maanantai 22. elokuuta 2016

Kokopäivitys

Aarrevaatteiden myötä keskustelu luiskahti jotenkin painoon, tai sanoisinko kokoon: minullahan ei ole vaakaa, eikä ole koskaan ollutkaan. Mutta viime keväänä kävin vaa'alla uimahallissa ja vähän hämmästyin; tämän jälkeen olen seurannut kehoni kokoa mittanauhan avulla. Nyt se näyttää lantiolla pari senttiä vähemmän, kuin ennen kesää.

En tiedä, jatkaako kokoni matkaansa alaspäin, enkä oikeastaan välitäkään, kunhan ei menisi ylöspäin. Eikä oikeastaan siksi, että ylipaino minua juurikaan pelottaisi. On hyvä tietää, mitä omalle keholle kuuluu ja miksi. Olen itse ollut aina tämän ajan kauneusihanteiden korruptoima ja luullut, että laihuus on se juttu, mutta oma kehoni on tyypillisesti ollut jo viimeisistä teinivuosista keskikokoisen yläpäässä, eli vähintään noin puolessa välissä painoindeksin haitaria. Todella hoikka en siis ole ollut koskaan, mutta en varsinaisesti pulskakaan.

Kuitenkin, kuten pari päivitystä sitten sanoin, en meinannut tuolloin enää mahtua eräisiin itse tekemiini vaatteisiin. Käänne tapahtui, kun olin kaksi viikkoa "tanskalaisessa puskassa", eli osallistuin tapahtumaan, jossa asuin leiriolosuhteissa viikon. Heräsin aamuisin noin kymmeneltä, mutta päivän suurin ateria nautittiin vasta illalla seitsemän-kahdeksan aikaan. Siihen asti nälkää torjuttiiin paitsi isohkolla ja tuntikausia kestävällä aamupalalla, myös satunnaisilla välipaloilla. Kylmälaiteolosuhteet pakottivat pääasiassa tuoreruokaan: omenoihin, porkkanoihin, avokadoon. Leivänpaloja pestolla kului myös jonkin verran, samoin pähkinöitä ja kuivahedelmiä. Jonakin päivänä taisin syödä purkillisen papuja ikään kuin lounaaksi. Illan ateria oli useimmiten vegaaninen, runsas ja täyttävä. Syöminen tapahtui hyvässä seurassa yhdessä nautiskellen ennen illan juhlia, joita vietettiin joka ilta. 

Tämä rytmi verrattuna kotona völlymiseen ja/tai kiireiseen työpäivään potkaisi liikkeelle kehoni muutoksen hiukan pienempään suuntaan, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Reissun jälkeen olin reilun viikon kovassa flunssassa, mutta aloin sen jälkeen skeittailla ja ajaa pyörällä päivittäin. Kutistuminen on jatkunut. Lähtökoosta vyötäröltä ja lantiolta on kadonnut molemmista kolme senttiä. Tämän mittailun tuloksena tosin hämmästyin: ikiaikaiseen rinnanympärykseeni on jostakin tullut peräti kuusi senttiä lisää! Ei ihme, että jotkut paidat ovat kinnanneet rintojen kohdalta! Ja mistä se on tullut?! Toivoisin tämänkin lähtevän laskusuuntaan, mutta sen ei ole niin väliä, koska kokonaisuus on melko tasapainossa jo nyt.

En ole käynyt uimahallilla, enkä tiedä siis, mitä painan, ja vaatteiden mahtuminen onkin minulle tärkeämpää. Lisäksi kehon mietiskelyssä loistava löytö on ollut Linda Baconin Health at every size, jonka tilasin, kun en ollut varma, saanko kroppaani pienemmäksi. En ole mikään kuuri-ihminen, ja Bacon perusteleekin tieteellisesti, miksi dieetit ja kuurit eivät toimikaan, vaan päinvastoin häiritsevät kehon omia painonsäätelymekanismeja. Sanon tämään uudelleen:

Laihdutuskuurit eivät toimi, vaan häiritsevät kehon omia painonsäätelymekanismeja.

Erityisen vahingollista on tuttu "jojoiluksi" kutsuttu ilmiö. Bacon kehottaa hylkäämään kaikenlaiset lihavuuteen liittyvät myytit, esimerkiksi sen, että ylipaino aiheuttaa sairauksia. Laitetaanpa tämäkin tähän

Ylipaino ei aiheuta sairauksia. Monissa tapauksissa ylipaino saattaa jopa suojella sairauksilta. Ylipainon stigmatisointi on laihdutusteollisuuden luoma kuvio, koska se tuo loputtomia määriä rahaa kyseiselle bisnekselle. 

