Luin kesäkirjana dekkaria, jonka päähenkilö menetti muistinsa viimeisten parin viikon ajalta.. Hän joutuu kertomuksessa tilanteeseen, jossa käytännössä ei omista kuin "paidan päällään", kuten sanonta kuuluu - koska ei muista, minne on tavaransa vienyt. Huomasin, että ajatus oli jotenkin puhdistava: voida aloittaa alusta, ilman tavaroiden taakkaa.
Tällainen fantasiointi tietysti liittyy siihen, että kun hankalaa tilannetta tarkastelee arkipäivän pikkuasioiden keskeltä, näyttää, että onnettomuuden tullessa ihminen keskittyy ennen kaikkea olennaiseen.
Samanlaiseen tilanteeseen voisi joutua tulipalon tai tulvan myötä. Tällaiset katastrofit eivät todellisuudessa varmastikaan ole kovin puhdistavia kokemuksia. Stressi siitä, miten saa asiansa kuntoon, on todennäköisesti monessa tilanteessa niin valtava, että se ylittää uudelleen aloittamisen ilot, jos sellaisia on. Luultavasti uudesta alusta on mahdollista iloitakin - kunhan pääsee turvaan ja jotakin toivoa alkaa olla. Olen joskus lukenut tulipalotilanteesta, jossa mm. muiden ihmisten ystävällisyys ja se, miten nopeasti kaiken saikin järjestettyä kohtuullisen mukavasti, yllätti kovia kokeneen iloisesti ja sai kokemaan syvempää kiitollisuutta, kuin elämässä koskaan ennen sitä. Tällaisia tuntemuksia voi lukea muistakin selviytymistarinoista.
Toinen tätä muistuttava fantasia on ajatus pakotetusta askeesista. Rosa Meriläisen kolumnissa jo otsikko on naseva: Kuuluuko sinunkin lepofantasiaasi vankila tai sairaala? Itse kolumni tosin käsittelee kiireisen ihmisen arkea, josta en itse kärsi... mutta myönnän, että ko. paikkojen askeesi on joskus pyörinyt minunkin ajatuksissani. Jos olisi pakko elää askeettisesti, miten paljon voisikaan kehittyä! Siitä huolimatta en myönnä juurikaan nauttivani vuodepotilaana olosta. Kyllähän flunssassa nyt lukee, mutta ei mitään aivoja rassavaa. Eli sairaalaan liittyy se kaikki sairaana oleminen. Vankila taasen... no, jos Orange is the new black ja Oz mitään ovat opettaneet, ei vankilassa ainakaan rauhallista ole. Enkä usko, että Suomen sellit, jos elämä siellä nyt olisikin vähemmän dramaattista, olisivat sen inspiroivampi ympäristö.
Ei, kyllä rauhallinen ympäristö kannattaa luoda elämään, jossa muutenkin on kaikki hyvin. Arkielämän stressaamista ja sen vaikutuksia voi vähentää itse. Meditaatio puhdistaa mieltä ja auttaa kohtaamaan stressaavia tilanteita ja päästämään irti. Ruoan, viihteen ja tavaran säännöstely riittävälle tasolle liiallisen sijaan auttaa löytämään olennaisia merkityksiä. Huolimatta siitä, että elämme potentiaalisen yltäkylläisyyden keskellä, voi ihminen luoda oman luostaritunnelmansa (siinäpä kolmas esimerkki askeettisesta ympäristöstä). Helppoa se ei ole, koska nykymaailmassa kaikesta on jatkuvasti ylitarjontaa.
Lisäksi olen viime aikoina fantasioinut erilaisista minikodeista. Meillä on edelleen liikaa niin kirjoja, kuin vaatteitakin, jotta ne todella mahtuisivat esimerkiksi bussiin, mutta ei se mitään. Oman kapseliprojektini myötä uskon, että vaatteeni tulevat edelleen vähenemään - niiden kokoaminen kapselikokoelmiksi oikeastaan näyttää itse kunkin vaatteen täyden potentiaalin. Minulla ei enää ole karsimisen suhteen kiire, niin paljon väljyyttä ja uusia ideoita olen jo saanut aikaan. Niin Brooke McAlaryn kuin muidenkin minimalistien blogeista olen kuullut moneen kertaan, että karsimisprosessi kaikkiaan kesti vuosikausia. Minä olen tehnyt tätä vasta vuoden.
Hiljaa hyvä tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti