Joulu, eikä krääsää

No helou!  Pistäydyn nopeasti ahkeran joulunvieton (suklaata, naksuja ja sushia) keskeltä kertomaan, että Luonto-Liitto haasteli minunkin blogiani Krääsätön joulu -tempaukseen.

En ole ostanut yhtäkään joululahjaa.  Vain raakasuklaatarpeita.  Pienet karamellivuoat, joihin tein niitä karkkeja, kompostoituvat.  Pakkasin ne maitopurkkirasioihin.

Suku, niin miehen, kuin oma, onnistui kyllä kantamaan kotiini joululahjan jos toisenkin, oikein paketeissa, tänä vuonna en kerinnyt estää.  En ole vielä oikein keksinyt, miten ne paketit saisi poistettua yhtälöstä - pitäisikö ommella kauniit pussit, jotka toimittaisi sukulaisille hyvissä ajoin ennen joulua, ja sanoisi, että meidän lahjat näihin kiitos?   Viime joulunahan sain ihan ennätyspienen määrän lahjoja, koska olin ajoissa kieltäytynyt toivomasta mitään.  Tänä vuonna en myöskään toivonut yhtä kirjaa lukuunottamatta (se oli tämä), mutta niin vain kuusemme alle kertyi yksi jos toinen paketti.  Ovelat sukulaiset yllättivät takavasemmalta.

"Kuusen" rakensin aatonaattona, kun näin jonkin tämänhenkisen linkin, jossa tosin oli aika samanlainen puu, kuin tämä minun, joskin isompi.  Vasemmalta voi nähdä, että minullakin olisi ollut lisää materiaalia, jos olisin halunnut tehdä korkeamman - mutta lähinnä ajattelin, että tulee varmaan puretuksi paremmin.

Eilen aatoiltana istuimme sitten vieretysten ja jaoimme lahjasaaliimme.  Anoppi oli arvioinut peppumme pienemmiksi, kuin ne ovatkaan - pyjamahousut mahtuivat, mutta kinnasivat.

Sain myös yhden jännittävän, aineettoman lahjan - käynnin jäsenkorjaajalla.  Huu!

Hyvää joulun jatkoa kaikille lukijoilleni.  Lisää luettavaa krääsättömyydestä täällä.

Huonot standardit

Katselen lifestyle-ohjelmaa Yle Areenasta, tarkemmin, Täydellinen elämä -nimistä norjalaista dokumentaarista sarjaa.  Olen kuluttanut hömppätosi-tv:tä enemmänkin jossakin vaiheessa, joten tyylilaji on tuttu.

Tässä kahdeksanosaisessa ohjelmassa Ida Fladen, radiotoimittaja, alkaa elää terveyslehtien vinkkien mukaan.  Ruokavalioremontin kohdalla superruoka-asiantuntija John tyhjää Idan jääkaapin prosessoiduista ruoista.  (Sivumennen sanoen, sisällöllisesti jäätävä kohtaus: minunkaan kohtuullisen terveelliseksi luulemani ruokavalioni ei ainakaan superruokanäkökulmasta ole juuri mistään kotoisin... no.  Eteenpäin:)  Ruoat kerätään lasipulloineen jne. isoon jätesäkkiin, ja kun tyypit käyvät kaupassa, kaikki pakataan tietenkin muovipusseihin.

Ymmärrän, ettei tämän ohjelman pointti ole ympäristön huomioiminen, vaan Idan elämäntavan korjaaminen.  Mutta olisiko mahdollista kunnioittaa myös pahoinvoivaa maapalloamme, ja, jos kerran syömäkelpoista ruokaa ON pakko heittää, pois, olisiko mahdollista lajitella biojätteet, lasi, metalli ja sekajätteet, tai edes kertoa, että ohjelma-ajan säästämiseksi emme lajittele nyt, vaan myöhemmin...

Koska jotenkin oman elämän parantamisen kanssa on mielestäni suorastaan ristiriidassa se, ettei elämäntaparemontissa ajatella myös ympäristöä.

Samanlaisia mutkia vedetään suoriksi kaikenlaisissa elämäntapaohjelmissa.  Kestävän kehityksen näkökulmaa ei huomioida.  Toivoisin kuitenkin, että myös yksilön elämän fiksaamisessa kunnioitettaisiin kestävän kehityksen periaatteita, ja esimerkiksi kierrätyksestä muistuttaminen olisi tällaisissa ohjelmissa standardi.

Minustako survivalisti?

Mielestäni survivalismissa, varautumisessa katastrofeihin elämäntapana, on jotakin viehättävää.  Luin  juuri muutaman vuoden ikäisen jutun Fifistä ja aiheen äärelle johdatti tänään Little Eco Footprints -blogin viimeisimmän julkaisun lukeminen.  (Upeat kuvat!  Bush skills oli minulle uusi, mielestäni aika hupaisa sanapari.)

Googlasin myös erätaitokurssit, luonnossa selviytyminen on ajatuksena kovin kiehtova, vaikka minä en todellakaan ole mikään partiolainen, en edes innokas marjastaja ja sienestäjä.  Katselin joskus Maailmanlopun odottajat -ohjelmaa.  Siinähän on jos jonkinlaista paranoidia sotahullua, mutta eniten tykkäsin kaverista, joka oli opetellut tuntemaan asuinalueensa villivihannekset.  (Ydinlaskeuman aikaan tosin ei parhaita selviytymiskeinoja, vanha kunnon säilykeruoka sopisi siihen tilanteeseen paremmin.)  Ukon selviytymispakkaukseen kuului salaattikastiketta, ja niin vain hän pyöräytti puskasta syömäkelpoisen salaatin.

Mikä minua siis pääasiassa viehättää survivalismissa, on nimenomaan minimalisminkin keskeinen ajatus: tarvepakkaus, jossa on kaikki oleellinen.  Tämä saattaa liittyä luonnostaan hiukan kaoottiseen luonteeseeni: jos kaiken onnistuisi kasaamaan niin kompaktiin pakettiin, ettei tavaroita koko ajan katoilisi, kuinka paljon helpompaa elämä olisikaan.  Minä tarvitsisin tällaista pakkausajattelua siis jo pelkän kaupunkireissun yhteyteen, tai kun pakkaan parin päivän työmatkalle.  Tämä lienee taas näitä design -perversioitani.  Selviytymispakkaus (mistä tahansa) on konsepti.  Tykkään konsepteista.  Myös minimalistinen koti tai vaatekaappi on konsepti.

Jos varautuu TV-sarjan esimerkkien tavoin johonkin spesifiin maailmanloppuskenaarioon, siinä on sitten jo vähän isompi konsepti.  Mutta tämä saattaa olla puhtaasti sitä, että ihmiset haluavat tarkoituksen elämälleen.  Itsensä ja perheensä pelastaminen katastrofitilanteessa on ainakin mielekäs tarkoitus, joka selvästikin valtaa monien ajatukset kokonaan.

En ole toistaiseksi ainakaan varautuja, mutta ehkä minusta tulee vaeltava mummo, sen verran huonossa jamassa eräharrastus on toistaiseksi.  Eli jos ei tänään, niin ehkä neljänkymmenen vuoden päästä, tahi sisällä.

Olen viime aikoina myös pelotellut itseäni ilmastonmuutoksella, kiitos Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -fiktion.  Pelkoon auttoi pikkuisen tämä artikkeli.  Roskavuoret lisääntyvät, vedet kemikalisoituvat, ja merenpinta nousee, mutta voi olla, että mikään näistä ei kuitenkaan hävitä maapallon pahinta loista.

No.  Pelasin eilen puolison kanssa tiukkaa zombiapokalypsipeliä, jossa tyhjennetään reippaasti taloja kelvollisista tarvikkeista.  Muistuttaa dyykkaamista olennaisesti, joskin hylätyissä taloissa.  Roskisdyykkauksessahan olenkin harjaantunut paljon peruspetteriä pidemmälle - ei pelota työntää näppejään sontaan, jos sieltä vaikka löytyy jotain syömäkelpoista.  Joten jos maailma muuttuisi suureksi selviytymistaisteluksi, jonkinlaisia selviytymistaitoja taitaisi tosiaan löytyä minultakin, vaikkei kotona varastoja olekaan.  Kynttiöitä on ja tulitikkuja.  Elokuvia katsomalla olen tosin havainnut, että maailmanloppuskenaariossa toiset ihmiset ovat myös vaaratekijä.  Miten olisi itsepuolustustaitojen opettelu?

Miten lukija ajatteli selviytyä, jos paska lentää tuulettimeen?  (SHTF, virallinen pienemmän katastrofin määritelmä.  Tarkemmin Fifin jutussa.)

Sekavaa pohdintaa mielenhallinnasta (paradoksi?)

Olen todella rakastunut Zen Habits -blogiin.  Joka kerta, kun luen Leon juttuja, ne sekä inspiroivat että rauhoittavat minua yhtäikaa.  Babautan ote, jolla hän syvällisesti ymmärtää ihmisen rajallisuutta ja kehityksen hitautta, mutta samaan aikaan antaa käytännöllisiä vinkkejä elämän puhdistamiseen turhasta...  se on hurmaavaa.  Se on huumaavaa.  Ahmin taannoin Leon aiemman blogin, mnmlistin vanhoja postauksia.  (Löytyvät all posts -linkistä onneksi edelleen.)

Itse pohdiskelen elämäni tarkoitusta tämän tästä.  Leo on kirjoittanut aiheesta tällaisen postauksen, josta eritoten yksi kohta takertui minuun, kun kirjoituksen muutama kuukausi sitten luin.  "When you can't stick to habits, or have a hard time with a diet you're in the bubble." 

Omassa mielenhallintapostauksessani toivon lisää kurinalaisuutta harjoitteluuni.  Meditaation kanssa on ollut viime aikoina taas vähän niin ja näin.  Tosin olen saanut uutta puhtia niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin harjoituksen lyhentämisestä.  Olen todennut itselleni, että jos saan lyhyemmän (viisiminuuttisen) harjoituksen tehtyä useammin, hyöty on kuitenkin suurempi, kuin jos "unohdan" (eli keksin jonkin tekosyyn) olla tekemättä pidempää (20-25 minuutin) harjoitusta.  

Toinen syy sille, että olen palannut istumameditaatioon, on, että luin uudelleen Chris Prentissin Zen ja onnellisuuden taito -kirjan.  Siis uudelleen ainakin kolmannen, jollen neljännen kerran.  Mutta pitkästä aikaa nimenomaan kannesta kanteen.  "Zen" on hyvin amerikkalainen teos, ja sen sävy saattaa paikoitellen olla ärsyttävä, mutta nimenomaan kannesta kanteen luettuna se auttaa minua tekemään omalle mielelleni tietyn, mielenhallinnalle olennaisen kepposen.  

Alan olla tietoisesti onnellinen ja nähdä asiat sellaisenaan.  Alan myös uskoa, että vastoinkäymiset ovat olemassa, jotta hyötyisin niistä ja kasvaisin niiden avulla.  

Ja kas, valo löytää luokseni.  [Näin vuoden pimeimpään aikaan se on mahtava juttu.  (Infantiilin huumorin ystäville tiedoksi, että kirjoitin pimpeimpään ja nauroin ääneen hetken aikaa.  Myös nauru pidentää ikää.)]

Mutta palataanpa Leon viisauksiin.  "Kun et kykene opettelemaan uusia tapoja, tai sinulla on vaikeuksia pysytellä ruokavaliossa, olet kuplassa." (Suomensin nyt tällä tavalla tämän, jatkan siitä:) uusien tapojen opetteleminen tässä siis ajatuksena takertui minuun, koska minä haluaisin olla siinä parempi.  

Viime aikoina olen jonkin verran onnistunutkin - !!  Syyt ovat hurmaavan monimutkaisia.  Tässä vaatteiden vähentämistä ja kiertoa koskevassa postauksessani vinkkaankin jo, että Iitun jutut auttoivat minua organisoimaan puolipitoiset vaatteeni uudelleen.  Uskokaa tai älkää, vaatteiden uusi paikka sai minut pitämään yllä siisteyttä kodissa muutenkin useiden viikkojen ajan - muutuin siksi siistiksi ihmiseksi, joka olin aina halunnut olla.  Kasat alkoivat kyllä kertyä kohta sen jälkeen taas, mutta eilen raivasin ne ja tänään onkin siivouspäivä, siis tuuletus-, tomutus- ja niin edelleen.  

