tiistai 8. heinäkuuta 2014

Hyvä paikka


Lukion aikana olin vaihtarina jenkeissä.  Mama J, isäntäperheeni äiti, säästi mielellään rahaa, missä vain voi.  Tärkeä osa säästösuunnitelmaa olivat läheisen marketin kupongit.  Toinen säästövinkki kuului seuraavasti: "Fix it, don't get a new one,"  vapaasti suomennettuna "Korjaa vanha, älä hanki uutta."  

Hiljattain noudatin taas mama J:n neuvoa käytännössä ja paikkasin farkut.  Sain nämä eräältä ystävältäni, ja jo toisella käyttökerralla ne repesivät reisistä, pehmeiksi kuluneet kun olivat.  Ei se mitään.  Vähintään samassa ajassa, kuin matkustaisin keskustaan ja etsisin uudet farkut kaupasta, laitoin komeen paikan, eikä tarvinnut laittaa senttiäkään rahaa menemään.  Nyt paikka on kestänyt jo ainakin kuusi käyttö- ja pesukierrosta.  Hyvä homma!





maanantai 23. kesäkuuta 2014

Sälät koneelta - todellakin!

Aloin spontaanisti siivota tietokoneeni työpöytää pitkälti Leon inspiroimana (Leon postaus on vanha ja minäkin luin sen varmaankin yli puoli vuotta sitten) ja kuinkas sitten kävikään...  minulla on siis vanha Tiger -tornimäkki, iso huriseva Apple -kone, jonka ostin halvalla kaverin kaverilta muutama vuosi sitten.  Vähän hitaasti se välillä ruksuttaa, mutta muuten toimii mainiosti.

Olen kuitenkin sekakäyttäjä: minulla on erään nörtin ansiosta yksi Ubuntu -PC, ja pelailutarkoituksiin ja joskus muutenkin käytän miehen vanhaa Windows PC:tä, enkä muutenkaan ole mitenkään mac-uskollinen. Macissa tykkään lähinnä siitä, ettei se tarvitse virusturvaa.  Ai niin ja tietenkin mulla on myös Android -pohjainen tabletti.  Olen kerännyt koko sarjan!

Mutta tarkoitukseni ei ollut puhua tietokoneista sen enempää, vaan eräistä kansioista, jotka onnistuin hävittämään o_O juuri puutteellisen mac-logiikkani takia.  Kävi niin, että siirsin ne erääseen paikkaan, joka olikin mitä ilmeisimmin ns. väliaikainen sijainti.  Seuraavan kerran, kun avasin koneen, en enää noita tiedostoja löytänyt, ja kun olin pahalainen mennyt tyhjentämään roskakorinkin, ne olivat todella POISSA.

Tässäpä oppitunti siitä, mikä on todella tärkeää.  Tajusin nimittäin, että tärkeimmät mm. työnhakuun ym. liittyvät dokumentit löytyvät sähköpostistani, ja muutamia viimeisimmistä graafisista töistäni samaten, ja hyvin paljon muusta hävinneestä oli pelkästään sälää, jota olin säästellyt pääasiassa siksi, että "jos joskus tarvii".  Kaikenlaisista papereista esimerkiksi on ne paperikopiot tallella joka tapauksessa.

Joten alkushokin jälkeen päästin irti kevein mielin.  Siitä sälästä puheenollen, en tosiaan kuitenkaan poistanut kuin uusimpia kirjoituksia ja piirroksia.  Eniten harmittaa tietenkin käsin ja photoshoppaamalla tehdyt työt, joiden väliversiot - sellaiset, joissa on vielä layerit jäljellä - katosivat, ja joissain tapauksissa myös täyskokoiset versiot.  (Julkaisen siis kuvamateriaalia netissä ja siellä tavara on aina pienemmässä koossa, kuin mihin se alunperin tehdään.  Huono resoluutio jne.  Joten originaaliversiot on tietenkin tarkoituksenmukaista löytyä omista jemmoista.  Nyt ei löydy, ihan kaikkia ainakaan.)

