Helsingissä alkaa lumi sulaa, ja kevään kummalliset tuoksut lennähtävät tämän tästä nenään. Hiljattain, loskaisena, mutta vielä valkoisena lauantaina, vieraanani oli pietarilainen nuori nainen, joka ihasteli meidänkin kaupunginosamme lukuisia puita ja metsämäisiä ulkoilulenkkejä. Pietarin puistot ovat graafisia ja hyvinhoidettuja, ja suurkaupunki leviää muutenkin laajalle, metsään on pitkä matka. Helsinki on pikkuinen kyläpahanen todellisen miljoonakaupungin asukkaalle, talot on rakennettu väljästi ja pieniä ja vähän isompiakin metsiköitä kohoaa siellä täällä.
Mutta mitä huomaankaan, kun kävelen tuon metsikön ohitse? Vierellä on kiireisiä kävelyreittejä, autoteitä ja junaratakin... lumen alta paljastuneella, vielä kasvittomalla ja karulla maalla, ja junaradan varsilla eritoten laiduntaa isompien ja pienempien roskien karja, jota ei reippainkaan paimenkoira saa liikkumaan omin jaloin. Tarvitaan työhanskat tai roskapiikki, iso jätesäkki ja urheilumieltä.
Suosikkisivustoihini kuuluva Care2 listaa joukon muitakin hupaisia juoksutrendejä, mutta kaltaiseni hippiäisen kiinnostuksen herättää erityisesti "eco-running", ekojuoksu, vaikka en juoksua ole oikein harrastanutkaan. Toisaalta roskanbongaajan ei ole pakko juosta. kävelytreenikin monipuolistuu kummasti kyykkimällä ja kumartelemalla. Sitä paitsi lähipusikoideni roskan määrällä ei ehdi juosta askeltakaan, kun jo taas pitää kumartua poimimaan jotakin. Pahimmissa kohdissa roskia on neliömetrilläkin jo useampi.
Garbology kertoi Amerikan rantojen siivoamisessa kunnostautuneesta Kim Masonerista ja tämän miehestä, jotka yksinkertaisesti otti kävelylenkeilleen mukaan pussin ja keräsi siihen roskia sitä mukaa, kun niitä tuli vastaan. Ennen pitkää harrastus johti siihen, että heiltä alettiin kysellä ylimääräisten pussien perään. Vastaantulijatkin halusivat kerätä roskia, kun näkivät hyvän esimerkin.
Tänään suunnittelinkin seuraavaa: oikein roskaisista maisemista voisin ottaa ennen- ja jälkeen- kuvat, kuin meikattavasta ihmisestä ikään, ja postata ne tänne blogiin.
Palaan raportoimaan, kun pääsen tuumasta toimeen!
Vähemmän tavaraa, vähemmän jätettä. Pyrkimyksiä turhien fyysisten ja henkisten kuormien hylkäämiseksi.
maanantai 24. helmikuuta 2014
sunnuntai 23. helmikuuta 2014
Vähemmän roskaa henkisessä tilassa
Blogini esittelytekstissä kuvaan tavoitteitani sanoilla "pyrkimyksiä turhuuksen hylkäämiseen niin henkisessä, kuin fyysisessä tilassa". Myös ensimmäisessä blogitekstissäni viittaan Tim Ferrisin sanoihin: "Fyysinen lisätila ei vaikuttanut olooni eniten. Kyseessä oli henkinen tila. -- Ajatukseni kulkivat kirkkaammin, ja olin paljon, paljon onnellisempi."
Henkisen tilan puhdistamisella itse tarkoitan kirkasta mieltä. Sitä, etteivät ajatukset liikaa takerru turhiin asioihin. Päivän tuomat haasteet eivät murra mieltä tai aiheuta suurta kiihtymystä, vaan elämään kuuluvat vastoinkäymiset ja yllätykset voi ottaa vastaan tyynin mielin, luottaa siihen, että omat voimat ja kyvyt riittävät niistä selviämiseen.
Oma elämänpolkuni on ollut mutkainen, olen tunteellinen ja temperamenttinen tyyppi. Matka kohti mielenrauhaa ei siis ole ollut mitenkään itsestäänselvyys. En riitele kovin paljon ihmisten kanssa yleensä, parisuhteessa kyllä jonkin verran. Parisuhteitakin on tullut ja mennyt, ja niistä on ollut elämän varrella yllin kyllin sydänsuruja. Elämän alkutaival on aiheuttanut turvattomuutta, jonka käsittely on jo pariin otteeseen johtanut pidempään terapiaan. Onnellisena ja tyynenä pysyminen siis ei ole minulle mikään helppo asia.
Lisäksi henkilökohtaiset valinnat ovat johtaneet huoliin mm. työrintamalla, työtä nimittäin ei ole aina todellakaan ollut riittävästi, eikä näin ollen talouskaan ole, eikä ole ollut kovin hulppea, jos nyt juuri ja juuri aina riittävä.