Mutta siis pikkuhiljaa olen ehkä muuttumassa siistimmäksi ihmiseksi, hitaasti.  Viiden minuutin istahtelutkin putsaavat mieltä (tosin täytyy todeta, että kahteenkymmeneen minuuttiin tottuneelle ne ovat olleet kovin lyhyitä.  Ehkä pitäisi tähdätä 20 min aamulla 5 min illalla -malliin).  

Entä se kupla?  Kannattaa tosiaan pohdiskella.  Kyseinen postaus elämän tarkoituksesta ei todellakaan ole mikään tsup vaan -juttu, vaan sitä kannattaa ajatella, ja katsoa, saisiko ajattelun toimimaan omassa elämässään ja muuttamaan omaa olemistaan.

Chris Prentissin kirjasta opittu temppu kuitenkin kannattaa: kun päättää olla onnellinen, on onnellinen.   Tsup vaan.

Ovatko lukijani onnellisia?  Miten vastoinkäymiset vaikuttavat teihin?

Drop drop drop drop

Roosa Murto, you are off.  Maailmassa on myös karsimista, jonka pointti on saada lisää hengitystilaa kaappeihin, mutta ei sillä tavalla, että niitä täytettäisiin uudelleen, vaan nimenomaan niin, että jäljelle jäävä tavara pääsee tehokkaammin käyttöön.

Minä olen ollut taas armoton.  Ottaa vatsanpohjasta, niin armoton.  Takanani sängyllä odottaa kolme muovikassia kyytiä kirppikselle, mitä Murto pitää huonona asiana.

Kuitenkin, kun nämä tavarat ovat kertyneet, en ollut minimalisti.  En yksinkertaisesti huomannut, että tavaraa oli liikaa.  Se ei ole mikään puolustus, mutta fakta on, että länsimainen kulutuskeskeinen elämäntapa opettaa kaikki juuri tähän: ostamaan tarpeetonta.  Kuluttaminen lisää BKT:ta ja näyttää hyvältä tilastoissa - mutta kerää tarpeetonta tavaraa kaapit pullolleen. Joten jos kannankin viisitoista mekkoa kierrätyslaatikkoon, jää kaappiin vielä toinen mokoma - mekkoja joka tilanteeseen, minkä vain voin kuvitella.  Vain kolme olen tosin ostanut uutena, kaikki useampi vuosi sitten.  Myös kirpputorille kulkevat ovat suurimmaksi osaksi kirppiksiltä alunperinkin, monet myös itse tekemiäni.

Tällä kertaa minua herätteli eilinen keskustelu kaverin kanssa.  Kerroin heittäneeni pitkin hampain menemään kymmenisen toppia pari viikkoa sitten.  Kerroin, että laskin jäljelle jääneet: niitä oli nelisenkymmentä (siis lyhythihaisia ja hihattomia.  Pitkähihaiset on vielä erikseen :D).  "Herranjumala," sanoi kaveri, "mulla on kolme.  T-paitoja on ehkä pari ja pitkähihaisia paitoja kans kolme."  "En tiennyt, että olet minimalisti,", sanoin minä, mutta tukassa alkoi raksuttaa ja tänä sunnuntaina, kun mietin mitä tekisin, huomasin miettiväni: mitkä kolme mekkoa pitäisin, jos pitäisin vain kolme?  

Valinta oli melko selvä, enkä tietenkään pitänyt vain niitä kolmea, vaan kuten sanoin, noin viisitoista kaksikymmentä (kävin sittenkin laskemassa) +3, jotka lupasin eräälle ystävälleni.

Aika hillitön määrä, edelleen.  Mekkoja loppuiäksi, sikäli kuin vartalo pysyy jonkinlaisissa mitoissa (ja itse asiassa pari on käyttökelpoisia, vaikka ei pysyisikään).

Huomaan muutenkin erään asian.  Minä kirjoitan tätä blogia paikasta, jossa aloittelen minimalismia.  Moni aihepiirin bloginpitäjä on vihkiytynyt aatteeseen (!) jo vuosia sitten.

Ehkä mulla on vielä toivoa.

Ihan itte tein

Yhtäkkiä tänä aamuna tein sen, tai osan siitä. 

Ilmeisesti minun karsimistapani on yllätyshyökkäys (ennen kun vaatteet pääsevät karkuun) muutaman kerran vuodessa.  Olin armoton, tälläkin kertaa.  Haluan yksinkertaisesti lisää tilaa hengittää ja toimivuutta.  Ulos taisi lähteä seitsemän toppia, kaksi pitkähihaista paitaa ja pari svetaria. 

Niin moni minimalisti sanoo, ettei ole kaivannut poistamiaan vaatteita. Minä huomaan kärsiväni irrationaalisesta kauhusta, ettei minulla ole mitään päällepantavaa, jos annan mennä.

Tosiasiassa muistan varsin hämärästi edellisten armottomuuspuuskieni uhrit. 

Tänään ongelmallisinta oli, että totesin haluavani kantaa ulos myös monia itse tekemiäni mekkoja. Kaksi palautin vielä kaappiin, yhden odottelemaan mahdollista myyntiä.  Haluan näistä eroon siksi, että käytän niitä lähinnä huonosta omastatunnosta. Että kun on kerran tullut tällainenkin omin käsin tehtyä, pitäisihän sitä käyttää. Mutta entä jos tuntuu, että nykyisin tavoittelemaani tyyliin nämä luomukset eivät yksinkertaisesti enää istu? Kun on täydellisempiäkin, mieluisampia, ja itse asiassa ompelukaapissa odottaa vielä jokunen projekti jotka tuntuisivat olevan enemmän sitä omaa tyyliä,  mutta jo olemassaolevien mekkojen paljouden takia niitä ei ole tullut tehtyä valmiiksi asti.

Tunnesiteeni itse tekemiini vaatteisiin on lämmin - onnittelen itseäni designista, nähdystä vaivasta, lopputuloksen kauneudesta, mutta entä, kun osa niistä silti ei vain tunnu omalta, ainakaan enää. Ja toisaalta pois myyminenkin tuntuu vähän ongelmalliselta: huolettaa, josko vaatteet kuitenkin ovat liian omalaatuisia ja itselle laadittuja, niin, ettei niistä saa vaivan arvoista hintaa. Jos joku suostuu maksamaan mun tunteja vääntämästä mekosta vain pari euroa, se tavallaan tuntuu pahemmalta, kuin jos sen laittaa vain keräyslaatikkoon ja voi kuvitella koltun kirpparilta löytävän ihmisen ilahtuvan.

Minipuvusto ja muodollinen menneisyys

Olen linkannut useamman kerran jo Oma Koti Valkoinen -blogin minipuvustoon.  Nyt syy on muotoutunut päässäni.  Miian postaus on kompakti ja selkeä, kuvat tekevät koko asiasta tosi selkeästi tajuttavan ja konkreettisen.  Miian perheen karsimisesta on muuten Tavararemontissa.

Pidän minipuvuston konseptista, koska fanitan hyvää designia, ja minipuvusto on arjen designia parhaimmillaan.  En ole itse vieläkään päässyt kunnolliseen karsimiseen - aina kun avaan kaapin sitä varten, typerryn, koska minulla mitä ilmeisimmin sitten vain on hassuja tunnesiteitä vaatteisiin.  (Eilen kuitenkin heitin lopulta kirpparipussiin kasan koruja ja yhdet aurinkolasit.  Ne olivat yksinkertaisesti vain turha tilasyöppö aiheuttamassa kaaosta eräässä laatikoistani.)

Miian puvusto on yksi esimerkki.  Toinen on Bea Johnsonin vaatekaappi, joka Garbologyssa on selitetty vielä hiukan tarkemmin kuin tuossa linkissä.

Bealla on:
7 paitaa
2 hametta
shortsit
3 housut
3 neulepaitaa
3 mekkoa
6 paria kenkiä (sisältää tohvelit)

Täällä meillä vuodenajan vaihtelut tietysti tarkoittavat, että päällysvaatteita pitää olla enemmän.  On myös mahdollista, että urheilu- tai ulkoiluvaatteita ei ole mainittu tässä ollenkaan, eikä myöskään esim. sitä, ovatko paidat lyhyt- vai pitkähihaisia.  Lista ei sisällä myöskään yöpukuja ja sen sellaisia.

Pukeutumisohjeistus, joka huvittaa ja liikuttaa minua eniten, löytyy kuitenkin Hyvän käytöksen kirjasta vuodelta 1954, oppaasta, joka on ollut aarteeni siitä asti, kun käytin sitä erään kirjoitelman lähdeteoksena muutamia vuosia sitten.  Oppaan luku pukeutumisesta kertoo mm. tällaisia asioita:

"Vanha hyvä sääntö sanoo: Asu (sic!) yli varojesi, syö varojesi mukaan ja pukeudu alle varojesi.  Pukeutumisen perusohje on se, ettei puvun pidä kiinnittää huomiota siinä määrin, että ihminen unohtuu.  Sivistynyt ihminen pukeutuu huomiota herättämättömästi. -- Hieno nainen ei aamupäivisin palvelusväen kanssa askarrellessaan esiinny silkkihepenissä.  Hänellä on yllään yksinkertainen arkipusero ja hame sekä siististi silitetty työtakki.  Myöskin työläisnaisella on varaa pukeutua sillä tavoin.  Mutta kuinka onkaan!  Epäsiistiä silkkipukua pidetään usein hienompana."

"Puvun on siis sovelluttava tilaisuuden, ympäristön ja ajan vaatimuksiin.  Juhlatilaisuudet, vierailut, työ, reippailut, matkat, koti - kaikki vaativat omat pukimensa.  Mutta että pukuja ei silti tarviste olla varsin monta, sen osoittaa seuraava vaatevarasto, jolla hyvinpukeutuva kaupunkilaisnainen erinomaisesti tulee toimeen:

1. Hillitynvärinen, hyvästä kankaasta tehty kävely- tai jakkupuku, jonka kanssa käytetään erilaisia puseroita.  Puku sopii sekä virastoon että (hienomman puseron kanssa käytettynä) aamupäivävierailuille tai vastaaviin aamupäivätilaisuuksiin.  Kotiaskareita tehtäessä käytetään pumpulipuseroa ja vanhaa hametta ja asun ylle otetaan esiliina tai työtakki.

2. Vierailupuku iltapäivätilaisuuksiin, teattereihin jne.  Kangas kernaimmin hienoa villaa.

3. Iltapuku, mieluimmin kaksiosainen.  Herrojen käyttäessä smokingia naiset käyttävät pitkähihaista yläosaa pitkän hameen kera, herrojen frakkia taas vastaa hihaton tai lyhythihainen, koristeellisempi yläosa saman pitkän hameen kera.

4. Ulkoiluasu: paksu hame tai hiihtohousut, villapusero ja tuulitakki."

Tässäkään ei ollut mukana ulkovaatteita.

Tämän tarkoitus on hiukan valaista, että riittävä puvusto on kuudessakymmenessä vuodessa aika tavalla muuttunut, kuten elämänpiirimmekin.  Harva meistä totisesti enää tänä päivänä "askartelee aamuisin palvelusväkensä kanssa", saati käyttää kotitakkia (minulla on muuten hyvä kokoelma vanhoja essuja ja kotitakkeja, ja muutenkin voisin käytännössä pukeutua tämän ohjeen mukaisesti, jos haluaisin. Tosin "puseroni" ovat pääosin hihattomia tai lyhythihaisia, tai trikoota, mitä ne tuohon aikaan eivät tavanneet useinkaan olla.)

Totuushan on, että 50-luvun Suomi on ollut hyvin köyhä.  Olen kuullut aikalaisilta, kuinka vaatteet käytettiin todellakin loppuun, eli niitä puseroita ei ollut kovin montaa.  Haasteita on tarjonnut se, että ajan hengen mukaan "jos kaulus, kalvosimet tai muut vaaleat osat ovat vähänkään nuhrautuneet, ei vaatetusta voida pitää moitteettomana."  Jonkinlainen versio minimalismista ei useimmille ollut mikään valinta, vaan välttämättömyys.