Isojenkin ihmisten kannattaa pyrkiä elämään terveellisesti, mutta laihuuteen pyrkiminen ei ole millään tieteellisellä mittarilla tarpeellista. Jos muuten terveelliset elämäntavat - liikkuminen ja tasapainoinen ruokavalio, joka sisältää myös runsaasti nautintoa - johtaa painon putoamiseen, hieno juttu, mutta itseisarvona laihuus tai hoikkuus ei ole yhtään mitään, ja meidän kaikkien tulisi auttaa työssä, jossa poistetaan stigmaa lihavuuden ympäriltä. 

Jos nämä ajatukset kiinnostavat, suosittelen Baconin kirjaa lämpimästi. 




keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Au, afta! Hammastahnoista

Testasin hiljan hammastahnan tee-se-itse-version. Olen kuullut, että jotkut käyttävät kookosöljyä ja ruokasoodaa. Minä en laittanut mössöön öljyä, vaan tein muunnoksen täällä mainitusta hampaidenpesujauheesta. Laitoin siihen ruokasoodaa, nestemäistä steviaa ja minttuöljyä.

(Mitä kookosöljyyn tulee, onko oil pulling lukijoille tuttu? Voin kirjoittaa siitä jossakin vaiheessa, jos kiinnostaa. En itse tee sitä just nyt säännöllisesti, mutta kokemukset on periaatteessa hyviä.)

Kokemus oli ihan ok, ja jätettäkin syntyisi vähemmän, kuin hammastahnasta. En kuitenkaan uskalla siirtyä tähän kokonaan, koska mulla on just ne hampaat, joista takavuosien hammastahnamainos puhui uhkailevaan sävyyn. "Jos lopetat käytön..." ja se joku karsea vihlontaääni tai muu asiaa kuvaava juttu. Kuuma ja kylmä on kirous. Joten vannon Sensodynen tai Elmexin nimeen.

Kuulin just töissä, että Elmexissä on jotain ihan hirveetä ainetta, joka on kielletty ulkomailla. Tarkka tieto, eikös? No. Se varsinainen paholainen hammastahnoissa on tietenkin lauryylisulfaatti. Itse välttelen sitä muussakin kosmetiikassa. Erityisesti voiteissa potentiaalisesti syöpää aiheuttava aine tuntuu karmivalta, eikä erityisen mukavalta tunnu ajatus sellaisesta mun suussakaan. Yök. Käytän SLS (Sodium Lauryl Sulphate)-hammastahnaa vain, kun kyläilen jossakin, missä sellaista on, enkä ole muistanut ottaa omaa mukaan (tai olen jättänyt sen puoliskolle kotiin). Samainen henkilö töissä kertoi myös, että SLS aiheuttaa aftoja!

Noin puoli vuotta sitten ostin typeryyspäissäni jostain halpahallista Ayurvedisen hammastahnan, ja vihlonnan pitää poissa sekin, mutta arvatkaapas mitä?! Huijausta koko ayurveda, tässä tapauksessa, siinähän oli lauryylisulfaattia! Uhrauduin sitten kuitenkin käyttämään sen loppuun, mutta kuinkas kävikään... tällä hetkellä kieleni alla komeilee valtava afta. Muutama viikko sitten minulla oli samanlainen. Nämä aftat ovat siis niin valtavia ja hankalassa paikassa, että tuntuu, että olis vähän flunssa ja varsinkin happamien tai suolaisten asioiden syöminen on tuskaista, ja kiinteän ruoan ylipäätään. Nestemäinen ruoka menee parhaiten alas. Hello, vihersmoothiet!

Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut aftoja kielen alla. Nuorena minulla kyllä oli niitä muualla suussa. Siis aikana, jolloin asuin kotona ja käytin vanhempien ostamia lauryylisulfaattihammastahnoja. Nyt aikuisena niitä on ollut vain satunnaisesti ja hyvin harvoin.

Kun tämä toinen kielenalusafta ilmaantui, lopetin intialaisen hammastahnan käytön seinään. Siitä onkin enää jämät jäljellä. Pari päivää harjasin yllämainitulla yhdistelmällä, kunnes nyt taas ostin putkilon vanhaa tuttua Sensodynen Pro-Emaljia. Minun on kestettävä puolivuosittainen muovituubi.

