maanantai 6. kesäkuuta 2016

Ällö muovi ja itse tehdyt aarrevaatteet

Taisi olla kirja nimeltä Viipaloitu villatakki, jossa sympaattisten kierrätysohjeiden lomassa oli puolihuolimaton lausahdus siitä, että nykyisin, kun ihmiset "ovat siirtyneet fleeceen" ja muihin vastaaviin materiaaleihin, ei villapaidoilla ole enää käyttöä. Pfft! Eivät kaikki ole siirtyneet fleeceen! Monet meistä rakastavat luonnonkuituja edelleen, ja syystä: ne eivät hiosta!

Villa on ihanaa, jos vain ei allergisoi. Ja koska jos ei kosmetiikasta päädy mereen tarpeeksi mikromuovia, juuri esimerkiksi fleecestä päätyy, kertoi Hesari tänään. Minulla on onneksi vain kaksi fleecevaatetta, joista toista en pese kovin usein, sillä kun on jokseenkin spesifi käyttötarkoitus. Muuten käytän ainoastaan tekokuituisia uima-asuja ja urheilutoppeja.

Vaatteista on ollut viime aikoina taas hiukan harmia. Totuus on, että kehoni on muuttunut isommaksi, ja koska hyvä minimalisti ymmärtää, että ei kannata tukkia kaappeja liian pienillä vaatteilla, olen luopunut suurimmasta osasta kiristiäviä ja kinnaavia vaatekappaleita. Suunnittelen myös laihtumista, mutta Bea Johnson on sanonut viisaasti liian pienten vaatteiden säilyttämiseen liittyen: "jos laihdutkin, haluat hemmotella itseäsi uusilla vaatteilla". Uusilla tässä kielenkäytössä tarkoittaa tietenkin käytettyjä, mutta uusilla minulle yhtä kaikki. Sitten, jos laihdun.  (Viime vuosien sen suuntaiset yritykset eivät ole oikein onnistuneet.  Nyt olen tosissani, mutta haluan pitää asiaan kaikin puolin positiivista ja tervettä lähestymistapaa. Löysin esimerkiksi tämän kahdeksan kohdan ihanan artikkelin englanniksi siitä, miten laihduttaa lempeästi.)

Mutta mitä tehdä vaatteille, jotka olen itse tehnyt, ja jotka ovat nyt liian pieniä? Ne ovat täydellisesti tyyliini istuvia ja päällekin - silloin, kun olen ns. oikean kokoinen. Toistaiseksin päätin pitää ne. Kyseiset vermeet ovat sellaisia, ettei suurentaminenkaan ole kovin fiksu vaihtoehto, ja sitäkin voi koettaa vasta, jos näyttää siltä, että laihdutusyritykset eivät todellakaan tuota tulosta.

Fb tiesi etsiä myös loistavan Johanna Sinisalon viimevuotisen kolumnin muovista.  

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Tajunnanvirtaa ajasta, työttömyydestä ja blogin aiheesta

Olen viimeiset vuodet ollut sillä tavalla onnekas, että minulla on ollut aika paljon aikaa tehdä käytännössä ihan, mitä haluan. Koska sitä kuitenkin kutsutaan myös työttömyydeksi, ja elämme suoritus- ja tehokkuuskeskeisessä yhteiskunnassa, on se aika ikään kuin "tahriintunut" lievään syyllisyyteen siitä, ettei elämästä saisi nautiskella, kun pitäisi koko ajan olla etsimässä työtä. Olen kuitenkin nautiskellut. Vuodet 2003-2009 opiskelun parissa kun menivät niin, että kun lopulta olin valmistunut ja työtön, olin aivan lamaantunut monen vuoden aikana kasaantuneesta uupumuksesta.

Valmistumisesta on nyt jonkin aikaa, ja kaikki liika aika ilman ulkopuolisten paineiden sanelemaa tekemistä on välillä kuitenkin tuntunut myös kiroukselta. Toisaalta mielessä olevia mitä moninaisimpia projekteja ei ole saanut edistettyä, koska tämä on se kierre: nyt olis aikaa, mutta ei huvita. 