Pukeutuminen on ollut myös koko lailla muodollisempaa.  Numeroituja ohjeita seuraa kappale, jossa kerrotaan, että "Miehet tarvitsevat vstaavasti arkipuvun, tumman puvun, smokingin, frakin ja urheiluasun.  Tumma puku vastaa myös aamupäivä-vierailupukua ja usein smokingiakin."

Miehiltä, jotka eivät edusta jatkuvasti, tuskin löytyy nykyisin frakkia.  Tosiaan - voipa olla, että nykymies kulkee halki elämänsä pukeutumatta kertaakaan frakkiin.  Samoin smokki (smoking) yleensä taidetaan vuokrata näinä päivinä.  Pukuakin kyllä vielä bisnesmaailmassa käytetään päivittäin, mutta siihen sonnustautuminen ei nykyisin monillekaan miehille ole mitään arkipäivää, vaan liittyy lähinnä juhlatilaisuuksiin.

Huh miten hauskaa onkaan puku- ja tapahistoria.  "Yksinkertainen, mutta huoliteltu pukeutuminen herättää arvonantoa ja mieltymystä.  Hieno nainen ei käytä rihkamaa eikä koruja arkiasunsa kanssa.  Yksi tai kaksi sormusta, vaatimaton rannerengas korkeintaan.  Korvarenkaat, helminauhat ja jalokivet säästetään muita tilaisuuksia varten."  Ettäs tiedätte ennen kuin yritätte mitään tällaista.

Kosmetiikasta ym.

Eilisen Hesarissa on aukeaman kokoinen juttu kosmetiikasta.  Se on aika hurjaa luettavaa. Poimintoja: "Liioittelua ja mielikuvia ei tarvitse perustella.  Sampoomainos saa luvata silkinpehmeät hiukset ja voidemainos täydellisen ihon.  Tarkat väittämät pitää perustella.  Jos voide lupaa ryppyjen vähenevän, siitä pitää olla tutkimukseen perustuva näyttö."  

Tämän voi kiertää esimerkiksi samaan tapaan, kuin jutun kuvituksessa olevassa purkissa: "86% koki juonteiden vähenevän".   Tällaisessa tapauksessa kuluttajien kokemuksia on tutkittu, mutta todellisia vaikutuksia ei.  

Lisää pöyristyttävää settiä: "Hypoallergeenisesta tuotteesta on poistettlu yleisesti allergisoivia aineita.  EU ei ole tarkentanut mitä aineita purkissa ei saa olla." - Eli allergikon täytyy edelleen syynätä ainesosalista tarkasti, koska käytännössä hypoallergeenisessakin tuotteessa voi olla mitä tahansa.

Ensimmäisen kappaleen kanssa ratkiriemukkaassa ristiriidassa on tämä: "Mainonnan pitää olla rehellistä -- Kuluttajaa ei saa johtaa harhaan. -- Mainos ei saa antaa väärää kuvaa tuotteesta."  Ja kuitenkin: "--irtoripsiä saa käyttää ripsivärimainoksissa, jos pystyy todistamaan, että ripsivärillä saa vastaavat tulokset.  Sama logiikka pätee muihin mainoksiin: mallilla saa olla valkaistut hampaat hammastahnamainoksessa ja hiuslisäkkeitä sampoomainoksessa, jos mainostetulla aineella saa vastaavat tulokset."  

Mutta kuka on koskaan saanut ripsarilla irtoripsiä vastaavat räpsyttimet, shampoolla hiuslisäkkeiden veroista runsautta harjaansa, tahi valkaisevalla hammastahnalla mainosten värimäärittelyllä lähes valoa hohtavan valkeiksi käsitellyt rouskuttimet?  Ei kukaan.  Kukaan ei myöskään kysele firmoilta näitä todisteita.  Katsoopa vain mainosta ja koettaa harjata mustalla möhnällä ripsensä "teleskooppiselle tasolle", Penelope Cruzin liioitellun latinoaksentin houkuttelemana.  

(Sivuhuomio: en oikein pidä irtoripsistä.  Minua häiritsee se, miten ne voi huomata akryyliksi yhdeltä katsomalta.  Samaan tapaan kuin silikonirinnat näyttävät silareilta.  Tämä luultavasti tosin siksi, että ihmiset taitavat usein innostua laittamaan liian isot, kun kerran alkavat laittaa, vaikka kevyempikin kohotus riittäisi paremmin kuin hyvin.  Jos nyt katsoo, että leikkaus on aiheellisempi, kuin itsensä hyväksymiseen ja rakastamiseen tähtäävä henkinen työskentely.)

Joskus tiiraan omia leegojani peilistä ja haikailen mm. lapsena lattiaan kolauttamani, juurihoidetun, himpun keltaisemman vasemman etuhampaani takia jonkinlaista valkaisukäsittelyä.  Mutta katselin tässä päivänä muutamana TV-sarjaa, jossa eräällä pääosanaisista on valkaistut hampaat.  Mistäkö tiedän?  No, eivät ne valkoiset ole, vaan oudon siniset.  Joten olen lakannut haikailemasta kemiallisia käsittelyjä - parempi tämä kellertävä on kuin sinertävä.  Se näyttää jotenkin scifiltä, ei hyvällä tavalla.

Oletteko muuten kuulleet oil pullingista, öljypurskuttelusta?  Kokeilin sitä pari kertaa keväällä, mutta kokemuksena se on niin ällö, että en innostunut.  Itse asiassa pari ekaa kertaa epäonnistuin surkeasti, mua alkoi kuvottaa niin paljon jo minuutin jälkeen (olen vähän sylkikammoinen), että sylkäisin öljyn ulos.  Myös öljyn valinta on tärkeää: kookos- toimii paremmin kuin hamppu-, mutta ällöysefekti vaatii kovaa skarppaamista senkin kanssa.  

Lisäksi minulla on yleensäkin vaikeuksia pitäytyä uusissa rutiineja.  Joten pullaukseni jäivät yhteen viikkoon, enkä päässyt näkemään tuloksia.  (No okei kuvittelin näkeväni jotakin.) ...  

Beibamboo ei enää vuokraa

Minulla ei ole lapsia, mutta vauvanvaatteista tuli kuitenkin puhe tässä päivänä muutamana.  Olen tiennyt suomalaisesta Beibamboo -firmasta jo muutaman vuoden, mutta nyt kun kävin firman sivuilla, sain huomata, että se ei enää vuokraa vauvanvaatteita, kuten alunperin, ja että se on kasvanut melko suureksi ja kansainväliseksi - sivut olivatkin aluksi englanniksi ja maavalikon monet vaihtoehdot saivat minut pohtimaan, oliko tämä sittenkään suomalainen firma.  Mutta olihan se.  Kasvu on varmasti hyvä Nina Ignatiukselle, mutta harmi tämän vuokrausjutun osalta - mielestäni se oli fiksu idea.  Ja ekologinen ja käyttäjäystävällinen!

Esimerkiksi Project Mama -blogi ylistää kirjoituksessaan vuodelta 2011 nimenomaan vaatteiden vuokrattavuutta.

Vaatteista vaikka kuinka

Asuni muodostuu yleensä housuista tai hameesta (ja toki sukkiksista. leggingseistä, sukista, mitä nyt tarvitaan lämpötilojen ja siveyden nimissä), hihattomasta tai hyvin lyhythihaisesta paidasta (housujen/hameen vyötäröstä riippuen joko pidemmästä tai lyhyemmästä), jostakin avattavasta pitkähihaisesta - yleensä siis neuleesta, nykyään käytän huppareita vähemmän, mutta kyllä minulla niitäkin vielä on - sekä villatakista, säästä riippuen toki.  Jossakin vaiheessa elämääni olen todennut, että minua ahdistaa, jos joudun pitämään edestä suljettua, paksua vaatetta, joten en omista esimerkiksi neulepaitoja lainkaan.  Trikoopaitoja minulla on melko paljon, mutta ne ovat enimmäkseen urheilukäytössä.  Syy on yksinkertaisesti se, että kehoni lämpötilanvaihtelut tuntuvat olevan nopeita, ja haluan voida riisuutua helposti myös hihattomalle paidalle.  Talvisin en välttämättä ole niin helposti kuumissani, kuin suurimman osan vuodesta.  Mutta optio riisumiseen nopeasti on hyvä olla olemassa.

Villatakki on tärkeä osa asua.  Näihin aikoihin vuodesta kuljen edelleen välillä ilman päällystakkia, pelkkä villatakki kassissani tai ylläni.  Talvella mikään ei lämmitä niin kuin aito villa.  Vihaan akryylia melko kiihkeästi, ja minusta on suorastaan syntistä, kuinka sumeilematta akryylivaatteita myydään ja jopa väitetään kaupassa villavaatteiksi.  Ne ovat muovia.  Ne hiostavat, eivät lämmitä.

Kaikki villatakkini ovat kirpputorilöytöjä, yhden olen saanut kaverilta.

Sopivasti -blogin puhtauskirjoitus, tai oikeamminkin sen alla virinnyt keskustelu, jaksaa inspiroida.  Olen ottanut itseni suhteen tiukemman linjan puolipitoisten vaatteiden käyttämisessä.  Ehkä edellisessä kirjoituksessani mainitsemani paikanvaihdos auttoi myös.  Nyt kun käytössä olevat vaatteet ovat olleet paremmin saatavilla, olen ollut huomattavasti kurinalaisempi siinä, kuinka huolettomasti otan uusia vaatteita kaapista.

Tuntuu, että tämän uuden kierrätyksen sivuoireena orastaa tietoisuus siitä, kuinka paljon liikaa vaatteita minulla onkaan.  Jo viikon kokeilun jällkeen huomaan, että ne todelliset suosikit alkavat nousta näkyville.  Tämä minivaatekaappi on muuten inspiroiva, mutta tyyli on osittain hyvin erilainen kuin omani.  Pidän kyllä sekä mustasta että valkoisesta pukeutumisessa, ja toisinaan pienestä "bisnes-uskottavuudestakin" mutta silti värit ovat minulle tärkeitä.  Samoin useimmiten tietynlainen homssuisuus ja luovuus - vai kutsuisiko sitä sitten ronskisti hippimäisyydeksi.  En pukeudu varsinaisesti hippityyliin ihan päivittäin, enkä muutenkaan kautta linjan, mutta en tunnistaisi itseäni myöskään Oma koti valkoisen tapaisessa pelkistetyssä tyylissä.  Tietysti, jos tilanne vaatisi, sekin onnistuisi, ja esim. juhlissa nautin kyllä huoliteltuna ja siistinä olemisesta.  Toisaalta toiselta sivulta siiliksi ajeltu, toiselta puolelta pitkä tukkani pitää tietyn punk-henkisyyden läsnä tyylissä kuin tyylissä.

Koru- ja asustetyyli ei tuossa puvustossa miellytä mua ollenkaan - yllättävästi.  Olen aivan allerginen kaikenlaisille "aikuisille ja siisteille" laukuille ym. ja kalliiden merkkien, sekä niitä jäljitteleville, tyyleille.  En väitä, etteikö kalliiden merkkien joukosta voisi löytyä joitakin yksittäisiä korkealaatuisia tuotteita, jotka voisin hyväksyä käyttööni - mutta niiden maailma on minulle aivan vieras.  Omat aarteeni ovat vintagea ja/tai aivan erityisiä, joltakulta saatuja ja haalittuja.  Tietysti minulle on täysin vieras ajatus mennä vain kauppaan etsimään itselleni laukkua.  Miettisin ensin sen seitsemän kertaa, voinko löytää sellaisen jostakin käytettynä.  Koruja minulla on jonkin verran, ja niiden ytimenä ovat tunnearvo ja vitsikkyys.  Kaulakoruni ovat ystävien tekemiä tai muuten heiltä saatuja, korviksia olen ostanut (!) (jopa hiljattain!).