Huolia ja stressinaiheita siis piisaa. Kuitenkin viime vuosina, kun kiinnostukseni tavaroiden omistamiseen on laskenut jatkuvasti, rahantarpeeni ole kovin suuri. Suhteessa arvoonsa suurimman loven budjettiini tekee ulkona syöminen ja juominen, mistä tiukempina aikoina ei ole ollenkaa ongelmallista karsia. Dyykkaaminen helpottaa ruokamenoissa, ja vaikka asumismenoni ovatkin suuret, en ole varsinaisesti kokenut rahan puutetta, vaikka en viimeiseen vuoteenkaan ole tehnyt kovin montaa kuukautta työtä. Opiskeluaikana olen myös elänyt niin paljon niukemmalla budjetilla, että taito nuukailuun on olemassa.
Huoleni eivät siis ole suurensuuria, jos nyt eivät olemattomiakaan. Mieli kuitenkin kiertyy asioiden ympärille ja minun temperamentillani stressaavia tilanteita ovat esimerkiksi asiat, joita teen ensimmäistä kertaa - ja niitä elämässäni riittää. Viimeisin oli pariksi päiväksi hoitoon tuleva kummipoikani. On ollut treffejä ja uusia työpaikkoja, matkoja ulkomaille tai festareille, terveyshuolia...
Jos meditoin päivittäin, käsittelen tällaisia asioita tehokkaammin. Jos harrastan riittävästi liikuntaa, joogaan ja kirjoitan päiväkirjaani säännöllisesti. Jos teen asioita, joista nautin: luen sekä fiktiota, että uutisia. Jos tapaan riittävästi ystäviäni ja keskustelen puolisoni ja muiden kanssa mieltäni askarruttavista asioista. Näillä keinoin mieli pysyy kirkkaana - tai pysyisi, jos onnistuisin pitämään näistä rutiineista kiinni.
Vitsi onkin siinä, etten myönnä tai tunnista niiden arvoa, jotta onnistuisin siinä. Stressi kiristää päätä ja jumittaa hartiat tämän tästä, koska en huolehdi itsestäni. Sorrun "nollatekemiseen", foorumien selailuun, tyhjänpäiväisten blogien tai roskauutisten lueskeluun, Facebookin vahtaamiseen ja kaikenlaisten kielteisten tunteiden hoivailuun. Turhaa, turhaa, turhaa.
Meditaatioon olen tutustunut viimeisen reilun vuoden aikana, ja vaikka sen positiivinen vaikutus mielialoihini, uneen ja jopa parisuhteeseen on täysin kiistaton, en ole pitänyt rutiinia yllä. Meditaatio on tehokasta, mutta vaikuttaa niin hitaasti, ja myönteinen palaute harjoituksesta on myös niin piilevää, että sitoutuminen säännölliseen harjoitukseen on vaikeaa.
Sitoutuminen harjoitukseen, joka parantaa mielenhallintaa, kuitenkin kannattaisi. Se vie aikaa, mikä ärsyttää, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan hyöty on todellista, ja samaa sanovat tutkimukset. Vasta tällä viikolla Helsingin Sanomat kirjoitti tietoisuustaitojen tutkimuksesta lasten ja nuorten mielenterveyden hoidossa. Jutussa listataan jo valmiiden tutkimusten pohjalta useita myönteisiä vaikutuksia, kuten stressihormonin tason aleneminen.
Omat kokemukseni viittaavat samaan suuntaan. Nyt kaivattaisiin vain lisää kurinalaisuutta harjoitteluun.
Kirjoja meditaatiosta ja muusta elämänhallinnasta olen lukenut valtavan määrän, mutta tähän mainitsen nyt vain kaikkien aikojen suosikkini, josta olen soveltanut toimivimmat meditaatiotekniikkani. Teos on Ilon salaisuus ja onnellisuuden tiede. ja sen on kirjoittanyt Youngey Minguyr Rinpoche. Se kertoo meditaation voimasta tieteen näkökulmasta, ja antaa suuren määrän konkreettisia ohjeita omiin meditaatioharjoituksiin. Suosittelen lämpimästi!
Henkisen tilan puhdistamisella itse tarkoitan kirkasta mieltä. Sitä, etteivät ajatukset liikaa takerru turhiin asioihin. Päivän tuomat haasteet eivät murra mieltä tai aiheuta suurta kiihtymystä, vaan elämään kuuluvat vastoinkäymiset ja yllätykset voi ottaa vastaan tyynin mielin, luottaa siihen, että omat voimat ja kyvyt riittävät niistä selviämiseen.
Lisäksi henkilökohtaiset valinnat ovat johtaneet huoliin mm. työrintamalla, työtä nimittäin ei ole aina todellakaan ollut riittävästi, eikä näin ollen talouskaan ole, eikä ole ollut kovin hulppea, jos nyt juuri ja juuri aina riittävä.
Huolia ja stressinaiheita siis piisaa. Kuitenkin viime vuosina, kun kiinnostukseni tavaroiden omistamiseen on laskenut jatkuvasti, rahantarpeeni ole kovin suuri. Suhteessa arvoonsa suurimman loven budjettiini tekee ulkona syöminen ja juominen, mistä tiukempina aikoina ei ole ollenkaa ongelmallista karsia. Dyykkaaminen helpottaa ruokamenoissa, ja vaikka asumismenoni ovatkin suuret, en ole varsinaisesti kokenut rahan puutetta, vaikka en viimeiseen vuoteenkaan ole tehnyt kovin montaa kuukautta työtä. Opiskeluaikana olen myös elänyt niin paljon niukemmalla budjetilla, että taito nuukailuun on olemassa.