Vanhempaa sälää koneellani siis "lojuu" edelleen aimo määrä.  Siivousoperaatiota olen siis jopa jatkanut klikkailemalla auki kaikenmaailman mystisesti nimettyjä tekstitiedostoja, olenhan ollut ahkera pöytälaatikkokirjailija yli vuosikymmenen.  (Materiaali on varsin fragmentaarista, joten mitään kokonaista tai julkaisukelpoista en voi kehua kirjoittaneeni.)

Päivän sana on siis backup.  Tällä hetkellä kone raksuttaa ulkoiselle kovalevylle valokuvakansiotani, ja ilmoittaa, että homman menee kolme tuntia.  Sälää?  No todellakin.  Tuhansia kuvia, suurin osa todennäköisesti täysin turhia.  HUOH.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Minimalistinen ajatus, villivihanneksia ja puutarha

En ole vuosiin ollut varsinaisesti innokas shoppailija, mutta kun tilanne sallii, ja tarvitsen jotain uutta, nautin ostamisesta kyllä.  Toisinaan ostohimo valtaa minut, etenkin kaupungilla.  Vuosia sitten, kun kävin New Yorkissa, se tuntui suorastaan pieneltä demonilta.  Mietin, onko tämä onnistunutta kapitalismia: vaikka tietää, ettei ostaminen tuo onnea, tekee mieli kuluttaa.  

Minimalismin peruskivenä on kuitenkin se, että nauttii siitä, mitä jo omistaa. Tämä on myös kestävän onnellisuuden ydin.  Olen onnistunut kehittämään tämän tunteen osaksi jokapäiväistä elämääni.  Tämä liittyy myös siivoamiseen, jota olen kiroillut: ostamiskokemuksen voisi korvata huolehtimiskokemuksella.  Kun pesee astioita tai ripustaa pyykkiä, voi ihastella sitä, kuinka monia toimivia ja hienoja asioita omistaakaan.  Ja ne ovat ehjiä, toimivia, ja palvelevat vielä varmaan vuosia - ja ovat jo palvelleet!  Se on ihana tunne.  

Olen ehkä hupsu, mutta varsin usein esimerkiksi, kun saan kehitettyä kaapistani uuden asukokonaisuuden, tämä tunne hulvahtaa lävitseni.  Vau!  Onpa ihanaa, että minulla on näin ihania vaatteita.  Uskon tosin, että rakastan vaatteita enemmän, kuin keskivertoihminen.  Toisaalta olen ollut huomaavinani, että lähes kaikki ovat kiinnostuneita vaatteista, ehkä siksi, että meidän kaikkien on niitä pakko käyttää.

--

Keräsin viikonloppuna villivihanneksia.  Tai yritin kerätä.  Ehdin jo keittää maitohorsmat, ja maistella niitä - kyllä niissä muuten selkeä parsanmaku oli - kun totesin että onpa kuituista tavaraa.  Luinpa sitten internetistä, ettei niitä täysikasvuisina kerätäkään, vaan versoina, tai korkeintan 20-30-senttisinä, ja silloinkin kannattaa jo kerätessä rouskaista palanen, jotta näkee, onko tavara mehevää vai puisevaa.  

Lehtiä sentään piilotin eiliseen aamumunakkaaseeni, ja keitin eilen hiukan perunoiden kanssa.  Hassunmakuisia, osa kitkeriä, mutta suurin osa ihan syötäviä.  Ei onneksi kovin "ruohoinen" kokemus.  En olisi muuten toista kertaa syönytkään.  

Voikukanlehtiin kyllä petyin.  Keräsin ohjeen mukaan sileäreunaisia, mutta ruoholtahan ne maistuvat.  Ensi keväänä voisin kokeilla nuppujen höyryttämistä.  