...ja kun ei ole enää aikaa, toteaa vain, että olisipa kiva tehdä niitä kaikkia juttuja, joita en silloin saanut tehtyä. 

Olen ollut paljon työttömänä, koska vaikka minulla tosiaan on korkeakoulututkinto, alani ei ole sellainen, että töitä kasvaisi joka oksalla. Liiton ihmiset, opiskelukaverit, kaikki, tietävät tämän. Meillä kaikilla on erilaisia keinoja tehdä työttömästä, ja, vaikka olisi työtäkin, taloudellisesti epävarmasta ja niukasta elämästä hiukan siedettävämpää. Minimalismi ja dyykkaus ovat olleet osa omaani. 

Kuitenkin viimeisen vuoden aikana olen hankkinut itselleni tekemistä, minkä voi nähdä edellisistä postauksistanikin. Jopa liikaa tekemistä. Niin paljon, että vaikka esimerkiksi nyt en tee töitä joka päivä ja joka viikko, olen taas aivan uupunut... koska aikaisemmin tänä keväänä olin kiinni jossakin hommassa ensin 5-6 tuntia päivällä ja sitten opiskelin vielä kolme tuntia illalla, ja viikonloppuisin kotiläksyt päälle. Niiden parissa saattoi vierähtää koko sunnuntai.

Kuten yllä kuvasin, minun kohdallani tällainen uupumus tuntuu kasaantuvan, eli se ei helpota hti, kun itse paineet vähenevät. Vaikka aikataulu alkaa helpottaa, väsymys jatkuu. Syksyllä minulla oli lievä anemia, ja mietin nytkin, pitäisikö rauta-arvot tarkistuttaa.

Lisäksi tuo työttömän siunaus, aika, on tehnyt minusta hiukan snobin sen suhteen. Elättelen toivoa siitä, ettei minun tarvitsisi ruvetakaan tekemään kahdeksan tunnin työpäiviä. Niinku ikinä. Minimalistina (vink vink) saattaa olla, että kun olen oppinut tulemaan toimeen vähällä, arvojärjestelmässäni työ ei ole kovin korkealla, siis ainakaan työ työn takia. Tietysti on niin, että a) on olemassa ihan mahtavia töitä ja b) myös tärkeitä töitä, jotka pitää tehdä. Fakta on, että se työ, jota nyt olen tehnyt, oman alani työ, on mielestäni kyllä yksi maailman parhaista duuneista... Mutta juuri hiljan puhuin kollegani kanssa tästä: tekisinkö sitäkään ympäri vuoden kokopäiväisesti, jos voisin valita? Opiskelen nyt toista korkeakoulututkintoa iltaopintoina (kyllä! Saa onnitella! Vahingossa pääsin sisään!) ja toivon, että onnistuisin jotenkin yhdistämään tämän nykyisen ja tulevan ammattini ja/tai työskentelemään vaikkapa sopivissa pätkissä niin, että voisin tehdä molempia. Se toinen ala, jota siis opiskelen, menee kategoriaan b. Siis toisinaan kenties sekin voi olla mahtavaa yhtaikaa tärkeän kanssa.

Haaveita pitää olla.

Tänä vuonna puutarhani koostuu kahdesta tomaatintaimesta ja purkkiin törkkäämästäni kaupan basilikasta. Vesikrassia kenties saan ripoteltua vielä johonkin pönttöön kasvamaan. Niin vähäisiä olivat viime kesän saaliini, että tänä vuonna koetan pitää viljelyn jotenkin järkevänä. En ehdi tai jaksa dyykata. (Suunnitelmissa se on kyllä, mutta nyt on ollut pitkä tauko. Alkuvuoden saaliit täyttivät pakastimemme, emmekä edes tarvinneet mitään. Nyt pakastin ammottaa tyhjyyttään, mutta energiaa dyykkausreissuun ei ole ollut.) En kykene hoitamaan kaikkia eväitäni tai muita syömisiäni ilman pakkausjätteitä, kun se, että ylipäätään saa syötyä kaiken muun säädön lisäksi, on ponnistus. Olen ihminen, joka nälkäisenä ei saa mitään aikaan, joten syötävä tosiaan on, vaikka olisi kiirekin. Furoshiki-eväsliinat kyllä ja työpaikkaruokalan sijaan olen onnistunut pakkaamaan eväät mukaani oikein kiitettävästi, mutta en kykene kokonaan välttelemään muoviroskaa. Aina välillä ostan tarjoussushia lähikaupasta tai muoviin pakatun salaatin. 

