sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Vegaaninen pekoni, kasvisruokajuttuja ja yksi hyvä ostos

Paatuneet lihansyöjät kritisoivat usein sitä, miksi esimerkiksi soijasta pitää tehdä nakkeja ("jotka eivät ole edes hyviä" - mikä tosin minusta ei ole totta. Makuasia, tietenkin...  itse tosin voin keliaakikkona voin syödä melko harvoja kasvisnakkeja, suurimmassa osassa niistä on gluteenia, vaikka niitä kutsuttaisiinkin soijanakeiksi)  Mutta miksi ei? Pötkylä on hyväksi havaittu ruoan muoto, ja jos nakista saadaan kohtuullisen makuinen, se sopii hienosti esimerkiksi grilliin. 

Dyykkarina syön löytämääni lihaa, mutta vältän lihaa muuten satunnaisia tilanteita lukuunottamatta.  On kiistämätön tosiasia, että lihansyönti on epäekologisempaa kuin kasvissyönti. 

Keliakia lisää haasteita ruoan suhteen.  Siksikin iloitsen aina, kun löydän toimivia ja hyviä kasvisvaihtoehtoja.  Allekirjoitan nimittäin monen ihmisen esittämän väitteen: lihasta on helpompi laittaa maistuvaa ja täyttävää ruokaa.  Kasvis- ja varsinkin vegaanisetit vaatii yleensä enemmän ja vähemmän vaivannäköä. Hifistellähän voi lihallakin, ja hyvään lihaan jotenkin paradoksaalisesti pätee ilmeisesti se, että sen voi kyllä vääränlaisella ruoanlaitolla pilata.  Dyykkilihalinjani on yleensä kanaa, jauhelihaa ja makkaraa, joskus harvoin parempien lihojen kanssa mulla on mennyt vähän sormi suuhun.  Karjalanpaistin olen saanut toimimaan kyllä. 

Olin kasvissyöjä neljätoista vuotta, joten ruoanlaittotaidot kuitenkin pyörii pääasiassa kasvisruokien ympärillä.  Jos en ravitse itseäni dyykkilihalla, koen helpommaksi laittaa kasvisruokaa. 

Dyykkisafkaa meidän kämpästä löytyy, sitä lihaakin yleensä tarpeiksi asti niin, että kasviskekseliäisyyttä ei välttämättä tarvita, mutta keräilen varastoon kuitenkin kaikenlaisia kikkoja tehdä hyvää kasvissafkaa, ihan puhtaasta kiinnostuksesta.  Tänään kaveri linkitti vegaanisen pekonin ohjeen, ja koska aito pekoni on yksi niistä liha-asioista, joita himoitsen päättömästi ja ikuisesti (kukapa tietää, miksi), hihkuin mielessäni tämän takia.  Toivottavasti resepti lunastaa, minkä lupaa! 

Kaupassa ilahduin myös, kun papuhyllyllä törmäsin Go Greenin chili sin carneen.   Simppeli, tomaattinen linssikeitto on yksi kaikkien aikojen suosikkikasvisruoistani, muunneltava, nopea, ja aina herkullinen, mutta on hyvä tietää em. tuotteen tyyppisistä täysin valmiista vaihtoehdoista. Nykyään elämäni on aika lupsakkaa, mutta kiireisempinä aikoina, ja silloin, kun pakastin ei pullistele dyykkiantimia, on hyvä olla edullisia ja nopeita ruokaideoita takataskussa.

--

Tähän loppuun tunnustus.  Olen tehnyt hankinnan.  Puolustan itseäni kertomalla, että hankinta helpottaa elämääni, mm. blogin kirjoittamista.  Kirjoitan tätä tabletti-näppis-yhdistelmällä. Hankin siis lopultakin oikean näppiksen tabletilleni, koska kymmensormijärjestelmän käyttö tabletin näppiksellä on toivotonta, ja todella omituisia typoja tulee jatkuvasti.  En pitänyt siitä ollenkaan.  Nyt on paljon parempi.  Ja ennen kaikkea pystyn myös bloggaamaan tabletilla, jee. 