Nokkosmetällä on onneksi ollut onnea jo muutama viikko sitten, pakkasessa on muutamia hienoja jäisiä nokkospompuloita lettu- ja keittopäiviä odottamassa.

--

Sain kuin sainkin parvekepuutarhan kasaan.  Kaveri tarjosi kesäkurpitsan tainta, ja soitin mutsille, joka toi autollaan mulle 150 litraa multaa.  Parveke on myöskin imuroitu lopultakin (<3 puoliso ja siivouspäivä), vain ikkunoiden siitepölyraidat odottavat häätäjäänsä.  Ensimmäiset taimet ovat jo tehneet sirkkalehtiä.  Taimina sain kesäkurpitsan kaverilta, äidiltä basilikan, tomaatteja ja paprikoita.  Itse kylvin kurkkuyrttiä, tilliä, lehtikaalia, pinaattia, herneitä ja vuonankaalia.  Näistä kurkkuyrtti, herneet ja lehtikaali ovat jo puskeneet pientä versoa.  Jännittävää!  (En todellakaan ole mikään viherpeukalo.  Sisällä mulla on vain kaksi aavikkokasvia, joita ei ole koskaan laitettu edes isompiin ruukkuihin.)

 

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Siivoushaaste ja lukemista

Seuraamissani blogeista löytyy toinen toistaan kunnianhimoisempia haasteita minimalistisempaan elämiseen.  Täytyy myöntää, että vaikkapa monet Jennin Arkijärjen haasteet olen ohittanut "en mä nyt jaksa" -periaatteella, mutta jämähaasteen kyllä toteutin melko riisuttuna versiona - kiitos jo sinänsä melko karsitun kauneudenhoitoarsenaalini.

Viime postaukseni hengessä olen kuitenkin kehittänyt kaltaiselleni laiskaperseelle sopivan haasteen, ja sen nimi on erikoissiivoustehtävä.  Raflaava nimi tietenkin siksi, että kokisin tehtävän suorittamisen vähemmän vaivalloisena.

Erikoussiivoustehtävän ydin on yksi päivässä, ja se yksi on jokin paikka tai tehtävä, jota en siisti normaalin siivouksen yhteydessä, mutta joka - minut tuntien - on todennäköisesti ollut siivoamatta/tekemättä joko kuukausia, ellei vuosia.  Viikonloppu opetti, että erikoissiivoustehtävä kannattaa keskittää arkipäiviin - aktiivisen sosiaalisen elämäni takia viikonlopun päivät voivat olla vähän väsähtäneitä liiallisiin ponnistuksiin.  Ja voitaneen sanoa, että vapaapäivät joustavat: kunhan erikoissiivouspäiviä on viisi viikossa, luulen, että hyvää alkaa syntyä.

Tähän mennessä olen - joko perjantaina tai lauantaina, en muista - siivonnut ja pyyhkinyt kylpyhuoneen peilikaapin.  Olisittepa nähneet ne hyllyt!  Tämä siis lasketaan todelliseksi sankariteoksi!  Tänään vein lasi- ja metalliroskat.  (Jättöpaikka on vain noin kolmensadan metrin päässä kotiovelta, pienessä taloyhtiössämme kun ei ole näille omia astioita.)

Näistä esimerkeistä voimme päätellä, ettei erikoissiivoustehtävän tarvitse olla kovin iso.  Tehtäviä on isoja ja pieniä siivouskaapin läpikäymisestä eri keittiönkaappeihin (yksi kaappi on aina yksi tehtävä) ja kirjoituspöydän laatikoihin.  (Minulla on kaksi kirjoituspöytää, joista toisen täytin heittämällä kaksi vuotta sitten, kun muutimme tänne.  Siellä on siis kaksi vuotta vanhoja läpikäytäviä paperikasoja.  Paperikasat ovat ehdoton inhokkini, mutta odotanpa hommasta sitä palkitsevampaa.)