Yksi asia ihmetyttää minua kyllä tuossa minipuvustossa - jos on vain mustaa ja valkoista, miten saa koskaan täysiä koneellisia pyykkiä?  Käyttääkö kirjoittajan perhekin vain mustia ja valkoisia vaatteita?  Vai peseekö hän huoletta vajaita koneellisia?

Näyttäisi nimittäin siltä, että jos minä alkaisin karsia vaatekaappiani, ongelma ei olisi tumman pyykin riittävyys - siitä pitää avokin vaatevarasto huolen - ongelma olisivat ns. välivärit, eli ne, joita en uskalla pestä mustien kanssa, sekä valkoiset vaatteet.  Minulla on jo nyt hankaluuksia saada näistä täysiä koneellisia.  Värien monimuotoisuus vaatekaapissa olisi tosiaankin ihana säilyttää.

Nähtäväksi jää, mitä tapahtuu.  Nyt on ainakin tuntunut jotenkin mukavalta ja huolettomalta kiskaista suunnilleen samat vaatteet päälle monta päivää peräkkäin.  Olen myös joutunut antaumuksella haistelemaan niitä, ja pyykkiin mm. t-paidat ovat päätyneet ennemminkin näkyvien hikitahrojen takia, kuin siksi, että haisisivat.  Koska deodoranttini on sananmukaisesti de-odoranttia, eli poistaa hajua, eikä hikoilua (kuten anti-perspirantti tekisi), sellaisia läiskiä syntyy.  Otan sen kuitenkin mieluummin, kuin antiperspirantin kemikaalit.

Drop don't shop

Niin tosiaan, kuten viimeisessä postauksessani totesin, lähdin silloin kaupungille luopumaan tavaroista.  Kun pakkailin niitä kasseihin, ajattelin, että tällä kertaa tulen kaupungilta pienempien kantamusten kanssa.  Kuinka mukavaa!  Ajattelin kutsua tätä nimellä droppailu.

Vein siis vanhoja silmälaseja optikolle, mistä ne lähtevät eteenpäin tarvitseville.  Optikon työntekijä hihkui hiukan, kun kaivoin koteloista kolmet silmälasit.  En pidä juuri minään sitä, että täältä rikkaasta Suomesta lähettelen tavaraa alaspäin kapitalismin pyramidissa, mutta silti hänen kiitoksensa lämmitti, ja tuli hyvä mieli.  Apu se on pienikin apu,  ja toivottavasti vanhat kakkulani todellakin pääsevät käyttöön!

Seuraavaksi vein vanhat lääkkeet apteekkiin, ja lopetin droppailukierrokseni H&M:lle, missä vanhat pikkarini pääsivät lumppukeräykseen.  Olin ajatellut, etten ota lahjakuponkia vastaan, mutta sitten otin kuitenkin.  Kaupan ovella tyrkkäsin sen jollekin potentiaalisemmalle asiakkaalle, joka oli juuri matkalla ovesta sisään - toivottavasti hän ei päätä ostaa mitään vain alennuksen takia...

Menin erääseen tapahtumaan käymäseltään tämän jälkeen, ja siellä pääsin eroon myös toisesta tuomastani silmälasikotelosta.  Niitä olin koettanut tarjota myös silmälasiliikkeeseen (eri, kuin se, mihin jätin lasit, koska hoksasin vasta hetken päästä) asiakkaille annettaviksi, mutta eivät kelvanneet.  Voisimmeko korvata enemmänkin shoppailureissuja droppailulla?

 

Vaatekaappien syövereistä

Sopivasti -blogin puhtauskirjoituksen keskustelu sysäsi liikkeelle muutamia muutoksia vaatekaapissani. Siirsin puolipitoiset helpommin saataville - ne ovat olleet hankalasti puoliskon takana, kun hän istuu tietokoneella.  Kaappi oli "nielaissut" puolipitoiset syvyyksiinsä niin, että niiden kierrättäminen päivän asuihin oli vaikeaa.  Puolipitoisten säilytyspaikasta oli tullut syöveri, jota ajattelin häpeällä ja ahdistuksella.  En tiennyt, mitä kaikkea siellä oli.  Se, että paikkaan oli hiukan vaikea päästä, ja sitä oli vaikea kaivaa, aiheutti myöskin hankaluuksia kierrättää vaatteita.

Joten: siirsin puhtaat hupparit, neuleet ja sen sellaiset vetokorihyllyköstä eteisen kaapista puolipitoisten tilalle.  Ne muodostivat siistit kasat kaapin takaosaan, ja litteähkö kasa trikoita ja shortseja hyllyn etualalla jättää ne kuitenkin niin hyvin näkyviin, että etsitty on helppo löytää.

Puolipitoiset taas ovat paljon kätevämmin saatavilla vetokoreissa, ja mikä parhainta, puolison puuhia häiritsemättä.

Samassa imussa siivosin sitten (heh heh) sukkahousu-, -nauha-, -nauhasukka-, uikkari- ja bikinikorit , joissa säilytän myös huonompia alkkareitani.  Ja sen laatikon, missä säilytän parempia alkkareita ja rintsikoita.  Tuloksena oli kasa alkkareita, jotka ovat lähtökohtaisesti vain toivottoman epämukavia kiristävine kuminauhoineen, vaikka ehjiä ovatkin, ja yhdet kulahtaneet rintsikat.  Aion viedä ne H&M:n lumppukeräykseen tänään - vanhoja alushousuja tuskin voi myydä kirpputorilla.  Hoidan talosta ulos myös vanhat lääkkeet ja silmälasit (laserleikkautin silmäni tänä vuonna, joten laseja ei enää tarvita).

Rintsikoiden kanssa minulla on ongelma.  En pidä kaarituista.  Ennen käytin surutta kaarituettuja liivejä, mutta nykyään tuntuu, että tuet hiertävät jo parin tunnin käytön jälkeen.  En tiedä mistä tämä johtuu - luultavasti siitä, että olen kiristykselle vain herkempi nykyisin.  Samasta syystä pukeudun farkkuihin tosi harvoin.  En vain tykkää, kun ne puristavat.

Olen löytänyt yhden kaarituettoman rintsikkamallin, jota saa minun koossani (koko on hiukan vaativa).  Niitä olenkin sitten keräillyt peräti kolmet.  Säilyttelen siis huomattavasti suurempaa määrää rintaliivejä, kuin käytössäni onkaan, koska ne kaarituelliset vielä mahtuvat, on mahdollista, että kaikki muut ovat likaisia, tai jokin asu yksinkertaisesti vaatii toisenlaisia liivejä.  Mutta en todellakaan tiedä, mitä tehdä kaikille kaarituetuille rintsikoille varastoissani.  Näillä mennään.

Tässä tulikin siis suoritettua aika monta erikoissiivoustehtävää kerralla.  Ja kun ylimääräistä häipyy, ai että miten ihanasti olo kevenee.

Kodin tavaroiden hankkimisesta

Kuten edellisessä postauksessa uumoilinkin, pesuaineiden myynti omaan pulloon sallitaan.  En itse edes ennättänyt lähettää painostusviestejä minnekään, kun Ruohonjuuren sivuilta päättelin, että kansalaisilla oli asia hallussa.

Olen itse mietiskellyt, voisiko shampoota säilyttää esim. metallisessa juomapullossa, tai miksei jopa lasipullossa (paitsi tietysti särkymisvaaran takia).  Bea Johnsonilla on teräksiset pumppupullot shampoolle ja hoitoaineelle.  Johnson on minua muovivastaisempi - itse käytän ja hyödynnän kyllä suuntaani tulleet muovisetkin esineet, sillä vaikka ne eivät ole yleensä kovin kauniita, ne voivat olla käytännöllisiä ja kestää vuosikausia.  Näinä päivinä pumppaan Santen pumppupullosta shampooni, ja se on kyllä näppärä, joten saatanpa hyvinkin ostaa sen täyteen uutta shampoota, jahka se tuosta tyhjenee.

Mutta muovin täydellistä välttämistä en ymmärrä. Ymmärrän, että uusia tavaroita ostaessa olisi syytä välttää muovisia tuotteita, mutta jos/kun niitä kotoa löytyy, en näe järkeä siinä, että varta vasten korvaa ehjän, muovisen kulhon emalisella ja heittää muovisen roskiin.  Olen ajatellut itse pyrkiä käyttämään loppuun omistamani tavarat, vaikka ne eivät silmää juuri miellyttäisikään.

Olen vuosia suhtautunut nihkeästi sisustamiseen, koska ajattelen, että se mm. kerryttää asuntoon tavaroita, joilla ei ole muuta tarkoitusta, kuin näyttää hyvältä.  Kutsun niitä esineiksi.  Sisustaminen aiheuttaa myös ylimääräistä ostamista, kun ulkonäöllisistä syistä korvataan vielä toimivia esineitä uusilla.  Tästä huolimatta olen mielelläni katsellut sisustus- ja remonttiohjelmia. Tykkään designista.  Mutta noissa ohjelmissa, kuten myös stailausohjelmissa, joita myös mielelläni joskus katsoin, mua usein häiritsee se, olisiko enemmän vanhasta kuitenkin voitu säästää ja hyödyntää.  (Stailausohjelmissa siis: olisiko ihmisen omaa tyyliä ja vanhoja vaatteita kuitenkin voitu integroida tyyliin paremmin - tämä mahdollistaisi myös tyylin muutoksen pysyvyyttä, kun ihminen olisi enemmän "itsensä".)

Oma kotini on sisustettu lukuisin värein.  Kolo näyttää mummolalta, on pöytäliinaa ja räsymattoa.  Entinen makuuhuoneenkalustoni, kirjoituspöytä ja lipasto, on tuunattu kiiltokuvin.  Mutta ei ole sisustettu, koskaan, ollenkaan.  En oikein osaa arvioida, miltä koti näyttää ulkopuolisin silmin.  Huonekalut ovat lähes kaikki aitoa puuta, mikä on minulle ajatuksena tärkeää, mutta niitä on niin maalattuja, kuin puun värisiäkin. Minulla on joitakin esineitä, mutta suurin osa niistä on niin vanhoja, että ne ovat olleet minulla jo ennen kuin aloin dissata niitä.  Haluaisin oikeastaan verhot olohuoneeseen, jonkinlaiset, jotka vaikuttaisivat tunnelmaan enemmän, kuin nykyiset harmaat kaitaleet, jotka ovat edellisen asukkaan jäljiltä.  En vain voi sallia itselleni uuden kankaan ostamista kangaskaupasta.  Se olisi sisustamista.  Enkä edes oikein tiedä, millaiset haluan - verhot pakottaisivat luomaan jonkin linjan tähän kotini visuaalisuuteen, enkä jaksa ajatella sellaista.

Mutta vaikka tykkään kauniista tiloista, elämänasenteeni - minimalismi, ostamisen välttäminen, kierrätyksen arvostaminen - pakottavat minut kevyempiin esteettisiin valintoihin mm. kotini suhteen. Käytin edellisessä kirjoituksessani ilmausta kotoisan anarkistinen ja niin on, että dyykkarirotan himassa on todellakin myös esteettisiä ratkaisuja, ne vain on tehty vaatimattomuuteen perustuvan ajattelutavan ehdoilla, tavaroista, jotkaon useimmiten saatu ilmaiseksi sukulaisilta, tuotu lapsuudenkodista, haalittu tarpeeseen vuosia sitten yksittäin, tai kirppareilta.  Kun ajattelen ystävärottieni koteja - koska lähipiiriini kuuluu niin fanaattisempaa sisustajaa, kuin varsin kaltaistani metsästäjä-keräilijää - miten kotoisia ovatkaan tovereideni kolot eriparilaseineen.  Meillähän ollaan suorastaan snobeja, kun kattaessa pöyään ilmaantuukin Iittalaa ja Arabiaa - tosin sievässä sekamelskassa Ikean ja muun halpiksen kanssa.  Meillä on juomalaseina vanhoja hillopurkkeja, mutta myös joitakin Iittalasta ja Anttilasta. 

Ehkä vielä joskus innostun ja sisustan, kuka tietää? Mutta teen sen varmasti kierrättäen.  Etsin kirpparilta tarpeeksi pitkän pätkän uudeksi verhoksi sopivaa kangasta.