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Dyykkijumalten suosiossa

Meillä on ollut harvinainen onni dyykkauksen suhteen.  Autollinen kaverimme on touhusta myöskin innostunut, ja on jo useamman kuukauden ajan kuskannut meitä dyykkipaikoille - avoimet roskikset sijaitsevat nykyään aika kaukana residenssistämme.  Olemme käyneet metsästyksellä kahtena peräkkäisenä iltana, ja ainoastaan dyykin antimista koostuva aamiainen numero 2 näytti tänään tältä:


Erikoisjuustot olivat aivan huoneenlämpimiä ja lötsähtäneitä, mutta niissä ei näkynyt hometta, joten päätin ottaa ne mukaan ja nyt, kun pistelen naamaani, en ainakaan kadu.  Puoliso jo maisteli chiligoudaa eilen.  

Kuopiolainen dyykkari on joutunut lainopillisten toimien kohteeksi dyykkausreissunsa ansiosta, ja meillekin on tullut hiljattain ikävä kohtaaminen erään kaupan henkilökunnan kanssa, mutta emme haluaisi luopua tästä tuhlausta vähentävästä ja rakkaasta harrastuksesta pikkumaisten kauppiaiden takia.

Emme käy ostoksilla samoissa paikoissa, missä dyykkaamme, joten suoranaisesta tulonmenetyksestä ei kauppiaan kannalta ole kyse.

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Elämäntapamme tuottaa jätettä Afrikkaan

Hesarin mukaan vaatetuskauppa on löytänyt kierrätyksen, mutta aiemminkin linkkaamani mainio trashionista Outi Les Pyy arvostelee hyvin ja syystä tätä blogissaan.  Outin juttu linkkauksineen on niin tyhjentävä, etten vesitä sitä omilla höpinöilläni, lukekaa pois!  

Tai no, sen verran mainitsen, että UFF ei korkeiden hintojensa takia ole aikoihin ollut suosikkikirppisteni listalla, ja lisäksi olen kuullut tästä aiemminkin.  Siis siitä että kyseinen lafka laivaa Afrikkaan lumppua, jota ei voida myydä sen paremmin täällä, kuin sielläkään.  Toisin sanoen länkkärin voittoa tavoittelevan halpatuotannon myymättömät lopputulokset päätyvät kehitysmaiden niskoille.

Outi tiivistää nasevasti: Ainoa ekologisesti vaikuttava tapa vaatteen valmistajille on supistaa tuotantoa ja parantaa laatua.  Lause tässä ja ekassa kirjoituksessa vie Outin toiseen mainioon kirjoitukseen, joka liittyy himoshoppailuun.  Kyseinen juttu shoppailijatyypistä jäi kyllä minunkin mieleen, oli sen verran pöyristyttävää luettavaa.

Ylipäätään koko Outin blogi on syvä ja tuhti paketti ekologista vaatetietoutta, ja mikä parasta, täysin ajan hermolla.

Hyvä paikka


Lukion aikana olin vaihtarina jenkeissä.  Mama J, isäntäperheeni äiti, säästi mielellään rahaa, missä vain voi.  Tärkeä osa säästösuunnitelmaa olivat läheisen marketin kupongit.  Toinen säästövinkki kuului seuraavasti: "Fix it, don't get a new one,"  vapaasti suomennettuna "Korjaa vanha, älä hanki uutta."  

Hiljattain noudatin taas mama J:n neuvoa käytännössä ja paikkasin farkut.  Sain nämä eräältä ystävältäni, ja jo toisella käyttökerralla ne repesivät reisistä, pehmeiksi kuluneet kun olivat.  Ei se mitään.  Vähintään samassa ajassa, kuin matkustaisin keskustaan ja etsisin uudet farkut kaupasta, laitoin komeen paikan, eikä tarvinnut laittaa senttiäkään rahaa menemään.  Nyt paikka on kestänyt jo ainakin kuusi käyttö- ja pesukierrosta.  Hyvä homma!





maanantai 23. kesäkuuta 2014

Sälät koneelta - todellakin!