--

Lukuosastossa tarjoilen pari linkkiä, jotka liittyvät kekseliäästi jaettuun omaisuuteen:

Taloyhtiöissä toivotaan enemmän yhteistiloja
HS.fi: Oma omenapuu ilman pihaa
Mustikkamaalle tulee syötävä puisto

Eikö olekin ihania juttuja!  Itse olen pohtinut tuota saunahommaa aika paljonkin - kuinka hullua on, että taloyhtiöihin ei rakenneta sitten vaikka useampia yhteissaunoja, vaan omansa joka asuntoon.  Mitä ilmeisimmin saunoillekin olisi tilausta.

Ja siis, paitsi että dyykkari löysi kirjastosta kesän ekan dekkarin, löytyi sieltä myöskin tämä:


Kyseessä on siis Nälkä ja yltäkylläisyys -niminen teos, jonka ovat kirjoittaneet Sanna Karttunen, Laura Kihlström ja Sanna-Liisa Taivalmaa.  Palaan raportoimaan, kun teos on luettu.  (Siihen saattaa kyllä mennä koko kesä, kun niitä dekkareitakin pitää ehtiä lukea.)  Mutta pääpointti tuntuu olevan minuakin paljon mietityttävä - ja hämmästyttävä - ruokatalouden järjettömyys maailmassa.  Ts. se tosiasia, että vaikka sitä riittäisi kaikille, ei sitä silti kaikille päädy.  Täältä tähän.


keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Siivoamisen vaikeus

Englanninkielisen blogini puolella kirjoitin huoaten siivoamisen vaikeudesta.  Tuon tekstin aloitin jo aikaa sitten - parvekekin pitäisi jo taas pyyhkiä uudelleen, siitepöly on hyökännyt paksuna ja vihreänkeltaisena pinnoille, samoin ikkunoihin.  Ihana kesäparvekkeeni odottaa imurointiakin jo toista kuukautta.

Viime päivinä on ollut siivoamisen kanssa ihan uskomattoman vaikeaa.  Viime ja toissa viikolla jaksoin siivota jälkiäni ns. jatkuvasti niin, että pölyjen pyyhkiminen ja imurointi olisi periaatteessa onnistunut milloin tahansa.  Sitä ei kuitenkaan tehty.  Vaikuttaa siltä, että nyt kesällä pölyä (onneksi) kertyy vähemmän, joten meidän kammottavan pitkät siivousvälit ei haittaa.  Kammottavan lähinnä ns. normien kannalta, me itse ei välitetä villakoirista tai pölykerroksista muuten kuin siksi, jos tulee vieraita.  (Ja sekin riippuu vieraista. Jos vieras tiedetään vielä meitäkin sotkuisemmaksi, yks hailee.)

Minimalistisissa haavekuvissa tosiaankin väikkyy ajatus kodista, jossa pölyjen pyyhkimisen tieltä pitäisi siirtää vain muutama tavara.  Mutta miten tämä on mahdollista?

Jenni kirjoitti Arkijärki -blogissaan toisaalta karsimisesta karsimisen vuoksi, taas Zero Waste Homen Bea taas "What if" -syndroomasta, mutta kai näiden välissä jokin keskitiekin on.

Yhdestä asiasta taputtelen itseäni kyllä selkään.  Olen täällä kertonut, että vaatteita mulla on ihan rutosti, mutta tosiasiassa kuitenkin niin vähän, etteivät laatikot enää pursu ja kuta kuinkin jokainen vaatekappale on ollut käytössä viimeisen vuoden aikana - hienoimpia juhlamekkoja lukuunottamatta.  Viime vuosien karsiminen siis on sittenkin synnyttänyt vaatekaapin, jota kelpaa käyttää.

Mutta jos nyt lähdetään siitä, että minulla on normaalia enemmän vapaa-aikaa, mikä ongelma siivoamisessa on?  Kuten ylle linkkaamastani postauksesta ilmi käy, asenne.  Vihaan sitä.  Olen aina vihannut.  Kun olin pieni, istuin keskellä huonetta kun äiti siivosi ja itkin katkerasti ja huusin: "Ei saa siivota, mä en löydä mitään!"