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Ällö muovi ja itse tehdyt aarrevaatteet

Taisi olla kirja nimeltä Viipaloitu villatakki, jossa sympaattisten kierrätysohjeiden lomassa oli puolihuolimaton lausahdus siitä, että nykyisin, kun ihmiset "ovat siirtyneet fleeceen" ja muihin vastaaviin materiaaleihin, ei villapaidoilla ole enää käyttöä. Pfft! Eivät kaikki ole siirtyneet fleeceen! Monet meistä rakastavat luonnonkuituja edelleen, ja syystä: ne eivät hiosta!

Villa on ihanaa, jos vain ei allergisoi. Ja koska jos ei kosmetiikasta päädy mereen tarpeeksi mikromuovia, juuri esimerkiksi fleecestä päätyy, kertoi Hesari tänään. Minulla on onneksi vain kaksi fleecevaatetta, joista toista en pese kovin usein, sillä kun on jokseenkin spesifi käyttötarkoitus. Muuten käytän ainoastaan tekokuituisia uima-asuja ja urheilutoppeja.

Vaatteista on ollut viime aikoina taas hiukan harmia. Totuus on, että kehoni on muuttunut isommaksi, ja koska hyvä minimalisti ymmärtää, että ei kannata tukkia kaappeja liian pienillä vaatteilla, olen luopunut suurimmasta osasta kiristiäviä ja kinnaavia vaatekappaleita. Suunnittelen myös laihtumista, mutta Bea Johnson on sanonut viisaasti liian pienten vaatteiden säilyttämiseen liittyen: "jos laihdutkin, haluat hemmotella itseäsi uusilla vaatteilla". Uusilla tässä kielenkäytössä tarkoittaa tietenkin käytettyjä, mutta uusilla minulle yhtä kaikki. Sitten, jos laihdun.  (Viime vuosien sen suuntaiset yritykset eivät ole oikein onnistuneet.  Nyt olen tosissani, mutta haluan pitää asiaan kaikin puolin positiivista ja tervettä lähestymistapaa. Löysin esimerkiksi tämän kahdeksan kohdan ihanan artikkelin englanniksi siitä, miten laihduttaa lempeästi.)

Mutta mitä tehdä vaatteille, jotka olen itse tehnyt, ja jotka ovat nyt liian pieniä? Ne ovat täydellisesti tyyliini istuvia ja päällekin - silloin, kun olen ns. oikean kokoinen. Toistaiseksin päätin pitää ne. Kyseiset vermeet ovat sellaisia, ettei suurentaminenkaan ole kovin fiksu vaihtoehto, ja sitäkin voi koettaa vasta, jos näyttää siltä, että laihdutusyritykset eivät todellakaan tuota tulosta.

Fb tiesi etsiä myös loistavan Johanna Sinisalon viimevuotisen kolumnin muovista.  

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Tajunnanvirtaa ajasta, työttömyydestä ja blogin aiheesta

Olen viimeiset vuodet ollut sillä tavalla onnekas, että minulla on ollut aika paljon aikaa tehdä käytännössä ihan, mitä haluan. Koska sitä kuitenkin kutsutaan myös työttömyydeksi, ja elämme suoritus- ja tehokkuuskeskeisessä yhteiskunnassa, on se aika ikään kuin "tahriintunut" lievään syyllisyyteen siitä, ettei elämästä saisi nautiskella, kun pitäisi koko ajan olla etsimässä työtä. Olen kuitenkin nautiskellut. Vuodet 2003-2009 opiskelun parissa kun menivät niin, että kun lopulta olin valmistunut ja työtön, olin aivan lamaantunut monen vuoden aikana kasaantuneesta uupumuksesta.

Valmistumisesta on nyt jonkin aikaa, ja kaikki liika aika ilman ulkopuolisten paineiden sanelemaa tekemistä on välillä kuitenkin tuntunut myös kiroukselta. Toisaalta mielessä olevia mitä moninaisimpia projekteja ei ole saanut edistettyä, koska tämä on se kierre: nyt olis aikaa, mutta ei huvita. 

...ja kun ei ole enää aikaa, toteaa vain, että olisipa kiva tehdä niitä kaikkia juttuja, joita en silloin saanut tehtyä. 