Yritän olla tuntematta syyllisyyttä tästä. Kuten olen aikaisemmassa postauksessani sanonut, on tasapaino kohtuullisen edullisen ja pakkaamattoman välillä toisinaan mahdoton yhtälö. Jos riisi maksaa pakkaamattomana 6 euroa kilolta ja pakattuna euron, kumpaan luulette köyhän päätyvän? Sitä minäkin. Systeemi suosii pakkauksia. 

Tähän on tultu: minimalismi jää taka-alalle kun kiire ottaa vallan. Miten voi kapselivaatekaappi? No, vähän omituisesti...

Tosin just tänään, koska eilisen lepäsin, musta tuntuu, että haluan suorittaa joitakin erikoissiivoustehtäviä. Ja siis suoritin jo, koska istun parvekkeella tuolissa, jossa ei ole enää siitepölyä. Hyvää sunnuntaita. 

PS. Voi vaikuttaa siltä, että tapani kirjoittaa ja kirjoittajanääneni on muuttunut. Ainakin itse olen huomaavinani sellaista. Siihen on syy: se mainitsemani opiskelu, nähkääs. Ei ole mitään, niin kuin pakko, joka ihmistä kehittää. 

tiistai 23. helmikuuta 2016

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Vaatekaappini kipupiste

Trikoot ovat hankalin ja kätevin tietämäni vaatekappale.

Käytän näin talvisin trikoita hameiden ja mekkojen alla tiuhaan, mutta koska reiteni osuvat yhteen, on tämä kohtauspaikka mm. kävellessä jatkuvasti koetuksella. Housujen sisäsaumaan reiden kohdalle, sauman viereen, syntyy lohduton pikkuisten reikien rivi, jonka paikkaaminen ompelulangalla tiuhoin pistoin on mahdollista, mutta ei välttämättä useita vuosia käyttöikää jatkava toimenpide.

Siksi nyt kävi säkä, kun Satuin reiluja luomuvaatteita myyvään kauppaan tyhjennysalen aikaan. Olen ollut liian pihi ostamaan kolmen-neljänkympin leggareita aiemmin, mutta nyt sain kärryyni kahdet. Aikaisemmat ostokseni samasta kaupasta, monen vuoden takaa, ovat olleet huippulaatua - joten odotukseni ovat suuret.

Kävin juuri läpi trikookokoelmani. Minulla on nyt kuudet mustat ja yhdet violetit. Näistä viidet mustat, yhdet bambuiset ja neljät ketjuliikkeen luomuleggarit, ovat parsimisen tarpeessa. Ne ovat myös käyttökelpoisia vielä jonkin aikaa ilman parsimista - eiväthän reiät tuollaisesta paikasta näy minnekään - mutta tietenkin käyttörasitus ilman korjaustoimenpiteitä pahentaa ongelmaa. Pääosa trkoistani on kolmen vuoden takaa. Ihan siedettävä käyttöikä, mutta enempi olisi tietenkin parempi. Parasta olisi, jos tuota välttämättömältä vaikuttavaa reikäriviä ei syntyisi ollenkaan. Ja nähtäväksi jää, kuinka paljon parsintatalkoot ikää jatkavat.

Oletan ja toivon tämän uuden ostokseni valossa, että aikaisemmissa hankinnoissani olisi kyse myös huonosta materiaalista, ja vasta ostamani leggarit kestäisivät kauemmin kuin kolme vuotta.

torstai 22. lokakuuta 2015

Jatkuva ähky

Jo reilut kymmenen vuotta sitten, kun uutisten lukeminen netistä alkoi pikku hiljaa yleistyä, puhuttiin informaatioähkystä.