On muuten totta edelleen, etten pitäisi siitä, että joku muu siivoaisi puolestani, juuri edellä mainitusta syystä. En ole siisti sanan tietyssä merkityksessä: olen ihmistyyppiä, joka sotkee huomaamattaan, enkä luonnostani välttämättä huomaa siivota jälkiäni.  Kun tulen jonnekin, on kuin tapahtuisi jokin outo luonnonilmiö, kun tavarani leviävät ympäriinsä.   Mutta järjestyksestä pidän.  Kun matkustan tai laitan tavarani kaappiin, ne eivät ole hujan hajan.  Tykkään tietää, mitä löytyy mistäkin.  Tavaroille on siis paikat, ja jos ei ole, yritän parhaani mukaan keksiä sellaiset.  Eivät vaatteeni, siivousvälineeni tai työtarvikkeeni ole kaapeissaan satunnaisessa kaaoksessa, vaan kukin omalla paikallaan, tai ainakin yritystä siihen suuntaan on.

Toivon, että tämä jonkun siistin ihmisen mielestä tekee minusta edes kehityskelpoisen yksilön.


sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Kestävät eväsvehkeet

Urbaani retkeilijä voi kertakäyttöisten kahvimukien ja heppoisten vesipullojen sijaan varustautua kunnon tarvikkeilla ulkomaailman koitoksiin. Esittelen kuvien kanssa liikkuvan ihmisen ja roskanvähentäjän luottokamat niin ulkoilmaelämään kuin kotiinkin.

Keraaminen kestokuppi silikonikannella, spork, juomapulloni ja 2x Keep Cup

1. Lasipullo ja virkattu suoja
 
Joskus vuosi sitten kuulin huhuja PET-pullojen haitallisuudesta. En perehtynyt asiaan sen enempää, mutta olin tykönäni todennut, että muovipullossa oleva vesi alkaa helposti maistua ikävälle.  Näin Ruohonjuuressa komeita silikonilla suojattuja lasipulloja, mutta mielessäni - käsityöihmisenä - alkoi väikkyä ajatus virkatusta suojasta tavallisen, kaupasta ostetun lasisen pullon päälle.  

Jossain vaiheessa sain sitten aikaiseksi.  Hankkimassani lasipullossa ei ollut kierrekorkkia, joten jonkin kauan sitten äidiltä saadun mehupullon kumikorkki pääsi hyvään käyttöön.  Suojan alaosa on virkattu villalangasta, yläosa puuvillalangasta.  Osittain tämä johtuu ihan lankavarastoistani, mutta on siinä toimivaa ideaakin: villa pitää eristävänä materiaalina sisällön viileämpänä mutta toisaalta roiskeet, joita täytettäessä saattaa tulla, kuivuvat yläosasta nopeammin.  Täydellinen kaveri siis!  Ja kun ne silikonipäällysteiset oikeasti maksavat noin 25 euroa, myös huikeasti halvempi.  (Ja söpömpi!)

2. Kestokupit ja kupinlämmitin

Kestäviä kuppeja voi käyttää muulloinkin, kuin tiettyyn aikaan kuusta.  Itselläni on itse asiassa periaate, että en osta mitään juomia mukaan, jos minulla ei ole jokin kuvan kolmesta kestokupista mukana.  Kuppeja on aika monta, mutta sille on syitä... alun perin ostin oikealla näkyvät teetä ja kahvia varten.  (Tosin ne ovat jo menneet sekaisin, ainakin hetkittäin ja astianpesukone pesee ihan nätisti pois maut ja hajut.)  On mahtava fiilis lähteä joskus aamuisin kuuman kupin kanssa matkaan!  