Huoleni eivät siis ole suurensuuria, jos nyt eivät olemattomiakaan. Mieli kuitenkin kiertyy asioiden ympärille ja minun temperamentillani stressaavia tilanteita ovat esimerkiksi asiat, joita teen ensimmäistä kertaa - ja niitä elämässäni riittää. Viimeisin oli pariksi päiväksi hoitoon tuleva kummipoikani. On ollut treffejä ja uusia työpaikkoja, matkoja ulkomaille tai festareille, terveyshuolia...
Jos meditoin päivittäin, käsittelen tällaisia asioita tehokkaammin. Jos harrastan riittävästi liikuntaa, joogaan ja kirjoitan päiväkirjaani säännöllisesti. Jos teen asioita, joista nautin: luen sekä fiktiota, että uutisia. Jos tapaan riittävästi ystäviäni ja keskustelen puolisoni ja muiden kanssa mieltäni askarruttavista asioista. Näillä keinoin mieli pysyy kirkkaana - tai pysyisi, jos onnistuisin pitämään näistä rutiineista kiinni.
Vitsi onkin siinä, etten myönnä tai tunnista niiden arvoa, jotta onnistuisin siinä. Stressi kiristää päätä ja jumittaa hartiat tämän tästä, koska en huolehdi itsestäni. Sorrun "nollatekemiseen", foorumien selailuun, tyhjänpäiväisten blogien tai roskauutisten lueskeluun, Facebookin vahtaamiseen ja kaikenlaisten kielteisten tunteiden hoivailuun. Turhaa, turhaa, turhaa.
Meditaatioon olen tutustunut viimeisen reilun vuoden aikana, ja vaikka sen positiivinen vaikutus mielialoihini, uneen ja jopa parisuhteeseen on täysin kiistaton, en ole pitänyt rutiinia yllä. Meditaatio on tehokasta, mutta vaikuttaa niin hitaasti, ja myönteinen palaute harjoituksesta on myös niin piilevää, että sitoutuminen säännölliseen harjoitukseen on vaikeaa.
Sitoutuminen harjoitukseen, joka parantaa mielenhallintaa, kuitenkin kannattaisi. Se vie aikaa, mikä ärsyttää, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan hyöty on todellista, ja samaa sanovat tutkimukset. Vasta tällä viikolla Helsingin Sanomat kirjoitti tietoisuustaitojen tutkimuksesta lasten ja nuorten mielenterveyden hoidossa. Jutussa listataan jo valmiiden tutkimusten pohjalta useita myönteisiä vaikutuksia, kuten stressihormonin tason aleneminen.
Omat kokemukseni viittaavat samaan suuntaan. Nyt kaivattaisiin vain lisää kurinalaisuutta harjoitteluun.
Kirjoja meditaatiosta ja muusta elämänhallinnasta olen lukenut valtavan määrän, mutta tähän mainitsen nyt vain kaikkien aikojen suosikkini, josta olen soveltanut toimivimmat meditaatiotekniikkani. Teos on Ilon salaisuus ja onnellisuuden tiede. ja sen on kirjoittanyt Youngey Minguyr Rinpoche. Se kertoo meditaation voimasta tieteen näkökulmasta, ja antaa suuren määrän konkreettisia ohjeita omiin meditaatioharjoituksiin. Suosittelen lämpimästi!
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
Nenäliinat
Sanna pohti Ekojalanjäljillä -blogissaan roskien kertymistä. Postaus sivusi mm. kankaisia nenäliinoja ja sitä, miten pakkausjätettä voisi vähentää.
Sanna arveli, että flunssakäytössä kertakäyttönenäliinat hakkaavat kankaiset, mutta rohkenen olla eri mieltä. Olen jossakin vaiheessa siksakkaillut lakanoista leikatuista neliöistä jokusen kappaleen kestonenäliinoja sekä ostellut niitä sieltä täältä, missä nyt on tullut vastaan (olen ns. vanhanaikaisista tekstiilikaupoista löytänyt jopa uusia...), ja käyttänytkin noita mielelläni. Kovin nätti siksakkireuna ei ole, ja muutamien pesujen jälkeen rispaantuukin jonkin verran, mutta varsinainen reunankääntö tuntui hyvin vaivalloiselta ajatukselta, saati pitsireunojen värkkääminen (Vaikka valmispitsin kyllä ompelee reunaan yhtä helposti, kuin sen siksakin. Tällaiset pienet ompelutyöt vain eivät ole kaikkein inspiroivimpia, kun kaapit ovat pullollaan keskeneräisiä projekteja muutenkin.)
Suhteessa paperinenäliinoihin kangasliina on nenän herkälle iholle mielettömän ihanan tuntuinen. Kangasnenäliinan käyttö vähentää huomattavasti flunssan aiheuttamaa efektiä, jossa nenänpielet helottavat punaisina, iho on ärtynyt ja pyyhkiminen sattuu. Ilmeisesti saman efektin välttämiseksi jotkut paperinenäliinamerkit ovat mainostaneet, että niihin on lisätty kosteusvoidetta tai aloe veraa. Tietääkö kukaan, toimiiko moinen?
