Arvokasta painolastia

Miksi minun on niin vaikea vähentää tavaroita kodistani?  Raskain tavarataakkani ovat oman työni jäljet.

Olen pitänyt päiväkirjaa säännöllisesti siitä asti, kun olin 12-vuotias.  En enää tiedä edes, kuinka paljon kirjoja on.  Niitä on kymmeniä niin vanhempieni luona, kuin täällä nykyisessä kodissani.  Täytän muutaman vuodessa.  Luulisin, että luku on viitisen- tai kuutisenkymmentä tällä hetkellä.

Päiväkirjat ovat minulle tärkeitä.  Tiedän ihmisiä, jotka nimenomaan haluavat päiväkirjoistaan ja entisestä itsestään eroon, mutta minä kuitenkin, jotenkin, pidän sitä entistä itseäni ja hänen tarjoamiaan oppitunteja arvokkaina.  Koska enkö vain saata eksyä jokaiseen noista kirjoista, jos kaivan sellaisen esille, ja löytää taas jotakin hienoa ja arvokasta itsestäni, jonka olin unohtanut, jota en ilman kyseistä kirjaa olisi itsestäni saanut oppia?  Jos itsetuntemus on matka, joka kestää läpi elämän, eivätkö kaikki nuo merkinnät ole varsin arvokkaita jälkiä siitä matkasta, varsinkin, kun jokaisesta kirjasta on varmasti poimittavissa vähintään yksi kirkas ja kaunis ajatus?  Toki elämä on rajallinen, enkä ehkä lue niitä kaikki kannesta kanteen koskaan - mutta kuka tietää?  Entä jos vaikka mummona haluaisinkin tehdä niin, ja minulla olisi aikaa?  Kuinka surisinkaan, jos silloin huomaisin hävittäneeni nuo kirjat, jotka eivät vie tilaa kuin muutaman pahvilaatikollisen verran.

Päiväkirjan kirjoittaminen, nimenomaan käsin, on ollut, ja on minulle edelleen, mielenterveyden hoitamista.  Olen lukenut siitä joitakin tutkimuksiakin, käsin kirjoittamisessa on aivoille jotakin tehokkaampaa kuin tässä näppäimistön naputtelussa.

Toinen materian pesäpaikka ovat arkistot.  Tosiasiassa en ole kajonnut opiskeluaikani papereista koottuihin kansioihin sen koommin, mutta jotenkin mietin, josko niitä vielä tulisi selattua.  On kokonaisia näytelmiä, ja erinäisten erityisten oppiaineiden mitä mielenkiintoisimpia monisteita, sekä itse kirjoitettua ja piirrettyä materiaalia.  Kulttuurialan opiskelumateriaali ei ole tylsää eikä puuduttavaa.  Olen pitänyt nuo valitut materiaalit siksi, että olen uskonut niistä vielä löytäväni jotain.  Kuten kirjoista, jotka uskoo vielä lukevansa uudelleen.

Konkreettisesti suurin taakka ovat maalaukseni.  Opiskeluajaltani on rullattuina useita yli metrin korkuisia ja lähes samanlevyisiä maalauksia, suurimmat vanhempieni luona, minulla jokunen vähäpätöisempi...  enkä tiedä, mitä niille tehdä.  Pitäisikö lahjoittaa ne ei-niin-tärkeät pois esimerkiksi Facebookin kautta, kehystää tärkeimmät ja ripustaa ne omaan kotiin?  Antaa ystäville ja sukulaisille osa?  A2-kokoinen ja sitä pienempi kuvamateriaali mahtuu pariin vintagematkalaukkuun, mutta ne isot rullat...  toisaalta ison skaalan kuvataiteilijoilla saattaa olla useiden metrien levyisiä ja korkuisia kankaita, ja hekin onnistuvat säilömään nuo arkistonsa kunnialla.  Minä en ole valmis eroamaan noista töistä, ainakaan heittämään niitä roskalavoille.  Ajatus ystäville ja sukulaisille lahjoittamisesta houkuttaa kyllä.  Annan sen ajatuksen kasvaa.

Sitten on valokuvia ja kirjeitä, joita juuri sain laatikollisen vanhemmiltani ja unohduin tutkimaan.  Kuinka paljon vuosia vanhaa rakkautta ne sisälsivätkään, viestit ystäviltä, joita en ole vuosiin nähnyt, kuvia vaihto-oppilasvuoteni ajalta, yläasteajalta...  niin paljon muistoja, niin paljon ainutkertaisia ja unohtuneita silmäyksiä elämäntarinaani.

Digitoiko joku tällaisia muistoja?  Ja vievätkö ne niin paljon tilaa, ettei niitä voi säilyttää?  Vai ovatko nämä juuri niitä asioita, jotka kannattaa?

Rakkaat tavarani

Kuinka paljon tavaraa minulla on?

Sana "minimalismi" tuo mieleeni huoneen, jossa on patja ja tuskin mitään muuta, vähän tämän tyypin tapaan (jutussa kerrotaan kaverin minimalistisesta elämäntavasta lisää).