Nyt se on pahempaa kuin koskaan. Otin hullusta päivärytmistäni yhden päivän lomaa, koska yli viikon jatkunut yskä tuntuu helpottuvan levosta kaikkein eniten. (Mikä yllätys!) Lepopäiväni tiimoilta vietin tänään reilun tunnin ihan puhtaan hömpän äärellä... vaan eipä aikaakaan kun aloin tutkia vaikkapa tiettyjen ihmisten Instagram -seuraajien määrää ja miettiä, mistä erot johtuvat. Miksi meikkaileva blondi kiinnostaa ihmisiä enemmän, kuin runollinen pohdiskelija?

Historiantutkija E. J. Hobsbawm on sanonut: "Toisinaan kaikkein pinnallisimmat ilmiöt voivat olla kaikkein syvällisimpiä." Tällä on vinha perä. Mikä ihmisiä parhaiten viihdyttääkään, se heijastelee aikaa parhaimmalla tavalla.

Instagram, Twitter, Snapchat, Facebook ja Pinterest tarjoilevat informaation kuin suupalan, suurimman osan julkaisuista kohdalla ei edes konvehdin vaan kenties suklaarusinan kokoisena. Sitten siirrytään jo seuraavaan informaatiosirpaleeseen. Kuitenkin - onko tämä mahdollista - kun nämä kaikki kuvat ja sanat kerääntyvät aivoraukkoihimme päällekkäin, olemme jo tunnin selailun jälkeen helposti ähkyssä, vaikka kaikki nähty onkin ollut lähinnä triviaa. Tämän takia en harrasta paljonkaan kevyttä viihdettä, joskin välillä janoan sitä, kai siksi, että "kevyt informaatio" on helpompaa, kuin todellinen. On olevinaan.

Olen kirjoittanut suhteestani hömppään helmikuussa. Sieltä voin nyt lainata itseäni: kevyen viihteen äärellä "aivot voi laittaa lepotilaan ja tuudittautua hetkeksi maailmaan, jossa juuri vakavampia asioita ei ole." Tämä on ihan totta. Maahanmuuton ympärillä riehuvan median, ilmastonmuutosahdistuksen ja kaikkinaisen riiston ja sorron voi unohtaa edes hetkeksi ja katsoa, kuinka jotkut kertovat pikalounaista ja ripsenpidennyksistä, niin  kuin ne olisivat jotenkin tärkeitä asioita.

Suuri osa myös kaikkein suosituimmasta blogimaailmasta on tällaista. Kelloja, laukkuja, hauskoja iltoja ja sisustusta. Uskon, että syy on sama oikeastaan kaikilla ihmisillä. On mukavaa teeskennellä, että maailma on kevyt, hauska ja yksinkertainen.

Ja kaikessa tässäkin on pohjavirta. Kuvia julkaisevat ihmiset. Niiden seuraajat ovat ihmisiä. Seuraajamäärät, kuvien tykkääjämäärät voisi tutkia, ja niistä voisi muodostaa jonkinlaisen analyysin ajastamme. Ja koska itse kirjoitan juuri tätä blogia, mietin minä tietenkin sitä jätteen määrää, joka hömpästä syntyy: vaikkapa I Love Me -messujen jäljestä tai miksei tosi-tv-sarjan kuvaamisesta. Sekin vielä. Pohjavirtoja ei ole vain yhtä, vaan useita.

Mutta tällaisessa maailmassa käyn vain lyhyillä vierailuilla. Enimmäkseen seuraan vapaahetkinäni minua kiinnostavia yhteiskunnallisia asioita. Poliittiset intohimoni sisältävät ihmisarvokysymykset, vallan jakautumisen kysymykset, eli rakenteellisen syrjinnän ja sen juuret, ympäristöasiat, ja näiden suhteen päivänpolitiikkaan. Sehän ei ole mitenkään upealla tolalla, tämänhetkinen poliittinen ilmasto keskittyy lyhytnäköisiin päätöksiin ja harvojen salaisissa kabineteissa masinoimaan valtaan. Tarkoituksella jätän myös paljon lukematta - koska nykyään info päivittyy niin julmettua vauhtia, ei yksi ihminen yksine aivoineen pysy mitenkään perässä.