Viime keväänä minua potkaisi onni. Olin hautonut mielessäni haavetta suuresta nenäliinavarastosta, mutta askartelu ei houkuttanut. Tongin laatikoita ja kaappeja talossa, joka on tyhjentynyt muutaman vanhan sukulaisen kuoltua, ja perintöasioiden takia tavarat ovat jääneet tutkimatta ja jakamatta. Perikunnan luvalla minulla oli oikeus ottaa mukaani käytännössä, mitä vain halusin.
Löysin paketin nenäliinoja. Paketti näytti tältä:
Nenäliinoja sen sisällä oli pari-kolmekymmentä kappaletta, suurin osa pitsireunaisia ja puuvillaisia. Ne eivät valitettavasti näy nyt kuvassa, koska ovat kaikki pyykissä. Minäkin sairastin flunssan uuden vuoden jälkeen, joten nenäliinani pääsivät tosi käyttöön. Tässä kuvassa stand-ininä toimii kuin toimiikin paperinenäliinapaketti. (Jouduin hiljan ostamaan sellaisen, koska olin ulkona, nenä vuoti huikeasti enkä ollut muistanut jemmata kangasliinoja taskuihin. Tämä on suurin ongelma nenäliinojen kanssa ylipäänsä, en meinaa muistaa ottaa niitä mukaan. Olen aika hajamielinen tyyppi.)
Flunssan myötä kantani on kuitenkin kiistaton: ilman muuta kankainen nenäliina. Kaikille ei tietenkään voi käydä yhtä hyvää tuuria, kuin minulla, että kasa vanhoja hyviä nenäliinoja vain tipahtaa taivaasta syliin. Rohkaisen kuitenkin keräilemään omaa liinavarastoa, mistä niitä nyt sattuu löytymäänkin. Jos kirpparin vintage-liinoja kehtaa pesun jälkeen käyttää, sieltä voi olla hyvä aloittaa etsinnät. Jotkut "vanhanaikaiset" tekstiilikaupat voivat myös myydä kangasnenäliinoja, jos niitä hoksaa kysyä.
Parhaiten nenäliinat peseytyvät pesupussissa, kuudessakympissä, muun kuudenkympin pyykin, eli lakanoiden ja pyyhkeiden joukossa. Jos on oikein marttamainen olo, voi liinaset vielä silitelläkin. Itse jaksan joskus silittää omani. Kostutan ne ensin suihkepullolla ja silitän sitten ensin koko liinan ja sitten vielä kaksi tai kolme taitosta, vähän liinan koosta riippuen. Silitetty pitsireunainen nenäliina on ihanan ylellinen!
(Sellainen vinkki vielä paperinenäliinojen suurkuluttajille, että nenäliinan, kuten muutkin pehmopaperit, saa laittaa biojätteeseen.)
Sanna arveli, että flunssakäytössä kertakäyttönenäliinat hakkaavat kankaiset, mutta rohkenen olla eri mieltä. Olen jossakin vaiheessa siksakkaillut lakanoista leikatuista neliöistä jokusen kappaleen kestonenäliinoja sekä ostellut niitä sieltä täältä, missä nyt on tullut vastaan (olen ns. vanhanaikaisista tekstiilikaupoista löytänyt jopa uusia...), ja käyttänytkin noita mielelläni. Kovin nätti siksakkireuna ei ole, ja muutamien pesujen jälkeen rispaantuukin jonkin verran, mutta varsinainen reunankääntö tuntui hyvin vaivalloiselta ajatukselta, saati pitsireunojen värkkääminen (Vaikka valmispitsin kyllä ompelee reunaan yhtä helposti, kuin sen siksakin. Tällaiset pienet ompelutyöt vain eivät ole kaikkein inspiroivimpia, kun kaapit ovat pullollaan keskeneräisiä projekteja muutenkin.)
Suhteessa paperinenäliinoihin kangasliina on nenän herkälle iholle mielettömän ihanan tuntuinen. Kangasnenäliinan käyttö vähentää huomattavasti flunssan aiheuttamaa efektiä, jossa nenänpielet helottavat punaisina, iho on ärtynyt ja pyyhkiminen sattuu. Ilmeisesti saman efektin välttämiseksi jotkut paperinenäliinamerkit ovat mainostaneet, että niihin on lisätty kosteusvoidetta tai aloe veraa. Tietääkö kukaan, toimiiko moinen?
Viime keväänä minua potkaisi onni. Olin hautonut mielessäni haavetta suuresta nenäliinavarastosta, mutta askartelu ei houkuttanut. Tongin laatikoita ja kaappeja talossa, joka on tyhjentynyt muutaman vanhan sukulaisen kuoltua, ja perintöasioiden takia tavarat ovat jääneet tutkimatta ja jakamatta. Perikunnan luvalla minulla oli oikeus ottaa mukaani käytännössä, mitä vain halusin.
Löysin paketin nenäliinoja. Paketti näytti tältä:
Nenäliinoja sen sisällä oli pari-kolmekymmentä kappaletta, suurin osa pitsireunaisia ja puuvillaisia. Ne eivät valitettavasti näy nyt kuvassa, koska ovat kaikki pyykissä. Minäkin sairastin flunssan uuden vuoden jälkeen, joten nenäliinani pääsivät tosi käyttöön. Tässä kuvassa stand-ininä toimii kuin toimiikin paperinenäliinapaketti. (Jouduin hiljan ostamaan sellaisen, koska olin ulkona, nenä vuoti huikeasti enkä ollut muistanut jemmata kangasliinoja taskuihin. Tämä on suurin ongelma nenäliinojen kanssa ylipäänsä, en meinaa muistaa ottaa niitä mukaan. Olen aika hajamielinen tyyppi.)