Kyseisen tuotemerkin sivuilla on kone, jolla kuppinsa värin voi itse valita.  Kamalan viihdyttävä kone muuten, puljasin noiden värien kanssa aika kauan (mulla oli silloin turkoosi-keltainen kausi...) mutta nyt oma hifistely ehkä vähän naurattaa.  Tilasin kupit ulkomailta kai pari vuotta sitten.  Nykyään niitä saa joistakin paikoista Suomestakin.

Kolmannen kupin, joka on keraaminen, ja jonka kansi on silikonia, ja joka kuvassa majailee villaisen kupinlämmittimen sisällä, satuin löytämään kirpparilta, kun minulla jo oli nuo kaksi muuta.  Se maksoi vain €1,50, joten pakkohan se oli saada.  Siihen ei sitten tosiaan makuja ja hajuja tartukaan, vaikka sen pesisi käsinkin.  

Kupinlämmittimen olen itse tehnyt vanhasta villasukanvarresta.  

3. Spork

...tai suomalaisittain luveha, lusikka-veitsi-haarukka.  Ei kaivanne tarkempia esittelyjä.  Suomessa näitä saa esimerkiksi retkeilykaupoista.  Metallinen olisi kyllä hienompi.  (*tsekkaa googlen ja toteaa että kyllä, sellaisia saa mm. Varustelekasta*)  

Pirtelöpurkki kestävän lautasliinan päällä, emalinen "festarikippo"
5. Festarikippo

Tässä kuvassa oikealla on emalinen Pikku Myy -mukini, josta kelpaa kipata viiniä, vettä ja kahvia festareilla tai puistopiknikillä sen sijaan, että ostaisi kojuista juomansa kertakäyttömukiin tai käyttäisi niitä teltalla.  Koska fiksulla on aina kuitenkin reippaat vesivarastot, kupin tiskaaminen käy kätevästi huuhtaisemalla tarvittaessa, jos tai kun juomat vaihtuu.  Näin kesän kynnyksellä ehdoton kaveri! 

6. Pirtelöpurkki 

Tuossa hiljan oli tapanani evästää itseni tanssitunnille "voimapirtelöllä", johon blendasin mantelia, pähkinöitä, raakakaakaojauhetta tai vastaavaa palauttavaa settiä.  Vähän vahingossa tuli tanssikaverilta idea laittaa pirtelö pullon sijaan hillopurkkiin.  Tahraavalta sotkulta tai mahdollisilta vuoto-onnettomuuksilta suojasin purkin reunoja kestävällä lautasliinalla, kas näin:


Siihen voi kietaista vielä kuminauhan kaveriksi, jos törppö ei ole tukevasti heilumatta kassissa.

7. Termokset (ei kuvaa)  

Termari on energiansäästäjän ystävä kotonakin, siihen voi tehdä isomman satsin kuumaa juomaa ja hörpiskellä siitä sitten pidemmällä aikavälillä useamman kupillisen.  Kodin ulkopuolella termoksen hyödyt ovat sanomattakin selvät: kun varustautuu omilla juomilla, varsinkin näin puistoiluaikaan voi skipata kahvilan vaikka kokonaan, ostaa pullat puodista ja pitää juhlat nurmikolla.  Oih!  Pikkutermos toimii tosi hyvin myös esim. junassa.

8. Kaikenkarvaiset rasiat ja muut sisältäjät  (ei kuvia näistäkään.  Niitä on liian paljon ja liian monenlaisia.)

Itsellänikin on vielä vaiheessa tuotteiden irtomyynnistä ostaminen omaan astiaan, jota mm. Zero Waste Home -guru Bea Johnson suosittaa.  En ole vielä päässyt edes siihen, että jos aion ostaa mukaan salaatin, ottaisin oman rasian mukaan  (ehkä osittain siksi, että harvoin suunnittelen jo lähtiessäni salaatin ostoa.  Jos taas suunnittelen noin pitkälle, saatan ottaa sen salaatin mukaan jo kotoa).  Ai ai minua...  mutta vinkki on kuitenkin meille kaikille: älä osta mitään pakattuna (edes paperipussiin, kuten irtomyynnissä usein) jos voit sen välttää.  