Omaan pulloon tai astiaan

Ruohonjuuri taistelee pesuaineiden irtomyynnin puolesta, tässä linkki myös Ylen juttuun aiheesta.  Keskustelu on saanut jo huvittavia piirteitä, mutta ihmiset ovat selvästi aktiivisia nyt. Tässä saattaa käydä vielä hyvin.

Minä onnistuin ostamaan kookoshiutaleita omaan lasipurkkiin Punnitse ja säästä -liikkeestä.  Myyjä punnitsi purkin etukäteen, ja laski hiutaleiden kilohinnan loppusummasta vähennettävän summan, ennen luin täytin purkin.  Vain hetkinen henkilökunnan aikaa, ja - sinänsä pienen roskan - paperipussinkin voi jättää kauppaan.

Samalla retkellä tulin huomanneeksi, että viereisessä karkkikaupassa lensi juuri roskiin iso, ehjä muovirasia, jonka pyysin itselleni.  Keittiömme rasiavarustelu alkaa olla jo kunnioitettavassa kuosissa, mutta ihan kaikelle ei aina kuitenkaan ihan heittämällä löydy juuri sitä oikeaa kipposta, joten keräilen vielä niin lasi- kuin muovipurkkejakin.  Olen lapsellisen iloinen uusista toimivista säilytysrasioista, ja mulle kelpaa monenlaiset.  Toki keittiö, jossa olisi ainoastaan tyylikkäitä, yhteneviä suuria lasipurkkeja klipsikansin, olisi milestäni hieno ja varmaan käytännöllinen... - mutta en ole niin snobi, että ainakaan nykyisillä varoilla lähtisin siihen.  Sitä paitsi kaikenkarvaisissa rasioissa on jotain kotoisan anarkistista.  Kierrätys ja uudelleenkäyttö ennen kaikkea. 

Tänään mietin lähikaupassa, että punajuuriakin saisi omaan purkkiin - muuten, mutta irtopunajuurten hinta on moninkertainen tölkitettyihin, jopa luomuihin, verrattuna. Onneksi satun erityisesti tykkäämään juuri suurista lasisista punajuuripurkeista. Ne ovat keittiön hyllyillä jopa esteettisiä, mitä ei suurimmasta osasta muovirasioita voi sanoa.

Hirviö on poissa

Niin että minulla ei ole lainkaan mystisiä paperipinoja enää, se aiemmassa valokuvassa luuraava luonnospinokin on siivottu.  Kasojen raivaaminen toimikin kuin lumipalloilmiö.  Luonnospinot kyllä kasvavat, eivätkä ole sisäisesti kovin organisoituja, mutta joka tapauksessa tiedän suurin piirtein, mitä on missäkin, ja ennen kaikkea inhoamistani "virallisista" papereista on karsittu löysät pois vanhoista pinkoista, loput on arkistoitu kansioihin, joista niistäkin on putsattu vanhat huitsiin!

Hienointahan tässä on, että kun kämpän panee pakettiin ja häipyy, se pakettiin myös mahtuu.  Kiitos!

Tärkeimmät asiat

Makaan sängyssäni epätavallisen päivän jäkeen. Epätavallisen päivästä tekee se, että tein jotakin, mitä en ole koskaan ennen tehnyt: autoin kaveria karsimaan vaatevarastoaan ja miettimään, mitä uutta hän tarvitsisi sen täydentämiseksi.  Aika monta tuntia saimme kulumaan, kun ystävä reippaasti sovitteli läpi lähes kaikki komerostaan löytyvät vaatekappaleet.  Vinkkini eivät olleet kultaa - en ole stailisti, vaikka vaatealaa tunnenkin - mutta ihan hyvä mieli jäi. Sainpa itsekin poistuvista vaatteista muutaman kotiinviemisiksi. 

Keskustelusta kaverin kanssa tuli mieleen lause tai ajatus, jonka muistelin lukeneeni naistenlehdestä ja ehkäpä kuulleeni myös Sinkkuelämässä: " In New york you are always looking for a job, new apartment or a relationship."  Naistenlehdessä taidettiin todeta työn, kodin ja ihmissuhteen olevan elämän tärkeimmät kulmakivet.  Mun kohdalla etsimispuolella paikkansa pitää työtä koskeva osuus.  Tänäänkin olen viettänyt monet hetket hiukan alavireisissäkin pohdinnoissa työasioideni suhteen. 

Toisaalta juuri nyt ja tässä hetkessä huomasin, että kehoni huokailee kolme iltaa kestäneen tanssi-intensiivin jälkimainingeissa tyytyväisenä.  Tiistai-iltana juhlin kahden maailman parhaan ystäväni synttäreitä vahvasti viihteellä, maanantaina dyykkasin kaapin täyteen ihan käsittämättömiä herkkuja.  Tänä aamuna rauhoituin parinkymmenen minuutin meditaatioon ja suoritin pienen aamujoogan.  Lueskelen self-help-kirjoja - tosin viidettä vuotta, niin monia erilaisia, omistan niitä niin monta, että voisin lukea eri aiheista tuntematta oppeja ulkoa kuitenkaan. Koska kun aloittaisin pinkan alusta taas, olisin varmasti unohtanut jo ensimmäiset.  Omistan niitä niin monta, että jos tosissani alkaisin manifestoimaan ja oppeja toteuttamaan, minulle riittäisi puuhaa ja elämänmuutosta varmaankin vuosiksi.

Näitä kaikkia asioita yhdistää tärkeys.  Työ ja sen tyydyttävyys on tärkeää.  Vaikka olen ollut paljon työttömänä, ja se käy toisinaan itsetunnon päälle, tiedän, että suurimmaksi osaksi se johtuu siitä, että olen halunnut tehdä ja etsinyt itselleni työtä, jossa olen hyvä ja jolla on tarkoitus.  Ystävien ja puolisoni suhteen olen syvästi siunattu: meillä on mahtava, yhteinen ystäväjoukko, joka on meille suorastaan, kuin perhe.  Oikeastaan vielä enemmän, koska olemme tuon joukon kanssa paljon samanmielisempiä, kuin perheidemme kanssa.  Liikunta ja dyykkaus ovat myös arvostusteni kärkipäässä, samoin tämä ns. itseni etsiminen: positiivisten ajatusmallien tukeminen, kehittäminen ja ylläpitäminen negatiivisten tappioksi.  Tänään tunnistan elämäni tärkeät asiat ja tunne  kiitollisuutta siitä, että kaikki on juuri nyt niin hyvin.

Nimee

Seurailin juuri blogini liikennetietoja (pientä turhamaisuutta? Ei toki. Haluan vain asiaani tunnetuksi, ihan totta...) ja hämmästykseni oli suuri, kun löysin oman blogini Luonto-Liiton Kulutus.fi -sivuston linkkilistalta.  Paitsi sitä, ettei tuo mainittu liikenne ole mitenkään hurjan suurta (ainakaan kommentien määrästä päätellen, senkin hiiviskelijät), ja vaikka olen itse jätekysymyksistä enemmän, kuin innoissani, en ole itse pitänyt tätä blogia juuri hmm, pientä puuhastelua kummempana.  Voin myöntää tässä ja nyt, että koen, että minun pitäisi kirjoittaa vielä paljon enemmän. Aluksi tuntui, ettei minulla ollut ideoita, nyt niitä suorastaan pursuilee, ja/mutta kun muutakin maailmanpelastamista mm. nk. työn merkeissä on suoritettava. 

Olen kuitenkin iloinen, että olen päässyt kyseiselle listalle.  Kulutus.fi muuten tarjoilee kohtuulliseen elämään ja jätteiden vähentämiseen sivun verran mainioita vinkkejä.

Superturhake

Avokki löysi dyykistä superturhakkeen, jota itse asiassa olinkin "ihaillut" erään ystävän kanssa kaupassa vain noin kuukautta aikaisemmin. Kyseessä on itselämpiävä kaakao pelti-muovitölkissä. "2GO", tölkki ehdottaa.

Nautimme juoman ulkona paikassa, jonne lämpimän kaakaon saaminen olisi vaatinut vähintäänkin termospullon.  Hittituotteemme oli siis selvästikin välttämätön näissä olosuhteissa. Otimme mukaan mainitun ystävän, koska kukapa tämän tilaisuuden haluaisi jättää väliin.

Tölkin materiaalit ovat tietenkin niin kiinni toisissaan, ettei minkäänlainen kierrätys tule kysymykseenään, ja vaikka pänikkä on vähintään neljän desin kokoluokkaa, kaakaota se sisältää vain kaksi. Lopun tilan vie kaliumoksidi ja vesi, jotka jollakin ilveellä saavat aikaan tuon ihmeellisen lämmitysreaktion. Käytännön prosedyyri on seuraava: tölkki käännetään ylösalaisin. Kansi nro 1 irrotetaan pohjasta. Siellä oleva "kupla" painetaan sisään, ja ravistellaan, kunnes näkyvä neste on väritöntä (?)

Tölkki käännetään oikein päin, ja sitä ravistellaan kolme (!) minuuttia.  Se aukeaa kaljatölkin tapaan, eli kannessa on vain pieni reikä.

Makuelämys muistutti Fasun tai vastaavan veteen sekoitettavaa pussikaakaota.  Eli esimerkiksi junassa kaakao maksaisi saman verran (noin 2,50) ja sheikkausosuuden (jonka aikana tölkki kuumenee niin, että sitä täytyy pidellä hihalla tm.) voi jättää pois. Lisäksi junakaakaon synnyttävät jätteet ovat poltettavaa lajia (jauhepussi, kartonkikuppi) ja jätettä voi vielä vähentää käyttämällä omaa matkakuppia. Tai ottaa omat kaakaot termarissa oman kupin ja minimoida jätteen määrä kotona kierrätettäviin kartonkisiin maitotuotteiden, kaakaojauheen ja sokerin (tai kaakaojuomajauheen) pakkauksiin.

Joten mitä olen mieltä?  Asteikolla yhdestä kymmeneen antaisin tälle tuotteelle -7, nettitermein kuvaisin sitä sanoilla epic fail.

Hirviön kesyttäminen alkaa

Kävin suoraan kiinni.  Aloitin kirjoituspöydän keskimmäisestä laatikosta.  Sen raivaamiseen meni varmaan tunteroinen, nälkäkin tuli ja söin välissä, ja vaikka inhosin lähes joka hetkeä, otin samalla raivolla käsittelyyn lipaston päällä lojuvan kasan.

Byrokraattisesti merkityksellisiä papereita sisältävät kansioni pullistelevat, vaikka, ennen kuin täytin niitä, myös heitin niistä pois aimo kasan mm. vuoden 2008 palkkakuitteja.  (Verottajaa kiinnostavat viisi vuotta ovat kuluneet jo.  Vuoden 2009 papereita en vielä uskaltanut heittää pois.  Enkä siis kaikkia vanhempiakaan - mm. kaikki työtodistukseni pidän varmaankin hamaan hautaan.) 

--

Vasemmalla näkyvät ovat matkalla paperinkeräykseen.  Oikealla näkyvät taas odottavat vielä käsittelyä - tämän päivän kiintiö saattaa olla täysi.  Saattaa.  Tämä kasojen raivaaminen on kummallista hommaa - kurjaa, mutta aiheuttaa välitöntä riippuvuutta.  Luultavasti ne mielen lokerot, jotka puhdistuvat samalla, aiheuttavat tarvetta jatkaa hommaa.  

Joitakin keskeneräisiä kasoja lojuu vielä siellä täällä.  Lisäksi huomasin, että selkeästi "virallisten" papereiden lajittelu on huomattavan helppoa verrattuna epävirallisempiin.  Kirjeisiin.  Kaikenlaisiin muistiinpanoihin, piirroksiin, kirjoituksenpätkiin.  Olen mm. täällä pohdiskellutkin sitä taakkaa, jonka luova työ teettää - ja kun varsinaisten "duunien" lisäksi on vielä ideamateriaali.  Kaikenlaista, mitä inspiraation toivossa saattaa haluta hyödyntää.  