Flunssan myötä kantani on kuitenkin kiistaton: ilman muuta kankainen nenäliina. Kaikille ei tietenkään voi käydä yhtä hyvää tuuria, kuin minulla, että kasa vanhoja hyviä nenäliinoja vain tipahtaa taivaasta syliin. Rohkaisen kuitenkin keräilemään omaa liinavarastoa, mistä niitä nyt sattuu löytymäänkin. Jos kirpparin vintage-liinoja kehtaa pesun jälkeen käyttää, sieltä voi olla hyvä aloittaa etsinnät. Jotkut "vanhanaikaiset" tekstiilikaupat voivat myös myydä kangasnenäliinoja, jos niitä hoksaa kysyä.
Parhaiten nenäliinat peseytyvät pesupussissa, kuudessakympissä, muun kuudenkympin pyykin, eli lakanoiden ja pyyhkeiden joukossa. Jos on oikein marttamainen olo, voi liinaset vielä silitelläkin. Itse jaksan joskus silittää omani. Kostutan ne ensin suihkepullolla ja silitän sitten ensin koko liinan ja sitten vielä kaksi tai kolme taitosta, vähän liinan koosta riippuen. Silitetty pitsireunainen nenäliina on ihanan ylellinen!
(Sellainen vinkki vielä paperinenäliinojen suurkuluttajille, että nenäliinan, kuten muutkin pehmopaperit, saa laittaa biojätteeseen.)
perjantai 24. tammikuuta 2014
Arvokasta painolastia
Miksi minun on niin vaikea vähentää tavaroita kodistani? Raskain tavarataakkani ovat oman työni jäljet.
Olen pitänyt päiväkirjaa säännöllisesti siitä asti, kun olin 12-vuotias. En enää tiedä edes, kuinka paljon kirjoja on. Niitä on kymmeniä niin vanhempieni luona, kuin täällä nykyisessä kodissani. Täytän muutaman vuodessa. Luulisin, että luku on viitisen- tai kuutisenkymmentä tällä hetkellä.
Päiväkirjat ovat minulle tärkeitä. Tiedän ihmisiä, jotka nimenomaan haluavat päiväkirjoistaan ja entisestä itsestään eroon, mutta minä kuitenkin, jotenkin, pidän sitä entistä itseäni ja hänen tarjoamiaan oppitunteja arvokkaina. Koska enkö vain saata eksyä jokaiseen noista kirjoista, jos kaivan sellaisen esille, ja löytää taas jotakin hienoa ja arvokasta itsestäni, jonka olin unohtanut, jota en ilman kyseistä kirjaa olisi itsestäni saanut oppia? Jos itsetuntemus on matka, joka kestää läpi elämän, eivätkö kaikki nuo merkinnät ole varsin arvokkaita jälkiä siitä matkasta, varsinkin, kun jokaisesta kirjasta on varmasti poimittavissa vähintään yksi kirkas ja kaunis ajatus? Toki elämä on rajallinen, enkä ehkä lue niitä kaikki kannesta kanteen koskaan - mutta kuka tietää? Entä jos vaikka mummona haluaisinkin tehdä niin, ja minulla olisi aikaa? Kuinka surisinkaan, jos silloin huomaisin hävittäneeni nuo kirjat, jotka eivät vie tilaa kuin muutaman pahvilaatikollisen verran.
Päiväkirjan kirjoittaminen, nimenomaan käsin, on ollut, ja on minulle edelleen, mielenterveyden hoitamista. Olen lukenut siitä joitakin tutkimuksiakin, käsin kirjoittamisessa on aivoille jotakin tehokkaampaa kuin tässä näppäimistön naputtelussa.
Toinen materian pesäpaikka ovat arkistot. Tosiasiassa en ole kajonnut opiskeluaikani papereista koottuihin kansioihin sen koommin, mutta jotenkin mietin, josko niitä vielä tulisi selattua. On kokonaisia näytelmiä, ja erinäisten erityisten oppiaineiden mitä mielenkiintoisimpia monisteita, sekä itse kirjoitettua ja piirrettyä materiaalia. Kulttuurialan opiskelumateriaali ei ole tylsää eikä puuduttavaa. Olen pitänyt nuo valitut materiaalit siksi, että olen uskonut niistä vielä löytäväni jotain. Kuten kirjoista, jotka uskoo vielä lukevansa uudelleen.