Tämän lisäksi lukulistani minimalismia käsitteleviä blogeista käsittää kymmenen taajaan päivittyvää blogia, joita seuraan säännöllisen epäsäännöllisesti. Viime aikoina olen seurannut vain suomenkielisiä. Kun koetan seurata kaikkia, on uusien tarjottujen ajatusten virta kiihkeä. Siinä pysyminen on ollut vaikeaa aikataulullisesti väljempinäkin aikoina, saati nyt, kun jo opiskelu tarjoaa aivoilleni uutta apetta päivittäin.

Kykyni ottaa informaatiota vastaan on rajallinen. Taistelen väsymyksen kanssa, vaikka tiedonjanoni olisikin rajaton. Mistä löytäisin lempeyden ja realismin siihen, mitä kaikkea jaksan? On kuvaavaa, että olen flunssassa, joka ei oikein ota parantuakseen. Otin hengähdyspäivän. Kun en henkisestikään en ole pysynyt mukana kaikessa, mitä tapahtuu, huutaa kehoni huutaa lepoa siinä missä aivonikin.

Miten te, lukijani, koette tämänhetkisen maailman ja sen loputtomat informaatiovirrat?

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Tasapainottelua pakkaamattoman ja edullisen välillä

En ole aikoihin kirjoittanut, koska päivärytmini on muuttunut. Minulla on nyt tekemistä arkisin, herään kuudelta ja seitsemältä olen jo kotioven ulkopuolella. Tulen kotiin myöhään iltapäivällä. Näin on nyt sujunut kolme viikkoa.

Minimalismi, tai sen jatkuva ajatteleminen, on näin väistynyt taka-alalle. Niukka vaatekaappi helpottaa arkeani, samoin kuin lähes huomaamatta syntynyt sälänsiivousrutiini. Nautin jopa siitä, että vaikka en mitään muuta tärkeää jaksa päivän mittaan tehdä, siivoan keittiön ja muut huoneet vähintään pari kertaa viikossa irtotavarasta.

Edellisessä kirjoituksessani olin kirjojen lumoissa, ja arkeen syntynyt ja jäänyt yksi jos toinenkin uusi rutiini. Näistä on kiittäminen ennen kaikkea Zero Waste Home -kirjaa.

Kirjan ohjeita pitää soveltaa Suomeen, ja tietenkin itse kunkin täytyy soveltaa niitä omaan elämäänsä. Omalla kohdallani suurimpia muutoksia on ollut muovivälineiden karsiminen keittiössä ja omien ruoka- ym. ostostapojen muuttuminen.

ZWH tiettyyn ruokalistaan perustuvien ruokaostosten tekoa vain kerran viikossa bensakulujen säästämiseksi. Tämä tietenkin olettaa, että kaikki hoitavat ruokaostoksensa autolla. Meillä ei tarvitse säästää bensakuluissa, ja päinvastoin koko viikon tarpeiden raahaaminen kotiin tuntuu typerältä, kun kaupan ohi tulee kuljettua ja yhtä ja toista puuttuu kuitenkin joka päivä. Olen aina ollut niin köyhä ja elänyt kädestä suuhun, että varautuminen ei muutenkaan ole kuulunut rutiineihini.

Lisäksi olen:

1. Ommellut pieniä puuvillapusseja, jotka suljetaan trikoonauhalla. Olen käyttänyt niitä jo lukemattomia kertoja erilaisten irrallaan myytävien kuivatuotteiden ja myös porkkanoiden ja perunoiden ostamiseen.

2. Kokeillut säilöntää. Säilöin myös tavallisiin lasipurkkeihin puolalaista tomaattia Bean ohjeilla, kun sitä sai eurolla kilo, sekä dyykattuja avomaankurkkuja. Ne ovat jo kadonneet, mistä voinee päätellä, että hyviä olivat. Ensi kesänä vielä enemmän ja organisoidummin!