Ja sitten muiden tekemää tai kirjoittamaa materiaalia - ystävien ihastuttava joulukirje, CV:n ja työhakemuksen kirjoitusohje, erään välkyn kaverin kirjoittama lukuluettelo (blogeja ja kirjoja), sarongin solmintaohjeet, kiinalaisen kasvohieronnan perusteet, initiaatioriitin määritelmä ja kaavio...  miten moiset luokitellaan ja arkistoidaan?  Kun niiden tarkoitus on pääasiassa löytyä oikealla hetkellä?  Millä tällaista ryhmää paperia kutsutaan?  "Äärimmäisen hauskoja ja kiinnostavia juttuja"?  

Tänään päädyin tuikkaamaan kaiken "säilytettävän, mutta vain epävirallisesti tärkeäksi luokiteltavan" materiaalin tuonne ---> 

...mutta tarkoitus olisi luoda myös hiukan paremmin järjestelty systeemi sille kaikelle.  Saas nyt nähdä.

Ja ai niin.  Näiden läjien purkamisesta jäi käteen myös noin kuusi senttiä paksu kasa toiselta puolelta tyhjää kopiopaperia suttumateriaaliksi.  Puolet pakasta koostuu parista kappaleesta käsikirjoituksia, toinen vanha versio, toista en muuten vain halunnut säilyttää.  Että suttupaperiakin on nyt seuraavaksi kuudeksi vuodeksi sitten (sikälimikäli en aio lahjoittaa siitä osaa eteenpäin.)  

Tuntuu siltä, että päivän työ on tehty ja mielelle raivattu aimo aukko enemmän tilaa liikkua.  Tunnetila on tosin jotenkin raskaampi, kuin ensimmäisen laatikon tyhjennyksen jälkeen.  Luulen, että se johtuu siitä, että ensimmäiseen kuvaan hiipi tuo vielä purkamaton kasa.  Hitsi!  Mut nyt meen syömään herkkupähkinöitä.  (Päivän positiiviseksi mainitsen, että kiinalaishenkinen safka tänään onnistui ihan hirveän hyvin.  Nam.)

Karsin, mutta hitaasti

Okei, lahjoitin pois ne hiljan mainitsemani pullonavaajat sekä joukon tarpeettomia pakasterasioita ja rasiattomia kansia, mutta esimerkiksi vaatekaapilleni en ole tehnyt mitään kohta vuoteen.  En ole kyllä hankkinut sinne mitään uuttakaan, paitsi mitä Kierrätystehtaalta tarttui mukaan - en muuten ole tehnyt siitä asiasta kirjoitusta, vaikka sain itselleni ilmaistorilta ikään kuin kokonaisen asukokonaisuuden - eivät ne ehkä oikeasti ihan täydellisesti yhteen sopisi, mutta hirveän kivoja vaatteita päästä varpaisiin, ja yhdet kengätkin!  

Mutta kun lueskelen tällaisista funktionaalisuuden helmistä, tai Tuulian blogia, alkaa tavaramäärä kaapeistani huudella.  Ei varsinaisesti siksi, että olisin esimerkiksi ostanut tästä kasasta juuri mitään uutena - päinvastoin, lukemattomat vaatteet ovat kautta tai toista päätyneet minulle ilmaiseksi, tai ovat kirppislöytöjä.  Mutta Tuulian linkatussa kirjoituksessa lause: "Olen luopunut suuresta määrästä tavaroita, ja huomannut sen tuovan monenlaisia hyötyjä ja lisäävän onnellisuutta."  Minä en vielä toistaiseksi ole karsinut niin ansiokkaasti, että olisin kokenut pääseväni tällaisesta tunteesta nauttimaan.

Oma koti valkoisessa kateutta aiheuttaa tuo jo mainittu funktionaalisuus.  Olisi kyllä tosi jännää ja kivaa, jos olisi vaatekappi, josta voisi vain vetäistä asukokonaisuuksia.

Mutta kun minä en ole mikään farkut ja mustaa ja valkoista -tyyppi.  (Tuossa postauksessa vaivaa myös se filosofinen tosiasia, että vaatteiden alkuperää ei kyseenalaisteta.  Olisiko mahdollista tarkistaa kirpputorit täydennyksiä varten?)  Olen dandy, taideharakka ja hippiäinen, ja kuten joskus mainitsinkin, rakastan vaatteita aika tavalla, että tuntuu kamalan vaikealta luopua monista erityisistä vaatekappaleista, joita omistan, huolimatta siitä, ettei sitä hetkeä, jolloin niitä käyttäisin, ole vieläkään tullut. 

Eihän tässä sinänsä ole mitään ongelmaa, että vaatteet ovat kaapissa ja piste.  Eivät ne siellä lisäänny, saati kuluta enää enempää, kuin ovat kuluttaneet jo tähän maailmaan tullessaan.  Enemmän minua vaivaavat muut säläkasat, joita erikoissiivoustehtävistä huolimatta en ole tyydyttävällä tavalla saanut selviteltyä.  

Ja toinenkin syy on.  On hyvin mahdollista, että lähiaikoina täytyy pakata kämppä vähän pienempään tilaan ja antaa joksikin aikaa pois.  Pakata nimenomaan funktionaalinen rinkallinen kamaa mukaan ja lähteä.  Joten siihen valmistautumiseksi kannattaisi purkaa niitä säläjemmoja paremmin mahtuvaan muotoon.  Yhdelle paikalle tämän olen jo tehnytkin.  Kangasvarastoilleni.  Jee, hyvä minä.

Ja siitä funktionaalisen puvuston kokoamisesta: tein niin noin seitsemän vuotta sitten, kun lähdin vaihtoon.  Ei se ollut edes vaikeaa.  Mutta sitten tulin kotiin ja otin käyttöön varastossa olleet vaatteet... hehheh.

Dödöpäivitys

Kerroin taannoin deodoranttilöydöstäni, mutta nyt tilanne kaipaa päivitystä.  Ihoni on nimittäin todellakin herkkää laatua, ja soodakin on kemikaali - ennen pitkää öljy-sooda-yhdistelmä alkoi kehittää pientä ihottumaa kainaloiden tienoille.  Avokille kävi samalla tavalla, vaikka hänen ihollaan ärsytys näytti erilaiselta.  En kuitenkaan ole palannut kemikaaleihin - aloin vain laimentaa soodaa talkilla, ja tämä yhdistelmä ärsyttää ihoa huomattavasti vähemmän, kuin pelkkä sooda ja öljy.  En tiedä, tuleeko ärsytystä tästä kaikille, vai vain herkille.  Joka tapauksessa dödön toimivuus on edelleen sitä luokkaa, että en luopuisi.  Plussana pidän myös sitä, että se lähtee pelkällä vedellä pois. 

Talkkina käytän Bronnleyn Pink Bouquetia, jonka olen joskus saanut äidiltä.  Plussana pääsin käyttämään jotakin, minkä jo omistin, loppuun. Valmistusaineita ko. jauhossa kyllä riittää, seuraavaksi hankkinen soodan laimentamiseen hajusteetonta vauvantalkkia.  Tai maissitärkkelystä - tällaisenkin vinkin olen kuullut.  Maissitärkkelystä voi käyttää myös kuivashampoona.

Sellainenkin kauneudenhoitopäivitys mulla on kerrottavana, että ostin shampoota.  Oliivisaippua on aika stydiä, päänahka ei oikein tykännyt.  Sooda-etikkapesuissa tuntuu toistaiseksi olevan liikaa kikkailua.  Ostin kuitenkin niin valtavan pullon, että luulen käyttäväni sitä varsin pitkään, ja lisäksi kämpässämme on pumppupullolle tarvetta jälkeenpäinkin.  Shampoiden kanssa on aina sama juttu - ihan sama mitä kamaa, se ärsyttää päänahkaani.  Oliivisaippuan kanssa sama juttu.  Jostakin syystä se, että vaihtelen pesuainetta joka toisella pesukerralla ärsyttää vähemmän.  Se saattaa johtua siitä,  että päänahka altistuu näin jollekin ärsyttävälle aineelle harvemmin.

"Hinta?"

Tänä aamuna huomasin, että oli syytä siivota seuraavakin laatikko.  Ylpeydekseni voin todeta, että kolme kruunukorkin avaajaa olivat ainoat ylimääräiset tavarat, jotka laatikosta löytyivät.  Ne ovat ylimääräisiä, koska niiden lisäksi minulla oli neljäskin, ja avainnipussani on teini-iästä asti ollut myös yksi.  Luulen, että taloutemme pärjää mainiosti kahdella.

Olin kerran aiemmin käyttänyt Facebookin kierrätysryhmää taimien jakamiseen. Nyt päätin kokeilla, pääsisinkö eroon myös näistä - ja kappas.  Jo tunnin kuluttua joku tiedusteli avaajien hintaa.  Kun sanoin, että haepa pois vain, henkilö oli pian jo matkalla (odottelen häntä paraikaa). 

Mutta että hintako?  En ole koskaan against of making an extra buck, eli ylimääräiset roposet ei tietenkään koskaan (köyhää) haittaa, mutta enpä kehtaisi pyytää jotakin kahdestakymmenestä sentistä euroon, mikä näiden käypä hinta ehkä olisi, ihmiseltä, joka tulee ne kotioveltani asti hakemaan.  Yllätyin myös taimien kohdalla, kun hintaa tiedusteltiin.  Niistähän olisi tosiaan jotakin voinut pyytääkin - jos en olisi keskittynyt liikaa siihen, että pikkuiseni saisivat vain hyvät kodit, eivätkä kuolisi parvekkeellani vailla kunnon maata.  (Minulla ei ollut tilaa viljellä kaikkia taimiani.)

Sillä kertaa käytin tilaisuuden hyväkseni, eräältä pari tainta haluavalta pyysin vastineeksi paketin espressoa, mikäli hän haluaisi jotakin tuoda.  Ja hänhän toi.  Hyvä mieli tuli vielä kaupanpäällisiksi. 

Mutta nämä aarteet annan ilmaiseksi hyvään kotiin.  Heippa!

 

Jossainhan ne elää

Keittiössämme on ihmetelty kummallista ilmiötä.  Pikkuruisia tummia kuoriaisia on löytynyt sieltä täältä.  Meillä oli toinen, aggressiivisempi ötökkähyökkäys muutama kuukausi sitten, jolloin kaikki ruoka päätyi purkkeihin, joihin ei ole pääsyä.  Olemme ihmetelleet, voivatko kuoriaiset todellakin elää pelkillä siivoamatta jääneillä muruilla rakosissa. 

Ne eivät olleet kovin aggressiivista laatua.  Jos kaurahiutaleita ei ihan heti ole kaatanut kannelliseen purkkiin, eivät nämä vierailijat parissa päivässä ole löytäneet tietään hiutaleisiin. 

Karsinta-/erikoissiivoustehtävä yhdistettynä mätäkuun vaikutuksiin myöhään eilen illalla kuitenkin paljasti perhanoiden lymypaikan.  Aloin raivata alinta keittiön laatikkoa, jossa säilytämme muovirasioita.  Ihmettelin homehtuneen sipulin katkua.  (Ex-kämppikseni sipulit homehtuivat joskus, ja haju on tosiaan jäänyt mieleen.)

Olemme huomanneet, että leipälaudalta, joka on tämän laatikoston ylin, tippuu ärsyttävästi hiukan muruja pitkin muita laatikoita.  Sen yläpuolella on vielä lauta, jolla leikkaamme sipulia...  BINGO.  Vedin painavan rasialaatikon kokonaan kiskoiltaan ja kappasta vain.  Sen takana näkyi hyvä kasa sipulinkuorta, tummentunutta sipulijätettä, mistä haju ilmeisesti oli peräisin, sekä leivänmuruja.  Eikä epäilystäkään, että täällä ne pikku kuoriaisenpirulaiset ovat pitäneet juhliaan.

Imuria ja siivousainetta sekä rättiä siivouskaapista ulos ja hommiin.  Jätin laatikonpaikan vielä kuivumaan yöksi.

Lymypaikan ilmeinen syvyys selittää sen, miksei kuoriaisia ole koskaan näkynyt kovin sankoissa joukoissa. Kun karsin kaikki rasiattomat kannet pois, löytyi ötököitä rasialaatikosta tietenkin jokunen.  Onpa olleet fikassa, on niillä ollut työ päästä sieltä ylös! 