Konkreettisesti suurin taakka ovat maalaukseni. Opiskeluajaltani on rullattuina useita yli metrin korkuisia ja lähes samanlevyisiä maalauksia, suurimmat vanhempieni luona, minulla jokunen vähäpätöisempi... enkä tiedä, mitä niille tehdä. Pitäisikö lahjoittaa ne ei-niin-tärkeät pois esimerkiksi Facebookin kautta, kehystää tärkeimmät ja ripustaa ne omaan kotiin? Antaa ystäville ja sukulaisille osa? A2-kokoinen ja sitä pienempi kuvamateriaali mahtuu pariin vintagematkalaukkuun, mutta ne isot rullat... toisaalta ison skaalan kuvataiteilijoilla saattaa olla useiden metrien levyisiä ja korkuisia kankaita, ja hekin onnistuvat säilömään nuo arkistonsa kunnialla. Minä en ole valmis eroamaan noista töistä, ainakaan heittämään niitä roskalavoille. Ajatus ystäville ja sukulaisille lahjoittamisesta houkuttaa kyllä. Annan sen ajatuksen kasvaa.
Sitten on valokuvia ja kirjeitä, joita juuri sain laatikollisen vanhemmiltani ja unohduin tutkimaan. Kuinka paljon vuosia vanhaa rakkautta ne sisälsivätkään, viestit ystäviltä, joita en ole vuosiin nähnyt, kuvia vaihto-oppilasvuoteni ajalta, yläasteajalta... niin paljon muistoja, niin paljon ainutkertaisia ja unohtuneita silmäyksiä elämäntarinaani.
Digitoiko joku tällaisia muistoja? Ja vievätkö ne niin paljon tilaa, ettei niitä voi säilyttää? Vai ovatko nämä juuri niitä asioita, jotka kannattaa?
Olen pitänyt päiväkirjaa säännöllisesti siitä asti, kun olin 12-vuotias. En enää tiedä edes, kuinka paljon kirjoja on. Niitä on kymmeniä niin vanhempieni luona, kuin täällä nykyisessä kodissani. Täytän muutaman vuodessa. Luulisin, että luku on viitisen- tai kuutisenkymmentä tällä hetkellä.
Päiväkirjat ovat minulle tärkeitä. Tiedän ihmisiä, jotka nimenomaan haluavat päiväkirjoistaan ja entisestä itsestään eroon, mutta minä kuitenkin, jotenkin, pidän sitä entistä itseäni ja hänen tarjoamiaan oppitunteja arvokkaina. Koska enkö vain saata eksyä jokaiseen noista kirjoista, jos kaivan sellaisen esille, ja löytää taas jotakin hienoa ja arvokasta itsestäni, jonka olin unohtanut, jota en ilman kyseistä kirjaa olisi itsestäni saanut oppia? Jos itsetuntemus on matka, joka kestää läpi elämän, eivätkö kaikki nuo merkinnät ole varsin arvokkaita jälkiä siitä matkasta, varsinkin, kun jokaisesta kirjasta on varmasti poimittavissa vähintään yksi kirkas ja kaunis ajatus? Toki elämä on rajallinen, enkä ehkä lue niitä kaikki kannesta kanteen koskaan - mutta kuka tietää? Entä jos vaikka mummona haluaisinkin tehdä niin, ja minulla olisi aikaa? Kuinka surisinkaan, jos silloin huomaisin hävittäneeni nuo kirjat, jotka eivät vie tilaa kuin muutaman pahvilaatikollisen verran.
Päiväkirjan kirjoittaminen, nimenomaan käsin, on ollut, ja on minulle edelleen, mielenterveyden hoitamista. Olen lukenut siitä joitakin tutkimuksiakin, käsin kirjoittamisessa on aivoille jotakin tehokkaampaa kuin tässä näppäimistön naputtelussa.
Toinen materian pesäpaikka ovat arkistot. Tosiasiassa en ole kajonnut opiskeluaikani papereista koottuihin kansioihin sen koommin, mutta jotenkin mietin, josko niitä vielä tulisi selattua. On kokonaisia näytelmiä, ja erinäisten erityisten oppiaineiden mitä mielenkiintoisimpia monisteita, sekä itse kirjoitettua ja piirrettyä materiaalia. Kulttuurialan opiskelumateriaali ei ole tylsää eikä puuduttavaa. Olen pitänyt nuo valitut materiaalit siksi, että olen uskonut niistä vielä löytäväni jotain. Kuten kirjoista, jotka uskoo vielä lukevansa uudelleen.
Konkreettisesti suurin taakka ovat maalaukseni. Opiskeluajaltani on rullattuina useita yli metrin korkuisia ja lähes samanlevyisiä maalauksia, suurimmat vanhempieni luona, minulla jokunen vähäpätöisempi... enkä tiedä, mitä niille tehdä. Pitäisikö lahjoittaa ne ei-niin-tärkeät pois esimerkiksi Facebookin kautta, kehystää tärkeimmät ja ripustaa ne omaan kotiin? Antaa ystäville ja sukulaisille osa? A2-kokoinen ja sitä pienempi kuvamateriaali mahtuu pariin vintagematkalaukkuun, mutta ne isot rullat... toisaalta ison skaalan kuvataiteilijoilla saattaa olla useiden metrien levyisiä ja korkuisia kankaita, ja hekin onnistuvat säilömään nuo arkistonsa kunnialla. Minä en ole valmis eroamaan noista töistä, ainakaan heittämään niitä roskalavoille. Ajatus ystäville ja sukulaisille lahjoittamisesta houkuttaa kyllä. Annan sen ajatuksen kasvaa.