3. Leipoa itse gluteenittomat leipäni. Irtona tarvikkeista saa kaikki muut, paitsi psylliumin ja hiivan.

4. Vähentänyt muovisten keittiötarvikkeiden käyttöä ja lahjoittanut ison osan poiskin.

5. Alkanut liottaa ja keittää säännöllisesti papuja pakkaseen, jotta niitä voi käyttää sieltä ruokiin nopeasti. Papuja saa ostettua irrallaan mm. Punnitse ja säästä -liikkeestä. Sieltä ostan myös jauhoni.

6. Ylipäätään alkanut käydä tarkemmin läpi kaikkien hankintojen kohdalla sitä, olisiko pakkaamaton tai ekologisemmin pakattu vaihtoehto olemassa, tai voisinko luopua hankinnasta kokonaan.

7. Kokeillut asiointia lounassalaattibaarissa kahden maitopurkin puolikkaan kanssa. Alemmassa punnitsin ostokseni. Tähän "rasiaan" ostin ns. "täytteitä". Vihannekset voi ostaa vihannesosastolta paljon edullisempaan kilohintaan ja koostaa kotona salaatin lasipurkkiin.

8. Ommellut monikäyttöisiä Furoshiki-liinoja, jotka eväiden kanssa toimivat niin lautasliinoina, kuin pakkauksena.

Mikä ei ole muuttunut:

1. Joudumme edelleen ostamaan joitakin pakattuja elintarvikkeita. Koska emme ole vegaaneja, esimerkiksi juusto kuuluu näihin. Sitä ei Suomessa saa pakkaamatta. En kylläkään vielä ole kysynyt, josko jokin kaupoista, joka kelmuttaa erikoisjuustoja paikan päällä (kuten lähimarkettini) voisi ennen purkittamista laittaa minulle juustoa omaan astiaan. Tätä jarruttaa sekin, että ostan erikoisjuustoa vain satunnaisesti. Jatkuvasti me syömme pääasiassa halvinta kermajuustoa.

2. Riisin ja pastan ostamme pakattuna - halvimmatkin riisit pakkaamatta maksavat kahdeksan euroa kilolta, gluteenitonta pastaa ei irtona edes saa.  Ei tunnu mahdolliselta syödä pelkkää perunaa ja uhrata vaihtelua, vaikka muovin kantaminen kotiin ei mukavalta tunnukaan.

3. Maidot - soija- tai laktoosittomat - joudumme ostamaan myös tölkeissä. Meillä molemmilla on laktoosi-intoleranssi, joten minkäänlainen tilamaidon tilailu omiin pulloihin, vaikka mulla siihen olisikin kontakteja, ei ole valitettavasti mahdollista. Maitoa kuluu enimmäkseen espresson kanssa, jota emme kohtuuhinnalla saa myöskään pakkaamattomana.

Yritin kyllä tehdä itse soijamaitoa, tämäkin oli Bean ohje. Se oli hirveää. Käytin sen kyllä, mutta en tee toista kertaa. En enää ole yllättynyt siitä, ettei markkinoillakaan olevista soijamaidoista löydä helpolla kovin hyvää. Myöskään itsetehtyjen pähkinämaitojen laatuun en ole koskaan ollut oikein tyytyväinen - valitettavasti. Käyttäisin mielelläni kasvimaitoa, jos se onnistuisi tai olisi edullisempaa.

Ostin myös ensimmäistä kertaa shampoota omaan pulloon. Vaikka olen ollut aiemmin kriittinen Ole Hyvä! -kosmetiikkaa kohtaan, olen päättänyt antaa näille tuotteille uuden mahdollisuuden - ne kun ovat ainoat, joita täällä Suomessa saa ilman pakkausjätettä.

Kuten monesta asiasta käy ilmi, pienillä tuloillani minun on tasapainoteltava kohtuullisten hintojen tai pakkaamattomuuden valitsemisen välillä. Tuntuu jotenkin nurinkuriselta, että pakkaamattomina (ja paikallisesti tuotettuina) elintarvikkeet voivat maksaa moninkertaisesti. Tämä on tietenkin myös politiikkaa - toistaiseksi ruoan tuotantomenetelmät ovat sidottuja pakkauksiin. Siitä huolimatta, askel kerrallaan, pienin teoin, liike etenee, ja kenties muuttaa tuota tarjontaa.