Aloin spontaanisti siivota tietokoneeni työpöytää pitkälti Leon inspiroimana (Leon postaus on vanha ja minäkin luin sen varmaankin yli puoli vuotta sitten) ja kuinkas sitten kävikään...  minulla on siis vanha Tiger -tornimäkki, iso huriseva Apple -kone, jonka ostin halvalla kaverin kaverilta muutama vuosi sitten.  Vähän hitaasti se välillä ruksuttaa, mutta muuten toimii mainiosti.

Olen kuitenkin sekakäyttäjä: minulla on erään nörtin ansiosta yksi Ubuntu -PC, ja pelailutarkoituksiin ja joskus muutenkin käytän miehen vanhaa Windows PC:tä, enkä muutenkaan ole mitenkään mac-uskollinen. Macissa tykkään lähinnä siitä, ettei se tarvitse virusturvaa.  Ai niin ja tietenkin mulla on myös Android -pohjainen tabletti.  Olen kerännyt koko sarjan!

Mutta tarkoitukseni ei ollut puhua tietokoneista sen enempää, vaan eräistä kansioista, jotka onnistuin hävittämään o_O juuri puutteellisen mac-logiikkani takia.  Kävi niin, että siirsin ne erääseen paikkaan, joka olikin mitä ilmeisimmin ns. väliaikainen sijainti.  Seuraavan kerran, kun avasin koneen, en enää noita tiedostoja löytänyt, ja kun olin pahalainen mennyt tyhjentämään roskakorinkin, ne olivat todella POISSA.

Tässäpä oppitunti siitä, mikä on todella tärkeää.  Tajusin nimittäin, että tärkeimmät mm. työnhakuun ym. liittyvät dokumentit löytyvät sähköpostistani, ja muutamia viimeisimmistä graafisista töistäni samaten, ja hyvin paljon muusta hävinneestä oli pelkästään sälää, jota olin säästellyt pääasiassa siksi, että "jos joskus tarvii".  Kaikenlaisista papereista esimerkiksi on ne paperikopiot tallella joka tapauksessa.

Joten alkushokin jälkeen päästin irti kevein mielin.  Siitä sälästä puheenollen, en tosiaan kuitenkaan poistanut kuin uusimpia kirjoituksia ja piirroksia.  Eniten harmittaa tietenkin käsin ja photoshoppaamalla tehdyt työt, joiden väliversiot - sellaiset, joissa on vielä layerit jäljellä - katosivat, ja joissain tapauksissa myös täyskokoiset versiot.  (Julkaisen siis kuvamateriaalia netissä ja siellä tavara on aina pienemmässä koossa, kuin mihin se alunperin tehdään.  Huono resoluutio jne.  Joten originaaliversiot on tietenkin tarkoituksenmukaista löytyä omista jemmoista.  Nyt ei löydy, ihan kaikkia ainakaan.)

Vanhempaa sälää koneellani siis "lojuu" edelleen aimo määrä.  Siivousoperaatiota olen siis jopa jatkanut klikkailemalla auki kaikenmaailman mystisesti nimettyjä tekstitiedostoja, olenhan ollut ahkera pöytälaatikkokirjailija yli vuosikymmenen.  (Materiaali on varsin fragmentaarista, joten mitään kokonaista tai julkaisukelpoista en voi kehua kirjoittaneeni.)

Päivän sana on siis backup.  Tällä hetkellä kone raksuttaa ulkoiselle kovalevylle valokuvakansiotani, ja ilmoittaa, että homman menee kolme tuntia.  Sälää?  No todellakin.  Tuhansia kuvia, suurin osa todennäköisesti täysin turhia.  HUOH.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Minimalistinen ajatus, villivihanneksia ja puutarha

En ole vuosiin ollut varsinaisesti innokas shoppailija, mutta kun tilanne sallii, ja tarvitsen jotain uutta, nautin ostamisesta kyllä.  Toisinaan ostohimo valtaa minut, etenkin kaupungilla.  Vuosia sitten, kun kävin New Yorkissa, se tuntui suorastaan pieneltä demonilta.  Mietin, onko tämä onnistunutta kapitalismia: vaikka tietää, ettei ostaminen tuo onnea, tekee mieli kuluttaa.  