En halua väittää, että nämä mun välineeni olisivat mitenkään parhaat mahdolliset.  Mahdollisuuksia kestävään evästämiseen on monenlaisia.  Tämä jätteenvähentäminenkin on omalla tavallan sellaista varustelua, että jossain vaiheessa tulee hankittua jotakin, ja sitten jossakin vaiheessa saakin tietoa paremmasta.  Mutta näillä mennään, toistaiseksi.  

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Jätteistä ja merkityksestä

Tällä kertaa olen linkkauksineni ajan hermolla.  Eilinen Hesari kirjoitti jo edellisessä linkittelyissäni mainitsemastani muutoksesta, eli siitä, että 


Paperilehdessä on komea kaavio siitä, mitä kaikille jätteillemme tapahtuu ja missä ne käsitellään.  


Tähän haluan toki silti muistuttaa, että ensisijainen tapa käsitellä jätteet on vähentää niiden syntyä omassa arjessaan.  Jättäkää muovipussit kauppaan, ostakaa mahdollisimman vähän pakattuja elintarvikkeita jne.

Linkkiä hakiessani törmäsin myös minimalismin teemaan sopivaan tiede-esseeseen, jonka on kirjoittanut suuri suosikkin Jani Kaaro:


Kaaro ei itse asiassa puhu juurikaan materiasta, vaikka siitäkin olisi tullut kiinnostava juttu.  Hän puhuu intiaanipäällikkö Plenty Coupsista, siitä, kuinka intiaanien elämä menetti merkityksensä, kun he joutuivat reservaatteihin ja kun puhvelit katosivat.  Kuinka elämä on tällaista vanhainkodissa ja BB-talossa.  

Mutta voisin itse puhua hiukan materiasta: suhteeni tavaroihin on muuttunut tosi paljon lapsuudestani.  Pienenä koko onneni oli sidottu tavaraan, olisin aina vain halunnut uusia leluja... enkä usko hetkeäkään, että tällainen ajattelu olisi kovinkaan luontaista.  Uskon että pieni vaikutteille altis mieleni oli ympäristön jatkuvan mainostykityksen uhri.  

Ihmismieli haluaa ja toivoo uutta ja vaihtelua, mutta olen varma, että sen ei ole pakko olla uutta, joka otetaan kiiltävästä laatikosta ulos.  Vaikkapa lelujen vaihtaminen kaverin kanssa joksikin aikaa voisi palvella "uutena".  Vanhempani eivät olleet näin nokkelia, ja tavaraa kasaantui järkyttävät määrät.  Kun menen heidän luokseen ja katselen kaikkia sinänsä nostalgisia, omia, vanhoja tavaroitani, tunnen avuttomuutta.  Mitä niille voi tehdä?

Ja eikö mieleni kaikesta kamasta huolimatta ole aina halunnut kuitenkin jotakin muuta, "ratkaisua", niin kuin Kaaro kolumnissaan esittää?  Olen huomannut, että usein lääkitsen levottomuutta ja turhautumista vaikkapa Facebookin selailulla.  Oikeastaan juuri äsken mietin tätä, kun jäin FB:hen kiinni oikeasti hyvien linkkien takia: näin sitä pitäisi käyttää.  Ei niin, että sieltä etsii jotakin...  ratkaisua.  Omalle levottomuudelleen.

Ihminen katoaa, jos elämän merkitys katoaa.  Nykymaailmassa on oikeastaan vaikea löytää merkitystä: monenlainen työ esimerkiksi pyrkii vain tuottamaan kyseiselle yritykselle voittoa.  Ja lähes kaikkien yritysten etiikassa on jotakin kyseenalaista. 

Jani Kaaro sanoo: "Ihmisten on vaikea säilyttää ihanteita, joiden varassa he ovat eläneet siihen asti, ja tilalle astuu henkinen lamaannus."  