Olen ollut paljon työttömänä, koska vaikka minulla tosiaan on korkeakoulututkinto, alani ei ole sellainen, että töitä kasvaisi joka oksalla. Liiton ihmiset, opiskelukaverit, kaikki, tietävät tämän. Meillä kaikilla on erilaisia keinoja tehdä työttömästä, ja, vaikka olisi työtäkin, taloudellisesti epävarmasta ja niukasta elämästä hiukan siedettävämpää. Minimalismi ja dyykkaus ovat olleet osa omaani. 

Kuitenkin viimeisen vuoden aikana olen hankkinut itselleni tekemistä, minkä voi nähdä edellisistä postauksistanikin. Jopa liikaa tekemistä. Niin paljon, että vaikka esimerkiksi nyt en tee töitä joka päivä ja joka viikko, olen taas aivan uupunut... koska aikaisemmin tänä keväänä olin kiinni jossakin hommassa ensin 5-6 tuntia päivällä ja sitten opiskelin vielä kolme tuntia illalla, ja viikonloppuisin kotiläksyt päälle. Niiden parissa saattoi vierähtää koko sunnuntai.

Kuten yllä kuvasin, minun kohdallani tällainen uupumus tuntuu kasaantuvan, eli se ei helpota hti, kun itse paineet vähenevät. Vaikka aikataulu alkaa helpottaa, väsymys jatkuu. Syksyllä minulla oli lievä anemia, ja mietin nytkin, pitäisikö rauta-arvot tarkistuttaa.

Lisäksi tuo työttömän siunaus, aika, on tehnyt minusta hiukan snobin sen suhteen. Elättelen toivoa siitä, ettei minun tarvitsisi ruvetakaan tekemään kahdeksan tunnin työpäiviä. Niinku ikinä. Minimalistina (vink vink) saattaa olla, että kun olen oppinut tulemaan toimeen vähällä, arvojärjestelmässäni työ ei ole kovin korkealla, siis ainakaan työ työn takia. Tietysti on niin, että a) on olemassa ihan mahtavia töitä ja b) myös tärkeitä töitä, jotka pitää tehdä. Fakta on, että se työ, jota nyt olen tehnyt, oman alani työ, on mielestäni kyllä yksi maailman parhaista duuneista... Mutta juuri hiljan puhuin kollegani kanssa tästä: tekisinkö sitäkään ympäri vuoden kokopäiväisesti, jos voisin valita? Opiskelen nyt toista korkeakoulututkintoa iltaopintoina (kyllä! Saa onnitella! Vahingossa pääsin sisään!) ja toivon, että onnistuisin jotenkin yhdistämään tämän nykyisen ja tulevan ammattini ja/tai työskentelemään vaikkapa sopivissa pätkissä niin, että voisin tehdä molempia. Se toinen ala, jota siis opiskelen, menee kategoriaan b. Siis toisinaan kenties sekin voi olla mahtavaa yhtaikaa tärkeän kanssa.

Haaveita pitää olla.

Tänä vuonna puutarhani koostuu kahdesta tomaatintaimesta ja purkkiin törkkäämästäni kaupan basilikasta. Vesikrassia kenties saan ripoteltua vielä johonkin pönttöön kasvamaan. Niin vähäisiä olivat viime kesän saaliini, että tänä vuonna koetan pitää viljelyn jotenkin järkevänä. En ehdi tai jaksa dyykata. (Suunnitelmissa se on kyllä, mutta nyt on ollut pitkä tauko. Alkuvuoden saaliit täyttivät pakastimemme, emmekä edes tarvinneet mitään. Nyt pakastin ammottaa tyhjyyttään, mutta energiaa dyykkausreissuun ei ole ollut.) En kykene hoitamaan kaikkia eväitäni tai muita syömisiäni ilman pakkausjätteitä, kun se, että ylipäätään saa syötyä kaiken muun säädön lisäksi, on ponnistus. Olen ihminen, joka nälkäisenä ei saa mitään aikaan, joten syötävä tosiaan on, vaikka olisi kiirekin. Furoshiki-eväsliinat kyllä ja työpaikkaruokalan sijaan olen onnistunut pakkaamaan eväät mukaani oikein kiitettävästi, mutta en kykene kokonaan välttelemään muoviroskaa. Aina välillä ostan tarjoussushia lähikaupasta tai muoviin pakatun salaatin. 

