Keho

Nykyaika on täynnä kehopropagandaa. Sitä tulee vastaamme bikinimainoksissa kadunvarsilla, aikakauslehdissä (niille, jotka niitä lukevat), internetin mainospalkeissa, tietokonepeleissä, TV-sarjoissa ja joogasalin esitteissä. Tuntuu, että liikunta ja kehonmuokkaus on uusi uskonto, ja hyvin hoikka ja rasvaton vartalo olemassaolon perusedellytys. Oman kehon rakastaminenkin on ehdollistettu treenaamisen määrälle: keho kaipaa kovaa rakkautta, jossa ruokavalio on oikea ja liikuntaa paljon, vaikka aina ei huvittaisikaan.

Toisaalta on olemassa toinenkin imperatiivi, juuri se itsensä rakastaminen. Oma keho tulisi hyväksyä ja sitä tulisi vaalia ja arvostaa. Mutta kuinka ihmisellä voi olla terve itsetunto ja kehonkuva, kun yhtäältä annetaan ymmärtää, että hän on täydellinen juuri sellaisena kuin on, ja toisaalta, että nimenomaan ei ole ilman oikeanlaista elämäntyyliä ja ihannevartaloa?

Oma kehonkuvani vastaa tätä yhdistelmää. Olen toisaalta sitä mieltä, että kehoni on ainutlaatuinen ja upea. Ihan totta: en häpeä yhteissaunomista, olen jopa työkseni poseerannut alasti taideryhmien mallina. Suhtaudun julkisiin alastomuustilanteisiin pää edellä -asenteella: nyt ei auta kuin olla vain, ja olla sellainen, kuin on. Tässä nyt saunotaan porukalla nakuna ja koska haluan saunoa ja seurustella, paskat siitä mitä kukaan kehostani ajattelee. Sitä paitsi se on minun, eikä se kenellekään edes kuulu.

Olen kuullut kovin erilaisia tulokulmia kehonkuvaan. Kuinka joku miettii seksin aikana, miltä näyttää mistäkin suunnasta, tai yhteissauna pelottaa, vaikka päältä katsoen on mahdotonta nähdä ihmisessä mitään sellaista "vikaa", miksi näin pitäisi olla. Ihmiset ovat eri kokoisia ja näköisiä. Minäkään en ole ihannevartaloinen, en ainakaan niiden bikinimallien perusteella, ja viimeksi kun vaa'alla käväisin, paino huiteli aivan painoindeksin määrittämän ihannepainon ylärajalla. Mahani kohdalla on kunnon kerros pehmeää läskiä, jos erehdyn kurkistamaan taakseni peilissä, näen pakaroissani selluliittikuoppia, lantionmitta ylittää metrin eivätkä rinnat ole ainakaan pystyt, ilman liivejä eivät kovin pyöreätkään. Kuitenkaan en eläissäni seksin yhteydessä ole miettinyt yhtään, miltä näytän. Sillon on ollut muuta mietittävää!  Sitä seksikumppaneistani ainoaa, joka vuosia sitten kehtasi antaa kehostani negatiivista palautetta, en katsellut tapauksen jälkeen kovinkaan kauaa. Koska totuus on se, että tämä on minun, ja minä en anna kenenkään puhua siitä pahaa. Jos siitä haluaa osansa, se on otettava sellaisenaan. Niin hauras oma kehoarvostukseni kuitenkin on, etten kaipaa sille haastajaa.

Joistakin asioista kehossani olen aina pitänyt. Minulla on tiimalasivartalo, ja kapea vyötärö kiloista huolimatta. Jalkani eivät ole pitkät, mutta ne ovat kauniin muotoiset, kapenevat polven kohdalta, pohkeet ovat pyöreät ja nilkat ja ranteet kapeat. Omaan silmääni vartaloani hallitsee jonkinlainen sopusuhtaisuus, joka miellyttää silmääni. Pidän kynsieni muodosta ja pitkistä sormistani ja varpaistani, ja kasvonikin ovat, erityisesti edestä katsottuna, varsin sievät. Olen varma, että kulloistenkin seurustelukumppaneiden positiivisesta palautteesta on ollut apua, mutta muistan kyllä jo teini-iässä, ennen yhtäkään seurustelua, pitäneeni samoista asioista ulkonäössäni.