Minä tunnistan tämän tilan parin vuoden ajalta.  Olen ollut ymmälläni, kun olen kasvanut aikuiseksi ja ympäröivä maailma on muuttunut täysin erilaiseksi, kuin olin ajatellut sen olevan: olen alkanut ymmärtää, että riistoa on kaikkialla, että koko kulttuurimme ja yhteiskuntafilosofiamme oikeastaan perustuu riistolle ja huijaamiselle, ja minä olen kasvanut sellaisen maailman keskellä.  Muksuna minulle ei oikein kukaan kertonut siitä, miten maailma toimii, eikä yhteiskuntaopin sisältökään ole auennut kuin vasta muutaman viime vuoden sisällä huolellisesti pureskeltuna.

Tänään näin kuvan jossa luki vapaasti suomennettuna: kapitalismi on psykopaattinen idea, jonka mukaan toiset ovat enemmän oikeutettuja ruokaan, veteen ja suojaan kuin toiset.  

Olen hämmästellyt sitä, että vaikka esimerkiksi väkivalta tuomitaan yhteiskunnassamme melko yleisesti, sitä, että perusturva on edelleen maksukyvyn varassa, ei tuomita.  Yhteiskunnan tulisi perustua sille, että jokainen pysyy hengissä.  Ihmisarvo ei voi olla suorituksista kiinni.  Meillä Suomessa on kohtuullinen sosiaaliturva (tosin näillä ruoan hinnoilla sillä ei elä kovin leveästi), mutta monessa muussa maailman kolkassa ihminen joutuu kadulle, jos töitä ei ole.  

Mitä riisto ja huijaaminen siis tarkoittaa:  70-luvun aikana kulutushysteria ja ajatus siitä, että tavarat tuovat onnea, alkoi nousta.  (Ympäristötietoisuus nousi myös, mutta kuluttamiseen kannustaminen oli äänekkäämpää ja tuottoisampaa, ja näytti seksikkäämmältä, eli möi paremmin - kuten nykymaailmasta voimme huomata...)  Takana oli köyhä 60-luku, jolloin esimerkiksi suuri osa vaatteista tehtiin itse, väännettiin, käännettiin, paikattiin ja puljattiin.  Ihmiset olivat kyllästyneet kituuttamiseen ja nyt kun rahalla sai (ulkomailla halvalla tuotettua), sitä myös haluttiin ostaa, ja oi, ostettiinkin!

Tämä kehitys kohti ajatusta jossa ostaminen rakentaa identiteettiä ja näin lisää onnellisuutta, alkoi jo aikaisemmin, 40-50-luvulla, jolloin mainosteollisuus alkoi kehittyä toden teolla.  Silloin mainosmiehet pyrkivät aivan tietoisesti opettamaan ihmisille kulttuuria, jossa käyttökelpoista korvattiin uudella vain, koska se oli mahdollista.  Mainos itsessään luo tyhjiön, jonka se sitten tarjoutuu täyttämään.  Kaikki meistä tietävät, miten tämä toimii, kun katsomme uusia, kauniita kenkiä, vaikka vanhat ovat vielä aivan toimivat.

Tämä kehitys johti siihen, että vaatteita haluttiin valmistaa halvemmalla.  Ja missähän se kävisi päinsä?  Halvemmissa maissa tietenkin.  Suomesta katosi vaateteollisuus ja esimerkiksi minun sukupolveni käsityötaito on edellisiin verrattuna surkea.  Ja kas näin homma nyt toimii:

Reiman paita 13 euroa, ompelijalle 2 senttiä.

Ja kuten hiljan bloggasin, tai siis linkkasin, ekologisella brändilläkin senkun pyritään jälleen kerran huijaamaan.

Olen pyrkinyt välttämään sitä, että tämä blogi muuttuisi kapitalisminvastaiseksi paasaukseksi, mutta näin tässä tällä kertaa sitten kävi.