Yritän olla tuntematta syyllisyyttä tästä. Kuten olen aikaisemmassa postauksessani sanonut, on tasapaino kohtuullisen edullisen ja pakkaamattoman välillä toisinaan mahdoton yhtälö. Jos riisi maksaa pakkaamattomana 6 euroa kilolta ja pakattuna euron, kumpaan luulette köyhän päätyvän? Sitä minäkin. Systeemi suosii pakkauksia. 

Tähän on tultu: minimalismi jää taka-alalle kun kiire ottaa vallan. Miten voi kapselivaatekaappi? No, vähän omituisesti...

Tosin just tänään, koska eilisen lepäsin, musta tuntuu, että haluan suorittaa joitakin erikoissiivoustehtäviä. Ja siis suoritin jo, koska istun parvekkeella tuolissa, jossa ei ole enää siitepölyä. Hyvää sunnuntaita. 

PS. Voi vaikuttaa siltä, että tapani kirjoittaa ja kirjoittajanääneni on muuttunut. Ainakin itse olen huomaavinani sellaista. Siihen on syy: se mainitsemani opiskelu, nähkääs. Ei ole mitään, niin kuin pakko, joka ihmistä kehittää. 

tiistai 23. helmikuuta 2016

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Vaatekaappini kipupiste

Trikoot ovat hankalin ja kätevin tietämäni vaatekappale.

Käytän näin talvisin trikoita hameiden ja mekkojen alla tiuhaan, mutta koska reiteni osuvat yhteen, on tämä kohtauspaikka mm. kävellessä jatkuvasti koetuksella. Housujen sisäsaumaan reiden kohdalle, sauman viereen, syntyy lohduton pikkuisten reikien rivi, jonka paikkaaminen ompelulangalla tiuhoin pistoin on mahdollista, mutta ei välttämättä useita vuosia käyttöikää jatkava toimenpide.

Siksi nyt kävi säkä, kun Satuin reiluja luomuvaatteita myyvään kauppaan tyhjennysalen aikaan. Olen ollut liian pihi ostamaan kolmen-neljänkympin leggareita aiemmin, mutta nyt sain kärryyni kahdet. Aikaisemmat ostokseni samasta kaupasta, monen vuoden takaa, ovat olleet huippulaatua - joten odotukseni ovat suuret.

Kävin juuri läpi trikookokoelmani. Minulla on nyt kuudet mustat ja yhdet violetit. Näistä viidet mustat, yhdet bambuiset ja neljät ketjuliikkeen luomuleggarit, ovat parsimisen tarpeessa. Ne ovat myös käyttökelpoisia vielä jonkin aikaa ilman parsimista - eiväthän reiät tuollaisesta paikasta näy minnekään - mutta tietenkin käyttörasitus ilman korjaustoimenpiteitä pahentaa ongelmaa. Pääosa trkoistani on kolmen vuoden takaa. Ihan siedettävä käyttöikä, mutta enempi olisi tietenkin parempi. Parasta olisi, jos tuota välttämättömältä vaikuttavaa reikäriviä ei syntyisi ollenkaan. Ja nähtäväksi jää, kuinka paljon parsintatalkoot ikää jatkavat.

Oletan ja toivon tämän uuden ostokseni valossa, että aikaisemmissa hankinnoissani olisi kyse myös huonosta materiaalista, ja vasta ostamani leggarit kestäisivät kauemmin kuin kolme vuotta.

torstai 22. lokakuuta 2015

Jatkuva ähky

Jo reilut kymmenen vuotta sitten, kun uutisten lukeminen netistä alkoi pikku hiljaa yleistyä, puhuttiin informaatioähkystä.

Nyt se on pahempaa kuin koskaan. Otin hullusta päivärytmistäni yhden päivän lomaa, koska yli viikon jatkunut yskä tuntuu helpottuvan levosta kaikkein eniten. (Mikä yllätys!) Lepopäiväni tiimoilta vietin tänään reilun tunnin ihan puhtaan hömpän äärellä... vaan eipä aikaakaan kun aloin tutkia vaikkapa tiettyjen ihmisten Instagram -seuraajien määrää ja miettiä, mistä erot johtuvat. Miksi meikkaileva blondi kiinnostaa ihmisiä enemmän, kuin runollinen pohdiskelija?

Historiantutkija E. J. Hobsbawm on sanonut: "Toisinaan kaikkein pinnallisimmat ilmiöt voivat olla kaikkein syvällisimpiä." Tällä on vinha perä. Mikä ihmisiä parhaiten viihdyttääkään, se heijastelee aikaa parhaimmalla tavalla.

