki ei anna lihaa, meillä turvaudutaan tähän usein. Itse syön tätä gluteenittoman, puoliso tietenkin tavallisen, pastan kanssa. Menee myös riisin tai perunoiden kaverina.
Soijabolognese
3 rkl mantelijauhoa
oliiviöljyä
sipuli
valkosipulinkynsi
tölkki tomaattimurskaa
1,5 dl soijarouhetta
srirachaa tai chilijauhetta oman maun mukaan
1 tl sokeria
monta reilua rouhausta mustapippuria myllystä
1 tl kaakaojauhetta
1 tl omenaviinietikkaa tai balsamicoa
kohtuullinen määrä herbs de provencea, timjamia, basilikaa ja/tai oreganoa, ainakin kahta näistä
1-2tl suolaa
Paahda ensin mantelijauho. Lämmitä pannu ilman öljyä, laita mantelijauho siihen, varo, ettei se pala. Heti kun alkaa tuoksua, laske lämpöä. Kun nyt saa vähän väriä, siirtele vähän pannulla ja laita sitten sivuun lautaselle.
Pilko sipuli ja siivuta valkosipulinkynsi. Kuullota sipulia pannulla, kun se on kuultavaa, lisää valkosipuli ja tomaattimurska. Lisää myös soijarouhe ja tilkka vettä, niin että koostumus on sopiva ja rouhe turpoaa. Vettä voi lisäillä tarvittaessa. Kastike on parempaa, jos ei ole kovin vetistä, eli mieluummin vähitellen.
Heittele kaikki mausteet, etikka ja kaakaojauhe pannulle, anna porista n. 15 min, vahdi, että vesi riittää. Lisää mantelijauhe ja tarvittaessa vettä. Laita pasta kiehumaan, anna kastikkeen kuplia hiljaisella lämmöllä vielä kastikkeen tekeytymisen ajan.
Kaikki maustemäärät ovat arvioita, teen tämän aina silmämääräisesti. Kaakaojauheen ja sokerin pointti on vahvistaa tomaatin aromia, käytän niitä aina tomaattiruoissa. Samoin etikka on ns. luonnollinen arominvahvenne.
Tähän voi lisätä vaikka mitä, esimerkiksi paprikaa, porkkanaa tai pinaattia. Sitä voi käyttää lasagnen "jauhelihakastikkeena". Annoksen voi syödä myös klassisesti parmesaanin kanssa, laittaa sekaan kermaa tai kasvikermaa, tai mitä tahansa juustoa - silloin mantelijauhon voi jättää pois. Mantelijauho on kyllä olennainen ja tosi herkullinen lisä, vaikka kokkailen samaa kastiketta joskus kokonaan ilmankin. Samoilla mausteilla maustan myös tomaattisen linssikeiton, johon joskus lisään joskus myös juustokuminaa, jauhettua korianteria ja/tai sarviapilaa intialaisemman tatsin aikaansaamiseksi. Silloin noista yrteistä voi käyttää vain basilikaa. Käytännössä nämä mausteet toimivat mille tahansa tomaattipohjaiselle ruoalle. Kokeilemalla löytyvät itseä miellyttävät määrät.
Toivottavasti maistuu!
Yhtään ei helpota ruoantuotannon tilastotiedon lukeminen (olen tarttunut uudelleen Nälkä ja yltäkylläisyys -kirjaan, joka jäi viime kesänä kesken) tai sen varsinaisen ns. vegaanipropagandan kohtaaminen. Tuntuu, että kaikki alkoi siitä, että valmistin eräisiin juhliin eräälle toiselle keliaakikolle, joka on myös vegaani, meille sopivaa tarjottavaa. Vegaaniset vaihtoehdot alkoivatkin näyttää runsailta ja helpoilta.