Sitten on valokuvia ja kirjeitä, joita juuri sain laatikollisen vanhemmiltani ja unohduin tutkimaan. Kuinka paljon vuosia vanhaa rakkautta ne sisälsivätkään, viestit ystäviltä, joita en ole vuosiin nähnyt, kuvia vaihto-oppilasvuoteni ajalta, yläasteajalta... niin paljon muistoja, niin paljon ainutkertaisia ja unohtuneita silmäyksiä elämäntarinaani.
Digitoiko joku tällaisia muistoja? Ja vievätkö ne niin paljon tilaa, ettei niitä voi säilyttää? Vai ovatko nämä juuri niitä asioita, jotka kannattaa?
tiistai 14. tammikuuta 2014
Rakkaat tavarani
Kuinka paljon tavaraa minulla on?
Sana "minimalismi" tuo mieleeni huoneen, jossa on patja ja tuskin mitään muuta, vähän tämän tyypin tapaan (jutussa kerrotaan kaverin minimalistisesta elämäntavasta lisää).
Jos ajatellaan välttämättömyyksiä, mitä yksi ihminen tarvitsee? Ehkäpä noin pesukoneellisen vaatteita ja lisäksi yksi vaatekerta, kahdet lakanat, toiset käyttöön, toiset pyykkiin, kaksi pyyhettä ja pienempiä pyyhkeitä lisäksi. Astioita yksi kutakin, kaikki pestään käytön jälkeen. Mutta entä jos joku tulee kylään? Ja kunnon aterian tekemiseen voi tarvita useammankin kattilan. Ja jos pyykkiä ei saakaan pestyä aina heti, kun on tarvis? ... on monia syitä kerätä tavaraa ympärilleen.
Minulla on esimerkiksi paljon kirjoja. Perustelen sen sillä, että että jotkut kirjat vain on parempi omistaa. Ne ovat niin erityisiä, että niihin voi tulla tarvis palata milloin vain. Silloin kirjan on parempi löytyä omasta hyllystä. Ovatko kaikki hyllyni, noin 200, kirjaa, sitten sellaisia? Eivät. Osan olen saanut joltakin, enkä siksi jotenkin "kehtaa" luopua niistä, vaikka kirjan antaja (mummi) ei olisi enää elossakaan, tai ei saisi koskaan tietää (eräs ystävä, jonka kanssa en juurikaan ole enää tekemisissä). Jokusen kirjan olen varmasti jättänyt jo kertalukemalta, mutta kuitenkin niin kohtuullisia, että yhtä hyvin voin kirjan pitääkin. Osa on vain unohtunut hyllyyn.
En asu yksin. Kanssani asuu avopuolisoni. Hänellä on vain muutama kirja, mutta taloon muuttaessaan hän toi mukanaan säilytyshuonekaluja, jotka olivat jo valmiiksi täynnää kaikenlaista, kylläkin hyvin järjestettyä, kamaa - suurimpaan osaan näistä hän ei ole kajonnut.
Minua avokkini syyttä "hoarderiksi", olisiko sopiva suomenkielinen termi sitten haalija. Tämä on tietenkin pelkkää kiusaamista ;) Kunnon haalijallehan ei ole väliä, mikä tavara on, kuten olemme amerikkalaisesta Hoarders -tv-sarjasta saanut nähdä. Myös Garbology -kirja kuvaili tarkasti haalijoiden kotien jäätäviä oloja. Silti piikissä jokin osuu - siksi minä alan aina puolustaa itseäni, kun hän kiusaa minua näin. Yritän mm. väittää, että kaikki, mitä minulla on, on tarpeellista.
Maria Petterssonin radio-ohjelman jaksossa Ihmishamsterit -jaksossa Yle Puheella kerrottiin, että kerrostalokaksiossa on keskimäärin 10 000 tavaraa. Se on huikea määrä. Nyt, kun laskin kirjani, ja joskus olen laskenut joitakin vaatteitani, en edelleenkään usko, että meillä määrä nousee lähellekään kymmentätuhatta. Yli tuhat se varmaankin on, kenties jopa jossakin kahden- ja kolmentuhannen välillä - myös se merkitsee, mikä lasketaan tavaraksi. Lasketaanko klemmari? Nuppineula?
Nuppineulojen laskemisessa ei tietenkään ole mitään järkeä - eikä välttämättä tavaroiden laskemisessa ylipäätäänkään. Olennainen kysymys on, mihin tavaroita käytetään, ja käytetäänkö niitä. Erilaiset harrastukset kerryttävät erilaisten tavaroiden määrää. Itse harrastan käsitöitä, erityisesti ompelua, ja vielä tarkemmin, vaatteiden tuunausta - siitä ne nuppineulat. Käsityöharrastajat tuntevat "liikojen tarvikkeiden syndrooman", kangasta ja lankaa löytyy loputtomiin, minulla myös vaatekappaleita, joille aion tehdä jotakin. Suunnitelma siitä "jostakin" voi olla jopa valmiina, mutta retromekko vain odottelee kaapissa jo toista, tai viidettä, vuotta... samoin se kangas, jonka värjäsin reaktiiviväreillä seitsemän vuotta sitten. Siitä pitäisi tulla takki, vuorikankaankin ostin - kolmisen vuotta sitten. Harmi vain, että dandymäinen tyylini on vaihtunut luonnonläheisempään, enkä ole varma, että josko saisinkin sen takin tehtyä joskus, tuntuisiko se enää omalta. (Tässä tapauksessa kyllä sanon, että "tekisin siitä omani", niin makee se kyseinen kangas on...!)