Hartaimmin tietenkin toivon, että oma toimeentuloni tulisi tasolle, jonka turvin voisin vetää jätetuotantoni nollaan tinkimättä kovin vakavasti elintasostani. Nyt en voi. Siihen asti joudun tekemään kompromisseja ja tyytymään hiukan vähempään vaikuttamiseen. Voin ihailla kaukaa itseäni - ja jopa Bea Johnsonia - radikaalimpia yksilöitä. Ja kiitollinen pitäisi muistaa olla, koska vaikka suurin osa meistä täällä lännessä elää suhteellisesti suorastaan yltäkylläisesti (oli tulotaso vaikka se kaikkein alhaisin), eivät kuitenkaan kaikki.

"Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa." - Mahatma Gandhi

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Kirjojen lumoissa

Olen lukenut sen kokonaisuudessaan. Zero Waste Homen. Itse asiassa jo yli kuukausi sitten. Samaa haipakkaa kahlasin tänä kesänä läpi Laura Honkasalon Nuukaillen -teoksen ja vielä, kun se puolivahingossa kirjastossa eteeni sattui, Colin Beavanin Ekoelämää Manhattanilla.

Sanon sen taas. Tajuntani on räjähtänyt. Jälleen kerran. Ja tietenkin on.

Itse asiassa se jatkoi räjähtelyään koko näiden lukemisten ajan, ZWH:ssa oli jossain vaiheessa niin paljon sulateltavaa, että pidin taukoa ja harkitsin jo, etten luekaan sitä loppuun, mutta juuri silloin sain Nuukailun kirjastosta, ja saatoin tasapainottaa näillä teoksilla toisiaan.

Ajatuksiani teoksista:

Zero Waste Home, täysin jätettä tuottamaton elämä, on ajatuksena ja elämäntapana tietenkin yksi tämän blogin inspiraationlähteistä. Sen, ja samannimisen blogin kirjoittaja Bea Johnsonin elämäntapa on esitelty jo Edward Humesin Garbologyssa, joka taas on tämän blogin olemassaolon syy. ZWH on siis ollut lukulistalla pitkään, ja kerran se minulla jo olikin lainassa, mutta silloin joku ehti varata sen, ennen kuin pääsin kunnolla lukemisen alkuunkaan.

ZWH on jätteettömän elämäntavan käsikirja. Bea Johnson perheineen eli vielä ennen vuotta 2008 amerikkalaista unelmaa. Perhe yksinkertaisti elämäänsä aluksi väliaikaisesti, mutta vähemmällä eläminen toi mukanaan yllättävää lisäarvoa. Lisäksi ympäristöasioihin perehtymisen tuoma huoli maapallosta kasvoi niin Bean kuin hänen aviomiehensä mielissä - ja pyrkiminen nollajätettä kohti sai alkunsa.

Kirjassa esitellään eri huoneet ja elämänalueet, ja ne tavat, joilla nämä huoneet ja toiminnot (keittiöstä ja kylpyhuoneesta lasten koulunkäyntiin, kodin ulkopuolella liikkumiseen ja juhlapyhiin) saatetaan jätettä tuottamattomiksi. Perheen tarina integroidaan näihin aihepiireihin. Kuten yllä jo vihjailin, paketti on melko raskas informaatiopläjäys. Koin sen aikana paljon syyllisyyttä, huolta ja muutosvastarintaa.

Kuitenkin kirjan järjetön määrä vinkkejä ja ohjeita on jo nyt johtanut minut muuttamaan monia asioita arjessani. Kirjoitan niistä erikseen, koska omistan tämän postauksen kirjoille.