Mikäs tuossa, vaan ärsyttäväähän se on, kun omatunto kolkuttaa joka kerran, kun rikkoo kananmunan, ja kukkotipujen surkea kohtalo tulee heti mieleen. Toisaalta, niin taloudellisista, (maito on halvempaa kuin kasvimaito) sosiaalisista (ruokatalous hoidetaan yhdessä puolison kanssa, jota en halua alkaa propagoida näillä jutuilla, kun ne ahdistavat mua itseänikin) kuin käytännöllisistä (juusto) syistä.
Siinä mielessä tämä nyt ei ole ollenkaan huono juttu, että idealistista totaalivegaaniutta tärkeämpää olisikin, että eläintuotteiden kokonaiskulutus pysyisi pienenä, koska teoriassa kysynnän ivähentyminen vähentää myös tarjontaa. Eli jos siis alan korvata kokonaiskulutuksestani suuremman osan vegaanisella ravinnolla, siitä on joka tapauksessa enemmän hyötyä, kuin vaikkapa kuin vaikka yksittäisen viikon tai kuukauden vegaanitempauksesta.
Kaiken tämän ämpyilyn kunniaksi päätin nyt kuitenkin julkaista pienen perheemme ns. perusruoan, eli vegaanisen soijabologneseni, ohjeen. Kun dyykki ei anna lihaa, meillä turvaudutaan tähän usein. Itse syön tätä gluteenittoman, puoliso tietenkin tavallisen, pastan kanssa. Menee myös riisin tai perunoiden kaverina.
Soijabolognese
3 rkl mantelijauhoa
oliiviöljyä
sipuli
valkosipulinkynsi
tölkki tomaattimurskaa
1,5 dl soijarouhetta
srirachaa tai chilijauhetta oman maun mukaan
1 tl sokeria
monta reilua rouhausta mustapippuria myllystä
1 tl kaakaojauhetta
1 tl omenaviinietikkaa tai balsamicoa
kohtuullinen määrä herbs de provencea, timjamia, basilikaa ja/tai oreganoa, ainakin kahta näistä
1-2tl suolaa
Paahda ensin mantelijauho. Lämmitä pannu ilman öljyä, laita mantelijauho siihen, varo, ettei se pala. Heti kun alkaa tuoksua, laske lämpöä. Kun nyt saa vähän väriä, siirtele vähän pannulla ja laita sitten sivuun lautaselle.
Pilko sipuli ja siivuta valkosipulinkynsi. Kuullota sipulia pannulla, kun se on kuultavaa, lisää valkosipuli ja tomaattimurska. Lisää myös soijarouhe ja tilkka vettä, niin että koostumus on sopiva ja rouhe turpoaa. Vettä voi lisäillä tarvittaessa. Kastike on parempaa, jos ei ole kovin vetistä, eli mieluummin vähitellen.
Heittele kaikki mausteet, etikka ja kaakaojauhe pannulle, anna porista n. 15 min, vahdi, että vesi riittää. Lisää mantelijauhe ja tarvittaessa vettä. Laita pasta kiehumaan, anna kastikkeen kuplia hiljaisella lämmöllä vielä kastikkeen tekeytymisen ajan.
Kaikki maustemäärät ovat arvioita, teen tämän aina silmämääräisesti. Kaakaojauheen ja sokerin pointti on vahvistaa tomaatin aromia, käytän niitä aina tomaattiruoissa. Samoin etikka on ns. luonnollinen arominvahvenne.
Tähän voi lisätä vaikka mitä, esimerkiksi paprikaa, porkkanaa tai pinaattia. Sitä voi käyttää lasagnen "jauhelihakastikkeena". Annoksen voi syödä myös klassisesti parmesaanin kanssa, laittaa sekaan kermaa tai kasvikermaa, tai mitä tahansa juustoa - silloin mantelijauhon voi jättää pois. Mantelijauho on kyllä olennainen ja tosi herkullinen lisä, vaikka kokkailen samaa kastiketta joskus kokonaan ilmankin. Samoilla mausteilla maustan myös tomaattisen linssikeiton, johon joskus lisään joskus myös juustokuminaa, jauhettua korianteria ja/tai sarviapilaa intialaisemman tatsin aikaansaamiseksi. Silloin noista yrteistä voi käyttää vain basilikaa. Käytännössä nämä mausteet toimivat mille tahansa tomaattipohjaiselle ruoalle. Kokeilemalla löytyvät itseä miellyttävät määrät.