Minimalismin peruskivenä on kuitenkin se, että nauttii siitä, mitä jo omistaa. Tämä on myös kestävän onnellisuuden ydin.  Olen onnistunut kehittämään tämän tunteen osaksi jokapäiväistä elämääni.  Tämä liittyy myös siivoamiseen, jota olen kiroillut: ostamiskokemuksen voisi korvata huolehtimiskokemuksella.  Kun pesee astioita tai ripustaa pyykkiä, voi ihastella sitä, kuinka monia toimivia ja hienoja asioita omistaakaan.  Ja ne ovat ehjiä, toimivia, ja palvelevat vielä varmaan vuosia - ja ovat jo palvelleet!  Se on ihana tunne.  

Olen ehkä hupsu, mutta varsin usein esimerkiksi, kun saan kehitettyä kaapistani uuden asukokonaisuuden, tämä tunne hulvahtaa lävitseni.  Vau!  Onpa ihanaa, että minulla on näin ihania vaatteita.  Uskon tosin, että rakastan vaatteita enemmän, kuin keskivertoihminen.  Toisaalta olen ollut huomaavinani, että lähes kaikki ovat kiinnostuneita vaatteista, ehkä siksi, että meidän kaikkien on niitä pakko käyttää.

--

Keräsin viikonloppuna villivihanneksia.  Tai yritin kerätä.  Ehdin jo keittää maitohorsmat, ja maistella niitä - kyllä niissä muuten selkeä parsanmaku oli - kun totesin että onpa kuituista tavaraa.  Luinpa sitten internetistä, ettei niitä täysikasvuisina kerätäkään, vaan versoina, tai korkeintan 20-30-senttisinä, ja silloinkin kannattaa jo kerätessä rouskaista palanen, jotta näkee, onko tavara mehevää vai puisevaa.  

Lehtiä sentään piilotin eiliseen aamumunakkaaseeni, ja keitin eilen hiukan perunoiden kanssa.  Hassunmakuisia, osa kitkeriä, mutta suurin osa ihan syötäviä.  Ei onneksi kovin "ruohoinen" kokemus.  En olisi muuten toista kertaa syönytkään.  

Voikukanlehtiin kyllä petyin.  Keräsin ohjeen mukaan sileäreunaisia, mutta ruoholtahan ne maistuvat.  Ensi keväänä voisin kokeilla nuppujen höyryttämistä.  

Nokkosmetällä on onneksi ollut onnea jo muutama viikko sitten, pakkasessa on muutamia hienoja jäisiä nokkospompuloita lettu- ja keittopäiviä odottamassa.

--

Sain kuin sainkin parvekepuutarhan kasaan.  Kaveri tarjosi kesäkurpitsan tainta, ja soitin mutsille, joka toi autollaan mulle 150 litraa multaa.  Parveke on myöskin imuroitu lopultakin (<3 puoliso ja siivouspäivä), vain ikkunoiden siitepölyraidat odottavat häätäjäänsä.  Ensimmäiset taimet ovat jo tehneet sirkkalehtiä.  Taimina sain kesäkurpitsan kaverilta, äidiltä basilikan, tomaatteja ja paprikoita.  Itse kylvin kurkkuyrttiä, tilliä, lehtikaalia, pinaattia, herneitä ja vuonankaalia.  Näistä kurkkuyrtti, herneet ja lehtikaali ovat jo puskeneet pientä versoa.  Jännittävää!  (En todellakaan ole mikään viherpeukalo.  Sisällä mulla on vain kaksi aavikkokasvia, joita ei ole koskaan laitettu edes isompiin ruukkuihin.)