Nuukaillen - kuinka pelastin lompakkoni ja maailman on toimittaja Laura Honkasalon teos, ja sanan monessa merkityksessä kotikutoinen verrattuna ensin mainittuun teokseen. Jätteitä Honkasalon teos ei niinkään käsittelekään. Pikemminkin kyse on tavaranahneuden suitsimisesta ja vanhojen säästäväisyysniksien kokoelmasta. Kirja on omakohtainen ja kerronta etenee sikäli arkisten, tuttujen kuvioiden kautta, että lukeminen on hyvin helppoa. Suurena vanhojen aikojen ystävänä myös historialliset lainaukset miellyttävät minua kovastikin. Honkasalon persoona näkyy teksteissä - en itse esimerkiksi samastu kaikkiin hänen tavaranhimohinsa ;) mutta eräänlainen käsikirja tämäkin on. Molemmissa kirjoissa on sikäli rutkasti erilaisia ruoka- ja muita ohjeita, että niiden omistaminenkaan ei olisi hullumpi idea.

Ekovuosi Manhattanilla on jo vanhempi teos, ja siinä kenties liikuttavinta on, että Colin Beavan lähti karsimaan elämästään ekologisesti katsoen haitallisia tapoja ikään kuin soitellen sotaan mennen - ei ollenkaan yhtä sotilaallisen systemaattisesti, kuin madame Zero Waste Home. EM on täynnä ihanaa, arkista törmäilyä, kun jätteettömän elämän ensimmäinen vaihe on mm. se, että Colin ei tiedä, mihin niistää nenänsä tai vaipoittaa lapsensa, päätyy käyttämään kertakäyttöisiä tuotteita tällä ensimmäisellä kerralla, mutta lopulta löytää tähän ja moneen muuhunkin kysymykseen oikean vastauksen. Colinin nykyisiä ajatuksia ja hänen perheensä kuulumisia voi lueskella englanniksi hänen kotisivultaan. Ekovuosi Manhattanilla sisältää suorastaan hykerryttäviä ekologisuuden ja arkielämän kohtaamisia ja valtavia määriä pohdintaa ihmisen paikasta, oikeuksista ja tarkoituksesta maapallolla. Siihen on kirjoitettu myös paljon kipeää faktaa siitä, mitä maapallolle on todella tapahtumassa.

Ja se ei ole ollenkaan kaunista.

Luin muuten kesän alussa myös jo aiemmin mainitsemani Nälkä ja yltäkylläisyys -teoksen, joka ei sekään ole kovinkaan toivoa antava, mutta valaiseva kyllä. On aika hurja fiilis, kun lukee jokseenkin vaikeita asioita, pikkuhiljaa omaksuu ja ymmärtää lukemansa, ja huomaa myös, että kaikki uusi ja opittu muokkaa omaa käsitystä asioista. Tieto lisää tuskaa, sanotaan, mutta onneksi se välitön piikki, jonka uudet ja shokeeraavat faktat tuovat, lakkaa ennen pitkää, hitaasti, särkemästä. Itse asiassa tieto ei lisääkään tuskaa: informaatio lisää. Mutta kun informaatio muuttuu tiedoksi, tapahtuu parhaassa tapauksessa jotakin paljon upeampaa. Kun toimintakyky elpyy shokin jälkeen, yksilön luovuus alkaa askarrella uusien, opittujen asioiden parissa ja silloin käynnistyy muutos. Parhaassa tapauksessa tämä muutos auttaa yksilöä elämään uudella tavalla, joka on paitsi tyydyttävämpää hänelle itselleen, myös potentiaalisesti vaikuttaa maailmaan parantavasti.

Enkä ole vielä lopussa. Lukulistalla on ainakin minimalismin perusteos, jo varsin vanhaa filosofiaa esittelevä Thoreaun Walden, sekä Beavanin että Johnsonin teoksissaan mainitsema Michael Braungartin Cradle to Cradle - Remaking the way we make things, ja Onni Tonkijankin blogissaan arvostelema, järisyttävältä vaikuttava Weismanin Maailma ilman meitä. Omassa kirjahyllyssäni luuraa myös Susan Freinkelin Plastic: A Toxic love story - ikään kuin en olisi muovien suhteen jo tarpeeksi paranoidi...

Jatkakoon tajunta räjähtelyään.