Toivottavasti maistuu!
Kesähommia
Kesäsäät ovat olleet pettymys. Olen usein kesäisin viettänyt aikaa mm. Alppipuistossa ja Pikkukosken uimarannalla, mutta nyt säät eivät ole houkutelleet ulos ollenkaan samalla tavalla. Vaikka on kaunista ja aurinkoista, kylmyys ei vain tunnu mukavalta. Edes uimavedet eivät ole lämmenneet. Kävin heittämässä talviturkin vasta nyt, heinäkuun puolessa välissä, eikä kokemus ollut ollenkaan, kuten keskikesän uintireissut yleensä. Kuumuus puuttuu.
Korjautin Kumiluodissa polkupyöräni. Puoliso lainasi sitä ja haukkui jarrut, eikä saanut lukkoa toimimaan. Hyvä esimerkki siitä, miten keho oppii jotain, mitä ei voi selittää. Vaikka yritin, en osannut puhelimessa neuvoa niitä tarkkoja asentoja, joilla lukon saa auki. Jäykkä kapistus. Jarrujen osalta, no, olen ajanut huonojarruisilla vanhoilla mummopyörillä yli kymmenen vuotta, joten jarrujalkani toimii pehmeästi ja houkutellen. On ollut ihanaa pyöräillä paikasta toiseen!
Eilen olin mustikassa. Hidasta hommaa, aloin harkita poimurin hankkimista. Myös nokkosia olen keräillyt vielä nyt kesälläkin. Pienempiäkin löytyy vielä, isommista otan vain latvaosan, jos eivät ole kukkineet vielä. Olen myös niittänyt niitä keruupaikoiltani tarkoituksella, jotta voin palata hakemaan sieltä pieniä vielä tänä kesänä. Tein elämäni ensimmäisen nokkoskeiton. Siitä tuli ihanaa, vaikka ei ollut edes kermaa! Puolisokin tykkäsi.
Parvekepuutarhani kukoistaa, joskaan silkki- tai samettikukat eivät ole tehnyt yhtään kukkaa, eikä ruukkutomaatti myöskään. Toivottavasti niitä kuitenkin tulee! Kaikki lehtinä syötävät voivat hyvin, ja päivittäin napsin sieltä jotakin vihreää lautaselleni tai smoothieen. Vesikrassia, pinaattia, salaatteja...
Parvekkeella kuivuu myös sanomalehtien päällä mesiangervoa, "luonnon omaa aspiriinia." Tosin en ole saanut sitä koskaan toimimaan kivunlievityksessä, mutta maku on ihan hyvä, yksi kofeiiniton teevaihtoehto lisää kaappiin.
Alkukesästä/loppukeväästä teimme aivan mahtavan löydön. Olimme jo hyvän aikaa sadatelleet valurautapannujen monen kympin hintaa. Pohdimme, että pitää löytää käytetty jostakin, nehän ovat käytännössä oikealla käsittelyllä ikuisia. Lyhytikäiset pinnoitetut pannut ärsyttävät.
No, satuimmepa kohtaamaan ihan muuta dyykattavaa etsiessämme roskalavan, jolla oli valurautapannuja ihan kaksin kappalein. Eilen rasvapoltin ne oliiviöljyllä. Tuon linkin löysin sattumalta jo hyvinkin tutun Jennin Arkijärjen linkistä, kiitosta vain! Opettelen vielä valurautapannun käyttöä, mutta uskon jo parilla testipaistolla, että meistä tulee vielä hyviä ystäviä. Ja sanon vielä uudelleen, etten voi uskoa onneani. Löytää nyt upeita valurautapannuja roskiksesta juuri, kun sellaista on kaivannut! En uskoisi todeksi, ellen olisi sitä itse kokenut! Samoin kävi muuten muffinssivuoan kanssa. Olin harkinnut sellaisen ostoa, ja löysin mokoman syntymäpäiväni aattona läheisen kierrätyspisteen luota, mistä muutenkin olen löytänyt mitä ihmeellisintä tavaraa.