Nyt ei tyypeistä kuitenkaan ole huolta.  Pidetään pinnat (ja piilopaikat!) puhtaana ja tavarat purkeissa.  Siistimpääkin se on.   

Pesupähkinät ja aamiaisvinkki

Pyöritin koneellisen pyykkiä pesupähkinöiden kanssa.  Muuten tässä ei varmaan olisi hipin sanomana mitään outoa, mutta minun pesupähkinäni ovat muhineet kaapin pohjalla jo kolmisen vuotta.  Pesupähkinät aiheuttivat minulle erään hyvin spesifin oireen, kun käytin niitä myös alusvaatteiden pesemiseen.  Samasta oireesta kärsin, jos käytän hajustettuja pyykinpesuaineita.  Joten ensikokeilujen jälkeen jouduin hylkäämään pesupähkinöiden käytön.  Tänä aamuna, kun oli kiire pestä pyykkiä - on tulossa yövieraita, joille ei ollut lakanoita, ja kiitos helteiden ne kuivuvat kyllä iltaan mennessä - ja pyykinpesuaine oli lopussa, tajusin ne pähkinät.  Olin kyllä jo matkalla kauppaan, mutta käytin niitä lopulta silti.  Arvelen, että lakanoiden peseminen pähkinöillä ei aiheuta mainitsemani oireen paluuta.

Pyykinpesuaineen valinta aiheuttikin melkoista pohdintaa, pyörin hyllyllä pitkän tovin.  En ole vihkiytynyt ekopesuaineiden käyttäjä (mistä poden hiukan huonoa omaatuntoa), enkä liioin ole ostellut pyykinpesuainetta irtomyynnistä, astianpesuainetta kylläkin.  Se on kyllä toimiva systeemi, on jotenkin uskomattoman tyydyttävää voida käyttää samaa pulloa uudelleen.  Jätteenä pesuainepullo tuntuu tosi suurelta.  Pesujen määrä - hinta - tuotettu jäte - ympäristö -asteikolla päädyin pussissa myytävään Lumme -pesuaineeseen.  Lumpeella on niin allergia- ja astmaliiton merkki, kuin ympäristömerkkikin.  Pakkaus mainostaa, että se vähentää 74% jätettä.  Litrahinta oli suurempi, kuin Pirkan Sensitive -aineella ja toisinaan suosimallani Erisanilla, mutta jälkimmäisellä ei ole ympäristömerkkiä.

Tältä erää en tutki esimerkiksi sitä, kumpi todella olisi ekologisempi hankinta, Ecover vai Lumme. Ecoverin litrahinta on Lumpeesen verrattuna kuitenkin ainakin kaksinkertainen, ja lisäksi Lumme on kotimainen tuote, joten ainakin sen rahtipäästöt ovat pienemmät.

Olen aiemmin linkkaillut pesuaineiden irtomyynnin loppumisesta, mutta mielestäni olen nähnyt esimerkiksi Ruohonjuuressa vielä suuria pumppupulloja, joista pesuaineita voi täyttää omaan pulloon.  Tämän Tampereen Ruohonjuuren viime syyskuisen tiedotteen mukaan irtomyynnin jatkamista olisi ainakin suunniteltu "toistaiseksi" muissa Ruohonjuurissa.  Koetin soittaa Kampin Ruohonjuureen kysyäkseni asiasta, mutta siellä ei ehditty vastata puhelimeen.  Nyt toukokuussa kokoomuslainen kansanedustaja näkyy myös avanneen aiheesta sanaisen arkkunsa kokoomuksen Verkkouutisissa.   

--

Tänä aamuna haistelin ja maistelin reilun viikon päiväyksensä ylittänyttä dyykkiraejuustoa, jota oli puolisen purkkia.  Söin sitä jo eilen, joten periaatteessa olin aika varma, että se on kunnossa.  Kumosin juuston munakkaani joukkoon.  Koossa munalätty ei kyllä pysynyt, vaan lopputulos oli ennemminkin munakokkelimainen, ja maustoin sen vain suolalla ja vastarouhitulla mustapippurilla - ja tiedättekö mitä?  Se oli todella maukasta.  En oikein pidä rasvattomasta raejuustosta sellaisenaan, mutta mitä ilmeisimmin lämpimänä toimii.  Toinen pointti on tuo säilyvyys.  Purkin päiväys oli todellakin 16.7.  Mätäkuu tai ei, jotkut tuotteet näköjään säilyvät yllättävänkin hienosti. 

Jo aikaisemmin olen hämmästellyt hapanmaitotuotteiden säilyvyyttä. Lisäksi maidoista jostakin syystä luomu säilyy paremmin, kuin tavallinen. 

Vegaaninen pekoni, kasvisruokajuttuja ja yksi hyvä ostos

Paatuneet lihansyöjät kritisoivat usein sitä, miksi esimerkiksi soijasta pitää tehdä nakkeja ("jotka eivät ole edes hyviä" - mikä tosin minusta ei ole totta. Makuasia, tietenkin...  itse tosin voin keliaakikkona voin syödä melko harvoja kasvisnakkeja, suurimmassa osassa niistä on gluteenia, vaikka niitä kutsuttaisiinkin soijanakeiksi)  Mutta miksi ei? Pötkylä on hyväksi havaittu ruoan muoto, ja jos nakista saadaan kohtuullisen makuinen, se sopii hienosti esimerkiksi grilliin. 

Dyykkarina syön löytämääni lihaa, mutta vältän lihaa muuten satunnaisia tilanteita lukuunottamatta.  On kiistämätön tosiasia, että lihansyönti on epäekologisempaa kuin kasvissyönti. 

Keliakia lisää haasteita ruoan suhteen.  Siksikin iloitsen aina, kun löydän toimivia ja hyviä kasvisvaihtoehtoja.  Allekirjoitan nimittäin monen ihmisen esittämän väitteen: lihasta on helpompi laittaa maistuvaa ja täyttävää ruokaa.  Kasvis- ja varsinkin vegaanisetit vaatii yleensä enemmän ja vähemmän vaivannäköä. Hifistellähän voi lihallakin, ja hyvään lihaan jotenkin paradoksaalisesti pätee ilmeisesti se, että sen voi kyllä vääränlaisella ruoanlaitolla pilata.  Dyykkilihalinjani on yleensä kanaa, jauhelihaa ja makkaraa, joskus harvoin parempien lihojen kanssa mulla on mennyt vähän sormi suuhun.  Karjalanpaistin olen saanut toimimaan kyllä. 

Olin kasvissyöjä neljätoista vuotta, joten ruoanlaittotaidot kuitenkin pyörii pääasiassa kasvisruokien ympärillä.  Jos en ravitse itseäni dyykkilihalla, koen helpommaksi laittaa kasvisruokaa. 

Dyykkisafkaa meidän kämpästä löytyy, sitä lihaakin yleensä tarpeiksi asti niin, että kasviskekseliäisyyttä ei välttämättä tarvita, mutta keräilen varastoon kuitenkin kaikenlaisia kikkoja tehdä hyvää kasvissafkaa, ihan puhtaasta kiinnostuksesta.  Tänään kaveri linkitti vegaanisen pekonin ohjeen, ja koska aito pekoni on yksi niistä liha-asioista, joita himoitsen päättömästi ja ikuisesti (kukapa tietää, miksi), hihkuin mielessäni tämän takia.  Toivottavasti resepti lunastaa, minkä lupaa! 

Kaupassa ilahduin myös, kun papuhyllyllä törmäsin Go Greenin chili sin carneen.   Simppeli, tomaattinen linssikeitto on yksi kaikkien aikojen suosikkikasvisruoistani, muunneltava, nopea, ja aina herkullinen, mutta on hyvä tietää em. tuotteen tyyppisistä täysin valmiista vaihtoehdoista. Nykyään elämäni on aika lupsakkaa, mutta kiireisempinä aikoina, ja silloin, kun pakastin ei pullistele dyykkiantimia, on hyvä olla edullisia ja nopeita ruokaideoita takataskussa.

--

Tähän loppuun tunnustus.  Olen tehnyt hankinnan.  Puolustan itseäni kertomalla, että hankinta helpottaa elämääni, mm. blogin kirjoittamista.  Kirjoitan tätä tabletti-näppis-yhdistelmällä. Hankin siis lopultakin oikean näppiksen tabletilleni, koska kymmensormijärjestelmän käyttö tabletin näppiksellä on toivotonta, ja todella omituisia typoja tulee jatkuvasti.  En pitänyt siitä ollenkaan.  Nyt on paljon parempi.  Ja ennen kaikkea pystyn myös bloggaamaan tabletilla, jee. 

Dyykkijumalten suosiossa

Meillä on ollut harvinainen onni dyykkauksen suhteen.  Autollinen kaverimme on touhusta myöskin innostunut, ja on jo useamman kuukauden ajan kuskannut meitä dyykkipaikoille - avoimet roskikset sijaitsevat nykyään aika kaukana residenssistämme.  Olemme käyneet metsästyksellä kahtena peräkkäisenä iltana, ja ainoastaan dyykin antimista koostuva aamiainen numero 2 näytti tänään tältä:

Erikoisjuustot olivat aivan huoneenlämpimiä ja lötsähtäneitä, mutta niissä ei näkynyt hometta, joten päätin ottaa ne mukaan ja nyt, kun pistelen naamaani, en ainakaan kadu.  Puoliso jo maisteli chiligoudaa eilen.  

Kuopiolainen dyykkari on joutunut lainopillisten toimien kohteeksi dyykkausreissunsa ansiosta, ja meillekin on tullut hiljattain ikävä kohtaaminen erään kaupan henkilökunnan kanssa, mutta emme haluaisi luopua tästä tuhlausta vähentävästä ja rakkaasta harrastuksesta pikkumaisten kauppiaiden takia.

Emme käy ostoksilla samoissa paikoissa, missä dyykkaamme, joten suoranaisesta tulonmenetyksestä ei kauppiaan kannalta ole kyse.

Elämäntapamme tuottaa jätettä Afrikkaan

Hesarin mukaan vaatetuskauppa on löytänyt kierrätyksen, mutta aiemminkin linkkaamani mainio trashionista Outi Les Pyy arvostelee hyvin ja syystä tätä blogissaan.  Outin juttu linkkauksineen on niin tyhjentävä, etten vesitä sitä omilla höpinöilläni, lukekaa pois!  

Tai no, sen verran mainitsen, että UFF ei korkeiden hintojensa takia ole aikoihin ollut suosikkikirppisteni listalla, ja lisäksi olen kuullut tästä aiemminkin.  Siis siitä että kyseinen lafka laivaa Afrikkaan lumppua, jota ei voida myydä sen paremmin täällä, kuin sielläkään.  Toisin sanoen länkkärin voittoa tavoittelevan halpatuotannon myymättömät lopputulokset päätyvät kehitysmaiden niskoille.

Outi tiivistää nasevasti: Ainoa ekologisesti vaikuttava tapa vaatteen valmistajille on supistaa tuotantoa ja parantaa laatua.  Lause tässä ja ekassa kirjoituksessa vie Outin toiseen mainioon kirjoitukseen, joka liittyy himoshoppailuun.  Kyseinen juttu shoppailijatyypistä jäi kyllä minunkin mieleen, oli sen verran pöyristyttävää luettavaa.

Ylipäätään koko Outin blogi on syvä ja tuhti paketti ekologista vaatetietoutta, ja mikä parasta, täysin ajan hermolla.

Hyvä paikka

Lukion aikana olin vaihtarina jenkeissä.  Mama J, isäntäperheeni äiti, säästi mielellään rahaa, missä vain voi.  Tärkeä osa säästösuunnitelmaa olivat läheisen marketin kupongit.  Toinen säästövinkki kuului seuraavasti: "Fix it, don't get a new one,"  vapaasti suomennettuna "Korjaa vanha, älä hanki uutta."  