Instagram, Twitter, Snapchat, Facebook ja Pinterest tarjoilevat informaation kuin suupalan, suurimman osan julkaisuista kohdalla ei edes konvehdin vaan kenties suklaarusinan kokoisena. Sitten siirrytään jo seuraavaan informaatiosirpaleeseen. Kuitenkin - onko tämä mahdollista - kun nämä kaikki kuvat ja sanat kerääntyvät aivoraukkoihimme päällekkäin, olemme jo tunnin selailun jälkeen helposti ähkyssä, vaikka kaikki nähty onkin ollut lähinnä triviaa. Tämän takia en harrasta paljonkaan kevyttä viihdettä, joskin välillä janoan sitä, kai siksi, että "kevyt informaatio" on helpompaa, kuin todellinen. On olevinaan.

Olen kirjoittanut suhteestani hömppään helmikuussa. Sieltä voin nyt lainata itseäni: kevyen viihteen äärellä "aivot voi laittaa lepotilaan ja tuudittautua hetkeksi maailmaan, jossa juuri vakavampia asioita ei ole." Tämä on ihan totta. Maahanmuuton ympärillä riehuvan median, ilmastonmuutosahdistuksen ja kaikkinaisen riiston ja sorron voi unohtaa edes hetkeksi ja katsoa, kuinka jotkut kertovat pikalounaista ja ripsenpidennyksistä, niin  kuin ne olisivat jotenkin tärkeitä asioita.

Suuri osa myös kaikkein suosituimmasta blogimaailmasta on tällaista. Kelloja, laukkuja, hauskoja iltoja ja sisustusta. Uskon, että syy on sama oikeastaan kaikilla ihmisillä. On mukavaa teeskennellä, että maailma on kevyt, hauska ja yksinkertainen.

Ja kaikessa tässäkin on pohjavirta. Kuvia julkaisevat ihmiset. Niiden seuraajat ovat ihmisiä. Seuraajamäärät, kuvien tykkääjämäärät voisi tutkia, ja niistä voisi muodostaa jonkinlaisen analyysin ajastamme. Ja koska itse kirjoitan juuri tätä blogia, mietin minä tietenkin sitä jätteen määrää, joka hömpästä syntyy: vaikkapa I Love Me -messujen jäljestä tai miksei tosi-tv-sarjan kuvaamisesta. Sekin vielä. Pohjavirtoja ei ole vain yhtä, vaan useita.

Mutta tällaisessa maailmassa käyn vain lyhyillä vierailuilla. Enimmäkseen seuraan vapaahetkinäni minua kiinnostavia yhteiskunnallisia asioita. Poliittiset intohimoni sisältävät ihmisarvokysymykset, vallan jakautumisen kysymykset, eli rakenteellisen syrjinnän ja sen juuret, ympäristöasiat, ja näiden suhteen päivänpolitiikkaan. Sehän ei ole mitenkään upealla tolalla, tämänhetkinen poliittinen ilmasto keskittyy lyhytnäköisiin päätöksiin ja harvojen salaisissa kabineteissa masinoimaan valtaan. Tarkoituksella jätän myös paljon lukematta - koska nykyään info päivittyy niin julmettua vauhtia, ei yksi ihminen yksine aivoineen pysy mitenkään perässä.

Tämän lisäksi lukulistani minimalismia käsitteleviä blogeista käsittää kymmenen taajaan päivittyvää blogia, joita seuraan säännöllisen epäsäännöllisesti. Viime aikoina olen seurannut vain suomenkielisiä. Kun koetan seurata kaikkia, on uusien tarjottujen ajatusten virta kiihkeä. Siinä pysyminen on ollut vaikeaa aikataulullisesti väljempinäkin aikoina, saati nyt, kun jo opiskelu tarjoaa aivoilleni uutta apetta päivittäin.

Kykyni ottaa informaatiota vastaan on rajallinen. Taistelen väsymyksen kanssa, vaikka tiedonjanoni olisikin rajaton. Mistä löytäisin lempeyden ja realismin siihen, mitä kaikkea jaksan? On kuvaavaa, että olen flunssassa, joka ei oikein ota parantuakseen. Otin hengähdyspäivän. Kun en henkisestikään en ole pysynyt mukana kaikessa, mitä tapahtuu, huutaa kehoni huutaa lepoa siinä missä aivonikin.

Miten te, lukijani, koette tämänhetkisen maailman ja sen loputtomat informaatiovirrat?