Alan pian uskoa manifestaatioon. Mutta miksi se toimii aina parhaiten tällaisissa pienen pienissä asioissa?!
Korjautin Kumiluodissa polkupyöräni. Puoliso lainasi sitä ja haukkui jarrut, eikä saanut lukkoa toimimaan. Hyvä esimerkki siitä, miten keho oppii jotain, mitä ei voi selittää. Vaikka yritin, en osannut puhelimessa neuvoa niitä tarkkoja asentoja, joilla lukon saa auki. Jäykkä kapistus. Jarrujen osalta, no, olen ajanut huonojarruisilla vanhoilla mummopyörillä yli kymmenen vuotta, joten jarrujalkani toimii pehmeästi ja houkutellen. On ollut ihanaa pyöräillä paikasta toiseen!
Eilen olin mustikassa. Hidasta hommaa, aloin harkita poimurin hankkimista. Myös nokkosia olen keräillyt vielä nyt kesälläkin. Pienempiäkin löytyy vielä, isommista otan vain latvaosan, jos eivät ole kukkineet vielä. Olen myös niittänyt niitä keruupaikoiltani tarkoituksella, jotta voin palata hakemaan sieltä pieniä vielä tänä kesänä. Tein elämäni ensimmäisen nokkoskeiton. Siitä tuli ihanaa, vaikka ei ollut edes kermaa! Puolisokin tykkäsi.
Parvekepuutarhani kukoistaa, joskaan silkki- tai samettikukat eivät ole tehnyt yhtään kukkaa, eikä ruukkutomaatti myöskään. Toivottavasti niitä kuitenkin tulee! Kaikki lehtinä syötävät voivat hyvin, ja päivittäin napsin sieltä jotakin vihreää lautaselleni tai smoothieen. Vesikrassia, pinaattia, salaatteja...
Parvekkeella kuivuu myös sanomalehtien päällä mesiangervoa, "luonnon omaa aspiriinia." Tosin en ole saanut sitä koskaan toimimaan kivunlievityksessä, mutta maku on ihan hyvä, yksi kofeiiniton teevaihtoehto lisää kaappiin.
Alkukesästä/loppukeväästä teimme aivan mahtavan löydön. Olimme jo hyvän aikaa sadatelleet valurautapannujen monen kympin hintaa. Pohdimme, että pitää löytää käytetty jostakin, nehän ovat käytännössä oikealla käsittelyllä ikuisia. Lyhytikäiset pinnoitetut pannut ärsyttävät.
No, satuimmepa kohtaamaan ihan muuta dyykattavaa etsiessämme roskalavan, jolla oli valurautapannuja ihan kaksin kappalein. Eilen rasvapoltin ne oliiviöljyllä. Tuon linkin löysin sattumalta jo hyvinkin tutun Jennin Arkijärjen linkistä, kiitosta vain! Opettelen vielä valurautapannun käyttöä, mutta uskon jo parilla testipaistolla, että meistä tulee vielä hyviä ystäviä. Ja sanon vielä uudelleen, etten voi uskoa onneani. Löytää nyt upeita valurautapannuja roskiksesta juuri, kun sellaista on kaivannut! En uskoisi todeksi, ellen olisi sitä itse kokenut! Samoin kävi muuten muffinssivuoan kanssa. Olin harkinnut sellaisen ostoa, ja löysin mokoman syntymäpäiväni aattona läheisen kierrätyspisteen luota, mistä muutenkin olen löytänyt mitä ihmeellisintä tavaraa.
Alan pian uskoa manifestaatioon. Mutta miksi se toimii aina parhaiten tällaisissa pienen pienissä asioissa?!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