Kerran katsoin stailausohjelmaa, jossa muuttumisleikkiin osallistui bloggari Dudemom. Hän pukeutui pääasiassa verkkariasuihin tarkoituksenaan peittää raskauskilonsa. Pidin tavasta, jolla ohjelman gurut sanoivat kohteelleen: et välttämättä koskaan enää laihdu (kyseessähän ei ollut laihdutusohjelma) - mikset rakastaisi kehoasi sellaisena, kuin se on nyt, ja koettaisi pukeutua tavalla, joka auttaa sinua siinä? Jos sitten laihdutkin, on varmaan mukavaa ostaa uusia vaatteita. Mutta nyt on nyt.

On tietenkin hyvä pyrkiä liikkumaan, ja saamaan kehonsa sellaiseen kokoon, joka ei ole terveysriski. Mutta siitä huolimatta meidän tulisi - kuten elämämme ihmisten kanssa - katsoa itsessämme aina ensimmäiseksi hyviä puolia. Sikäli kuin kukkaro kestää, ei ilahduttava pukeutuminenkaan ole ollenkaan hassumpi juttu. Kaikki konstit, jotka auttavat meitä hyväksymään itsemme, on käytettävä. (Agendani mukaisesti en kuitenkaan kannusta ylenmääräiseen shoppailuun kehonkuvan hoitona.)

Millaisena sinä koet alastomuuden ja oman kehosi?

Hiljaista tietoa niukasta elämästä

Suomen Akatemian rahoittama tutkimus pohtii, voisiko vaatimaton, niukka elämä olla ratkaisumalli ihmiskunnan tulevaisuutta ajatellen. Kuulostaa jännittävältä. Viimeaikaisten poliittisten tuulten hyytämänä olen silti pessimistinen. No, leikkaukset vievät kaikkein köyhimmiltä, joten toisaalta joudummeko käyttämään entistä enemmän luovuutta selviytyäksemme?

Tämä on yllättävä ja lohdullinenkin lause: "Vastauksia [siihen, miten ei-kulutuskeskeinen yhteiskunta toimisi] haetaan ihmisiltä, jotka ovat joutuneet työmarkkinoiden ulkopuolelle eli niin sanotusti talouskasvun tuolle puolen." - Vuosikausia jossain määrin tähän ihmisryhmään kuuluneena, mm. osaamiseltani vaikeasti työllistyvänä olen kuvitellut olevani kärjistetysti sanoen yhteiskunnan pohjasakka. Toisaalta hiljaa mielessäni olen pohtinutkin jotakin tämänsuuntaista. Koska loputon kuluttaminen ja jätemassojen kasvattaminen ei kerta kaikkiaan voi jatkua, kokonaisvaltaisen ihanneilmaston täytyy muuttua.

Me dyykkarirotat, vanhan tavaran ja jätteen kierrättäjät, vapaaehtoisesti vastavirtaan uivat, vähempään tyytyvät ja aktiiviset tavaranvähentäjät saatamme olla muutoksen eturintamassa. Valitettavasti historiallinen tosiasia on, että se ei näillä näkymin välttämättä meidän elinaikanamme tapahdu, ja saattaa tapahtua kaikkiaankin liian myöhään, mutta tietenkin niukka, vähäroskainen elämä voi olla yksilölle itselleen palkitseva valinta. Minulle ajatusmalli, jossa pyrin jättämään jälkeeni mahdollisimman vähän, on jo todellisuutta.

Ei silti tee mieli nuolaista, ennen kuin tipahtaa. Olen viime aikoina kokenut ähkyä kyllä myös minimalismiblogien määrän suhteen, joten on selvää, että yhä suureneva joukko ihmisiä etsii vaatimatonta, ekologista ja merkityksellistä elämää vapaaehtoisesti.  Mutta silti tuntuu, että kulutuskeskeinen ajattelu on viimeistään 50-luvulta alkaen jatkuvasti kasvavalla volyymilla juurrutettu siinä määrin ihmisten mieliin, että epäilen, etteivät massat opi koskaan pois siitä ajatuksesta, että ostamalla onnea saa.