Jos ajatellaan välttämättömyyksiä, mitä yksi ihminen tarvitsee? Ehkäpä noin pesukoneellisen vaatteita ja lisäksi yksi vaatekerta, kahdet lakanat, toiset käyttöön, toiset pyykkiin, kaksi pyyhettä ja pienempiä pyyhkeitä lisäksi.  Astioita yksi kutakin, kaikki pestään käytön jälkeen.  Mutta entä jos joku tulee kylään?  Ja kunnon aterian tekemiseen voi tarvita useammankin kattilan.  Ja jos pyykkiä ei saakaan pestyä aina heti, kun on tarvis?  ... on monia syitä kerätä tavaraa ympärilleen.

Minulla on esimerkiksi paljon kirjoja. Perustelen sen sillä, että että jotkut kirjat vain on parempi omistaa.  Ne ovat niin erityisiä, että niihin voi tulla tarvis palata milloin vain.  Silloin kirjan on parempi löytyä omasta hyllystä.  Ovatko kaikki hyllyni, noin 200, kirjaa, sitten sellaisia?  Eivät.  Osan olen saanut joltakin, enkä siksi jotenkin "kehtaa" luopua niistä, vaikka kirjan antaja (mummi) ei olisi enää elossakaan, tai ei saisi koskaan tietää (eräs ystävä, jonka kanssa en juurikaan ole enää tekemisissä).  Jokusen kirjan olen varmasti jättänyt jo kertalukemalta, mutta kuitenkin niin kohtuullisia, että yhtä hyvin voin kirjan pitääkin.  Osa on vain unohtunut hyllyyn.

En asu yksin.  Kanssani asuu avopuolisoni.  Hänellä on vain muutama kirja, mutta taloon muuttaessaan hän toi mukanaan säilytyshuonekaluja, jotka olivat jo valmiiksi täynnää kaikenlaista, kylläkin hyvin järjestettyä, kamaa - suurimpaan osaan näistä hän ei ole kajonnut.

Minua avokkini syyttä "hoarderiksi", olisiko sopiva suomenkielinen termi sitten haalija.  Tämä on tietenkin pelkkää kiusaamista ;)  Kunnon haalijallehan ei ole väliä, mikä tavara on, kuten olemme amerikkalaisesta Hoarders -tv-sarjasta saanut nähdä.  Myös Garbology -kirja kuvaili tarkasti haalijoiden kotien jäätäviä oloja.  Silti piikissä jokin osuu - siksi minä alan aina puolustaa itseäni, kun hän kiusaa minua näin.   Yritän mm. väittää, että kaikki, mitä minulla on, on tarpeellista.

Maria Petterssonin radio-ohjelman jaksossa Ihmishamsterit -jaksossa Yle Puheella kerrottiin, että kerrostalokaksiossa on keskimäärin 10 000 tavaraa.  Se on huikea määrä.  Nyt, kun laskin kirjani, ja joskus olen laskenut joitakin vaatteitani, en edelleenkään usko, että meillä määrä nousee lähellekään kymmentätuhatta.  Yli tuhat se varmaankin on, kenties jopa jossakin kahden- ja kolmentuhannen välillä - myös se merkitsee, mikä lasketaan tavaraksi.  Lasketaanko klemmari?  Nuppineula?

Nuppineulojen laskemisessa ei tietenkään ole mitään järkeä - eikä välttämättä tavaroiden laskemisessa ylipäätäänkään.  Olennainen kysymys on, mihin tavaroita käytetään, ja käytetäänkö niitä.  Erilaiset harrastukset kerryttävät erilaisten tavaroiden määrää.  Itse harrastan käsitöitä, erityisesti ompelua, ja vielä tarkemmin, vaatteiden tuunausta - siitä ne nuppineulat.  Käsityöharrastajat tuntevat "liikojen tarvikkeiden syndrooman", kangasta ja lankaa löytyy loputtomiin, minulla myös vaatekappaleita, joille aion tehdä jotakin.  Suunnitelma siitä "jostakin" voi olla jopa valmiina, mutta retromekko vain odottelee kaapissa jo toista, tai viidettä, vuotta...  samoin se kangas, jonka värjäsin reaktiiviväreillä seitsemän vuotta sitten.  Siitä pitäisi tulla takki, vuorikankaankin ostin - kolmisen vuotta sitten.  Harmi vain, että dandymäinen tyylini on vaihtunut luonnonläheisempään, enkä ole varma, että josko saisinkin sen takin tehtyä joskus, tuntuisiko se enää omalta.  (Tässä tapauksessa kyllä sanon, että "tekisin siitä omani", niin makee se kyseinen kangas on...!)