Mutta kaikista näistä pontevista tekosyistä huolimatta vastaus kysymykseen "kuinka paljon tavaraa minulla (sitten) on?" on "liikaa". Tavaraa on liikaa. Vaatteita erityisesti on liikaa. Joka kerta, kun karsin vaatekaappiani, saan itseni "suruttomalle" vaihteelle ja heitän pois sellaisiakin vaatteita, joista luopuminen aiheuttaa selkeän pistoksen. Edellinen karsimisoperaatio muutama viikko sitten tuotti neljä muovikassillista vaatetta meneväksi läheiseen kierrätyslaatikkoon.
En kuitenkaan ole huomannut minkäänlaista vaikeutta löytää päällepantavaa. Päinvastoin - edelleen.
Muutama vuosi sitten Olli Sirénin kolumni kertoi tavaroiden vähentämisestä sataan. Se on kunnioitettava tavoite, täältä kahdentuhannen keskeltä katsottuna. Tosin nippusiteiden kohdalla jokin minussa huutaa, että "mitä jos eräänä päivänä tarvitsenkin nippusiteitä, pitääkö sitten mennä ostamaan uusi paketti?! Eiväthän ne vie niin paljon tilaa...!" ...mutta ehkä edes nippusiteet eivät ole tämän ajattelutavan ydin.
Ydin on: mikä riittää? Riittäisikö vähempi? Voiko olla, että vähempi jopa toimisi paremmin? Koska mitä tulee vaatekaappiini, ongelma on nimenomaan sen pitäminen järjestyksessä. Se, että on paljon päällepantavaa, voi kääntyä itseään vastaan: massasta ei välttämättä löydykään etsittyä vaatekappaletta, ja runsaudenpula saattaa saada etsijän tuntemaan, että mitään päällepantavaa ei todellakaan ole, kun näkyvistä vaatteista ei itsestäänselvästi synny mitään kokonaisuutta. Jos taas varmasti "toimivat" ja mieleiset vaatekappaleet ovat kaapissa hyvässä järjestyksessä, on asukokonaisuus helppo koota kaapista päivästä toiseen. (Tällaista ongelmaa ei yleensä ole ihmisillä, jotka eivät välitä vaatteista. Itse välitän kovastikin, erityisesti erikoisemmasta ja retrokamasta.)
Eli ei se tavaran vähentäminen sinänsä, vaan lopputulos. 4 tunnin työviikon (sic!) (Basam books, 2008) kirjoittaja Tim Ferriss antaa kirjansa sivuilla 269-270 hyviä neuvoja tavarasta luopumiseen, ja toteaa lopuksi: "Fyysinen lisätila ei vaikuttanut olooni eniten. Kyseessä oli henkinen tila. -- Ajatukseni kulkivat kirkkaammin, ja olin paljon, paljon onnellisempi."
maanantai 13. tammikuuta 2014
Alku
Olen kolmikymppinen helsinkiläinen. Asun kohtuullisen kokoisessa kaksiossa avomiehen kanssa, kuljen pyörällä ja julkisilla liikennevälineillä.
Olen harrastanut "ekologisia juttuja" jo monen monta vuotta. Alkusysäyksenä lienee ollut asiaan kallellaan olleet ystävät ja oma kiinnostukseni kaikenlaiseen maailmanpelastamiseen.
Ekologisen ja niukkaan kulutukseen tähtäävä ajattelu on vallannut aivokapasiteettiani pikkuhiljaa ja muuttunut normiksi.
Olen erittäin huolissani omasta ja muiden länsimaalaisten jälkeensä jättämästä jätemäärästä. Suomalainen tuottaa vuodessa 400-500 kiloa jätettä.
Hiljattain tielleni osui ihmeellinen kirja. Se käsittelee amerikkalaista jätefilosofiaa, tutkimusta, jätteenkäsittelykäytäntöjä, sekä erilaisia radikaaleja yksilöitä, jotka toimivat jätteiden vähentämisen alueella.
Kirja on nimeltään
Garbology - Our Dirty Love Affair with Trash -teoksen on kirjoittanut Edward Humes, ja vaikka en toistaiseksi ole tutustunut miehen muuhun tuotantoon, jo tämä riitti minut vakuuttamaan siitä, että hän on oikealla asialla. Hän tuo vilpittömästi, lukuisin esimerkein, elävästi ja uskottavasti esille kiistämättömän tosiasian: me emme voi jatkaa tällä tavalla. Meidän täytyy muuttaa elämämme.
Maailma on epäilemättä hukkumassa roskaan, ja suurin syy siihen on länsimainen elämäntapa, jonka keskiössä on kuluttaminen.
Tässä blogissa pyrin kertomaan omasta matkastani vähemmän jätettä tuottavaan elämäntapaan. Eikä siinä vielä kaikki - tuottamani jätteen vähentämisen lisäksi haluaisin omistaa vähemmän tavaraa. Olen aina ollut surkea siivoamaan. Mitä vähemmän tavaraa omistan, sitä helpommaksi se muuttuu. Lisäksi uskon, että vaatimaton määrä omaisuutta auttaa pitämään myös mielen kirkkaampana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