 

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Siivoushaaste ja lukemista

Seuraamissani blogeista löytyy toinen toistaan kunnianhimoisempia haasteita minimalistisempaan elämiseen.  Täytyy myöntää, että vaikkapa monet Jennin Arkijärjen haasteet olen ohittanut "en mä nyt jaksa" -periaatteella, mutta jämähaasteen kyllä toteutin melko riisuttuna versiona - kiitos jo sinänsä melko karsitun kauneudenhoitoarsenaalini.

Viime postaukseni hengessä olen kuitenkin kehittänyt kaltaiselleni laiskaperseelle sopivan haasteen, ja sen nimi on erikoissiivoustehtävä.  Raflaava nimi tietenkin siksi, että kokisin tehtävän suorittamisen vähemmän vaivalloisena.

Erikoussiivoustehtävän ydin on yksi päivässä, ja se yksi on jokin paikka tai tehtävä, jota en siisti normaalin siivouksen yhteydessä, mutta joka - minut tuntien - on todennäköisesti ollut siivoamatta/tekemättä joko kuukausia, ellei vuosia.  Viikonloppu opetti, että erikoissiivoustehtävä kannattaa keskittää arkipäiviin - aktiivisen sosiaalisen elämäni takia viikonlopun päivät voivat olla vähän väsähtäneitä liiallisiin ponnistuksiin.  Ja voitaneen sanoa, että vapaapäivät joustavat: kunhan erikoissiivouspäiviä on viisi viikossa, luulen, että hyvää alkaa syntyä.

Tähän mennessä olen - joko perjantaina tai lauantaina, en muista - siivonnut ja pyyhkinyt kylpyhuoneen peilikaapin.  Olisittepa nähneet ne hyllyt!  Tämä siis lasketaan todelliseksi sankariteoksi!  Tänään vein lasi- ja metalliroskat.  (Jättöpaikka on vain noin kolmensadan metrin päässä kotiovelta, pienessä taloyhtiössämme kun ei ole näille omia astioita.)

Näistä esimerkeistä voimme päätellä, ettei erikoissiivoustehtävän tarvitse olla kovin iso.  Tehtäviä on isoja ja pieniä siivouskaapin läpikäymisestä eri keittiönkaappeihin (yksi kaappi on aina yksi tehtävä) ja kirjoituspöydän laatikoihin.  (Minulla on kaksi kirjoituspöytää, joista toisen täytin heittämällä kaksi vuotta sitten, kun muutimme tänne.  Siellä on siis kaksi vuotta vanhoja läpikäytäviä paperikasoja.  Paperikasat ovat ehdoton inhokkini, mutta odotanpa hommasta sitä palkitsevampaa.)

--

Lukuosastossa tarjoilen pari linkkiä, jotka liittyvät kekseliäästi jaettuun omaisuuteen:

Taloyhtiöissä toivotaan enemmän yhteistiloja
HS.fi: Oma omenapuu ilman pihaa
Mustikkamaalle tulee syötävä puisto

Eikö olekin ihania juttuja!  Itse olen pohtinut tuota saunahommaa aika paljonkin - kuinka hullua on, että taloyhtiöihin ei rakenneta sitten vaikka useampia yhteissaunoja, vaan omansa joka asuntoon.  Mitä ilmeisimmin saunoillekin olisi tilausta.

Ja siis, paitsi että dyykkari löysi kirjastosta kesän ekan dekkarin, löytyi sieltä myöskin tämä:


Kyseessä on siis Nälkä ja yltäkylläisyys -niminen teos, jonka ovat kirjoittaneet Sanna Karttunen, Laura Kihlström ja Sanna-Liisa Taivalmaa.  Palaan raportoimaan, kun teos on luettu.  (Siihen saattaa kyllä mennä koko kesä, kun niitä dekkareitakin pitää ehtiä lukea.)  Mutta pääpointti tuntuu olevan minuakin paljon mietityttävä - ja hämmästyttävä - ruokatalouden järjettömyys maailmassa.  Ts. se tosiasia, että vaikka sitä riittäisi kaikille, ei sitä silti kaikille päädy.  Täältä tähän.