Hiljattain noudatin taas mama J:n neuvoa käytännössä ja paikkasin farkut.  Sain nämä eräältä ystävältäni, ja jo toisella käyttökerralla ne repesivät reisistä, pehmeiksi kuluneet kun olivat.  Ei se mitään.  Vähintään samassa ajassa, kuin matkustaisin keskustaan ja etsisin uudet farkut kaupasta, laitoin komeen paikan, eikä tarvinnut laittaa senttiäkään rahaa menemään.  Nyt paikka on kestänyt jo ainakin kuusi käyttö- ja pesukierrosta.  Hyvä homma!

Sälät koneelta - todellakin!

Aloin spontaanisti siivota tietokoneeni työpöytää pitkälti Leon inspiroimana (Leon postaus on vanha ja minäkin luin sen varmaankin yli puoli vuotta sitten) ja kuinkas sitten kävikään...  minulla on siis vanha Tiger -tornimäkki, iso huriseva Apple -kone, jonka ostin halvalla kaverin kaverilta muutama vuosi sitten.  Vähän hitaasti se välillä ruksuttaa, mutta muuten toimii mainiosti.

Olen kuitenkin sekakäyttäjä: minulla on erään nörtin ansiosta yksi Ubuntu -PC, ja pelailutarkoituksiin ja joskus muutenkin käytän miehen vanhaa Windows PC:tä, enkä muutenkaan ole mitenkään mac-uskollinen. Macissa tykkään lähinnä siitä, ettei se tarvitse virusturvaa.  Ai niin ja tietenkin mulla on myös Android -pohjainen tabletti.  Olen kerännyt koko sarjan!

Mutta tarkoitukseni ei ollut puhua tietokoneista sen enempää, vaan eräistä kansioista, jotka onnistuin hävittämään o_O juuri puutteellisen mac-logiikkani takia.  Kävi niin, että siirsin ne erääseen paikkaan, joka olikin mitä ilmeisimmin ns. väliaikainen sijainti.  Seuraavan kerran, kun avasin koneen, en enää noita tiedostoja löytänyt, ja kun olin pahalainen mennyt tyhjentämään roskakorinkin, ne olivat todella POISSA.

Tässäpä oppitunti siitä, mikä on todella tärkeää.  Tajusin nimittäin, että tärkeimmät mm. työnhakuun ym. liittyvät dokumentit löytyvät sähköpostistani, ja muutamia viimeisimmistä graafisista töistäni samaten, ja hyvin paljon muusta hävinneestä oli pelkästään sälää, jota olin säästellyt pääasiassa siksi, että "jos joskus tarvii".  Kaikenlaisista papereista esimerkiksi on ne paperikopiot tallella joka tapauksessa.

Joten alkushokin jälkeen päästin irti kevein mielin.  Siitä sälästä puheenollen, en tosiaan kuitenkaan poistanut kuin uusimpia kirjoituksia ja piirroksia.  Eniten harmittaa tietenkin käsin ja photoshoppaamalla tehdyt työt, joiden väliversiot - sellaiset, joissa on vielä layerit jäljellä - katosivat, ja joissain tapauksissa myös täyskokoiset versiot.  (Julkaisen siis kuvamateriaalia netissä ja siellä tavara on aina pienemmässä koossa, kuin mihin se alunperin tehdään.  Huono resoluutio jne.  Joten originaaliversiot on tietenkin tarkoituksenmukaista löytyä omista jemmoista.  Nyt ei löydy, ihan kaikkia ainakaan.)

Vanhempaa sälää koneellani siis "lojuu" edelleen aimo määrä.  Siivousoperaatiota olen siis jopa jatkanut klikkailemalla auki kaikenmaailman mystisesti nimettyjä tekstitiedostoja, olenhan ollut ahkera pöytälaatikkokirjailija yli vuosikymmenen.  (Materiaali on varsin fragmentaarista, joten mitään kokonaista tai julkaisukelpoista en voi kehua kirjoittaneeni.)

Päivän sana on siis backup.  Tällä hetkellä kone raksuttaa ulkoiselle kovalevylle valokuvakansiotani, ja ilmoittaa, että homman menee kolme tuntia.  Sälää?  No todellakin.  Tuhansia kuvia, suurin osa todennäköisesti täysin turhia.  HUOH.

Minimalistinen ajatus, villivihanneksia ja puutarha

En ole vuosiin ollut varsinaisesti innokas shoppailija, mutta kun tilanne sallii, ja tarvitsen jotain uutta, nautin ostamisesta kyllä.  Toisinaan ostohimo valtaa minut, etenkin kaupungilla.  Vuosia sitten, kun kävin New Yorkissa, se tuntui suorastaan pieneltä demonilta.  Mietin, onko tämä onnistunutta kapitalismia: vaikka tietää, ettei ostaminen tuo onnea, tekee mieli kuluttaa.  

Minimalismin peruskivenä on kuitenkin se, että nauttii siitä, mitä jo omistaa. Tämä on myös kestävän onnellisuuden ydin.  Olen onnistunut kehittämään tämän tunteen osaksi jokapäiväistä elämääni.  Tämä liittyy myös siivoamiseen, jota olen kiroillut: ostamiskokemuksen voisi korvata huolehtimiskokemuksella.  Kun pesee astioita tai ripustaa pyykkiä, voi ihastella sitä, kuinka monia toimivia ja hienoja asioita omistaakaan.  Ja ne ovat ehjiä, toimivia, ja palvelevat vielä varmaan vuosia - ja ovat jo palvelleet!  Se on ihana tunne.  

Olen ehkä hupsu, mutta varsin usein esimerkiksi, kun saan kehitettyä kaapistani uuden asukokonaisuuden, tämä tunne hulvahtaa lävitseni.  Vau!  Onpa ihanaa, että minulla on näin ihania vaatteita.  Uskon tosin, että rakastan vaatteita enemmän, kuin keskivertoihminen.  Toisaalta olen ollut huomaavinani, että lähes kaikki ovat kiinnostuneita vaatteista, ehkä siksi, että meidän kaikkien on niitä pakko käyttää.

--

Keräsin viikonloppuna villivihanneksia.  Tai yritin kerätä.  Ehdin jo keittää maitohorsmat, ja maistella niitä - kyllä niissä muuten selkeä parsanmaku oli - kun totesin että onpa kuituista tavaraa.  Luinpa sitten internetistä, ettei niitä täysikasvuisina kerätäkään, vaan versoina, tai korkeintan 20-30-senttisinä, ja silloinkin kannattaa jo kerätessä rouskaista palanen, jotta näkee, onko tavara mehevää vai puisevaa.  

Lehtiä sentään piilotin eiliseen aamumunakkaaseeni, ja keitin eilen hiukan perunoiden kanssa.  Hassunmakuisia, osa kitkeriä, mutta suurin osa ihan syötäviä.  Ei onneksi kovin "ruohoinen" kokemus.  En olisi muuten toista kertaa syönytkään.  

Voikukanlehtiin kyllä petyin.  Keräsin ohjeen mukaan sileäreunaisia, mutta ruoholtahan ne maistuvat.  Ensi keväänä voisin kokeilla nuppujen höyryttämistä.  

Nokkosmetällä on onneksi ollut onnea jo muutama viikko sitten, pakkasessa on muutamia hienoja jäisiä nokkospompuloita lettu- ja keittopäiviä odottamassa.

--

Sain kuin sainkin parvekepuutarhan kasaan.  Kaveri tarjosi kesäkurpitsan tainta, ja soitin mutsille, joka toi autollaan mulle 150 litraa multaa.  Parveke on myöskin imuroitu lopultakin (<3 puoliso ja siivouspäivä), vain ikkunoiden siitepölyraidat odottavat häätäjäänsä.  Ensimmäiset taimet ovat jo tehneet sirkkalehtiä.  Taimina sain kesäkurpitsan kaverilta, äidiltä basilikan, tomaatteja ja paprikoita.  Itse kylvin kurkkuyrttiä, tilliä, lehtikaalia, pinaattia, herneitä ja vuonankaalia.  Näistä kurkkuyrtti, herneet ja lehtikaali ovat jo puskeneet pientä versoa.  Jännittävää!  (En todellakaan ole mikään viherpeukalo.  Sisällä mulla on vain kaksi aavikkokasvia, joita ei ole koskaan laitettu edes isompiin ruukkuihin.)

 

Siivoushaaste ja lukemista

Seuraamissani blogeista löytyy toinen toistaan kunnianhimoisempia haasteita minimalistisempaan elämiseen.  Täytyy myöntää, että vaikkapa monet Jennin Arkijärjen haasteet olen ohittanut "en mä nyt jaksa" -periaatteella, mutta jämähaasteen kyllä toteutin melko riisuttuna versiona - kiitos jo sinänsä melko karsitun kauneudenhoitoarsenaalini.

Viime postaukseni hengessä olen kuitenkin kehittänyt kaltaiselleni laiskaperseelle sopivan haasteen, ja sen nimi on erikoissiivoustehtävä.  Raflaava nimi tietenkin siksi, että kokisin tehtävän suorittamisen vähemmän vaivalloisena.

Erikoussiivoustehtävän ydin on yksi päivässä, ja se yksi on jokin paikka tai tehtävä, jota en siisti normaalin siivouksen yhteydessä, mutta joka - minut tuntien - on todennäköisesti ollut siivoamatta/tekemättä joko kuukausia, ellei vuosia.  Viikonloppu opetti, että erikoissiivoustehtävä kannattaa keskittää arkipäiviin - aktiivisen sosiaalisen elämäni takia viikonlopun päivät voivat olla vähän väsähtäneitä liiallisiin ponnistuksiin.  Ja voitaneen sanoa, että vapaapäivät joustavat: kunhan erikoissiivouspäiviä on viisi viikossa, luulen, että hyvää alkaa syntyä.

Tähän mennessä olen - joko perjantaina tai lauantaina, en muista - siivonnut ja pyyhkinyt kylpyhuoneen peilikaapin.  Olisittepa nähneet ne hyllyt!  Tämä siis lasketaan todelliseksi sankariteoksi!  Tänään vein lasi- ja metalliroskat.  (Jättöpaikka on vain noin kolmensadan metrin päässä kotiovelta, pienessä taloyhtiössämme kun ei ole näille omia astioita.)

Näistä esimerkeistä voimme päätellä, ettei erikoissiivoustehtävän tarvitse olla kovin iso.  Tehtäviä on isoja ja pieniä siivouskaapin läpikäymisestä eri keittiönkaappeihin (yksi kaappi on aina yksi tehtävä) ja kirjoituspöydän laatikoihin.  (Minulla on kaksi kirjoituspöytää, joista toisen täytin heittämällä kaksi vuotta sitten, kun muutimme tänne.  Siellä on siis kaksi vuotta vanhoja läpikäytäviä paperikasoja.  Paperikasat ovat ehdoton inhokkini, mutta odotanpa hommasta sitä palkitsevampaa.)

--

Lukuosastossa tarjoilen pari linkkiä, jotka liittyvät kekseliäästi jaettuun omaisuuteen:

Taloyhtiöissä toivotaan enemmän yhteistiloja
HS.fi: Oma omenapuu ilman pihaa
Mustikkamaalle tulee syötävä puisto

Eikö olekin ihania juttuja!  Itse olen pohtinut tuota saunahommaa aika paljonkin - kuinka hullua on, että taloyhtiöihin ei rakenneta sitten vaikka useampia yhteissaunoja, vaan omansa joka asuntoon.  Mitä ilmeisimmin saunoillekin olisi tilausta.

Ja siis, paitsi että dyykkari löysi kirjastosta kesän ekan dekkarin, löytyi sieltä myöskin tämä:

Kyseessä on siis Nälkä ja yltäkylläisyys -niminen teos, jonka ovat kirjoittaneet Sanna Karttunen, Laura Kihlström ja Sanna-Liisa Taivalmaa.  Palaan raportoimaan, kun teos on luettu.  (Siihen saattaa kyllä mennä koko kesä, kun niitä dekkareitakin pitää ehtiä lukea.)  Mutta pääpointti tuntuu olevan minuakin paljon mietityttävä - ja hämmästyttävä - ruokatalouden järjettömyys maailmassa.  Ts. se tosiasia, että vaikka sitä riittäisi kaikille, ei sitä silti kaikille päädy.  Täältä tähän.