Mutta kaikista näistä pontevista tekosyistä huolimatta vastaus kysymykseen "kuinka paljon tavaraa minulla (sitten) on?" on "liikaa".  Tavaraa on liikaa.  Vaatteita erityisesti on liikaa.  Joka kerta, kun karsin vaatekaappiani, saan itseni "suruttomalle" vaihteelle ja heitän pois sellaisiakin vaatteita, joista luopuminen aiheuttaa selkeän pistoksen.  Edellinen karsimisoperaatio muutama viikko sitten tuotti neljä muovikassillista vaatetta meneväksi läheiseen kierrätyslaatikkoon.

En kuitenkaan ole huomannut minkäänlaista vaikeutta löytää päällepantavaa.  Päinvastoin - edelleen.

Muutama vuosi sitten Olli Sirénin kolumni kertoi tavaroiden vähentämisestä sataan.  Se on kunnioitettava tavoite, täältä kahdentuhannen keskeltä katsottuna.  Tosin nippusiteiden kohdalla jokin minussa huutaa, että "mitä jos eräänä päivänä tarvitsenkin nippusiteitä, pitääkö sitten mennä ostamaan uusi paketti?!  Eiväthän ne vie niin paljon tilaa...!" ...mutta ehkä edes nippusiteet eivät ole tämän ajattelutavan ydin.

Ydin on: mikä riittää?  Riittäisikö vähempi?  Voiko olla, että vähempi jopa toimisi paremmin?  Koska mitä tulee vaatekaappiini, ongelma on nimenomaan sen pitäminen järjestyksessä.  Se, että on paljon päällepantavaa, voi kääntyä itseään vastaan: massasta ei välttämättä löydykään etsittyä vaatekappaletta, ja runsaudenpula saattaa saada etsijän tuntemaan, että mitään päällepantavaa ei todellakaan ole, kun näkyvistä vaatteista ei itsestäänselvästi synny mitään kokonaisuutta.  Jos taas varmasti "toimivat" ja mieleiset vaatekappaleet ovat kaapissa hyvässä järjestyksessä, on asukokonaisuus helppo koota kaapista päivästä toiseen.  (Tällaista ongelmaa ei yleensä ole ihmisillä, jotka eivät välitä vaatteista.  Itse välitän kovastikin, erityisesti erikoisemmasta ja retrokamasta.)

Eli ei se tavaran vähentäminen sinänsä, vaan lopputulos.    4 tunnin työviikon (sic!) (Basam books, 2008) kirjoittaja Tim Ferriss antaa kirjansa sivuilla 269-270 hyviä neuvoja tavarasta luopumiseen, ja toteaa lopuksi: "Fyysinen lisätila ei vaikuttanut olooni eniten.  Kyseessä oli henkinen tila. -- Ajatukseni kulkivat kirkkaammin, ja olin paljon, paljon onnellisempi."

  

Alku

Olen kolmikymppinen helsinkiläinen.  Asun kohtuullisen kokoisessa kaksiossa avomiehen kanssa, kuljen pyörällä ja julkisilla liikennevälineillä.

Olen harrastanut "ekologisia juttuja" jo monen monta vuotta.  Alkusysäyksenä lienee ollut asiaan kallellaan olleet ystävät ja oma kiinnostukseni kaikenlaiseen maailmanpelastamiseen.

Ekologisen ja niukkaan kulutukseen tähtäävä ajattelu on vallannut aivokapasiteettiani pikkuhiljaa ja muuttunut normiksi.  

Olen erittäin huolissani omasta ja muiden länsimaalaisten jälkeensä jättämästä jätemäärästä.  Suomalainen tuottaa vuodessa 400-500 kiloa jätettä.  

Hiljattain tielleni osui ihmeellinen kirja.  Se käsittelee amerikkalaista jätefilosofiaa, tutkimusta, jätteenkäsittelykäytäntöjä, sekä erilaisia radikaaleja yksilöitä, jotka toimivat jätteiden vähentämisen alueella.  

Kirja on nimeltään

Garbology - Our Dirty Love Affair with Trash -teoksen on kirjoittanut Edward Humes, ja vaikka en toistaiseksi ole tutustunut miehen muuhun tuotantoon, jo tämä riitti minut vakuuttamaan siitä, että hän on oikealla asialla.  Hän tuo vilpittömästi, lukuisin esimerkein, elävästi ja uskottavasti esille kiistämättömän tosiasian: me emme voi jatkaa tällä tavalla.  Meidän täytyy muuttaa elämämme.

Maailma on epäilemättä hukkumassa roskaan, ja suurin syy siihen on länsimainen elämäntapa, jonka keskiössä on kuluttaminen.

Tässä blogissa pyrin kertomaan omasta matkastani vähemmän jätettä tuottavaan elämäntapaan.  Eikä siinä vielä kaikki - tuottamani jätteen vähentämisen lisäksi haluaisin omistaa vähemmän tavaraa.  Olen aina ollut surkea siivoamaan.  Mitä vähemmän tavaraa omistan, sitä helpommaksi se muuttuu.  Lisäksi uskon, että vaatimaton määrä omaisuutta auttaa pitämään myös mielen kirkkaampana.